OLIHAN PITKÄ PERJANTAI

 

Eilen oli jälleen vuoden pisin päivä, perjantai, pitkäperjantai. Miten se voikin olla noin pitkä?

Ihan muustakin vinkkelistä kuin Raamatun sanomasta johtuen. Mitä ilmeisemmin minua myös todellisuus ahdisti, ikävä kouristeli voimakkaammin, muistot muistuttelivat tarkemmin. Alitajunnasta iski täsmämuistoja vuoden takaiseen, viiden vuoden takaiseen, hetkiin ja tunnelmiin. Kun on jokin tarkka päivä ja hetki mihin verrata, päivän tapahtumat nousevat esille eri tavalla.

 

Juhlapyhinä monikin asia on taas lamaantunutta, et saa asioita hoidettua. Odotettu posti ei liiku, siitä syystä seisoo yksi ja sen myötä toinenkin asia. Turvallinen arki ja tasainen aikarattaan naksutus se on mikä meikäläisen järjissään pitää, eikä liialliset juhlat, pakolliset pysähtymiset. Ei sen puoleen eilen pitkänä perjantaina, pitkäperjantaina, piti keksimällä keksiä tekemistäkin, hakeutua muualle, jottei todellisuus noin niin kuin kiinni saisi, kampittaisi. Olin levoton, alitajunta lainehti ja liikehti koko ajan sietokyvyn rajoilla, ollakko vaiko eikö olla, totta vai tarua. Tätäkö tämä, ilollisuutta ja surullisuutta. Odotin, hämmästelin, joko se minut kokonaan sieppaisi ja lamaannuttaisi. Nytkö se suru ottaa otteeseensa, tukahduttaa, vai onko se surua, mitä se on? Kyläilin, kävin vaikka ja missä, liikkeellä olo teki niin hyvää, jopa nautin. Outo, olen. Rajatapaus.

Haudallakin kouristi eri tavalla, se oli ensimmäinen pääsiäinen lapseni haudalla, tätä tämä elämämme on nyt. Se iskee päin näköä, todellisuus. Toisaalta sairaala-aikoina odotin juhlapyhiä ja viikonloppuja, silloin sai olla rauhassa. Kotiin ei tullut puhelinsoittoja lääkäreiltä, osastolla ei tehty mitään suurempia tutkimuksia. Se oli akuutista paniikista vapaampaa aikaa. Kännykkää ei tarvinnut kytätä, virka-aikoja pelätä. Muistan kuinka useita kertoja sai huokaista kun kello tuli neljä, sen jälkeen harvemmin raskaita asioita piti soitella, hoitaa ja selitellä, milloin minkäkin instanssin kanssa.

 

Yksi ystäväni on myös pääsiäisenä oman lapsensa menettänyt, vaikkakin päivämäärähän vuosittain heittää. Voin myötäelää niitäkin tunnelmia, mitä tapahtui kiirastorstaina, pitkäperjantaina... Missä tunnelmissa pääsiäinen meni, mitä oli tapahtunut, millainen käänne elämälle annettu. Kun entinen elämä loppui koko perheellä, muillakin kuin kuolleella. Lapsen myötä myös lohkare itseä lähti mukana, ainakin minulla minuus muuttui...

 

Tällä viikolla olen käynyt syviä, hyviä, loistavia keskusteluja sairastamisesta, kuolemasta ja näiden asioiden lieveilmiöistä. Mitä kaikkea nämä pitävät sisällään. Keskustelut ovat olleet aivan käsittämättömän hyviä, parhaita sururyhmiä, joskin sattumien kautta eteeni annettuja tilanteita. Onneksi olen lähtenyt, mennyt, lukenut, syventynyt, saanut kohdata tai vastannut puhelimeen... On myös tullut hämmentävä olo, että olenkin sattumalta juuri oikeassa paikassa, vaikka en edes tiennyt meneväni.

Heitän muutaman ajatuksen mitä olen kuullut, ajatellut tai oivaltanut tällä viikolla. Kun ihmiselle on annettu kohdattavaksi kehon vangiksi joutuminen, hän on rukoillut omaa kuolemaansa, jottei tarvitse jäädä muiden armoille. Mutta mitä teki Iso J, antoikin toipumisen. Miltä on tuntunut tietyssä vaiheessa, kun on ollut kehonsa vanki, eikä tiedä onko matkalla hoitoon, kohti parempaa vai viedäänkö ruumishuoneelle. Onko elossa, vaiko kuollut, kun keho ei sitä kykene kertomaan. Kun psyykkisesti sairaalle ihmiselle annetaan syöpä loppumetreillä, hän saikin viimeiseksi vuodeksi hukassa olleen ja kaivatun elämänhalunsa takaisin. Tavallaan syöpä antoi elämälle loppukirin, paransi jopa psyyken oireita. Miltä tuntuu olla kymmenen vuoden ikäinen ja kuulla, ettei enää selviä. Miettiä sitä nyt liki viisikymppisenä, selvisinkin. Mitä kaikkea rankat syöpähoidot jättävät jälkeensä, kukaan ei osaa sitä määritellä, tarkkaan ennakoida. Mitkä ovat seuraukset, myöhäisvaikutukset ja niiden seurauksien seuraukset. Vaikkakaan niitä konkreettisia syöpäsoluja ei enää olisi. Onko syöpä jopa helpommin hoidettavissa ja määriteltävissä kuin jälkiseuraukset, joita syöpähoidot aiheuttivat. Mikä on kenenkin sietokyky, miksi toiselle annetaan aina uutta seurauksen seurausta.

 

Lapseni kohdalla olen suunnattoman kiitollinen siitä, että peli on nyt vihelletty poikki, hänen ei tarvitse enää kokea, ottaa vastaan uutta, saati sitten kärsiä. Tämä todellisuus on nyt loppuun kaluttu hänen kohdallaan, kuoleman kautta. Toki sitten moniulotteiset myöhäisvaikutukset meille muille, perheelle, vanhemmille, sisaruksille. Kukaan ei niistä voi sanoa, mitä on ja tuleman pitää. Tasan jälkensä jättää... Ainakin silmiin, naamaan, sieluun ja sydämeen.

 

Vuosi sitten pääsiäisenä oli paljon lämpimämpää. Ystävä oli käymässä. Kevät oli pidemmällä. Olimme kylillä pyörätuolin kanssa lenkillä. Kävimme kotikirkkomme savuavilla raunioilla, hämmästelemässä ja todellisuuden todeksi toteamassa. Kävelimme kevään tunnelmissa, moikkailimme tutulle, joka oli moottoripyörällään jo liikenteessä. Vaatteet olivat muuta kuin toppaa, muuttolintuja oli enemmän. Joki virtasi vapaampana, kevät tuoksui kaikkialla. Olimme selvinneet joulusta, jota lapsellemme ei edes ennustettu saavutettavaksi. Lapsemme oli toipunut monesta asiasta, hän nauroi usein ääneen, nautti kevätauringosta, osallistui ja oli niin olemassa. Askel oli keveämpi, elämää vielä edessä.

Tänään sataa lunta, on pakkasen puolella. Kylmää, ankeaa, trullejakaan ei meille edellisvuosien määriä ole uskaltautunut virpomaan. Omat lapset eivät enää kierrä virpomassa, itse olen paljon raihnaisempi, varmaan liki kolmekymmentä vuotta vanhempi. Toki vireillä on kivoja asioita, itsellä, muilla ja lähipiirissäkin. Koen, että kun tiettyjä ovia sulkeutuu, uusia myös avautuu. Eikä se ole suinkaan huono suuntaus, muutos, sillä minähän todellakin pidän liikkeellä olosta. Keittiössä paukkuu poppikoneet, olemme leiponeet erilaisia kääretorttuja ja muita herkkuja. Nauru raikaa ja höpötys käy.

Narsissit ojentelevat keltaisia terälehtiään, keltaiset kynttilät valaisevat olohuoneessa Lohtu-taulua ja Aurinkolapsemme värikästä kuvaa. Moni asia kaikesta huolimatta hyvin, mahdollisimman hyvin ja ottaa askelia kohti kevättä, uutta alkua, kasvua. Minäpä otan suunnan tuonne meteliin ja heittäydyn mukaan. Onneksi se eilinen on jo takana päin, jospa tämä päivä ei olisi niin pitkä... Ainakin aikaratas on raksuttanut jo iltapäivään, hyvä tahti...

