lauantai 16. marraskuuta 2019

HALUUN OLLA HUUHAA


Haluun olla yksin

"Mä haluun olla yksin, haluun olla hiljaa
haluun että nukkuu kerrankin voin
Mä haluun olla yksin, lukee vaikka kirjaa
junamatka Turkuun ihana ois
Mä haluun ihan helvetin pitkästä aikaa
tuijottaa kauas tyhjyyteen
Ja ehkä sitten lopulta elämä voittaa
muistan ehkä miks tän kaiken teen
Pyöriskö tää maailma ilman mua
jos otteen annan hetkeks herpaantua
Nyt ois vaan pakko saada olla tarpeeton..." Aamuni korvamatona soi siis Irina, "Haluun olla yksin". Piti ihan kopsata noita sanoja, mitä siinä oikeasti lauletaan, kyllähän sieltä jotain omakohtaistakin pomppaa. Tosin tähänkin alitajunta kirjoittaa oman version; "Mä haluun olla huuhaa, haluun olla hiljaa. haluun että roiskii maaleja voin. Mä haluun olla yksin, lukee vaikka kirjaa, oma matka jonnekin ihana ois. Mä haluun ihan helvetin pitkästä aikaa tuijottaa kauas tyhjyyteen. Ja ehkä sitten koota ajatukset yhteen, tajuta ehkä miks tän kaiken teen. Pyöriihän tää maailma ilman mua, jos otteen siitä annan herpaantua. On pakko saada olla huuhaa, tarpeeton...." Tästä on siis hyvä jatkaa tai alkaa, minulla on jo huuhaakamppeet päällä. Valmiiksi maaliroiskeiset ja kulahtaneet. Ulkona ollaan likipitäen plussalla, kenties voin ulkonakin maalata. Tämän päivän väriteemoina nousee harmaa, kas kummaa, ja siihen lämmintä keltaoranssia. Sellaiset värit minut tänään valitsivat, paas kattoo millä väriteemalla päivä jatkuu. Takana siis täysikuuhulluviikko, kouluviikko, talviyllättiautoilijatkaljakkojäätikköviikko, työvuorojenmuunteluviikko, yllättävienpuheluidenviikko ja tarvehuuhailulleviikko. Koulussa oli onneksi muitakin luovia kuuhulluudesta kärsineitä, sillä tunnelmat ja jutut olivat todella kypsän poskettomia. Kyllä on opettajilla kurissa pitäminen, varsinainen erikoisjoukko, täysi erikoisryhmä, lähinnä keski-ikäistyviä naisia, luovassa tilassa. Herää kysymys, kumpi on pahempi ja haastavampi opettajalla/ohjaajalle, moinen överiporukka jolla keulii heti vai passiivinen mukana vedettävä joukko, jota ei saa innostumaan vaikka kuinka vääntää. On se kuulkaas mieletöntä kuulua joukkoon. Onneksi opettajissa on myös samaa kaliiberia, kuulemma eivät olleet pitkään aikaan niin kovasti nauraneet, ja meillä oppi mennä solahti perille kippurassa nauraen ja asioita jakaen. Kaljakkojäätiköistä en edes halua kirjoittaa, kun en niistä saa mitään positiivisia kiksejä aikaiseksi, raivostuttavaa leijumista tien ja äärettömyyden rajamaastossa. Kun auto ei ole oikein omassa hallinnassa. Plää. Ja tämä koulumatka koostuu myös talvikunnossapidon raja-alueilla, kuuluako vaiko eikö. Kun eilen kotiuduin, sain tulla jälleen siivottuun kotiin. On se kivaa. Oli mopattu, tuuletettu, karsittu ja stailattu. Toisaalta vähän, ehkä paljonkin, harmi, että moisen idyllin sekoitan huuhailulla. Mutta yritän pysyä kohtuudessa. Palautimme koululle kuvansiirron etätehtävät. Piti tehdä yksi tuote, tein kolme. Jälleen sain yllättyä, positiivisesti, omia ennakkoluulojani romuttaen. Niin ja romuttui siinä vastapuolenkin omat ennakkoluulot, hänkin yllättyi tykkäämisestään. Kuvansiirrolla siirsin valkoisen kuvaamani päivänkakkaran valkoiselle kankaalle. Sen jatkojalostin maalaamalla mm oransseilla, turkooseilla inktense-väreillä. Eli samaan työhön oma huuhaavinkkeli. Kastehelmet nostin esiin lasihelmiä ompelemalla. Moisesta kangasvirityksestä ompelin sitten muotokieleltään pehmeän pyöreäkulmaisen kookkaan kukkaron, johon tuli hopeinen kukkarokehys isoilla lukkohelmillä. Yllättäen yksi luokkakaverini tykästyi tähän, vaikka se ei ole miltään osin hänen ominta aluetta, ehkä ainoastaan kukkaroidea on häntä. Olin niin varma, että hän suorastaan yökkii lasihelmille, blingille, väreille ja idealle. On kiva hämmästyä, hänestäkin oli hämmästyttävää hämmästyä ja tykätä jostakin niin poikkipoikkeavasta. Silloin sitä tuntee itsekin jopa onnistuneensa, kun jokin ennalta arvaamaton miellyttää. Toisaalta tämä myös selkeyttää sitä, ettei kannata luulla mitä toinen luulee tai tuntee, saattaa mennä ihan pusikkoon. En ollut uskoa hänen tykkäämistään, mutta kyllä se oli aitoa, mikä lämmitti omaa mieltä. Myös nämä inktense kangasmaalauskokemuset olivat uutta itselle ja muille. Saatoin niihin tykästyä... Kaikkeen sitä huuhaillessa taipuu. Mitäpä vielä jauhan, onhan tuota mielenpäällä jos mitä aihepiirejä, mutta nyt mä haluun olla hiljaa, haluun olla huuhaa.


keskiviikko 13. marraskuuta 2019

RUUSUMUORIN AAMURUUHKA

Ruusumuori heräsi hyvin nukutun yön jälkeen. Venytteli nautinnollisesti, ajatteli päivästä tulevan hyvän. Kaikki viittasi noususuhdanteeseen. Sopivasti puhdasta lunta, savenharmaa taivas oli muuttunut kauniin siniharmaaksi. Jouluvalot hehkuivat kilpaa lumen kanssa. Pihassa näkyi tuoreita jäniksenjäljenääniä, sekä omien lemmikkien temmellyksen jälkiä.
Ruusumuori kiersi pihalla, kas kummaa paljain jaloin, kuvasi hetken sinisyyttä ja jälkiä. Sekä lumen peittämiä juhannusruusun oksia ja muutamaa jäistä lehteä. 
Ruusumuori puki päällensä, kas kummaa ruusutunikan. Tai moinen tunika tuntui päivään sopivalta, halusi puetuksi. Sellaisen löysän, oudon, kukikkaan, mieluisen, ruusuisenkirjavan. Jopas alkoi uhkaavasti näyttämään herttaiselta, tai sitten piikikkäältä, hän peilikuvaansa ohimennen ihmetteli.  Kun Ruusumuori havaitsi itselleenkin yllättävän ruusuteeman, hän kietoi vielä kaulaansa herttaisen vaaleanpunaisen ruusukukallisen huivin, naurahti itsekin omille valinnoilleen, kun lähti aamuruuhkaansa purkamaan. 

- No johan on rouva oikein ruusuinen, varsinainen Ruusumuori, toivottavasti ei ole kovin piikikäs päivä tulossa. Ainakin ulospäin saattaa vaikuttaa herttaiselta, Ruusumuori itsekin ihmetteli.
 Ruusumuori siemaili vahvan aamukahvinsa, perhosmukistaan. Valitsi siis mukinsakin herttaisuusteemalla, tavallaan ruusuihin liittyväksi, kukat ja perhoset. Todella tarkkaan harkittua ja aistikkaan aikuista toimintaa.

Ruusumuori ajelutti lapsensa kouluun, toivotellen hyvää koulupäivää. Autossa he kävivät hauskoja ja hyväntuulisia, erittäin monisanaisia keskusteluja. Ruusumuorin herttainen fiilis sen kuin lisääntyi. Hän oli näkevinään myös aamutaivaassa purppuraa ja lempeyttä.

Kaupassa Ruusumuori pyöri heti aamutuimaan muiden muorien ja vaarien seassa, eihän nyt kukaan työikäinen siihen aikaan ole kauppareissuillaan. Ruusumuori on tähänkin tottunut ja moikkaili jo sulavasti muita "muoreja" ja kyseli kuulumiset, voinnit ja tunnelmat. Oli itsekin helpottuneen tyytyväinen vaatteidensa väritykseen ja teemaan, sillä muutama viikko hän löysi itsensä beigen värisin housuihin pukeutuneena, beigen-ikäluokan kanssa maanantaiaamuna pankin jonosta kello kymmenen. Silloin se tuntui vähän karmivalta todellisuudelta, tähänkö on tultu?

Ruusumuori lappasi pussiin appelsiineja, sen seitsemän tarkkaan laskettua kappaletta. Kun hän sai hedelmät pussitettua ja pyörähti kohti vaakaa, pussi ratkesi ja muori kylvi appelsiinit ympäri lattiaa. Siihenkös kauppias itse kiiruhti auttamaan ja hyrrääviä appelsiineja keräämään.
- Onkos pusseillasi jokin painorajoitus?
- Eipä ole koskaan tullut puheeksi... kokeile uudelleen, jos vaikka vähemmän kerralla.
Seuraavaan pussiin Ruusumuori lastasi vain viisi kirkkaankeltaista appelsiinia, vaikka oli aikeissa sen seitsemän ostaa.
- Nyt pussi kesti, viidellä appelsiinilla, 1,34 kiloa, hän kauppiasta informoi ja mennessään peukutti.

Ruusumuorin sisko oli äitiä tutkimuksissa käyttämässä. Ruusumuori oli moisesta kiitollinen. Yht'äkkiä puhelin soi, Ruusumuori sai taskupuhelun siskoltaan. Epämääräisiä sanoja, ääniä sieltä täältä, mutta tunnelmaan hän pääsi heti. 
Ruusumuorilla huoli valahti, melkein myös hätäkakkaus housuihin. Ruusumuori kiiruhti kassalle, vapisten lastasi ostoksensa, unohti tunnuslukunsa. Onneksi sentään säilytti ajotaitonsa ja suuntavaistonsa. 
Ruusumuori kiiruhti muiden luo, onnekseen tilanne ei ollut se, mitä taskupuhelun kautta luuli kuulleensa ja ymmärtäneensä. Mutta fiilikset muuttuivat herttaisen leppoisasta, kramppaavan piilopiikkiseksi, varuillaan olevaksi. Ruusumuorilla valahti alahuuli vapisemaan ja muutama kyynelkin vierähti, kun hän tajusi huolihermoistaan äärimmilleen hetkessä aktivoituneensa, tietenkin kyyneliä vieri myös helpotuksesta, niin ja kiukusta ja muutama kysymyskin huulille muotoutui. Ruusumuorille heitettiin jälleen uusi epätietoisuuden haarniska ja organisoinnin kupla.

