OLIHAN PITKÄ PERJANTAI

 

Eilen oli jälleen vuoden pisin päivä, perjantai, pitkäperjantai. Miten se voikin olla noin pitkä?

Ihan muustakin vinkkelistä kuin Raamatun sanomasta johtuen. Mitä ilmeisemmin minua myös todellisuus ahdisti, ikävä kouristeli voimakkaammin, muistot muistuttelivat tarkemmin. Alitajunnasta iski täsmämuistoja vuoden takaiseen, viiden vuoden takaiseen, hetkiin ja tunnelmiin. Kun on jokin tarkka päivä ja hetki mihin verrata, päivän tapahtumat nousevat esille eri tavalla.

 

Juhlapyhinä monikin asia on taas lamaantunutta, et saa asioita hoidettua. Odotettu posti ei liiku, siitä syystä seisoo yksi ja sen myötä toinenkin asia. Turvallinen arki ja tasainen aikarattaan naksutus se on mikä meikäläisen järjissään pitää, eikä liialliset juhlat, pakolliset pysähtymiset. Ei sen puoleen eilen pitkänä perjantaina, pitkäperjantaina, piti keksimällä keksiä tekemistäkin, hakeutua muualle, jottei todellisuus noin niin kuin kiinni saisi, kampittaisi. Olin levoton, alitajunta lainehti ja liikehti koko ajan sietokyvyn rajoilla, ollakko vaiko eikö olla, totta vai tarua. Tätäkö tämä, ilollisuutta ja surullisuutta. Odotin, hämmästelin, joko se minut kokonaan sieppaisi ja lamaannuttaisi. Nytkö se suru ottaa otteeseensa, tukahduttaa, vai onko se surua, mitä se on? Kyläilin, kävin vaikka ja missä, liikkeellä olo teki niin hyvää, jopa nautin. Outo, olen. Rajatapaus.

Haudallakin kouristi eri tavalla, se oli ensimmäinen pääsiäinen lapseni haudalla, tätä tämä elämämme on nyt. Se iskee päin näköä, todellisuus. Toisaalta sairaala-aikoina odotin juhlapyhiä ja viikonloppuja, silloin sai olla rauhassa. Kotiin ei tullut puhelinsoittoja lääkäreiltä, osastolla ei tehty mitään suurempia tutkimuksia. Se oli akuutista paniikista vapaampaa aikaa. Kännykkää ei tarvinnut kytätä, virka-aikoja pelätä. Muistan kuinka useita kertoja sai huokaista kun kello tuli neljä, sen jälkeen harvemmin raskaita asioita piti soitella, hoitaa ja selitellä, milloin minkäkin instanssin kanssa.

 

Yksi ystäväni on myös pääsiäisenä oman lapsensa menettänyt, vaikkakin päivämäärähän vuosittain heittää. Voin myötäelää niitäkin tunnelmia, mitä tapahtui kiirastorstaina, pitkäperjantaina... Missä tunnelmissa pääsiäinen meni, mitä oli tapahtunut, millainen käänne elämälle annettu. Kun entinen elämä loppui koko perheellä, muillakin kuin kuolleella. Lapsen myötä myös lohkare itseä lähti mukana, ainakin minulla minuus muuttui...

 

Tällä viikolla olen käynyt syviä, hyviä, loistavia keskusteluja sairastamisesta, kuolemasta ja näiden asioiden lieveilmiöistä. Mitä kaikkea nämä pitävät sisällään. Keskustelut ovat olleet aivan käsittämättömän hyviä, parhaita sururyhmiä, joskin sattumien kautta eteeni annettuja tilanteita. Onneksi olen lähtenyt, mennyt, lukenut, syventynyt, saanut kohdata tai vastannut puhelimeen... On myös tullut hämmentävä olo, että olenkin sattumalta juuri oikeassa paikassa, vaikka en edes tiennyt meneväni.