 

 

 

 

KÄRSIMYS

Kärsimys, vahva, voimakkaita tunteita herättävä ja arkakin sana käsiteltäväksi. Ainakin minulla on jopa selkeä käsitys kärsimyksestä, se kuvastaa minulle myös tuskaa, kipua, pahaa oloa. Kärsimys ei ole helppo sana, se on myös pyhä. Kärsimysviikko, kärsimys kuuluu olennaisena osana pääsisäisen sanomaan ja kristinuskoon. Sain kasvaa vahvasti körttiläisessä lapsuuskodissa, jolloin kärsimys oli jopa tavoiteltava olotila, arkea. Kärsimyksen vastakohta mielihyvä päivittäin synniksi miellettiin. Kärsimyksen, pääsiäisen ja Raamatun tapahtumien kautta meidän asiamme ovat paremmin. Näin moni meistä haluaa nähdä, uskoa, oppeihin suhtautua, mutta en lähde sitä puolta tarkemmin rajaamaan tai avaamaan. Jokaisella saa olla aiheesta oma käsityksensä, hyvä niin. Toki kärsimystä olen myös lukuisia kertoja kyseenalaistanut, kritisoinut ja sitä vastaan taistellut. En niele kärsimystä pureskelematta, maistelematta ja tappelematta.

Suihkautin juuri kärsimyskukkaa iholleni, minulle se luo rauhaa, pyhyyttä, turvaa ja jotain suurempaa. Jostain syystä tälle viikkoa olin pullon kätköistäni esille kaivanut, ottanut taas käyttöön. Koin sille olevan tarvetta, liekö siihen vaikuttanut kärsimysviikko ja ajankohdan ajattelu. Jostain se vain käsiini osui, hakeutui. Muistan sairaalavuosina, kun löysin kärsimyskukkasuihkugeelin, ostin sitä itselleni ja yhdelle toiselle äidille pullollisen. Se tuli niin oikean saumaan, voiko olla rohkaistumatta ja jaksamatta, jos sillä itsensä suorastaan sivelee ja valelee, jää tuoksuun leijumaan. Tuoksu, tuoksun sanoma luo rohkeutta, jopa nimenä se on vahva. Se auttaa kärsimyksissä jaksamaan, rohkaisee ja tietenkin myös piristää. Kärsimyskukka on myös monikäyttöinen rohdoskasvi, käytetty kautta vuosisatojen. Kukkana se on mielenkiintoinen, herkkä, kuvauksellinen, hauras, moni-ilmeinen. Se on hento köynnöskasvi, kuitenkin vahva. Joskus 1500-luvulla sen kukinnosta löydettiin kokonainen Raamatun tarina.

Kuinka kärsimys määritellään? Mikä on kärsimyksen raja, rajallisuus, rajattomuus. Itselle, toiselle, sivustakatsojalle. Kuka kärsii eniten, kenen puolesta. Onko se jotain suurempaa, ajattomampaa, ikiaikaista. Onko kärsimys pyhää, pyhyyttä vai tavallisen ihmisen arkea. Onko kärsimystä yksi kalenteriviikko, vai koko elämä. Mikä on kenenkin kärsimys? Mielestäni kärsimys sanana on kärsinyt inflaation, sitä käytetään aivan liian kevein perustein. Olen sivusta seurannut kärsimystä, saanut siitä osani. Olen seurannut fyysistä kärsimystä, johon liittyy myös henkiset seikat. Mitä on kärsiä ihan oikeaa kipua, tuskaa, epätietoisuutta, todellisuutta. Mitä on kärsiä vaikkapa kuolemansairautta. Kärsimys liitetään myös usein kuolemaan, mutta onko kuolema aina kärsimystä. Mielestäni kärsimys loppuu kuolemaan, monilla juuri se eletty, kuolemaa edeltävä elämä on kärsimystä.  Kun näkee oman rakkaansa silmissä kärsimyksen, voiko muuta toivoa kuin kärsimyksen loppumista. Kun ei ole enää parantavaa hoitoa olemassa, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ylittää raja, päästää irti, kohdata kuolema. Päästä kuoleman kautta kärsimyksestään, saavuttaa kivuton olotila, kohdata valo. Näin uskon, mielestäni näin lapseni ja isäni kuoleman hetkellä olemuksesta tulkitsin. Kun raja ylittyi, maanpäällinen ja fyysinen kärsimys loppui. Tuli tyyneys ja mieletön rauha.

Kärsikö lapseni, varmasti useinkin sairauden aikana, ainakin viimeisen vuoden aikana ja oltuaan kehonsa vankina. Äänettömien kyynelien takaa ja olemuksesta näin kärsimyksen. Onneksi hän ei kärsinyt koko aikaa. Eihän kärsivä ihminen naura ääneen, innostu, osallistu ja silmät loista. Olen kulkenut vuosia käsi kädessä kärsimyksen kanssa, onneksi sen vierellä on kulkenut myös sen vastakohta mielihyvä. Kärsimyksen kautta myös hyvät asiat ovat korostuneet, selkiytyneet, nousseet arvoon arvaamattomaan. Näin kärsimysviikolla haluan roikkua näissä muistoissa ja nähdä asioiden valoisankin puolen. Olen oman kärsimykseni kanssa sinut, ainakin uskon ja toivon niin. Kärsimys on osa elämää, mutta sen kohtaaminen ei enää pelota, koen että se myös vahvistaa sen kääntöpuolen eli mielihyvän ja hyvien asioiden oivaltamista.

MAHOTELLA

Milloin mahotellaan, millä ja kuinka paljon? Mahottelu voi olla myös mielentila, ainakin minulle. Minusta tämä on hauska ja kuvaava sana, liioitella mahdottomasti, olla silleen jollakin tapaa överit, sehän on mahotella. Mitä ilmeisemmin pikkupoikien vaikutteet leijuvat vielä mielessäni, pistävät ajatuksia pyörittelemään.

Miettimään uusista vinkkeleistä. Jopa mahottelemaan.

 

Takana hieno viikonloppu, tauottomasti tarinaa ja touhua. Mietin kuinka paljon sitä meidän huushollissa olikaan aikoinaan tarinaa, yhteen ääneen puhumista kun kaikki neljä olivat pieniä. Olihan sitä, muistan kyllä. Kuinka moni asia menikään itsellä silloin ohi, kun kaikki puhuivat yhteen ääneen. Vai onko se niin, että omiensa jutut kykenee helpommin ymmärtämään, toisten lapsille pitää olla enemmän mukana, kuunnella tarkemmin. Olla valppaampi, jopa mahotella omaa läsnäoloaan ja ymmärrystään, jotta pysyy mukana. Näinkin.

 

Onhan ne lasten ajatukset loistavia, kielikuvat todella hyviä. Saimme nauraa vedet silmissä lukuisa kertoja, huippua. "Tollo-täti, minulla on asiaa..." kuului uskomattoman monta kertaa. Tytöt ja ukkokulta olivat tietenkin osallisina. Tinka, nuorin kissamme, välillä ujo ja helposti itsensä kätkevä, reipastui myös viereen nukkumaan ja leikkimään. Hienoa rohkaistumista.

 

Missä kaikessa voi mahotella? Esimerkiksi hammastahnaa voi laittaa Tollo-tätin kanssa isomman herneen verran hammasharjaan. Pikkuautoleikeissä voi mahotella, jatkaa aina vaan, uudestaan ja uudestaan. Jogurttijuomankin kanssa voi mahotella. Tollo-täti ei ollut nyt muistanut sitä valmiiksi ostaa, sekös olikin outo asia, pitääkö ihan toiselta paikkakunnalta lähteä hakemaan. Sama on junaradalla, silläkin voi mahotella, ajaa rataa uudestaan ja uudestaan. Sitten oli aivan käsittämättömän jännää mahottelua laittaa varpaankynsiin eri värisiä lakkoja. Siihen mahotteluun liittyi jo hiukan epäluulosteluakin, voisiko, onnisutisiko, olisi kivaa, jännää, saisiko. Senkin sanan on yksi kummilapsistani lanseerannut noin 4-5 vuotiaana, kun tein kukka-asetelmia. Minulla oli kaikkea muutakin floristista rekvisiittaa, kuten nauhoja, helmiä, kimalletta ja bling blingiä. Silloin silmät kirkkaana kummilapseni ääneen epäluulosteli, epäili ja luuli, voisiko saada itselleen pätkän helminauhaa. Sai toki, sillä katse oli niin nauliintunut ja sormet nauhaa niin pitkään jo hiplanneet. Olisin varmaan antanut pyytämättäkin.