Samaan aikaan Ruusumuorin työvuoroja myös peruuntui, sekin aiheutti yllättävää piikikkyyttä, kun oli arkensa, opiskelunsa ja kalenterinsa aikatauluttanut, muutokset pudottivat pohjan tältäkin. Ruusumuori oli moisesta harmissaan, samaan aikaan hämillään. Piikkejähän moinen myös terävöitti.

- Laitan salaattia ja paistan lohta, tule tänne syömään kun ehdit, Ruusumuori siskolleen ilmoitti, kun kotiinsa ajeli.

Kun Ruusumuori kotiinsa ostosten kanssa pääsi, karkasivat suuren suuret herkkusienet ympäri lattiaa, nyt ei ollut kyse pussitetusta ylipainosta, vaan sauma ratkesi, aivan silkkaa piruuttaan. Niitä oli pussissa viisi ja ne osaavat myös kieriä.
Ruusumuori avasi jääkaapin, kaksi alinta hyllyä lillui maidossa. Perhe oli vaihtanut maidontuottajaa, vertailtuaan litrahintojen muutoksia. Samat tihkuvat saumat olivat osuneet jo muutaman kerran kohdalle, mutta nyt nousi karvat ja piikit oikein kunnolla Ruusumuorilla, kun kyse ei ollut enää tihkumisesta vaan valumisesta. 
Näinpä hommaa hauskuutti jääkaapin pesu. Ruusumuorilla ei ole aikomustakaan muuttaa omaa tapaansa säilyttää litran purkkeja, kyllä niiden pitää hallita kylkiasento, piste, vaan hän päätyi naputtelemaan reklamaatiota valmistajalle. Samalla olisi lähtenyt reklamaatiota myös räjähtäneelle foliotuikun valmistajalle, mutta pakkaustiedot olivat todella vajavaiset, mikä jälleen piikkejä nostatti, terävöitti.

Siinä syntyi herkullinen salaatti, ihanilla kevätsipuleilla ja keitetyillä kananmunilla. Kaksi lohifilettä uuniin solahti, toinen pestokuorrutteella ja toinen yrttisuoloilla maustettuna. Lisäksi kukka- ruusukaalta, sekä palsternakkaa chilihomejuustolla uunin kautta. Ruusumuori naurahti ruusukaaleilleen, ruusuteemalla mennään lautasellakin. Ja serveteiksikin teemaan sopivat kukikkaat valitsi.

-Jokohan tämä on kypsää, Ruusumuori pestolohen uunista pöydälle nosti. Samaan aikaan läheltä kalaa tutkiskeli. Silloin kiehuva pesto yhdessä lohenrasvan kanssa räjähti. Suoraan Ruusumuorin naamalle. Alaluomeen ja huuliin sekä leukaan. 
- Aiiii, polttaa, Ruusumuori huusi toinen silmä kiinni ja kiiruhti kylmällä vedelle huuhtomaan, lähinnä polttavaa silmänalustaan, onneksi ei silmämunaan moinen roiskunut.
- Tuotakaan ei voi kuvitella, ellei vierestä nähnyt, mitä tapahtui. Kauhea poksahdus. Onneksi teillä on kaksi vessaa, nyt meinaa naurupissat karata...

Hämmästyneenä äskeisestä nopeatempoisesta tapahtumasta Ruusumuori silmälasinsa joutui pesemään. Niissä sitä vasta pestorasvaroiskeita olikin, olihan onni olla lasit päässä. Eikä palovammoja naamaan syntynyt.

Ruoka oli herkullista, sitä jäi perheellekin. Ruusumuori oli ollut hereillään kokonaista neljä tapahtumarikasta tuntia, varsinainen Ruusumuorin aamuruuhka.

maanantai 11. marraskuuta 2019

HEHKUVA KÄÄMI

Mikäli sinulla on hyvä päivä, älä lue enempää, vaan pidä hyvä päivä hyvänä(si).

Tarviikohan minun enempää naputellakaan, kun heti helpotti, tai sai kieroutuneen hymyn nostattamaan toista suupieltä. Olen nukkunut huonosti, nyt kaksi yötä. 
Tarviikohan minun enempää tuostakaan naputella, hah. Olen siis nukkunut heikkolahjaisesti, vaikka minulla on hyvät unenlahjat. Minähän opettelen koko ajan nukkumaan hitaammin, kun olen aina ollut nopea nukkuja, aamuvirkku. Nyt tavoittelen sellaista noin kahdeksaa nukuttua tuntia. Olen oppinut, nyt siis moinen on ollut katkolla.
Toissayönä oli maha kipeä, valvoin, tai luulin sen johtuvan siitä. Mutta nyt olen tajunnut, että olen jälleen fibrokipeä, sieltä, täältä ja tuolta, vaihtelevan lahjakkaasti ja kokonaisvaltaisesti. Oli minulla viime yönäkin maha kipeä, kiitos sen isänpäiväpäivällisen, karitsan ja kermaperunoiden, ne olivat hitaasti sulavaa. Ärsyttää, onko sitä pakko tunkea yötä vasten moista ruuansulatukseen. Nähtävästi oli, pakko tunkea, oikein kaksin käsin. Hyvää lautasella ja suussa, mutta ei meikäläisen suolenmutkassa.

Siis, olen ollut kipeä, lonkista, niskasta, hartioista, sätkyjä tuntuu sormissa, polvissa, selässä. Nilikoissakin, eipä juuri ole mainittavaa kivutonta paikkaa. Tai oikea kyynärpää, olihan tuo ainakin yksi kivuton mainittava asia. Moiset asiat minut saavat hehkumaan, olemaan suoranaisesti hehkuva käämi, muulla tavalla olen kaikkea muuta kuin hehkuva. 

Aatella, samaa hehkuva-sanaa voidaan myös käyttää monissa eri asiayhteyksissä, jopa lähes päinvastaisissa merkityksissä: 
- Rouva näyttää hehkuvalta.
tai
- Rouvalla näyttää käämit hehkuvan.

Oikeastaan käämini alkoi hehkumaan jälleen uudesta sanasta, "elämänindeksi".
Siitepöly, ei mitään.
Golf, erittäin huono.
Juoksu, huono. 
Moiselle elämänindeksille yritin jopa selitystä löytää, eipä löytynyt, mutta indeksihän kertoo itsessään suhdeluvusta. Jotenkin tyhjänpäiväinen, indeksiluokitus, onko elämä silloin vaikka suhdeluvultaan heikko, jos ei pääse golfaamaan. Voi voi, surkea elämä, jos tämä pudottaa suhdelukua, kovin pinnallista mielestäni. 
Maalaisena ajattelen, että golf on Suomessa kesälaji, tänä syksynä monin paikoin kausi jatkui todella pitkään. Vaikuttaako moinen siis elämänlaatuun ihan elämänindeksiä eli elämänlaadun suhdelukua laskien? Kait se jollakin näin on, mutta kannattaako takertua vaikka siihen golfiin, vaan nauttii jostain muusta lajista, keksii korvikkeen talvikaudelle. Eihän moista kannata jättää möykyksi ja aatella elämän olevan paskaa, ja suhdeluvun alhaisen, jos golfaamaan ei pääse. 
Tällaiseen määritelmään sekaannuin, täysin tahtomattani, kun säätiedotusta katsoin. Yleensä minulle riittää säätiedotukseksi se, että pistän nokkani ulos ja haistelen, onko pakkasta, tuuleeko vai mitäkö tekee. Ilmeisesti hoitolapseni oli moisen kännykkääni ladannut. Piti muuten katsomani, onko vaikka täysikuun aika, sekin öiset valvomiseni selittäisi.
Kun tuon asiayhteyden yhteydessä alkoi nämä käämini hehkumaan, unohdin koko täysikuuteoriani.

Ajattelin maalata lehmän, sellaisen suloisen ja suoraan kohti katsovan. Ei tullut suloista, ja sain sille kunnon hajataiton. Ei siis ollut lehmämaalauspäiväkään. Sekin sai hehkumaan...
Polttomerkkasin oikean ranteeni, se hehkuu oikeasti. Pannunpesässä on tuli ja jotenkin onnistuin survaisemaan ranteeni luukunreunaan. Tuossa kun eilistä täytettyä kesäkurpitsaa otin jääkaapista, onnistuin pyörähtämään niin, että liemet roiskusivat ympäriinsä. Kiva joo. Minulla on ollut myös lasipurkissa sellaista marjarouhetta, jota ripottelen smoothien ja puuron sekaan. Sekin purkki kellahti kyljelleen, halkesi. Tietenkin otin kädensivun lastaksi ja aloin puhdistamaan, sirpaleitahan siitä jäi. Pistin kiertoon kaikki siihen kuuluvat elementit, kun sekin käämejäni hehkutti.

Nyt kauhuskenario kävi mielessä, maalaan sisällä, muka siististi ja muilta salaa. Ja jos päivä on hieman hankala, onkohan syytä tsekata roiskeet, ennen kuin muut kotiutuvat ja alkavat hehkumaan. 
Ei ollut roiskeita, kiersin koko keittiön, huh. Ja olen järkevä, en roiski tai sprayaa.

Kouluviikko, olen moista odottanut, mutta näillä fiiliksillä ja käämeilläni minusta ei ole oppimaan, saan varmasti paikan sekaisin tai tartutan hehkumuksen syyttömiin. Kunhan en polttaisi ihan siltojani suuntaan jos toiseen, kun olen niin, niin, niin pahalla tuulella. Ärsyttävä ja kipeä ihminen. Toisaalta kotiväki varmaan odottaa todella kuumeisesti, hehkussa, kouluviikkoani...

Nyt alan ajattelemaan hillityn loogisesti, selventämään mikä missäkin on ja miksi mikäkin käämi hehkuu. Niin, tajusin myös lauantaina, että minulla on vanhan naisen käsivarret, sellaiset roikkuvat allit, läiskis, läiskis, lotisevat heilahtelee kun paplareita rullaan topissa. Kiva! Dekolteessakin on ryppyjä, kun kurottaa johonkin, kertyy semmoinen pienen pienestä rypytyksestä koostuva ala, kokonainen dekolteen pinta-ala. Kämmenselät niissä on ollut ryppyjä jo todella pitkään. Välillä, kuivina talvikausina varsinkin, moista ryppynahkaa on jännä rullailla. Välillä kun tekee ohjeita, joissa kädet näkyvät kuvissa, ihan säikähtää kenenköhän mummelin raaja kuvassa onkaan. Ja sitten se onkin hehkuvan käämin oma raaja. 