Heitän muutaman ajatuksen mitä olen kuullut, ajatellut tai oivaltanut tällä viikolla. Kun ihmiselle on annettu kohdattavaksi kehon vangiksi joutuminen, hän on rukoillut omaa kuolemaansa, jottei tarvitse jäädä muiden armoille. Mutta mitä teki Iso J, antoikin toipumisen. Miltä on tuntunut tietyssä vaiheessa, kun on ollut kehonsa vanki, eikä tiedä onko matkalla hoitoon, kohti parempaa vai viedäänkö ruumishuoneelle. Onko elossa, vaiko kuollut, kun keho ei sitä kykene kertomaan. Kun psyykkisesti sairaalle ihmiselle annetaan syöpä loppumetreillä, hän saikin viimeiseksi vuodeksi hukassa olleen ja kaivatun elämänhalunsa takaisin. Tavallaan syöpä antoi elämälle loppukirin, paransi jopa psyyken oireita. Miltä tuntuu olla kymmenen vuoden ikäinen ja kuulla, ettei enää selviä. Miettiä sitä nyt liki viisikymppisenä, selvisinkin. Mitä kaikkea rankat syöpähoidot jättävät jälkeensä, kukaan ei osaa sitä määritellä, tarkkaan ennakoida. Mitkä ovat seuraukset, myöhäisvaikutukset ja niiden seurauksien seuraukset. Vaikkakaan niitä konkreettisia syöpäsoluja ei enää olisi. Onko syöpä jopa helpommin hoidettavissa ja määriteltävissä kuin jälkiseuraukset, joita syöpähoidot aiheuttivat. Mikä on kenenkin sietokyky, miksi toiselle annetaan aina uutta seurauksen seurausta.

 

Lapseni kohdalla olen suunnattoman kiitollinen siitä, että peli on nyt vihelletty poikki, hänen ei tarvitse enää kokea, ottaa vastaan uutta, saati sitten kärsiä. Tämä todellisuus on nyt loppuun kaluttu hänen kohdallaan, kuoleman kautta. Toki sitten moniulotteiset myöhäisvaikutukset meille muille, perheelle, vanhemmille, sisaruksille. Kukaan ei niistä voi sanoa, mitä on ja tuleman pitää. Tasan jälkensä jättää... Ainakin silmiin, naamaan, sieluun ja sydämeen.

 

Vuosi sitten pääsiäisenä oli paljon lämpimämpää. Ystävä oli käymässä. Kevät oli pidemmällä. Olimme kylillä pyörätuolin kanssa lenkillä. Kävimme kotikirkkomme savuavilla raunioilla, hämmästelemässä ja todellisuuden todeksi toteamassa. Kävelimme kevään tunnelmissa, moikkailimme tutulle, joka oli moottoripyörällään jo liikenteessä. Vaatteet olivat muuta kuin toppaa, muuttolintuja oli enemmän. Joki virtasi vapaampana, kevät tuoksui kaikkialla. Olimme selvinneet joulusta, jota lapsellemme ei edes ennustettu saavutettavaksi. Lapsemme oli toipunut monesta asiasta, hän nauroi usein ääneen, nautti kevätauringosta, osallistui ja oli niin olemassa. Askel oli keveämpi, elämää vielä edessä.

Tänään sataa lunta, on pakkasen puolella. Kylmää, ankeaa, trullejakaan ei meille edellisvuosien määriä ole uskaltautunut virpomaan. Omat lapset eivät enää kierrä virpomassa, itse olen paljon raihnaisempi, varmaan liki kolmekymmentä vuotta vanhempi. Toki vireillä on kivoja asioita, itsellä, muilla ja lähipiirissäkin. Koen, että kun tiettyjä ovia sulkeutuu, uusia myös avautuu. Eikä se ole suinkaan huono suuntaus, muutos, sillä minähän todellakin pidän liikkeellä olosta. Keittiössä paukkuu poppikoneet, olemme leiponeet erilaisia kääretorttuja ja muita herkkuja. Nauru raikaa ja höpötys käy.

Narsissit ojentelevat keltaisia terälehtiään, keltaiset kynttilät valaisevat olohuoneessa Lohtu-taulua ja Aurinkolapsemme värikästä kuvaa. Moni asia kaikesta huolimatta hyvin, mahdollisimman hyvin ja ottaa askelia kohti kevättä, uutta alkua, kasvua. Minäpä otan suunnan tuonne meteliin ja heittäydyn mukaan. Onneksi se eilinen on jo takana päin, jospa tämä päivä ei olisi niin pitkä... Ainakin aikaratas on raksuttanut jo iltapäivään, hyvä tahti...