 

 

Kun ajelimme autolla vanhempi pojista mietti ääneen liikennemerkkejä, risteysalueen nuolia. Ne osoittavat taivaaseen ja maan alle. Näinhän ne ovat. Maapallon alapuolella on jo kesä. Pienempi näki takapihallamme pintaan puskevia päivänliljan silmuja rykelmänä. Hänen mielestään ne olivat kynttilöitä kakussa, joita ei vielä ollut sytytetty. Piti ihan itsekin käydä katsomassa lapsivinkkelistä, hyvin kuvaava ilmaisu. Saunassa me mahottelimme myös, siellä on kaksi pöllöpesusientä, niiden kanssa voi mahotella vaikka kuinka. Leikkiä ja läträtä loputtomasti. Lauantaina lähdimme asioille, mummulaan myös. Pienempi nukahti heti autoon päästyään, nukkui koko keikan ajan, liki pari tuntia. Kun pääsimme kotiin takaisin hän heräsi ja kysyi ensimmäisenä "Eikö me lähettykään?" Voi vitsi kuinka piti nauraa, moniko keikka, tilanne tai asia meillä itse kullakin menee niin ohi elämässä, ei tiedä lähteneensä...

 

Minä löysin omasta tekemisestäni jälleen uuden kipupisteen, tarkkaan määriteltävän rajan, missä menee jo mahottomaksi. Se on taulun koko. Minähän mahottelen yleensä maalausteni kanssa, maalaan siis isoja, suuruudenhulluja töitä. Viikonloppuna maalasin suurinta pohjaa 120 x 120 cm. Siinä on sen 40 cm yhteen suuntaan liikaa, nyt sen myönnän ja nyt sen tiedän. Ei siis tahtonut mahtua millään ja mihinkään. Pojatkin kädet puuskassa ja päät kallellaan mahotteluani seurasivat. Myötäelivät. Mutta onhan se hienoa koolataan ja muodoltaan siitä en pääse mihinkään, iso kantti kertaa kantti, ai että. Tietenkin haluaisin vieläkin isompia maalata... Niin siksi kait maalaankin usein suoraan seiniin. Ratkaisu se on sekin.

Ensinnäkään se pohja ei mahtunut pöydän päälle, aina meni jostakin yli. Kun nostin sen pöydän viereen maalaustelineeseen, se vaati pöydän siirtämistä, keittiön mööbleeraamista uuteen uskoon, eli elämiseen käytettävä tila väheni entisestään. Sain myös mahotella jätesäkkienkin laajuudella. Minulla oli myös luomisentuskaa ilmassa, en osannut, en saanut sellaista jälkeä kuin luulin osaavani ja saavani. Ääneen sitäkin mietin, uhkeilin, ähisin. Oli se hienoa, kuinka pojat myötäelivät kanssani, uhkeilivat kuinka vaikeaa moinen oli. Tupisivat päät vinossa, kädet puuskassa, ähisivät ja kritisoivat, suoraan sanottuna apinoivat minua. Kysyin eivätkö he tykkää taulusta. Kyse ei ollut siitä etteivätkö he tykkäisi vaan siitä, ettei Tollo-täti itse tykännyt, siksi. Kuinka paljon siis oma käytös vaikuttaa muiden käytökseen.

 

Mahottomasta taulupohjasta seurasi jälleen muita lieveilmiöitä kun pöydän vinoon siirsi. Koirat, heidän reittinsä on kulkenut aina samasta kohtaa ja samaan kohtaan. Niin myös nytkin, maalaustelineen alta. Tietenkin minä valutettavan maalinkin määrällä mahottelin, valuttelin ja roiskusin, tottahan toki suhteessa taas enemmän kuin pienessä pohjassa. Jätesäkille valui ihan lammikoita. Ja kas kummaa koirathan juuri näistä lammikoista kävelivät, ongelmaa tietämättä. Kaksi koiraa ja neljä jalkaa, sehän tekee aika mahottomasti jalkoja, varsinkin jos ne on maalissa. Onneksi ei nyt sentään joka tassu.

Koirathan kulkevat koko ajan ja osallistuvat, niin myös jäljistä päätellen nytkin. Vaaleat tassupolut menivät ympäri keittiötä, muutama roiskaisi olohuoneessakin, siitä eteiseen, kodinhoitohuoneen kautta takaterassille. On muuten yllättävää kuinka kauan maali pysyy tuoreena, kuinka paljon yksikin tassu imee itsensä, kuinka laajalle sitä riittää, silloin kun maali ei ole siellä missä sen kuuluisi olla.

Eli olen kontannut koirien maalijälkiä siivoten pitkin huushollia, pariinkin otteeseen. Sekö noista pikkuvieraista vasta olikin mahottoman jännää seurata ja sitä piti kädet levällään selittää. "Tollo-tätin maalit valui lattialle, koirat sitä levitti ja sitten Tollo-täti konttasi ja luutusi vaikka kuinka mahottomasti joka paikkaa." Eli lapsellisuus ja mahottomuus tiivistyivät varmasti poikienkin mieliin, mahottomiksikin lapsuusmuistoiksi.

 

Ikävä on myös mahotellut olemassaolollaan ja muistoillaan. Kuinka moni Aurinkolapsemme  tekeminen, sanonta, oivallus ja ilme tulikaan mieleeni noiden viikareiden myötä. Olihan se elämää, silloinkin, ei sitä aina tiedä milloin elämä muuttuu. Kuinka elämän käsikirjoitus mahottelee ja vetää överit. Onneksi vedimme överit ja mahottelimme monissakin asioissa myös sairasteluvuosina, onpahan mistä ammentaa näitä ihania muistoja. Emme jättäneet lähtemättä, tekemättä tai nauttimatta. Onneksi sama suuruudenhulluus ja kaasu oli kytketty päälle noinakin kuutena vuotena.

 

On siis aamu, jostain syystä minun piti keittää tiraus lisää aamukahvia, maistui niin hyvälle. Pisti tosin pöllökupille ääneen tupisemaan, mahottelenko, mitä tästä kahvin määrästä seuraakaan. On siis aamu ja kello kuusi, kun nousin. Mielessä on paljon asioita, jotka haluan tänään, viimeistään huomenna saada tehdyksi. Hyvillä mielin, uteliaana, jotenkin innosta ja keväästä kuplien nousin ylös, hieno tunne. Mahottelu ei suinkaan ole negatiivinen asia, se on kenties rohkeakin heittäytyminen rajapintaan, hiukan yli. Mutta sitähän elämäni ja ikäväni on, jatkuvaa mahottelua.

 

Mieti minkä asian sinä voit tänään mahotella...

 



LAPSELLISTA

Saamme tänään kaksi ihanaa pikkupoikaa meille viikonlopuksi. Jotenkin kutkuttava ajatus, mitä kaikkea lapsellista voimmekaan tehdä, ja ihan luvan kanssa. Poikien leikit ovat tietty hiukan erilaisia kuin tyttöjen leikit. Pojat odottavat kovasti junarataa ja pikkuautoja, ei sitä suurempia sirkushuveja tarvi järjestää. Joskus olemme maalanneet, sekin oli kyllä kivaa...

 

Olin yhtenä päivänä myös kaiketi lapsellinen. Varmaan moni olisi näin ajatellut, joo, niin minä itsekin ajattelin kyllä kontatessani. Oli liukasta ja pakkasta, kaikki tytöt tulivat kotiin samalla autokyydillä. Minä oli kokannut ruokaa valmiiksi ja ajattelin ilahduttaa laumaani myös pullalla. Olen kuullut pullantuoksuisista äideistä, yritin. Tein taikinaa, josta tietenkin loppui vehnäjauhot, jatkoin pokkana sämpyläjauhoilla. Hiukan rouheista joo, siemenpullaa, mutta sen sai peitettyä runsaalla sokerilla, kanelilla ja voilla.