Laskeeko rypyt siis omaa elämänindeksiäni? No eivät, ne ovat samaan aikaan todella huvittavia, mutta armollisiakin löytöjä. Ja saanhan olla niin sanotusti muutoin terve, mitä nyt tuollaista tyhjänpäiväistä kremppaa ja kipumuistoja silloin tällöin. Tyvikasvuni on muuttunut myös todella harmaaksi, useita eri harmaan sävyjä, jopa aivan kiiltävän hopeisia paksuja jouhia. Suvussamme on upeita harmaahapseja, oikein kauniita sävyjä, ei siis paha jos suuntana on moinen.

Mistäpä vielä ruikuttelisin. Vaikka kuinka mietin, niin ei ole enempää ruikutettavaa, tai aiheita jotka käämejäni hehkuttaisivat. Enkä, oikeastaan väkiselläkään ala keksimään, pian vaikuttaa elämänindeksiini ja alan märisemään menetettyjä golfkelejä.

Josko otan pikaiset körnöt ja nousen hehkuvana, leppoisana ihmisenä ylös ja lähden illaksi töihin. Toivottelen hehkuvia takkatulia ja hehkuvia tähtitaivaskelejä. Ja voihan sitä käämiäkin välillä hehkutella, jos on tarvis, sillä sisään pakotettu vihakaan ei aina ole paras vaihtoehto. Siitäkin äsken luin, tiedettä. 

Tarkistin myös marraskuun täysikuun, 12.11.!!! Huomenna siis. Eli justiin on tulollaan, se onkin siis myös sitä tämä kippurointi, johan helepotti. Nythän voin kääntää asian positiiviseksi, saan olla luvan kanssa hehkuva kuuhullu!



sunnuntai 10. marraskuuta 2019

SAVENHARMAA TAIVAS






Turvallinen savenharmaa miljöö olohuoneessamme.
Savenharmaa taivas on ystäväni ilmaisu, jota hän on kannustanut lainaamaan, jossakin. Runossa, tekstissä, maalauksissa.... Noooh, tänään päädyn moiseen fiiliksen ja kirjoittamisen kautta. Savenharmaata...
Pilvilinna, maalaamani taulu olohuoneessamme. Siitäkin löytyy pohjalta moinen savenharmaus, taivas. 
Taulu kuvastaa tavoitteita, unelmia ja pyrkimystä. Välillä edessä on jos minkälaista pilviharsoa ja sumua, mutta siellä ne kaiken hässäkän takana ovat ja pysyvät tukevasti unelmien linnoitukset ja rakennelmat. Pilvet myös pehmentävät karua kokonaisuutta ja tekevät matkasta mielenkiintoisen, kauniin seikkailun.

Savenharmaa on taivaskin, tänään, isänpäivänä. Jotenkin ikävä päivä, matalapaineinen. Siis ilmankin puolesta ja taivaan väristä se jo lähtee, omat fiilikset laahavan surumieliset, värittömät. Johtuuko se isänikävästä, todellisuudesta vai savenharmaasta taivaasta. Mikä oli ensin ja mikä mitäkin korostaa.
Eniten tekisi mieli maalata tuolla savenharmaalla, lähinnä tauluja, fiiliksiä. Mutta kun... en oikein saa sisällä moiselle lupaa. Miksiköhän lie? Ja sitten tuo talvi on minut ateljeestani lämpimään pakottanut, luovuudenkehän pienentänyt.

Muistan viisi vuotta sitten isänpäivän, liiankin tarkasti. Valonlapsemme leipoi täytekakkua, lähdimme isäni luokse Ouluun teho-osastolle. Hän sai kakkua, pillimehulla, jaksoi syödä ja juoda, ilahtui. Meidän käydessämme kaikki oli hyvin ja tunnin kuluttua siskoni perheen käydessä tilanne oli jo aivan toinen. Mutta ne helpotuksen ja ilon fiilikset hiipuivat pikku hiljaa luopumisen tuskaksi, irti päästämiseksi.

Muistan olleeni edellisenä iltana tanssimassa, muistan käyttäneeni punaista puseroa. Eilenkin olin tanssimassa, nyt käytin sinistä puseroa. Kas kun en savenharmaata, sarkasmia. Nyt se samainen punainen pusero on kierrätyssäkissä, enää en käytä sitä. Aika aikansa kutakin. Nukuin loppuyöni huonosti. Mokomakin, yöllä olin nälissäni, paistoin kananmunaa ja paahdoin tosirukiista leipää. Ei olisi pitänyt, kun en yleensäkään leipää syö, saati sitten yöllä. Kaheli, joskin maukas, kokeilu. Sekin valvotti.
Lunta on tullut, eilen aamulla se oli kirkasta, kevyttä pakkaslunta. Olin jo heti aamuvarhaisella heilumassa lumihommissa. Yöllä sateli sellaista nihkeää, painavaakin, valkoista lunta. Semmoiselta savenharmaalta taivaalta. Yöllä kun tanssimasta kotiin saavuin, oli matalapaine aistittavissa. Ei ollut kivaa edes humpatessa, semmoinen laahaava fiilis, vaikkakin ihan hyvin humppasin. Floppi keikka, mutta hyvä kun tuli lähdetyksi, teki kuitenkin hyvää ja bändi oli loistava. Koin myös hyviä juttutuokioita, positiivisia kohtaamisia, syviä ja hyviä keskusteluja.

Kohtaamisista tulikin mieleen perjantainen gospelmessu.
Pyysin sinne ystävää mukaan. Kun menin kappeliin, löysin itseni istumasta vasemmalta. Tajusin, etten koskaan itse valitse vasenta puolta, tein sen siis ensimmäistä kertaa ja ystävän mukana. Että olenkin kaavoihini kangistunut.
Halasin penkistä löytyvän toisen ystävän. Moikkailin kuorolaisia, huiskuttelin tutuille ympärilleni. Pyörin ja löysin tuttuja joka suunnalta. Välillä kun piti kierteellä olla ja penkissä keikkua, kävi mielessä, josko selkä vaikka jysähtäisi, niin sittenpä jäisin ihan korkkiruuville. Toki olin pyörimättä ja huiskuttelematta messun ajan, joskin rytmit tahtoi päätä keinutella ja jalka polkea mukana.
Tämä alkuperäinen ystäväni tuumasi nauraen, tästä saisi hyvän tekstin aikaiseksi: introvertti ja ekstovertti gospelmesussa... Hän istui tyynesti paikoillaan, ei pahemmin ympärilleen katsellut, oli rauhassa ja hiljaa, toivoen ettei tarvitsisi tuttuja moikkailla ja sosiaaliseksi ryhtyä. Työssään hän on sosiaalisessa tehtävässä. Nauroimme tilanteen överikoomisuudelle, jo ennen messun alkua ja oikein kunnolla autossa, messun päätyttyä. Me olemme niin erilaisia, mutta kuitenkin riittäviä sellaisina kuin olemme. Niin kumpihan minä olenkaan?

Eilen sitten tämän tanssikaverini kanssa asiasta puhuin, hän oli samaa mieltä, minulla on todella laaja tuttavapiiri ja tuon tuostakin olen juttusilla vaikka jos kenenkä kanssa. Uskoisiko minusta? Onhan tietty minulla jäätävän hyvä muistikin, toki jotain voisin jo pullauttaa muistia kuormittamasta. Tarvitseeko minun oikeasti muistaa vaikkapa vuoden -94 sitomani hääkimpun, -parin, ja -päivän. Tai millaista pizzaa kukin syö, specialoperajalapenopuolikkaallajuustollahyvinpaistettun.
 Tai millaiset silmälasit jollakin oli aikaisemmin tai hiustenväri, saati sitten tanssitaito.... Jotkut kun tanssittavat saman kaavan mukaan, tiedän tämän askelsarjan jälkeen tulevan kädenalituksen tai käännöksen. Joillakin on myös joka ainoa kerta samat repliikit ja kuulumiset, ei ole pakko jauhaa, voipi tanssia hiljaakin. Minä tykkään tanssia hiljaa, ilman sosiaalista painetta, heittäytyä vain musiikkiin ja vientiin, päästä tunnelmaan.
Eilen en siis päässyt, siksi olen savenharmaa tänään. Syy tiedetään, yksi syy savenharmauteen.

Savenharmautta aiheuttaa myös todellisuus, on inhottavaa, järkyttävää, epäreilua, että neljästä lapsesta on vain kolme elossa isänpäivänä. Aivan perseestä moinen todellisuus! Ei lapsiaan kuulu menettää. En kykene nyt asiasta enempää jauhamaan, iskee pian savenharmaus totaalisesti. Tai että moinen taivas vielä päälle tipahtaisi.

Karitsaa uunissa ja valkosipulikermaperunoita, sekä salaattia ja kasviksia, sellainen on isänpäivämenumme tänään. Mitenkähän siihen savenharmahtavaan karitsakönkäleeseen saisi paremman värin, houkuttelevamman, josko ensin pannussa ottaisin väriä pintaan ja sitä rataa. Tai värikäs salaatti ja lisukkeet, niilläpä väriä loihdin.

Pyykit kuivuvat tuossa näköetäisyydellä, koko värikirjo, on iloisen värisiä ulkoiluvaatteita ja kirjava yöpaitakin. Mitä ihmettä ihminen narisee. Ihan narinan vuoksi, naristaan nyt kerralla, jotta saadaan moinen erite ulos.
Eilen muut laittoivat meille jouluvaloja, puihin, lyhtyihin ja katonharjaan. Kyllähän se on kivan näköistä. Kun ystäväni tuli minua hakemaan, hän sanoi, että aivan kuin katolla olisi ollut sydän valoista. Se kuulosti kivalta, vaikkei sellaista olekaan tehty. Kaiketi puuhun kiedotut valot näkyvät maantielle navetan katon yli, kuin olisivat sydämeksi kiedottu. Sydämellinen ilmaisu ja tulkinta, pidetään se.

Hiukset ovat illan jäljiltä yhä siedettävät, päälläni on kirjavaa, villasukat iloisenraitaiset. Taidan nyt skarpata, vetää punaista huuliini, vetää appelsiininkeltaisen toppatakin niskaani ja ryhdistäytyä. Lähden haudoille, rasvaan rouheiset käteni ja vedän naamalle positiivisemman ilmeen. Korjausliike on aloitettu, pienellä nytkähdyksellä.

Savenharmaa taivas voi olla myös turvallisen tyyni, rauhallinen ja levollinen. Moinen savenharmaus löytyy myös olkkarimme seinistä ja ulkovuoresta, ne on itse valittuja asioita, joita vasten monikin asia korostuu ja näyttää hyvältä. Perustaa tarvitaan, niinhän moista samaa harmaata löytyy betonistakin, jonka päällä talommekin seisoo tukevasti.