Sain leipomukset juuri valmiiksi ja tuoksu oli tietenkin huumaava. Kun ovi kävi, sain lapsellisen idean syöksyä piiloon, konttasin lähimpään eli keittiönpöydän alle. Koiratkin nuuskuttivat niskaan, kun luulivat minulla olevan suurenkin hädän. Sitten näin jalkoja, pitkiä farkkusääriä. Kuulin kuinka ääneen miettivät, pullalle tuoksuu, onko täällä leivottu. Jopa äitiä kutsuivat, huutelivat saunaa myöten. Olihan se ihme, missä se nyt on, kun pullaakin on leivottu. Olin onneni kukkuroilla, tajusin minua kaivattavan, pullat haistettavan ja tekemiseni noteerattavan. En ollutkaan mikään turhake pöydän alla kontallaan kippurassa, vaan lapsellinen heittäytyjä mutsi. Lopulta yksi typyistä minut sieltä pöydänalta bongasi, liekö eläinlauma johdattanut jäljilleni. En siis ollut piilosilla yksin. Olihan kivaa tulla löydetyksi, vähäkö olin lapsellisen onnellinen. Mutta ne ilmeet, ai että, kyllä taas lapsien ilmeet olivat että hoh hoijaa, mitä tämä nyt on. Siis äiti on piilossa pöydänalla! Hyvä kun löysivät alkoihan tuo jo polvissa juilimaan. Mietinkin, milloin viimeksi on tullut oltua piilosilla? Miksi ei? Lapsellisuuttani voisimme tänä viikonloppuna keksiä vaikka mitä leikkejä, jotta voi itsekin heittäytyä mukaan. Onneksi on tuota nuorempaakin ikäpolvea, niin voi silleen luvan kanssa "Leenaa lapsettaa".

 

Olen yrittänyt olla harmaampi, blondimpi, pian kaksi vuotta. Ei taho millään pysyä harmaana. Olen myös kuullut, sekä luullut, että blondeilla olisi helpompaa, kivempaa ja kenties lapsellisempaa tuo elämä. Ei tarvitsisi ottaa niin tosissaan ja vakavasti. Saisi monta asiaa anteeksi olemalla, hailakampi. No, ei tämä teoria ole oikein toiminut minun kohdallani ainakaan. Eipä tässä paljon ole hauskempaa tai helpompaa, saati kevytkenkäisempää elämä ollut näinä vuosina. Lapsellisempaa se nyt on aina välillä hiusten väristä huolimatta. Näinpä sitten eilen iltasella ajoin kampaamoon ja ostin purkin kullanruskeaa, nyt minulla on muutos menossa. Istun siis vaikutusajan koneella, ja odotan lapsellisen innokkaana mitä tulee. Piristyykö naaman ilme hiusvärillä, muuttuuko ryhti, kokonaisolemus, näyttääkö hiukset kiiltävämmiltä, tuuheammilta, näyttääkö leikkaus erilaiselta ruskeana kuin harmaana. Kauhean paksu tunnelataus odotus yhden hiusvärin myötä. Ihan kuin koko elämä ottaisi uuden suunnan. Heräsin jopa neljän aikaan aamulla, mietin, josko aamuyöstä jo itseni värjäisin. Lapsellista innokkuutta, mutta kivaa, tätä on sisäinen polte ja palo, onneksi se syttyy aika ilmanaikaisista asioista.

 

Nuorempi noista pojista on kaksi ja puoli vuotta. Hän ei varman muista minua tummempana. Tässä vilahti ajatus, entäs jos hän pelkääkin minua, koska Tollo-täti onkin eri värinen kuin hän on tottunut. Jos iskee lapsellinen vierastus pintaan. Niin minähän olen pojille Tollo-täti, syynä tietenkin Tollo-niminen kissamme... Toki monen mielestä tuo ilmaisu kätkee sisälleen myös toisen merkityksen, liekö sen tollouden ja lapsellisuuden. Mutta minulle on suuri ilo olla Tollo-täti, sellainen heittäytyjä.

 

Kauankohan olen tässä nyt naputellut, mietin tuota hiusvärin vaikutusaikaa? En taaskaan kelloa muistanut katsoa, kun olin niin lapsellisen innoissani tästä aamun aikataulutuksesta ja naputusvimmasta. Se on sellainen hyviä aineita, öljyjä sisältävä hoitava naamio, ei varmaan niin minuutin päälle. Nyt säntään suihkuun...

 

No jo, tässäpä jatkaa naputtelua ruskeaverikkö, olenkohan nyt brunetti. Huomaako ajatuksenkulusta yhtään, että puikoissa on eri värinen ihminen. Joo, ihan hyvät tuli, hiuksista meinaan. Luonnonvalossa ruskeat, keinovalossa vaaleamman ruskeat. Pysyn luonnonvalossa, paremmat siinä. Nyt sulaudun meidän olohuoneen suklaanruskeaan tapettiin tosi hyvin, minun paikkani siis olkoon sohvalla, jos noin niin kuin väritykseltäni parhaiten siihen mätsään. Meillä on nyt harmaavalkoiset muumilakanat sängyssä, pitääkö nekin vaihtaa jotta sovin paremmin. On meillä sellaiset maksanruskeahtavatkin, Reino-koiran, sävyisetkin lakanat olemassa. Pitääköhän tässä alkaa lakananvaihtoon, jotta eukko sopeutuu tai pitäisikö ajatella että sulautuu parhaiten. Sopeutuminen mihinkään on vähän hiinä ja hiinä.

 

Nyt kävi hiukan tuli ja leimahdus meidän olohuoneessa, saatoin leimahtaa hiukan harmaata napakammin. Tosin minä olin siinä hiukan sivustaleimahtaja, muilla se räiskähti kirkkaammin. Mutta kipinät saattavat hehkua kirkkaammin, selkeämmin ruskeaa vasten kuin harmaata vasten. Nyt pitää ajatella vaatteitakin, huivejakin. Nyt voin ottaa taas paremmin käyttöön murretut värit. Minulla on hyvä ruskea tiikerihuivi, sitten löytyy ihan tipunkeltaista ja oranssin sävyjä. Minustahan kuoriutuu keväisen värinen... Kenties.

 

Nyt sain poikapuhelun, karavaani saapuu, lopetan sepustukseni tähän. Eikös ollutkin maailman tärkeimpiä asioita luettavaksi ja jaettavaksi. Mitenhän olisittekaan taas tästä päivästä päässeet yli ilman raportointiani? En kertonut onneksi, että olen pyykännyt, olen kokannut, olen maalannut, olen saanut räpin kirjoitettua ja siitä kivoja kommentteja, en kertonut viherpirtelöistä joita aamuisin vedän, en eläimistä ja niiden lapsenmielisestä leikkisyydestä ja päiväpeiton alle piiloutumisesta, saati sitten kuppiin jäähtyneestä aamukahvistani, tai henkilökemioista. Minähän kerroin vain kuinka on kiva heittäytyä vaikka lapselliseksi, onneksi saamme ne poikaset, niin voin/voimme heittäytyä suurempia kummastuksia aiheuttamatta. Aurinkoisen lapsellista viikonloppua, tsuku tsuku, täällä konttaa Tollo-täti-juna...

 

ONHAN NOITA, NOITATARINOITA, NOITA TARINOITA

Onhan noita, noitatarinoita, noita tarinoita.

 

Jopas otsakkeen lykkäsi, näin aamutuimaan. Pääsiäisen lähestyessä noidat alkaa mielessä pyörimään, näköjään enemmän ja vähemmän. Vai onko ne trulleja. Eilen luin paikallislehdestä kolumnin pääsiäismunista ja virpomisesta, aloin omiakin noitatarinoita kelailemaan, lukuisia trullin keikkoja. Omia ja sitten myös lasten tekemiä.

 

Toisekseen olen kuullut myös sanonnan, että laiska ihminen töitänsä luettelee. Eli julkisesti toitotan omaa laiskuuttani, ennen kaikkea aikaansaamattomuuttani ihan bloggaamalla. Yritän muka kauheasti hehkuttaa, että imuroin, taas imuroin. Tein sitä ja tätä, hoidin yhtä jos toista, olen muka aktiivinen ja ahkera. Mikäs tässä on ollessa, kun on joutoaikaa, sitten muka kuormitun yhdestä jos toisesta asiasta. Voivottelen ja käämejäni käryytän, siitä taas tänne jauhan savu nousten. Pitäisin tekemisistäni suuni supussa, pyörittäväthän muutkin arkea, jopa töissä käyvät, eivätkä siitä eetterissä jauha. Eikä ne näytä meikäläisen tekemättömät tehdyksi muuttua vaikka kuinka lokeroin, jauhan, muka yritän. Ja onko millään mitään väliä, ihan sama, kuka tekemisiäni kaipaa tai huomaa tekemättömyyttäni. Itsehän se pahin piiskuri olen, toisaalta hyvä jos edes itse.

Olen myös lukenut asioista, joita ei kannattaisi somessa luukuttaa, enempäänsä. No minä en ole somessa tätä enempää, enkä kuvaa. Mietin kuitenkin mitä kerron. Mutta näitä asioitahan on muun muassa, aivan henkilökohtaiset ja intiimeimmät asiat, jokainen ruoka-annos, jokainen salitreeni, jokainen uusi vaate, uusi ilme, uusi kuvakulma, jatkuvat selfiet, parisuhteen ihanuus, äitiyden ihanuus/kauheus, kulissien hehkuttaminen, pröystäily ja oman paremmuuden jalustalle nostaminen...

Mihin näistä itse kukin syyllistyy, koska niistähän arki ja elämämmekin muodostuu. Mikäpä siinä jos elämä on ravintolaoissa syömistä, se on se kohokohta, niin pakkohan se on jakaa. Tai jos elämä on kainalossa kuhertelua, päivästä toiseen, sehän on jonkun elämää. Tai matkustelu, jos lentelee ympäri maailmaa, mikäpä siinä, kivahan niitä on jakaa. Tai jos on kymmenessä sormessa kahdessa kerroksessa sormuksia, ja napakoru, kun on varaa ja tykkää kimalluksesta. Onko se kateutta, jos ei moisia asioita kestä lukea. Tai jos tällä viikolla on muhkeammat huulet, pakarat tai tissit kuin viime viikolla, hyvähän siitä on kertoa, jos ei muuten huomata, tai ne tissit eivät saa ansaitsemaansa huomiota. Toki vastuu on myös lukijalla, jos ei nappaa niin ei kannata ihan itseensäkään ottaa. Toisilla on eri asiat elämässä tärkeitä kuin toisilla, tai kolmansilla. Kuka sen itse asiassa voi määrittää, määritellä, arvioida ja arvostella. Monihan kummastelee minun jakojani elämästä, eläimistä, surusta tai aivoituksistani... Ja siltikin jaan, vieläpä runsassanaisesti, usein ja vuolaasti.

Eli en ajatellut tänään yrittää ja jauhaa yhtään mitään päivän suunnitelmista. Kirjoitan kauas taakse päin, ihan oikeistakin muistoista.

 

Hypätäänpäs 1900-luvun alkupuoliskolle. Muistan tarinoita, joissa noidat kiersivät öisin navetoissa silpomassa lehmien utareita. Mitä ilmeisemmin nämä noitien kierrokset keskittyivät kevääseen ja pääsisien aikoihin. Mitä tai keitä ne sitten olivat? Olivatko he ihan perusmammoja, jotka keväisin hiukan hullaantuivat tekemään tekojaan. Entäs jos mies olikin se noita, miksi ne aina naisiksi määritellään, jos ne olikin noitaukkoja... Tuskin ne sentään luudilla kissoineen lentäen kulkivat, silloinkaan. Mutta ainahan on piirretty, kautta vuosikymmenien pääsisäisen aikaan kuvia, jossa lentää täysikuuta vasten noita-akka, musta kissa luudan takatuupparissa. Sehän perinne ja noitamielikuva on periytynyt vuosikymmeniä ja sukupolvilta toisille. Varmaan sieltä on periytynyt myös kammo mustia kissoja kohtaan, ne ovat olleet muka pelottavia. Mutta kas kummaa meidän ikioma kiiltomusta kollimme, Väinö, on sympaattisista sympaattisin, ihana elukka. Siksikö mustien kissojen tienylityksillekin on pitänyt sylkeä. Noitien vika.

Saimme ymmärtää lapsina että näitä noitia tai jotain noitasukulaisia asusteli riihien ylisillä, ne tekivät vaikka ja mitä. Eihän sitä koskaan ohi kulkiessa tiennyt, vaikka se hampaaton rupinokkainen noita minut sieppaisi. Laittaisi häkkiin ja lihavaksi syöttäisi, padassa noitaliemissä keittäisi, räkättäen sitten suuhunsa lusikoisi... Hannu ja Kerttu, sehän oli tositarina.

 

Pompataanpas siitä 1900 -luvusta, 2000 vuoden kevääseen. Silloin sain esikoiseni, hän syntyi hammas suussa. Sain kuulla heti, että aikojen alussa lapsi olisi noidaksi mielletty ja päästetty hengestään hampaan vuoksi heti synnyttyään. Mikä onni meikäläiselle, että synnytin esikoiseni vasta tuolloin. Enkä miellä häntä sen enempää noidaksi kuin ketään muutakaan lapsistani. Tosin välillä hän nauraa silleen hä hä hä häää, mutta sekin muistuttaa enemmän minun naurua, toisaalta samalla aika paljon noidan käkätystä. Kuka tietää. Sillä luulinhan eilen olevani noita, ainakin akka.

 

Mutta sitten hyppäämme takaisin lapsuuden pääsiäisiin. Meillähän poltetaan kokkoja, pääsiäiskokkoja, pääsiäislauantai iltaisin. Se on meidän perinteemme, meillä ei taas juhannuksena raasata tulen kanssa. Tässäkin on suuria alueellisia eroja, aika lyhyilläkin maantieteellisillä eroilla. Joskus jopa kokkojen päälle tehtiin noidat, jotka poltettiin. On se itse asiassa aika karmivaa, mutta noinhan on varmaan aikojen alussa tehty, poltettu kylän hullut akat roviolla. Onni elää nykymaailmassa, varmaan minä olisin tullut poltetuksi useampaan kertaan, huuhaana. Eikös huuhaa ole melkein kuin noita. En minä utareita ole silponut, enkä julkisesti ketään noitunut, mutta varmaankin monet noitamaiset piirteet täytän, vähilläkin vaivoilla. Välillä saan etiäisiä, lueskelen merkkejä. On tuo musta kollikin. Nauran silleen, osaan kävellä kyyristellen, heittää loitsun tuosta vaan. Vaikka auringosta tai sateesta. Olen toki kirjoittanut loitsun myös pelosta, sen karkottamisesta.

"Hakkaan rumpua, hätistelen pelkoa. Poltan pelon karrelle, annan kipinöinä sinkoilla" ja niin edelleen... pois se minusta lähteköön on loitsuni tavoite. En todellakaan pahemmin mihinkään vakavampaan ala loitsimaan, muille pahaa virpomaan, pian ihmiset alkavat pelkäämään, tai itsekin itseään. No ei tosissaan, en minä noita ole, jokuko luuli. Se oli läppä, huono aamuläppä, kuiva sellainen.

Olen myös saanut osuman noidannuolesta lukuisia kertoja, sekinhän on kuin salama kirkkaalta taivaalta, liekö täysikuussa luutailusta ammuttu. Sitten se iskee fileeseen se nuoli, lamaannuttaa. Tai jos se onkin ollut Amor, joka on ampunut, mutta se onkin osunut meikäläisellä väärälle puolelle, ja olen luullut noidannuoleksi. En ole sen vertaa paikallani pysynyt, että nuolikaan oikeaan paikkaan olisi osunut.

 

Onko noituutta mitkä kaikki asiat? Olenko noiduttu, jos olen joutunut taistelemaan vuosikausia yliluonnollistenkin kuolemaa hipovien asioiden kanssa. Painimaan ja käymään keskustelua kuoleman kanssa. Kyllähän se välillä on noituudelta tuntunut, mutta kyllä minä olen luullut että meitä on ulkoa päin noiduttu, eikä ne omia syitä ole. Olen ollut vuosikausia oman elämäni sivustakatsoja, siellä se eukkoparka räpiköi kuin noiduttuna... Pahoja asioita on vain kylvetty, annettu kestettäväksi. Mutta samaan aikaan kritisoin, onko pakko noin isolla kauhalla, mitä olen niin väärin tehnyt että kohtuuttomasti annetaan.

Luin myös nuoren naisen haastattelun, hän vammautui muutama vuosi sitten todella vakavasti kuolonkolarissa. Hän koki, että hän oli ainoa, jolla oli tarvittavat eväät jäädä eloon, jatkaa uudenlaista taisteluaan. Pikkuhiljaa itsekin yritän ajatella noin, tai näin, minulla on tähänkin elämään jossa elän siihen tarvittavat paukut. Vaikka se, kun minulle sanotaan että jokaiselle annetaan se minkä jaksaa kantaa on todella kohtuutonta, satuttavaa.