On aika kääntää savenharmaa taivas kauniiksi asiaksi ja nähdä sen läpi tuikkivat tähdet ja kokea aamuin illoin siniset hetket. Valitaan savenharmaasta taivaasta kaunis, henkeäsalpaavan ihana ja turvallinen mielikuva.

Sydämellistä isänpäivää kaikille perheille, isille, sekä kaikille isähahmoille! Niin maan päällä kuin taivaassakin...

perjantai 8. marraskuuta 2019

TAASKO

Taasko täällä, no niin meinaan. Otan näitä itsekkäitä tuokioita, ne on itse otettava, ei niitä kukaan anna. Minulla piti olla vapaapäivä, olenkin ollut joka ilta tälle viikolle töissä, huominenkin menee avustajan roolissa. Mutta kun minulla pukkaa koulu- ja näyttöviikkoja, teen nyt enemmän, silloin en taivu. Ja olen perheiden kanssa sitä mieltä, että annetuista eduista, eli minusta, kannattaa pitää kiinni ja käyttää ne. 

Moon kuulkaas nuohonnut paikkoja, siivonnut perusteellisesti. On muutama muuttolaatikko, nyssäkkä ja pussukka yhä pyörimässä. Tasan vuosi sitten , isänpäiväksi, tähän muutimme rempan sekaan. Paljon on hatarassa muistissa vielä asioita hukassa, eikä ne ole välttämättä itseni jäljiltä, tässäkin sopassa on ollut monta keittäjää.

Eilen olin vaatehuoneessa, viivyinkin siellä pitkän tovin. Kävin läpi Valonlapseni tavaroita, sekä adresseja ja osanottokortteja. Äärimmäisen kauniita ja uskomattoman paljon, ja käsittämättömiltä ihmisiltäkin. Niin moni meidän mukanamme kulki ja jakoi akuuteimman surun. Hyvin paljon kiitoksia vieläkin. Siinä kun märisin vaatehuoneen lattialla, adressikasassa, välillä niin roiskuen etten lukemaani erottanut, koin myös suunnatonta kiitollisuutta. Lämpö välittämisestä läikähti, yhä. Empaattis, sympaattiset eläimemme olivat minulla tukena ja kaverina, osa ei mahtunut vaatehuoneeseen, vaan linnoittautuivat heti oviaukkoon, laatikoihin ja nyssäköihin.
Itse asiassa tällä viikolla olen törmännyt artikkeliin ja blogiin asioiden myöhäisvaikutuksista. Moisista aalloista, jotka yhä meitä keinuttavat, ei ole pahemmin tietoa ja ymmärrystä. Minuakin on kommentoitu, että pidän itse syövästä kiinni, lapseni eläessäkin. Ihan kuin en osaisi päästää irti. Tavallaan roikun yhä, mutta se on myös minun elämäntarinaani. Eikä noina syöpävuosina pahemmin kerennyt syövästä irti päästää, jos se uusi tuon tuostakin. 2010, -12, -14, -15 ja 2 x -16, ainakin. Kerran muistan henkäisseeni, keväällä 2012, kuvittelin että olemme voittajia, seuraavassa lypissä olikin jälleen syöpäsoluja, sen jälkeen en ole uskaltanut tuuletella, en niin minkään asian suhteen. Kukaan ei voi tietää, varmaksi mitään luukuttaa. Eli mieluummin nautittakoon tästä hetkestä, kun kukaan ei huomisesta tiedä. Samoin noita adresseja lukiessa ainakin kolme henkilöä meitä muistaneista on jo muuttanut rajan taakse. Ainoastaan yksi olisi ollut järjellisesti, ikänsä puolesta valmis.

Tänään on myös yhden ystäväni lapsen kuolinpäivä. Muistan sen päivän kuin hidastettuna filminä. Meidän oman lapsemme tilanne, ja sitten suru-uutinen täysin varoittamatta. Ei mitään aihetta kuolemaan, terve lapsi. Todellakin epäoikeudenmukaista. Elämä on.

Mutta minullahan olikin lyhyemmästi aikaa kirjoittaa, kuin mitä laskeskelin. Eli sukat jalkaan, paplarit pois, töihin ja illaksi gospelmessuun ystävän kanssa. Siivous jäi todellakin vaiheeseen, kun menin noin syöväluotaavasti touhuamaan, mutta toivon touhuamisen jatkuvan joku toinen päivä. 
Tauluseinälle ripustin myös kolme taulua lisää, kohta saamme laajentaa seinää, sillä tuotantoahan on vaikka kuinka. 

Niin, meillä sippasi myös tulostin, kun eilen noita teknisiä ongelmia luetteloin. Uusi on hankittu, mutta siinäkin on muutama mutta... Ja niihin ongelmiin minä olen tasan syytön, en ole uskaltanut koskea, en sormellakaan.

torstai 7. marraskuuta 2019

VARTIN VÄÄNTÖ

Vartti, se minulla on nyt aikaa ennen töitä. 
Kauniin talvinen päivä, pakkasta vähän toistakymmentä. Pyykkiä, vaaterumbaa, kuskausta, kaupassakäyntiä ja nyt rätisee pannunpesässä tuli.

Aamulla taivas hehkui lämpimän punaisen ja pinkin sävyissä, pian muuttui keltaiseksi. Mikä valtava värien kirjo. On se huikea muuttuva taideteos koko ajan. Olen myös ajatellut lumisia, jääkiteisiä oksia aina timanttikuuran kautta. Tänään kun aamusta rannassa pällistelin, minulle tuli mieleen sokerihuurrettu. Talvisokeri, lumisokerilla peitetty. Timanttikuuraa olen jo niin monta vuotta käyttänyt, sanana se on kaunis, mutta nyt makustelen jotain muuta sanamuotoa, mielikuvaa kielikuvaa aiheesta. Enkä tiedä miksi?

Eilen saimme verkkokaupassakin kuvat ja taulut päivitettyä. Käyhän katsomassa, jos et ole pitkään aikaan käynyt, tai et vaikka koskaan käynyt. Tuossapa osoite. 

https//:tiinapiippoart.wixsite.com/tiinapiippo

Taulu omalla paikallaan
Oletkos koskaan tajunnut, että tekniikka ei ole puolellani. Ei siis näissäkään hommissa, saati oikein muissakaan. Kuvansiirrossa on aivan jäätävästi ollut kotikoneella mutkia, muualla ei. Huoltomiekkonen sanoo että toimii ja kun minä alan toimittamaan, niin ei tasan toimi. Nyt lakkasi toimimasta myös autossa akku, tai siis ei vielä ihan kokonaan, mutta vebasto ei jaksanut pyöriä. Ja nyt piiputtaa näppäimistö, sen tajuan, siinä on patterit vähänä. Aikani kun naputan, eikä tekstiä näy, kolautan alustaan ja johan näkyy. Enkös olekin kätevä emäntä, hih. Patteritkin säikähtävät jysäytystä ja hetkeksi vapauttavat virtaansa.
 Tiijätkö, nyt ilmestyi punainen varoituskolmioilla koristeltu palkki, tämä ohjelmakaan ei toimi. Miten se nyt näin? Perzzzee. Mistä näitä mutkia aina tulee?

Kävin tässä välissä pannunpesällä, nyt minun sormeni ovatkin aivan mustat noesta. Mutta tuli palaa niin kuin pitääkin ja kaiken maailman vivut ovat niin kuin pitääkin. Yhtenä iltana ei ihan kaikki vivut olleet ja sittenhän alkoi jyske kun paikat kiehuivat... On tämä opettelua. Pyykkikoneen osasin käyttää, kuivausrummunkin. 

Yhä uudelleen tulee nuo punaiset palkit ja varoituskolmiot, ei tästä tule nyt hevonJaskaa, annan periksi, myönnytys tekniikan voitolle. Vartissa olisi ollut vielä kuinka paljon vain aikaa, saati asiaa.

Narskuva Naakka Niskojansa Nakkeli, Näennäisesti Nokallansa Nyökytteli.
Se oli naakka-aivoitus se.

keskiviikko 6. marraskuuta 2019

NARSKUVAT NAAKAT JA MUUTA AAMUSÄLÄÄ

Tulin justiin pihalta, vedin menemään t-paidassa ja kumppareissa pikkupakkasessa. Talven ihmemaa on huikea, lumista kuuraa kaikkialla, tänään jännän harmaata. Eilen oli sinisempää. Rannan haavoista kuuluu sellainen narske, se on naakkojen laulua se. Naakkoja on nykyään aika isoin laumoinakin meillä päin. Alkavat vallata alaa, tai ilmatilaa yhä laajemmin. Muutama narskuva naakka huurteisissa puissa on ihan liikuttavaa, kuvauksellista, kaunista. Mutta sitten kun niitä tulee lauma tai onko se parvi narskuttamaan ja koukkimaan pitkin pihoja, en jaksa enää ihmetellä naakkojen narskunnan kauneutta. Se on kirskuntaa, joka menee hammasjuuriin saakka.

En ymmärtänyt mitä he tahtoivat sanoa, oon tuossakin huono, naakkojen narskunnan ihmisymmärryksessä. Muutamia joutsenia on vielä lähipelloilla. Eilen kuulin joutsenten kiljahtelut ja trumpettisoolot todella läheltä, lensivät jälleen talomme yli. Minä niin toivon osuvani kameran, siis kännykän, kanssa niiden lentoreitin alle. Näen jo sieluni silmin, voiko suomalaisempaa näkyä olla, valkoiset laulujoutsenet taivaan sineä vasten. Huikaisee ajatuskin. Eli odotan, josko osuvat kohdalle, tosin se on niin hetken hujahdus, aina ei ehdi edes kännykkää vetää esiin, kun menivät jo.

Kumpparit, kirkkaanpunaiset Hai-saappaat sain synttärilahjaksi. Ne on niin mun lempparit. On niihin jo muutama muste- ja maalitahra roiskahtanut, mutta tunnistanpa omani. Aikoinaan isä kulki aina talvella kumppareissa, kuinka monta kertaa sitä piti ihmetellä. Miksi? No sanoppa se nyt minulle, miksi? Isän kumppariperimän perin. Viime viikolla kun kunnon kengissäni melkein nurin vedin tajusin kumppareiden toppaavan paremmin, niissä ei ole sellaisia ruusuja pohjissa, joihin paakkuuntuu sepelit, lumet, oksat ja lehdet. Kumppareissa on jotenkin enemmän läsnä maan kanssa, tuntuma säilyy. Ja niihin mahtuu villasukkia maun mukaan, tykkään siitä ja säilyvästä lämmöstä. Maadoitanko niillä itseni paremmin, sehän on minulle tärkeää, sillä lähden niin helposti liitoon...