Itse asiassa eilen illalla mieleeni jäi pyörimään ajatus, jonka kuulin televisiosta. Nyt aamulla sen muistan näin, kutakuinkin. Itsetuntomme ei saa määräytyä sen mukaan mitä olen saanut aikaiseksi, vaan sen mukaan mitä olen. Aika tärkeä havainto tehokkuusyhteiskunnassa, ei ne meriitit yksistään minuutta määrää, saa määrätä, vaan se mitä on, oikeasti. Eli minunkin pitää oppia olemaan jollakin tavalla levollisempi tässäkin hetkessä ja pitämään itsestäni, vaikka en niin sanotusti kuulukaan mihinkään, olekaan meriiteiltäni arvoasteikossa mitattavissa. Saati määriteltävissä. Olenhan minä, olemalla minä.

Toisaalta tämäkin ajanjakso, itsensä haeskelu, mahdollistaa heittäytymisen. Varmaan monikin juttu menee sivusta seuraajan mielestä surun piikkiin, se on niin traumatisoitunut lapsensa kuolemasta, varmaan siksi sillä piippaa venttiilit ja se tekee yhtä jos toista. Yrittää, luulee, osallistuu, heittäytyy, hortoilee ja heiluu. Annetaanko touhuta vai pitääkö jo puuttua? Sillä tunnen kyllä katseita, kun minua ja menemisisäni tsiikataan. Välillä se vaivaa, ahdistaakin, mutta välillä taas ei. Toisaalta koen sen myös jotensakin helpottavankin asioitamme, kun olen julkisesti kertonut, monestakin kommervenkistä, mitä tässä on vastaan tullut, saan myös paljon hyviä asioita osakseni. Ja saanpahan ja voinpahan olla se outo ihan nyt luvan kanssa. Mutta missä raja, ettei menee noituuden puolelle? No onhan siinä muutama nyanssi välissä, todellakin... Mutta välillä tuntuu, että sitä on kuin noiduttu näissä kotkotuksissaan, minkä koen ihan hyväksikin voimavaraksi, kun uskaltaa vain heittäytyä. Vaikka maalaa kuin noiduttuna karjuu ja heiluu pensseleineen sutii muovipusseilla ruiskii ruiskuilla, kirjoittaa kuin noiduttuna, hakkaa konetta ja kouristelee, tanssii kuin transsissa ja noiduttuna eläytyen, harrastaa sitä sun tätä kuin noiduttuna, heittäytyy, heilahtelee ja heittelee...

 

Kun olin mopoikäinen, melkein aikuinen, trulleilin serkkuni kanssa. Pukeuduimme pitkiin hulmuaviin hamosiin, essuihin, kumisaappaisiin, huiveihin ja muutenkin naamioiduimme noidiksi. Tietty siinä iässä jo hiukan meinasi hävettääkin moinen, joten vedimme sukkahousut naamamme peitoksi, ettei niin kuin tunnistettaisi. Mopon sarvissa keikkui kupariset kahvipannut kun me päristelimme menemään. Toki hiukan hävetti ihan lähinaapureihin jalkautua, olisivat varmaan jostain syystä heti meikäläisen tunnistaneet, noidutusta naamaisiasusta huolimatta. Joten sitten ajelimme ympäri kyliä, tärkeintä oli se vauhdin hurma, hauskuus ja huivien liplatus. Siihen aikaan ei käytetty kypäriä, saattoi olla jopa lakisääteistä, mutta me vedimme kyllä ilman. Eikai sitä nyt noita kypärä päässä ajele, siinähän imago olisi kärsinyt. Kylmää kyytiä se oli, mutta niin me trulleina päivän heiluimme. Palkkioista en itse asiassa muista, saimmeko edes  munia pannuihin, uskalsimmeko oville pahemmin kolokuttelemaan, varsinkin kun oli ne sukkahousutkin naamalla. Pian olisimme saaneet poliisit perään, sen verran epäilyttäviä akkoja olimme.

 

Muistan kun saavuin lapseni kanssa kotiin sairaalasta pääsiäislauantaina 2011. Jo kaukaa tieltä näimme trullilauman menossa. Omiahan ne olivat. Kas kummaa tunnistin trullien vaatteet, sillä meni meikäläisen biletunikat ja pikkumustat yhdessä kumppareiden ja noitasomisteiden kanssa. Siskot olivat jo valmiiksi vaatteet, minun tunikani, valinneet. Voi sitä iloa, kun vedimme kaljun peitoksi harmaan peruukin, pisamat piirsimme naamaan, virpomisvitsat käteen, huivi pitämään peruukin paikoillaan ja menoksi. Se oli kyllä kaikkien aikojen iloisin ja suloisin noita-akka joka ovelta ovelle sai kiertää, kaikkea muuta kuin pelottava. Ihana muisto...

 

Itkevätköhän noidat? Onko heillä myötätuntoa, empaattisuutta tai tunteita? Keskittyvätkö he vain pahantekoon? Kuten utareiden silpomiseen tai pahojen asioiden noitumiseen. Itse asiassa minulla vierähti taas tunteet pintaan ja kyyneleet runsaana purona, kun muistelin menneitä, Vaikka kuinka olen ilkeä, paha tai huono ihminen, on minulla näköjään tunteet ja herkkäkin puoleni. En siis mene noitamuottiin, en. Vaikka tänään kyllä näin aamulla varmaan siltä näytänkin ilman maskeeraustakin, musta kissakin kapusi selkäni taakse sänkyyn. Se on niin veteen piirretty viiva, niin kuin moni muuksi asia. Ei nyt sentään, en minä kuvittele itseäni noidaksi, älkää pelätkö. Mutta se kuinka hyvät ja monenkin mielestä pahat asiat kulkevat rinta rinnan, meissä kaikissa.

 

Nyt on siis aamu, kahvini olen kohta lipittänyt, aurinko nousee. Pikkupakkanen. Olipahan purkaus, outoja rinnastuksia, vilahtelevia muistoja, ajatusten nakkeluita, ilman tolokkua heittelyitä, arkea ja realismista epärealismiin. Ei tarvitse ymmärtää, jos ei ymmärrä. En kerro tai suunnittele mitään, yhtä tyhjän kanssa. Kunhan yritän tutustua itseeni ja hyväksyä moniakin asioita. Näillä mennään, mitä on annettu... onhan noita, noita tarinoita.

HÄ?!

Hä hä hää, hä hä!?

 

Minähän hähätän kuin pääsiäisnoita, mitä ilmeisemmin moinen minusta iskee esiin pääsiäisen lähestyessä. Varsinainen noita-akka, hä hä hää. Minusta saa maskeeraamalla muuten aika pienellä vaivalla noita-akan, on kokeiltu. Kerran muinoin meillä oli systerin kanssa moiset "kuvaukset" menossa, ilmeisesti olin niin vakuuttava, että naapurin lapset säikähtivät totaalisesti. Eikä tietenkään tilannetta helpottanut se, että lähdin noita-akan tamineissa juoksemaan heidän peräänsä, rauhoittaakseni lapsia. No ei ne rauhoittuneet, hä, miksiköhän ei. Minulla oli käsissäkin sellaiset ryppyiset irtonahkat, taisi olla lisänokkakin, juoksin punainen valtava peruukki hulmuten, helmat heiluen. Jostain syystä minulle jäi köyryasento ja hähätys päälle juostessakin. Olin niin rooliini keskittynyt, etten muistanut juostessakaan normalisoitua. En saanut lapsia kiinni, eikä ne lohdutustani ymmärtäneet, taisi siskoni huutaa että ne pelkäävät minua, varsinkin kun perässä juoksen. Hä, miten ne nyt pelätä voi, tuttu ihminen, mutta kyllä ne voi.

 

Silmät ovat vielä puoliummessa, minulla oli vaikka mitä muuta mielessä, mutta istunkin koneella. Kirjoittamassa kaiken huipuksi jotain noitatarinoita. Kukahan tätä eukkoa oikein määrää ja vie.

Viimeisen kahden kolmen viikon aikana minulla on ollut sovittuja juttuja, useitakin, eri ihmisten kanssa. Jostain syystä kolme asiaa on jo peruuntunut, jopa useita kertoja. Hä? Mistä se johtuu, tietenkin syytän itseäni ja haen omaa viallisuuttani asiassa. Samaan aikaan se on myös sattumusten, tapahtumien ja ruuhkien suma, useiden päällekkäisyyksien kasauma. Mutta silti harmittaa, ennen kaikkea mietityttää kuinka se nyt näin. Hä?