Kumppareistakin puhuimme kirjoittajakursseilla, kun saimme kuulla tarinoita kengistä. Siellä asiaa ääneen ihmettelin, miksi näin. Sain ymmärrystä, yksi hevosmies oli todellakin kummpareiden talvikäyttäjä, hänellä oli siihen vielä enemmän perusteluja kuin minulla, kumpparinoviisilla.

Sanoin myös kulkevani paljain jaloin portailla, pihoilla ja lumessa. Monta kertaa lapset minua moittivat, kun löytävät tuoreet paljaiden jalkojen jäljet tuoreesta lumesta. Yöpaitasillaan ja varpaisillaan, saatan haahuilla ja huuhailla aamutuimaan kuvaamassa rantaa, aurinkoa, sinisyyttä, uutta päivää. Liekö myös karaistumista moinen. Tänäänkin olen siis lyhythihaisessa, eilen olin kuorossakin. Siellä muut kauhulla katsoivat paljaita käsivarsiani, enkä itse edes osaa ajatella, että pitäisi peittää. Toki töissä lasten kanssa, kun pihoilla olemme, saatan tajuta takin vuoren kylmän kohmeuden käsivarsissa... Kyllä minä välillä heilun ponsco pääällä, villatakeissa ja piilotettuna, mutta näköjään aika pitkään paljain varsin. Milloinkahan sitä viisastuu tuon asian suhteen, tai tarviikokaan? 

Olen lähdössä systerin kanssa pikareissulle, kerrankin aamupäivän aikataulut osuvat kohdalleen, kummallakin iltavuoroon meno. Itse asiassa, minun olisi syytä jo olla lähtökuopissa, ja tässä vaan naputan. Olihan tehokas joutovartti. Mutta yritän opetella ottaa yhä useammin  itselle tämmöisen hetken, että istahdan kirjoittamaan. Eikä tämä ole periaatteessa mistään pois, kukaan ei huomaa... En voi pestä pyykkiä, en laittaa tiskikonetta, en ehdi imuroimaan (tai ehtisin, mutta perustelen tämän nyt näin), kouluhommat on hanskassa, kirjalliset muutenkin. Eli on siis oikeus olla ja naputtaa.

Nyt lähden, ettei systerin tarvitse narskua minulle kuin naakka, sillä olemme napakoita aikataulujen suhteen. Kumpikaan ei vois sietää myöhästelyä.

Nirskun narskun, nirskun narskun, kuuluu kumpparin alta, ja naakoista taivahalta.


tiistai 5. marraskuuta 2019

ARVO

Yöllä moinen sana, ARVO, mielessä jo oli. Siis aivan unissani ajattelin, että sitähän se, homonymiaa. Taas huomaatte sivistyssanan käytössäni, sehän tahtoo kertoa sitä, että olen ollut sivistymässä kirjoittajakurssilla. Sama sana, eri asiayhteyksissä käytettynä tarkoittaa aivan eri asioita, on siis monitulkintainen sana. Näin.

Periaatteessa minulla olisi ollut muutama asia tehtävänä, toimitettavana, ennen töitä, mutta nyt tuo ARVO niin pyörittää, että pakko napata tarkempaan syyniin. Ruodittavaksi.
Niin, ja sitten kursseilla opetettiin kirjoittamaan myös ronskisti, rumasti, joten sellaista jos lipsahtaa meikäläiseltä, suotakoon anteeksi. Nyt jotenkin on ARVO-sanan ronskivipukin aktivoitu. Tai en tiedä ronskiudesta, en mää ossaa, mutta makustelen sanaa, missä kaikkialla se onkaan upotettuna, piiloARVOna.

Olin liikennevaloissa autoni kanssa, perään tupsahti pikkuauto, suhteellisen nopealla vauhdilla. ARVOhan se siellä huristeli, itsekseen hymyillen, liekö nauranut omille vitseilleen, muistoilleen tai kuulemalleen radio-ohjelmalle. Yritin ARVOlle taustapeilin kautta huiskutella, mutta en saanut katsekontaktia. Niin jäi sekin huiskutus omaan ARVOonsa.

Kaikki laboratoriomittaukset ja ARVOt olivat optimissa, hyvä niin. Moinen röhä ei ole siis mennyt pinnallista röhää syvemmälle. Aikoinaan pelkäsin niin mittauksia, tuloksia ja ARVOja, mitä ne kertovat lapseni syövästä, valkosolutuotannosta, tulehdusARVOista. ARVOjen odottaminen oli yhtä piinaa, sellaista kylmää hikoilujännitystä. Tavallaan aivot olivat aivan hyydyksissä ja sielua paleli, samaan aikaan oli kuin tulisilla hiilillä.

- ARVO jo se seuraava numero, hoputtaa Lottokuponkiaan puristava isäntämies ARVOnnan aikaan. 
- Nyt on jännät paikat, kolme ARVOttua numeroa peräkkäin osunut jo kohdalleen. Vielä seuraava..., ARVO jo...., hytkyy isäntä sohvallaan, lievässä etukenossa.
- No nyt meni ARVOnta persiilleen, ohi meni yhellä numerolla, miksi sen pitää aina olla justiinsa se viereinen, puhisee isäntä nyrkkiään puristaen, samalla rypistyy ARVOntakuponki.
-Kerkesin jo ajatella minkälaisen ARVOauton hankkisin, ARVOasunnoan ja ARVOpapereihinkin sijoittaisin. On se kumma, että joka ainoa kerta sitä kerkijää jo unelmoida ARVOnnan aikaan.

Perhe suunnittelee uuden lemmikin hankintaa. Onko se koira, kissa, sisäsika, lintu vai hevonen. Siinäpä sitä yhdessä ARVOtaan, mihin kukakin sitoutuu, mitä lemmikiltä haluaa. Niin ja tietenkin, millaisen ARVOstuksen kyseinen laji saa perheessä ja tietenkin ystävissä. Onko hankittava lemmikki ARVOkas hinnaltaan, rodultaan ja statukseltaan. Onko se ARVOkas jalostuksessa, kilpailuissa ja sukutaulussaan. Voiko lemmikki olla ala-ARVOinen, niin sanottu kakkosluokan lemmikki. Vaikka purentavian tai kuurouden vuoksi, saattaahan sillä olla myös jokin neurologinen sairaus joka huojuttaa, kaihi tai liian pystyt korvat. ARVOstaako perhe puhdasrotuisuutta, kuinka pitkälle se on heidän ARVOmaailmassa. Vai näkeekö perhe kakkoslaadun ARVOn. Yksilön kauneuden vaikkapa purentavian takaa, haittaako se lemmikin elämää, jos perhe ei halua sitoutua kilpailuihin, jalostukseen. Onko purentavikainen kissa vaikkapa tarpeeksi ARVOkas sohvakissaksi. 
Meille on jostain syystä kulkeutunut yhtä jos toista kakkos-, jopa kolmoslaatuista, jopa ilman laatuluokitusta olevaa elämää. Mm talon emännällä on/on ollut purentavikaa, hajataittoa, karsastusta, nivelvaivoja, paino-ongelmia ja on yhä, käyttää yörautoja. Kissa on ollut kuuro. Koiralla on edelleenkin purentavika, edelleenkin kakkoslaatuinen, mutta meidän mittapuumme mukaan ARVOltaan täysin huippu ja sopiva huusholliimme. On tasan oman ARVOnsa löytänyt. Samoin kissoista kolme on löytökissoja, ihan täysin ARVOttomia, mutta meille täydellisisä kotikissoja. Yhdellä ei ole häntää, mikä sen ARVO on, onko se aleneva vai nouseva. 

Kuinka mitata elämän ARVO, kuka on tarpeeksi ARVOkas elämään. Tämähän on laaja asiayhteys, ihmisARVOineen, vammaisperspektiivistä, ihmisroduista ihan maailmanlaajuisestikin. Kenen elämä on tarpeeksi ARVOkas? Mihin, no vaikka ihan tavalliseen elämään. Kuka ulkopuolinen sen voi määrittää, tai saa määrittää? Ja silti ulkopuoliset pyrkivät määrittämään, ARVOttamaan muka omalla oikeudellaan muiden ihmisten ihmisARVOa.
Aikoinaan kun tuplia odotin, yksi asiakas kysyi, olenko varmistanut että saan/teen terveitä lapsia? Hän jatkoi heidän tehneen vain täydellisiä lapsia, ottaneen puolison kanssa selvää, ja varmistaneen moisen. Toki, tiettyihin tutkimuksiin osallistuimme raskauden edetessä, ihan jo siitäkin syystä, että tiedämme valmistautua, jos on jotain mihin pitää valmistautua. Mutta kuinka moni täyden kympin lapsi onkaan myöhemmin todettu jollakin tavalla sairaaksi. Myös monia täydellisiä lapsia on syöpä tappanut tai vaikka onnettomuus. Emme me itse voi ARVOttaa kenen elämä saa jatkua ja millä ARVOilla. Meidän 9 pisteen lapsemme vei syöpä, samoin tämän täydellisten lapsien vanhemman vei syöpä. Uskon, ettei moinen todellisuus ollut kummankaan perheen ARVOmaailmassa, ennen kuin se annettiin, ARVOttiin kohdalle. Ja kyllähän tämä on myös omia ARVOja tarkentanut, selkeyttänyt.