 

Miten minä olenkin tällainen hissura, heti olen luulemassa että moiset asiat, peruuntumiset, johtuu itsestäni. Mietin olenko ne itse aiheuttanut, syyllinen johonkin, ollut tyly, käsittänyt väärin, painostanut, olen vain torjuttava, liian päällekäyvä, liian tunkeva hyöky, pelottava höyry. Sillä kyllähän minä itsekin torjun lukuisia asioita, torppaan, kun luotan vaistoihini. Mutta useimmiten torppaan heti, en ala millekkään. Tai kyllähän sen tietää, kun on pitkä historia koulukiusaamista ja yksinäisyyttä, itsestäänhän ne viat löytää. Pienen mielen kombo, jossa jokainen asia liittyy toiseensa, samalla välillä pukkaa ruuhkaa monilta kanteilta. Kanteilta, jotka ovat täysin tietämättömiä toisistaan. Jostain syystä tässä kohtaa mielikuva lumen kolaamisesta isoksi kasaksi monelta suunnalta, pyörii mielessä. Olenko minä se kinos, johon kasataan, mitä ilmeisemmin, hä? Sitten se jätetään siihen odottamaan kevättä, sulamista, ennen kaikkea katoamista. Unohdusta etenevän kevään myötä. Kun tälle noita-akalle olisi niin tärkeää tulla pikkuhiljaa kuulluksi, nähdyksi ja hyväksytyksi. Löydetyksi. Hä?

 

Sain herätä tuoreeseen kahviin, luksusta, niin hyvää. Napakamman herätyksen antoi pikkumirri varpailleni, kun venyttelin. Kissaneiti syöksyi puremaan ja haki leikkikaveria, aamupalaa myös halusi. Toiset pelkäävät kissoja, ihan noista niiden varpaisiin tai nilkkoihin syöksymisestä johtuen. No, onhan ne melekoset naskalit, jos pääsevät yllättämään, mutta moinen hyökkäily ja vaaniminen kuuluu kissojen perusluonteisiinkin. Se on sitä kissan elämää.

 

Jäin yksin kotiin, luksusta. Hirveä suma nupissa, mitä sitä tekisi. Yksinoloa välillä kaipaankin, sehän on ihan eri asia kuin yksinäisyys. Yksinolon olen valinnut itse, yksinäisyys on minut valinnut. Koirat kuorsaa vieressä, petit on petattu, ylimääräistä melusaastetta ei kuulu. Vain tasainen näppäimistön naputus. Niskojenikin rahinan kuulen, mitä ilmeisemmin se liki parinviikon takainen haudalla kaatuminen rahisuttelee yhä. On ollut hiukan liikerajoituksiakin, tuikkivia kipuja. Mutta sellaisen tällin jälkeen ei ihmekään.

Toki suma asioissa, joita haluan tehdä, joita pitää tehdä aiheuttaa myös kaaosta. Mikä on marssijärjestys, aloitanko pakollisista, vai siirrynkö suoraan tehtäviin asioihin, tekaisenko tekemättömiä, ohitanko rutiineja. Tiedän, että suma helpottaa kun saan ruksattua asian kerrallaan tehdyksi, hoidetuksi. Vai olenko eilisen todella napakasti aikataulutetun päivän jälkeen niin uhmakas, etten tee mitään pakollista. Jos vain heittäytyisin, vaihtaisin asennetta ja huomaisin saaneeni aikaiseksi jotain mikä olikin aamulla pakkoa. Hä? Samperin nuppi, ja sen aivoitukset, ärsyttävät. Miksi moinen suma, kinos nyt pitää tälle viikkoa antaa. Miksi se kevät ei vain voi hiipiä hissukseen, yksi lonkero kerrallaan, miksi sen pitää ottaa takapakkia, kinoksiksi asti. Niin miksikäpä ei, hä? Elämähän on ees taas vekslaamista, ei se aina mene omien aivoitusten mukaan, olen muutamaan otteeseen saanut sen huomata.

 

Nyt ärsyttää oma jauhaminen ja jahkaaminenkin, yhtä soutamista ja huopaamista. Ota nyt eukko itseäsi niskasta kiinni ja heittäydy. Hä, mihin, no vaikka sinne noitakeittoon. Mitäpä jos pyöräytän asiat tälle päivää päälaelleen, teenkin aivan ennalta suunnittelemattomia asioita, en minkään järkevän kaavan mukaan. Kunhan saan vain nuppiini ilonpisaroita, tekemisen riemua ja saan aamulliset syyllisyydet karistettua.

 

Otan siis ison kattilan, nokikylkisen. Laitan sen avotulelle, liekit nuolee sen kylkiä polttaen. Otan myös ison kauhan, saan kirkkaan valonliemen liikkumaan, pyörimään vinhasti, tärkeää on pyöriä myötäpäivään. Nakkaan sekaan kourallisen levollisuutta, saman verran itsetuntoa. Laitanpa moista vielä hyppysellisen lisää. Sitten anna hautua. Seuraavana on vuorossa ilon siemeniä, elämänkokemusta. Kontrastina surua ja ikävää, ne korostavat keiton muita makuja, saavat ne paremmin esille. Sitten viskaan olan kautta kerien luovaa hulluutta naurun kera, samaan aikaan ja toisen olan kautta terveyttä, jaksamista, voimia. Se on sellainen valmis mausteseos, koostuu useista eri ainesosista. Hä? Mitä puuttuu? No tietenkin miedolla lämmöllä kärsivällinen haudutus, hidas kypsyminen, makujen sulautuminen toisiinsa. Resepti tulee suoraan akan hatusta, maistuu joka kerta hiukan erilaiselle. Valmiin keiton voi vetää soseeksi tai jättää silleen että siihen jää pureskeltavaa. Tänään on pureskeltavan keiton aika. Kun keitto on hiljaa hautunut, heittänyt arominsa koko huusholliin, annostelen sitä lautaselle. Pinnalle ripottelen pieneksi silputtua rakkautta, se viimeistelee koko keiton. Rakkautta ei passaa keittää, se menettää tehonsa, se on se piste iin päälle tässäkin asiassa. Nyt noita-akka kietoo pelottavan olemuksensa kauniisiin väreihin, hymyilee peilikuvalleen, oikaisee kyttyränsä, on valmis nauttimaan alkavasta päivästä. Samalla tämä akka katsoo elämää vaaleamman punaisten lasien läpi, hymyilee aamulliselle aivomyrskylleen. Olipahan taas, tulipahan myrskyttyä. Mitä ilmeisemmin keiton huurut sen jo saivat aikaan, entäs sitten kun kattilallisen moista ihan syö. Mahtaa kuoriutua akasta ihana ihminen tälle(kin) päivää. Hä, hä hääää!

 

Enpä tajunnutkaan herätessäni, että keitän aamupalaksi noitakeiton. Hä? Aloin tekemään heti asioita, jotka eivät olleet pakollisten listalla. Nyt odotan innolla jatkoa. Hä? No tälle päivälle tietenkin, alkoi mielenkiinto heräämään, ennen kaikkea uteliaisuus...

 

PAREMMALLA PUOLELLA

Eilen minulle kaupassa salaattihyllyllä sanottiin, että taidamme olla jo paremmalla puolella. Surussamme. Totta joo, ja toisaalta ristiriitaistakin. Milloin on paremmalla puolella, kuuluuko minun olla ja päästä paremmalle puolelle. Mitä se parempi puoli tarkoittaa? Voinko ajatella että lapseni se on paremmalla puolella, enkä minä. Mikä on paremman vastakohta, huonommalla puolellako? Onko aktiivinen suruaika huonommalla puolella oloa?

Koen olevani toki paremmalla hapella, tyynempi asian suhteen. Mutta joka ainoa päivä todellisuus satuttaa, hulvahtaa ikävän tunteina pintaan. Samaan aikaan syyllisyys siitäkin, jos joku päivä ei niin kauheasti asia mietitytäkään. Vaikka tietoisuus on aktiivisesta asian pyörittelystä huolimatta olemassa.