Kokkasin äidilleni ruokaa, pakkasin pakastettaviin annosrasioihin. Nyt tein kolmenlaisia annoksia: kasvismuusia, superriisiä, kanaa, makkarakastiketta, lohta ja monipuolisesti muita tilipehöörejä. ARVOstaakohan äiti mitä saa? Maistuuko? Yritän aina toiveita kysellä, perunasta ja tavallisesta riisistä ei enää tykkää, joten jalostan, muuttelen ja sovellan. Siihen tuhrautui joutoaikaani kolmisen tuntia, vielä ovat viemättä. Toki omat ostokseni hoidin samalla, kun ne kuulemma hoituvat samalla, niin sitten hoidin ne niin sanotusti samalla. Olin siis notkuva kuormajuhta, kun roudasin vielä eläinruokasäkit ja papereita suuret määrät. Samalla toki pyörisi isompikin kolhoosi... 
ARVOstan kyllä äitiäni, ilman häntä en minäkään tässä räpiköisi, ARVOjani aukoisi. Paljon olemme saaneet vanhemmiltani apua, ilman, että he ovat aikoinaan omaa apuaan ARVOttaneet, se on ollut hiljaista ja sydämellistä. Parhaamme yritämme, mutta välillä tuntuu, ettei tekemisiämme ARVOsteta, moitteet muistetaan aina kertoa. Monta kertaa vähättely tulee ulkopuolisilta, rivien välistä. Kerran reseptiasioissa sain terveyskeskuksen puhelinvastaajalta haukut, sekin romutteli omaa ARVOmaailmaani, kun parhaani yritin. Satuin olemaan vain se välikäsi hommassa. Kyseistä hoitajaa olin aikaisemmin ARVOstanut, mutta moisen haukkuryöpytyksen jälkeen oma ARVOstukseni ammattilaista kohtaa hieman rappeutui. Tai siis kyseenalaistan yhä moisen, oliko aiheellista ja mistä moinen johtui. No se on ollutta ja mennyttä jo vuosia sitten, sekin kolhu itsetunnolle on jo parantunut.
ARVOstaakohan moni muu moista, mitä teemme äitimme hyväksi, edestä ja puolesta. Toki pyrimme mahdollistamaan hänen pärjäämisensä, siinä usein menee omat asiat ja ARVOT uusiksi, kun huolehtii ja hoitaa, aikatauluttaa. Näyttösuunnitelmanikin jouduin muuttamaan, muutamaa ihmistä pompottamaan, jotta voin olla lääkärikäynnillä mukana. Onneksi pystyin aikatauluttamaan uusiksi, ja olin asialla hyvissä ajoin. Emmekä me meidän perheessä ole ainoita, tämä on tuttua monissa muissakin perheissä ja suvuissa, joissa vanhukset asuvat vielä itsekseen, yksin. Tarkennettakoon, etten minä näitä asioita yksin hoida, onneksi meitä on lauma.
Mikä on vanhuksen ARVO nykypäivänä ja yhteiskunnassa? Se on polttava puheenaihe, eikä suunta vältämättä ole parempaan suuntaan menossa. Monikaan ei ARVOsta vanhusten hyväksi tehtävää työtä, vanhusten aikoinaan tekemää työtä, vanhukset muuttuvat ARVottomiksi pelinappuloiksi.

Törmäsin tuttuun, he ovat muuttaneet kauemmaksi. Toinen puolisoista on taulujani kysellyt ja näyttelyissäni käynyt. Jopa kehunut ja tykännyt, ainakin näin minulle on suoraan kerrottu, nokatusten ja sanallisesti. Tuossa sitten ohimennen heitin, että tulkaa nyt katsomaan tauluja, jos olette ihan autolla liikenteessä. Tähän toinen osapuoli sanoi vilpittömän suoraan, että he hankkivat vain ARVOtauluja, ja ARVOstavat ihmisiä joilla on ollut näyttelyitä. Nytkin ostivat kaksi taulua sellaiselta, joka piti ensimmäisen näyttelynsä. Hymyilin, varmaan nielaisin hämmennyksen, voiko asiaa sen suoremmin ilmaista. ARVOstukseni valahti polvitaipeisiin, valahti muuten todella sulavasti, minun ARVOni kerrottiin. Herää kysymys, hinnoittelenko omat työni liian halvaksi, enkö siis ole siitä syystä ARVOstettava? Tämä nyt oli ihan sarkastinen heitto, kieroutunutta huumoria ARVOttomalta! Vaihdoin puheenaihetta.
Toki kotona moinen ARVOstus ja ARVOttaminen suututtivat ja naurattivat yhtä aikaa. Kyllä tällä huuhaalla on omanARVOtunto todellakin ylimitoitettu, kun moisille ARVOkkaille ihmiselle, jotka elävät aivan toisessa ARVOmaailmassa, menekin omia taulujani ehottamaan. Tässä sain näpeilleni oikein kunnolla, napsahti varpaillekin. On ARVOkasta ja vähemmän ARVOkasta. 
On se luojan lykky, että markkinoin itseäni ja töherryksiäni huuhailuna, minähän pian talloisin ARVOstettujen ihmiset varpaille ja hyppisin nenille, jos taiteena möisin. Kaikille kerron, että olen kokeilija, visionääri, itseoppinut tai kursseilla kannustettu. En väitäkään olevani oikea maalaari, taiteilija tai ARVOstettava tekijä. En todella. ARVOstan omia töitäni tiettyyn pisteeseen saakka, tykkään ja en tykkää, aina on opittavaa, parannettavaa. Kriitikot ja ammattilaiset eivät ole niistä kiinnostuneita, mutta en moista edes tarvitse. Oma tavoitteeni on ollut ja on yhä maalata tuntemuksia, fiiliksiä, tarinoita tauluiksi, värittää jokin mielessä pyörivä asia. Maalaaminen lähti lähinnä omasta tarpeesta terapoida, käsitellä menetystä, kaikkea mitä elämä nakkelee kohdalle. Usein minulla yhdistyy tarina ja taulu, kumpi oli ensin, sitä en aina kykene sanomaan. Haluan maalata tauluja, joista tavallinenkin ihminen löytää ja saa jotain itselleen. ARVOstan omia kykyjäni sanoittaa ja värittää, se on mielettömän ARVOkas lahja, olen siitä syvästi kiitollinen. Pyrin myös rahallisesti ARVOttamaan tauluni niin, että tavallinenkin ihminen voi halutessaan sen hankkia. Kunhan omat kuluni ja harrastukseni saan peitettyä ja rahoitettua tällä, se riittää minulle. 
Palaan vielä tuohon kommenttiin, silloinko ARVOstus nousee, jos on pitänyt näyttelyn? Onko jokin näyttely toista ARVOkkaampi? On toki, niissähän on huikeat erot. Tiedän! Enkä väheksy ollenkaan koulutusta ja huikeita tekijöitä, voi kun joskus moiseen pääsisin, mutta ihmisiähän kaikki suuretkin nimet ovat, ei moinen saisi ihmisARVOssa aivan älyttömästi näkyä. Samalla tavalla suoli toimii, onko presidentti, ministeri, suuri nimi, puliukko tai syrjäytynyt.
Toki kirjoittajakurssilla tuli puheeksi millaisia ovat monet historiassakin ARVOstetut kirjailijat... Päädyin mielikuvaleikkiin, että hämyisen savuisessa keskusvaraston nurkassa poltan ketjussa tupakkaa, hiukset sotkussa ja olen viikkokausien luovassa tilassa. Samaan aikaan naukkailen viiniä, punaista ja kypsää ja hakkaan konetta kuin transsissa. Voisin polttaa myös suitsukkeita, tähän mielikuvaan tarvitaan myös mystinen tuoksu likaisuuden ja tupakan lisäksi. Valvon ja olen todella outo, kauheassa kierteessä kaiken luomisen kanssa. Eikös monetkin ARVOstetut taiteilijat tai kirjailijat ole vähän tuommoisia omia polkujaan kulkevia, jopa juoppoja ja luovia hulluja. Voisikohan juoda välillä myös vettä, teetä tai valkoviiniä, sillä punaviini särkee niin kauheasti...
Onnekseni minä saan pyörittää näyttelyitä jatkuvalla syötöllä, noin 10-20 näyttelyn vuosivauhdilla. Mutta en edes pidä enää näyttelynavajaisia, sillä ei niihin kukaan vaivaudu, moisia ei enää ARVOsteta. Olen siis vetänyt tämänkin kaiketi överiksi, enää se ei ole muiden silmissä mitään. Toisaalta nyt tämä on helppoa, käyn pystyttämässä tai ripustamassa ja julkaisen somessa, siinäpä se lyhyellä oppimäärällä. Ei pokkurointia, liipa laapaa, vasara ja taulut, mainos seinälle. Naps muutama kuva ja julkaisen eetteriin. Yleensä tytöt ovat apuna, se käy meiltä vallan näppärästi. 
Edelleenkin koen tekeväni oikeita asioita, käyttäväni oikeita värejä tai kertovan oikealla tavalla jonkin asian, minä en pokkuroi vaan saan toimia omana itsenäni. Itselle on liikuttavan ihanaa saada viestiä tai terveisiä ihmiseltä, että tauluni on heillä ARVOpaikalla, keskeisellä sijainnilla, tai se puhuttelee päivä päivältä enemmän. Taulu saattaa myös kannustaa ja rohkaista omistajaansa, puhutella. Silloin olen onnistunut, ARVOstan näitä tavallisten ihmiset palautteita todella paljon, sillä valtaosahan meistä palleroista ja lylleröistä on juuri niitä tavallisia ihmisiä.

Auton ARVO romahtaa aivan hetkessä, varsinkin jos se uutena hankkii. Kun ajat sen liikkeestä ulos ja mittariin alkaa kilometrit karttua, et enää saa millään samaa summaa kuin uudesta, ARVO siis  laskee välittömästi. Se autotieteestä ja sen ARVOista. Sehän on minulle täyttä hebreaa, autokauppiaan vaimona, en jaksa ymmärtää miksi jokin kottero on viisi kertaa toista ARVOkkaampi, mihin se perustuu. Miten jonkin auton voi ARVOttaa muka niin paljon muita paremmaksi. Siltikin hinausautojen lavoilla näkee ihan yhtä lailla ARVOkalustoa, kuin kotteroitakin. 
Niin, minun ei pitänyt tästä tämän enempää, sillä en tästäkään tiedä tarpeeksi. Kunhan mölisen maalaisen huuhaan perspektiivistä. Samaan aikaan mietityttää sekin, että vaikka kuinka on ARVOkkaat kulissit, puitteet ja menopelit, ei mikään ole siitäkään huolimatta taattua ja aina sitä miltä ulospäin näyttää.

Tuosta asiasta en siis jauha enempää, kun ei kiinnosta, enkä varsinkaan tiedä tarpeeksi. 
Jäin nyt miettimään tuota ARVOaivoitustani taiteesta, miksi siitä noin pitkästi jauhoin ja paasasin, olenhan siinäkin amatööri. ARVOstan tekijöitä ja mitä monikin osaa, varsinkin sellaisten tekijöitä, jota minä en osaa, mutta se ei saisi vaikuttaa ihmisARVOon ja ihmisARVOiseen kohteluun. Samoin miksi naisen euro on pienempi kuin miehen euro. Kuka silloin ei ARVOsta ja ketä?
Kuuntelin juuri Maria Veitolan äänikirjan, siinä käsiteltiin näitäkin aiheita, näillä tarkoitan ihmisyyttä ja ihmisen ARVOA, niin työmarkkinoilla, ihmiskaupassa, ihmisenä.
Samoin itseä mietityttää, mikä tulee olemaan minun markkina-ARVOni työmarkkinoilla. Tässä kohtaa tulee hiljaista ja pitkää viivaa...
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Olen nääs vähän mysteerinaikkonen, mikä se semmoinen on kuin virike-ja työtoiminnanohjaaja, ei meille mitään virikkeitä tarvitse tulla antamaan, näemme punaista pelkästä sanastakin. Olenko siis uhka, höyry ja pelote, mitä sitä nyt mittään kellekkään, ei täsä kukkaan mittään milloinkaan, humpuukia...

Ai niin, pitihän minun muutama muuki asia täällä jauhaa, mutta melkein unohin.
Kopsaan siis yhden somepäivitykseni:

"Luulin, että tänään on maanantai, mutta eipä varmaan olekaan. Kävi jo mielessä, painunko takaisin pehkuihin, mutten painunutkaan.  
Ihana pakkasaamu, aurinkoa, kauneutta, timanttikuuraa. Tykkään.
Minulla on aikataulu, napakka ja mieluinen. Siihen kuuluu auto, pakkaamista jne. Olennaista on myös autossa sulat ovet ja/tai peräkontti. Nooh, sain auki vain kuskinoven, loput jäässä. Rynnin hakemaan hiustenkuivaajaa/lukkojensulattajaa, mutten tajunnut maiharin jäätyneitä kantoja. Vedin siis salsaa pitkin keittiötä, revähdin sieltä, täältä ja sen juuresta. 
Kiljahdin huitoen. 
Jatkojohto ei riittänyt, ateljeessa pitkä kela, sitä siis hakemaan. Hallin munalukko oli myös umpijäässä, hönkäilin sen sulaksi. Tähän väliin huokaisin, etten juuttunut huulistani munalukkoon, kun niin ahnaasti sulatin hönkimällä. Sitten föönattiin peräkontti, lukko ja tiivisteet.
Johan aukes, mutta takaovet yhä jäässä. Toinen aukes, kurottauduin laskemaan penkkejä sulan oven kautta, mutta oikea käsi jäikin penkkien väliin, nahat rullalle ja juilii. 
Karjahdin sätkien.
Tästä on hyvä jatkaa..."

Uudesta, siis alle vuoden vanhasta helamme lasipinnasta lohkesi palanen, liekö joku osunut siihen. Ei kiva.
Poltan kynttilöitä kesät talvet taukoamatta. Toissailtana lasisessa tuikkukipossa paloi foliotuikku, kaksi vierekkäin. Yhtäkkiä liekki lehahti korkeaksi, syttyi kynttilässä allaspalo ja koko komeus räjähti. Siinä olisi ollut tulipalon ainekset, ellemme olisi olleet ihan vieressä. Kaikki kävi sekunneissa. Ei todellakaan kiva, kauhufilmi ehti surahtaa.
ARVOtin elämämme aivan hetkessä, kun lieskan näin. Mutta on asioita joita ei voi rahassa mitata, eikä ARVOttaa. Olen kiitollinen, että selvisimme isolla säikähdyksellä ja kuprulla kaiuttimessa. 
ARVOstan omaa kotia ja elämäämme isolla kädellä.

Mutta nyt minun täytyy sännätä, ARVOkas työaikani alkaa pian ja sen jälkeen kuoroon. 
Anteeksi jos sohin, tylysti aivoituksiani kerroin, lue uudelleen ja yritä ymmärtää.

Olet ARVOkas, niin minäkin. ARVOn mekin ansaitsemme...


sunnuntai 3. marraskuuta 2019

METAFOORAUSTA

Jos minä olisin talo, olisin...
  maalaistalo, niin kuin tämä nykyisemme. Aikansa rakennus, monine sen ajan tunnusmerkkeineen. Vahvalla rungolla, omin käsin tehty ja omasta tavarasta. Minussa näkyy eletty ja koettu, olen tukevasti paikallani. Olisin vahva, kotoisa, lämmin ja luokseen kutsuva. Ajan jäljet saavat näkyä ja kuulua. Pieni pintaremonttia silloin tällöin kuuluu asiaan. Olisin mukava asua, tarpeeksi tilava, ja sopivasti mukautuvia haasteita ja projekteja. Minulla olisi lautavuori, harmaa, paljon avaria ikkunoita, turvallinen, sisällä paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia ja oivalluksia. Värien ja tunnelmien merkitys on tärkeä, samoin erilaiset struktuurit ja kierrätysideoiden käyttäminen. Haluan, että vieras tuntee olevansa lämpimästi tervetullut ja minusta välittyy kotoisuus ja hyvä fiilis. Vieraanani viihtyy.
 Tiedän paikkani, sijaintini, olen yhtä sen kanssa. Sulaudun luontoon ja maisemaan, annan olla verhojeni auki, valon virrata ja maiseman luonnonilmiöineen asua sisälläni. Minussa on paljon huoneita, eri tunnelmia, eri käyttötarkoituksia. Tavoitteena on löytää myös tilaa projekteille, hiljentymiselle ja rauhoittumisellekin. Minussa asuminen ei ole tylsää, se on ajoittain työlästä ja yllätyksellistä, mutta pääsääntöisesti hauskaa, leppoisaa, rentoa ja tapahtumarikasta.

Jos olisin eläin, olisin...
kana, mieheni mielestä riikinkukkokana. Olisin sellainen kirjavahöyheninen, hieman epäkurantti kanaemo. En siis todellakaan mikään kantakirjakana, vaan omintakeinen maatiainen, jossa on ripauksia sieltä ja täältä. En mikään pikku piipertäjä ja turhan kaakattaja, vaan oikea rehevä ja runsas rotukana kuitenkin. Jopa silkkikanasta minulla on geeniperimää, tykkäisin olla sylissä, paijatavana ja hoidettavana, vaikka se ei ehkä olekaan kanalle tyypillistä. Heltta heiluu mihin suuntaan milloinkin, se ei ole aina ennalta aavistettavissa. 
Jalat ovat sirot, sääret yllättävänkin pitkät, koivellan välillä taiteellisen harkitsevasti, samaan aikaan saatan kompastella omiin varpaisiini. Nokin kaikkea höyhenistä, jyviin, kiviin, oksankappaleista, pesäpuruihin ja oljenkorsiin. Nokin ohimennen muidenkin töröttävät höyhenet, fiilaan ja fiksaan, siistin ja sekoitan, kaikkea sulassa sovussa. Tykkään tuunata, tuhista ja muutella paikkoja, kokeilla uusia oivalluksia. Koskaan ei tiedä mihin munani munin, saatan munia vauhdista ja ohimennen. Kun keksin uuden paikan pyöräyttää, kokeilla, pyöräytän ja kokeilen. Välillä voin munia orrelta pehmusteille, kokeilla voiko munia silleen, että munat kierivät pesään tai ihan perinteisesti tarkkaan ja harkitusti omalle paikalleen. 
Teen lentoharjoituksia, välillä onnistun räpiköinnissäni, välillä putoilen ja pöllähtelen. Mutta jaksan yrittää nauraa kaakattaen uudelleen, joissakin asioissa jopa kehityn. Vaikka olen kana, haen ja kokeilen erilaisia ääniä, kiekailenkin. Olen aamuvirkku, herätän jopa kukon. Välillä muut kanalassa hermostuvat touhuihini, kun vauhti on heti sata lasissa kun silmäni saan auki, toki touhotan myös paljon ääneti ja yksikseni, en odottele muita kaveriksi, moni asia jäisi tekemättä, jos koko kanalaa odottelisi. Minun pääni heiluu, pyörii ja keikkuu, samoin silmäni ovat koko ajan liikkeessä, vilkkuvat ja tutkivat uteliaina niin kanalaa, ympäristöä aidan raosta, pihaa, taivasta, kaikkea mitä nyt kykeneekään näkemään. Nukun orrella, mutta voin herätä johonkin hyvään ideaan kesken unien. Höyheneni ja pyrstösulat ovat monesti suloisesti sekaisin, saattavat harottaa ennalta aavistamattomasti, suuntaan jos toiseen, mutta se ei menoa haittaa. Juutun jopa kaulastani aidanrakoon, kun ihmettelen milloin mitäkin. Poikasilleni olen oikea kanaemo, kaakatan, opetan, ohjaan ja tarvittaessa suojelen todella ärhäkkäästi. Silloin en epäröi käyttää nokkaa, kynsiä, enkä siipiä. Joka hyökkää tai kohtelee laumaani huonosti, saa sen tuntea nahoissaan, puolustan empimättä. Puolustan ja autan myös muita, mikäli siihen on tarve. Kanana olen itsenäinen ja puuhakas, jopa hauska seurattava, kanalassani ei ole tylsää. 

Jos mieheni olisi eläin, hän olisi...
jukuripäinen aasi. Ei suostuisi talutukseen, juntturoi, vetää omaan suuntaan vaikka kuinka ohjattaisiin. Välillä hirnuu ja vinkuu kiroillen, outoja ääniä päästellen. Aasina hän on vaikeasti ohjattava ja luettava, koskaan ei tiedä mitä mielessä liikkuu, todella uppiniskainen ja jääräpäinen. Samaan aikaan erittäin paikkauskollinen, ei tarvitse aitausta tai liekaa, ei varmasti karkaa, on ja pysyy. Vaikka joskus odottaisi, että kävisi nyt edes pihan ulkopuolella, edes hieman moikkailemassa muita maatilan eläimiä ja tutustumassa. 
Hän välttelee katsekontaktia, harjausta, mutta salaa nauttii moisesta, kunhan omilta ennakkoluuloiltaan moiseen heittäytyy. Joka ainoa päivä uudelleen kesytettävä, todellinen aamujunttura ja jääräpää heti herättyään. Varoen tervehdittävä, eikä kannata odottaa vastakaikua, vinkaisu korkeintaan. Saattaa jurottaa itsekseen pitkiäkin aikoja, korvat heiluen, muitta korvien heiluminen ei liity kuulemiseen. Koskaan ei tiedä kuuliko vaiko eikö, vaatii toistoja. 
 Aasina todella lyhytmuistinen, nollaa hetkessä epämieluisat sopimukset ja opitut asiat. Mutta jos on muistettavana jokin itselle mieluinen asia, vaikkapa porkkanan paikka tai heinäpaalin jemma, niin johan osaa ja löytää. Puuhaa itsekseen pitkiäkin aikoja, saa aikaan paljon jälkeä, milloin jyrsii aidan poikki, katkaisee puunoksan kulkureitiltään tai avaa tallin ovet. Saa auki myös kanalan häkin lukot ja hiplaa turvallaan koneita ja vempaimia. Kirmailee halutessaan pitkin pihoja ja peltoja kuin varsa, potkii ja hirnahtelee vinkuen iloisesti. Mutta vauhti saattaa loppua kuin seinään, ja sitten ei hievahdeta vaikka kuinka olisi porkkanaa. Saattaa ystävystyä hitaasti uusienkin lajien kanssa, vaikka laamojen, kanojen, lampaiden tai lehmien. On todella hyvä ystävä, jahka vuosienkin kyräilyn jälkeen päätyy ystävyysasteelle. Ei viihdy ratsuna, eikä vetojuhtana, paitsi silloin kun sattuu viihtymään, riippuu niin aasin päivästä.