 

Joka ainoa päivä käyn läpi lapseni viimeiset hetket, katseen, hengityksen, irti päästämisen. Se on minulle konkreettinen paremmalle puolelle siirtyminen elämästä ja syöpätodellisuudesta. Samaan aikaan mietin, kuuluuko moinen hetki yhä uudelleen elää, tiedostaa, tajuta. Mitä ilmeisemmin kuuluu, vaikka kuinka olisin paremmalla puolella. Se on osa minun kokemuspohjaani, elämän huippukohta, sellainen jota kaikki eivät onneksi joudu koskaan kokemaan. Huippukohta sinänsä, että sen levollisuus ja kauneus tekee siitä huipun. Samaan aikaan mietin, olenko minä nyt juuri sellainen äiti joka jään tähän asiaan niin kiinni, että jauhan sitä yhä, aina ja vain. Vaikka olen yhä enemmän paremmalla puolella. Saanko jauhaa, mitä minusta ajatellaan. Ajatellaan mitä ajatellaan, eipä sitä kukaan tiedä kuinka reagoi, kun joutuu nokatusten aihepiirin kanssa.

 

Mutta nyt olen yön paremmalla puolella, aamussa. Mitä, kirjoitanko minä aamulla, onpas outoa. Kyllä sitä on ihminen tapojensa orja. Mutta kun nousee ylös on kauhea määrä ajatuksia päässä, joita on yön aikana pyöritellyt. Onhan se hyvä hiukan jäsennellä, ja minähän jäsentelen naputellen.

 

Huushollissamme pyörii myös yksi hoitokoira, pentu vielä. On ne ihme elukoita meillä, kollitkin, moisen hyväksyvät tänne pyörimään. Mutta aina on tilaa yhdelle, kenties kahdelle, miksei kolmellekin uudelle nelijalkaiselle. Tai pitäisikö laajentaa kaksijalkaisiin, vaikka kanoihin. Kuinkahan ne tulisi nykyisten kanssa toimeen. Vanhin kolleista, Väinö, täyttää pian seitsemän vuotta. Niin se aikalaskuri elukoillakin raksuttaa isoilla lukemilla. Toisaalta eilen laskeskelimme, että kissoilla saattaa olla parikymmentä vuotta elinikää, aluillaanhan tuo matka vasta kollilla on. Onko kollimme elämä ollut paremmalla puolella siitä lähtien kun meille muutti, pensaan alta löytynyt kissanpentu kun on. Haluan uskoa, että Väinö sai meillä kissanpäivät, ainakin se muka hyvin tyytyväistä esittää.

 

Eilen nuorin kissoistamme, Tinka, makasi karvamatolla auringon luomassa valokolmiossa. Loistava ajatus, maata ja pestä itseään juuri siinä kirkkaassa ja lämpimässä valokiilassa. Ei ne tyhmiä ole, hakeutuvat valoon ja nauttivat. Meidän mattotehtaassamme syntyy virkattuja pitsimattoja, aika nopeallakin tahdilla. Kissat pitävät niistä kovasti ja kesken virkkauksenkin valtaavat matot. On muuten sekin jännää, että koiratkin valitsevat pyöreän muodon makuualustakseen jos mahdollista. Kokeile, tee testi, mikäli sinulla on lemmikkejä. Vaikka lannevanne, sinne ne sisälle menevät. Tai imurin letku, sekin pyöreä muoto käy. Saati sitten pienet pyöreät matot, joita meillä on eteisessä. Niissä koirat tykkää kippuralla nukkua.

 

Huhtikuu, niin se kevätkin on paremmalla puolella. Jatkukoon tällaisena, loskakelejä en kaipaa. Tosin kesäkengät ja -takit kuumottavat jo tytöillä. Olen saanut kuulla, että he tekevät itse päätöksen koska aloittavat niiden käytön. Kuulemma huhtikuussa siirtyvät kesävaatteisiin. Siinäpä siirtyvät, jos on lunta satanut ja pakkanen paukkuu kunnon lukemissa. Ainakin tämän viikon ovat kuuliaisiesti kulkeneet talvitamineissa, pipot syvällä.

Puolen yön paikkeilla ajelin tanssimasta kotiin. Mielettömän kaunis tähtitaivas ja erittäin terävä suunsirppi. Pikkuinen pakkanen. Kuivat tiet, sai rentona ajella ja tähtiä tsiikailla samalla. Kävin muutaman tunnin hytkymässä. Kroppa muistutteli, ettei enää ole ihan sillä paremmalla puolella, alkaa olla jos mitä vaivaa. Mutta kyllä minä hytkyin vaivaisuudestani huolimatta. Sain oppia, tai siis minua yritettiin viedä joihinkin uusiin kuvioihin. On sitä meikäläinen melekonen jyrä, kun ei vientiä usko, vaikka kuinka yrittää käskyttää. Yksikin mies ääneen nauroi, kun änkesin aina väärään suuntaan, että pitääkin viedä sen verran napakasti, niin että minäkin ymmärrän. Ehkä neljännellä kerralla sama kuvio, alkoi jo hahmottumaan. Olihan hauskaa, on se onni että osaa omille vajauksilleen nauraa. Mutta joskus ne kuviotkin saattaa sitten kolahtaa, ne osaakin eka käskystä. Eilen olin hiukan jyrä ja jäärä, myönnän, mistä lie syystä. Välillä sitä luulee olevansa tanssiessa sillä paremmalla puolella, vietävissä, mutta ei aina.

 

Tämä viikko on ollut taas mielenkiintoinen, uusia ulottuvuuksia ihmisissä, yhteydenotoissa, ajatuksissa, uusia innostavia ajatuskuvioita useidenkin asioiden suhteen. Yhtenä päivänä sain peräjälkeen kolme pitkää puhelua. Jännä, kuinka kaikki soitot ruuhkautui samalle aamupäivälle. Liki kolme tuntia meni keveästi, mutta onhan joutilaalla aikaa. Myös vieraita on tällä viikolla käynyt. Liekö muutkin kaamoksensa kanssa paremmalla puolella, kun alkavat aktivoitumaan, vai oliko moinen ryntäys vain sattumaa. Oli miten oli, oli kiva saada puheluja ja vieraita. Olla kotonakin sosiaalinen.

Eilen iltasella paistoimme lohta, salaatilla ja perunamuusilla. Kattausta tehdessä käärimme jätesäkit pöydän puoliväliin, katoimme astiat, iloiset servetit ja nostimme keltaiset kynttilät pöytään. Avot', kaunista ja herkullista, keskityimme olennaiseen. Jostain syystä yöllä moinen ajatuskuvio kävi mielessä, toistui. Meille se on arkipäivää, huuhaaelämää. Mutta entäs jos tekisin saman vieraille. Tai tehdäänkö muissa perheissä. Itse asiassa yhdet päiväkahvit on juotu tällä viikolla pöydän nurkalla, jätesäkkien lomassa, oli siinä muutama taulukin kuivumassa. Pensselit levällään. Talo elää tavallaan, tätähän tämä, kyllä minä ateljeen tarvisin, jotta arki voisi keittiössäkin rullata suhteellisen normaalisti. Silleen vaikka, että keittiössä voisi ruokailla ihan pöydällä ja ilman jätesäkkien rullailuja. Aika aikansa kutakin.

 

Muutama kuukausi sitten yksi vuosi sitten leskeksi jäänyt ystäväni sanoi, että hän kokee päässeensä pahimman yli surussa, liekö juuri sille paremmalle puolelle. Samoin yksi toinen, myöhemmin leskeksi jäänyt sanoi, että yllättyi itsekin kun nauru tuli syvemmältä kuin kuukausiin. Minusta nämä ovat tarkkoja havaintoja ja kertovat surutyön eri vaiheista, asioiden jäsentelystä ja vaikka siitä paremmalle puolelle pääsemisestä. Sytytin neidilleni kaksi kynttilää, pinkki ja kevään vihreä. Väri-ilottelulla ja valolla alkoi siis tämäkin lauantai, huhtikuun ensimmäinen. Kuulkaas, aprillipäivä. Ketähän jekuttaisi ja miten. Meille syntyi joka aprillipäivä sinisiä kissanpentuja, kun olin lapsi. Aina upposi ja oli yhtä uskottava tarina, on sitä ollut sinisilmäinen ja lapsenmielinen  koko ikänsä.

 

Nyt on tämä naputtelu saavuttanut päätepisteen, liekö sille valmiimmalle puolelle siirtynyt, paremmasta en nyt tiedä. Uusi aamu, uusi kuukausi, mitähän odotuksia tähän lataisi. Pitääpä alkaa miettimään ja suunnittelemaan. Nyt turautan viherpirtelön aamupalaksi, jospa sillä alkaisi ajatuksetkin rullaamaan ja vihertämään. Orastamaan.