Jos lapseni olisi kukka, hän olisi...
lehtikaktus. Lehdet ovat rennon omintakeiset, notkeat, vahvat ja mukautuvat. Ne roikkuvat, kiipeilevät, kietoutuvat ja menevät omia reittejään. Lehdet saattavat olla toiseen suuntaan littanat, toiseen leveät, ne ovat mehevät ja erittäin moni-ilmeiset. Niissä virtaa vahvasti elämänvoima. Paikoitellen lehdet ovat sileät, mutta piikkejä löytyy yllättävissä paikoissa ja ne saattava iskeä arvaamatta. Ja ennen kaikkea ilman syytä, lehtikaktus on koko ajan puolustusasemissa, vaikkei ole siihen mitään tarvetta. Kukinto on todella herkkä, kaunis, moniulotteinen ja ihana. Väreissäkin löytyy. Se tuoksuu hyvälle, on ainutlaatuinen. Kukan kauneutta voi vain ihmetellä ja ihastella, hämmästellä. Kukinta yllättää aina kasvattajansa, sitä ei kykene laskelmoimaan tai itse saamaan aikaiseksi, lehtikaktus kukkii koska sitä huvittaa, yllättäen ja ihanasti. Ja nopeasti. Samaan aikaan lehtikaktus on hieman varottava ja ihailtava, ei tykkää siis koskettamisesta, vaan piikittää turhankin helposti
.Tuoksulehtikaktus (Epiphyllum oxypetalum).

Sellaiset metafooraukset, eli metaforat, kirjoittajakurssien innoittamana teille rääpäisin. 
Hauska mielikuvitusleikki, ainakin minusta. Ajatteleppa vaikka itse, jos olisit eläin, mikä eläin.... Tai jos olisi rakennus, niin mikä rakennus... Eihän tässä ole mitään oikeaa tai väärää tapaa, hauskaa ja moniulotteista. Kait tässä jotain perääkin on, jos mieheni mielestä olen riikinkukkokana, jos itse olin ehtinyt ajatella olevani kana, vaikken kerennyt sitä kertoa.

PYHITÄ

Pyhäinpäivä, oli siis eilen. Tunnelmat velloivat laidasta laitaan, ihan päivän teeman puitteissa, sekä päivän eri aihepiirienkin puitteissa. Mitä kaikkea voi pyhittää, mistä se koostuu ja kuinka? Mitä on pyhittäminen? Tai pyhä?
 Tänään olemme siis sunnuntaissa, perinteisessä pyhäpäivässä, jolloin pitää muistaa pyhittää lepopäivä. Näin on mummu opettanut, mutta olen vuosikymmenet moista pyhyyttä rikkonut, tekemällä töitä. Onhan se körttiperheen versolle paha asia, mutta näin se vain yhteiskunta ja eri ammatit vaativat. 

Tänään puolestaan ajattelin pyhittää päiväni tälle minun huuhaaidentiteetilleni, eli napataan käsittelyyn kirjoittaminen, lepopäivän kunniaksi. Koen, että tänään minulla on siihen aikaa, nyt tsekkaan kalenterini, jotta tiedän näin todellisuudessakin olevan... Kyllä, 3.11., apposen tyhjä merkinnöistä. Annan siis näppäimistön paukkua.

Pyhäinpäivä, se on tärkeä päivä, pysäyttävä, raaka, raskas, samaan aikaan mielettömän kaunis ja kiitollinenkin. Mutta itselle eilen nousi yllättäen mieleen jopa katkeransuloinen fiilis, nytpä muutkin, kerran vuodessa hiljentyvät tämän todellisuuden kanssa, jossa itse elän, yhä, päivittäin. Saavat maistaa ikävää, kuinka se kouraisee, miltä menetys tuntuu. Tai siis enhän tiedä tuntuuko se muissa ihmisissä samoissa paikoissa tai samalla tavalla. Menetyksiäkään ei voi verrata, jokainen on erilainen, samoin jokainen tarina, yhteys ja henkilöt niiden takana. Samaan aikaan välillä tuntuu jopa ulkokullatulta, että kyllä sitä tänään niin kovasti kaivataan ja julistetaan kaipausta, mutta 364 päivää ollaan moisesta vapaana. Samaan aikaan tiedän, ettenhän voi tietää muiden ajatuksista ja kaipauksesta, kait sitä heilläkin on, mutta itselle se on jokapäiväistä. Ehkä, jopa katkeransuloiseltakin tuntui se, että muutkin saivat maistiaisia moisesta. Moinen on siis kuolema, ikävä, menetys, kaipaus, sukupolvet, hautausmaa, kynttilät rakkaalle, tämä todellisuus jne... Sairas, inhottava, yllättävä ajatuskuvio, mutta nostin tämänkin kissan pöydälle. Eikä ole tarkoitus loukata ketään, mutta moisia menin ajattelemaan.

Samaan aikaan, onhan se huikeaa nähdä valtava valomeri haudoilla, valoa pimeydessä, myös niillä yleensä pimeillä, hiljaisilla ja yksinäisillä haudoilla. Nähdä liikennettä hautausmaalla, sillä usein saan yksin liikuskella, meni mihin aikaan päivästä tahansa. Ei sen puoleen, käyn mielelläni yksin, ilman sosiaalisia velvoitteita, saan jauhaa omiani lapseni ja isän kanssa. Rupatella vaikka ääneen, eikä kukaan häiriinny. Hah, ettepä arvaa mitä kaikkea sillä on jauhettukaan.

Jostain syystä olen alkanut taputtelemaan hautakiviä, lähtiessä, välillä jopa tullessa. Yleensä käyn ensin isän luona, siitä oikaisen suoraan lapseni luokse. Kun loikin kivien välistä, taputan isän kiveä, joskus sitä jopa silitän pidemmän aikaa. Puhuttelen lastani lempinimillä (tiedän sen ärsyttävän, kun sanon vaikka Retkulaksi), kerron päivän polttavat puheenaiheet, tekemiseni ja joka ainoa kerta kerron kuinka kaipaan. Usein myös kysyn, että mitäs tykkäsit tekemästäni, vaikkapa huovasta, maalaamastani taulusta, laukusta tai muusta projektista. En itke läheskään aina, tai itken varmaan todella, todella, vähän, mutta usein käy sellainen kipeä puristus sydänalassa, kun sinne menen. Jokin todellisuus, avuttomuus, kiitollisuuksineen nousee kurkkuun, rintakehään, keuhkojen ympärille, sydämeen, sieluun, silleen tiukaksi vanteeksi. Se on siis yhä ihan fyysistä, siis kipu, ikävä, menetys ja nämä lukuisat lieveilmiöt. Sellaista ei osaa kuvitella ja selittää sanoin, ellei itse koe tai tunne moisia. Onneksi kaikkien ei tarvitse moista kokea, sillä se säikäyttää. Ja on kauheaa, jos se tunne jää pysyväksi, silloin tuntuu hirttyvänsä, tukehtuvansa ja pakahtuvansa. Onko se sitten sitä ikävän ja surun vyörymistä? Samaan aikaan kieroutuneesti ajattelen, että eikös vyöryminen tapahdu yleensä toiseen suuntaan, ylhäältä alaspäin. Tämä vyöryminen nousee alhaalta ja vyöryy ylöspäin. Saattaa salvata hengityksen, puristaa todella kipeästi. Tavallaan tuttu tunne, sama puristus kävi usein lapseni eläessäkin, siis samat elimet ja lihakset, samat tunnelmat. Kun annettiin pelkoa, epätietoisuutta, todellisuutta päin näköä. Itse asiassa silloin, jo vuonna 2010 päätin, ettei moinen hirttoköysifiilis voi jäädä ja olla koko aikaa, siihen on keksittävä löysentäviä asioita, silloin päädyin kirjoittamaan. Löysentämään fiilistä, sitä alitajunnan köyttä. Tässä ollaan, samalla tiellä yhä. Ja se auttaa yhä, tosin nykyään kirjoitan paljon muistakin perspektiiveistä, onneksi.

Tässä vaiheessa nousee alitajunnasta soimaan Ellinooran biisi siitä kuinka jää elefantin painon alle...

On se onni, että tiedän tuon puristuksen olevan ohimenevä, ei se jää onneksi pysyväksi olotilaksi, saattaisin silloin olla kiireellisen avun tarpeessa. Voin vain kuvitella, että sydänperäiset puristukset osuvat samoihin kohtiin... Eikä se yksistään hautausmaa tai kiven taputtelu moista nosta esiin, samaa nousee milloin missäkin. Aivan yllättävissä asioissa, sen voi nostaa video, laulu, taulu, hiusharja, koru, tuoksu, ajatus, ele, ilme... Onhan näitä. Välillä yllätyn itsekin, kuinka tekee kipeää. 

Mutta eiliseen palaan. Kävimme viiden pintaan haudalla, perheen voimin. Paljon oli kynttilöitä lapsemme haudalla, kiitos ihmiset, lämmitti ja valaisi mielemme. Muutkin muistavat! Emme ole yksin. Saan kuulla yllättävienkin ihmisten käynneistä, viedyistä kynttilöistä. Kiitos, lämmin rutistus teille!

Perjantaina kun aamupäivästä menin, siellä paloi kaunis enkelikynttilä. Sen oli vienyt yksi hoidettavista lapsistani, luokkansa kanssa. Kuinka koskettava ele, lämmitti jo kun asiasta kuulin, ja läikähti vielä lämpimämmin kun kynttilän palamassa näin. Kuinka tärkeää oli muistaa ottaa kynttilä kouluun mukaan ja päästä viemään se. Opettajakin oli tiennyt missä lapseni hauta on, sekin yllätti. Lapsi piirsi karttaa, muisteli kirjaimia ja mietti jälleen hautajuttuja vaikka kuinka monelta kantilta. Parhaani mukaan yritin keskustella aiheesta, antaa vaikeisiinkin kysymyksiin vastauksia. Eilen hän kertoi, ettei tiedä tiesikö lapseni, että hän kävi ja näkikö kynttilän. Ja kun oli pilvistä, näkyikö käynti ja kynttilä silloin taivaaseen saakka. Olen ja olin ihan varma että kyllä tiesi, kyllä tykkäsi ja kyllä viejän jo tunnisti. Vastaukseni näytti ilahduttavan.

Nyt en jauha tästä aihepiiristä enempää. Suljen eetterin, hetkeksi, tsiikaan heränneet ja muun perheen suunnitelmat. Palaan
muissa aiheissa, se kuuluu tämän pyhityspäivän suunnitelmiin.