RAP RAP RAPISEE

Kuhinaa kuin muurahaispesässä, on nupissani. Mille alkaisin. Tai siis aloin jo, yksi maalaus kuivuu, tässä kuivatellessa naputtelen. Vuorotahtia. Tavoitteena on kirjoittaa myös lasten suuhun sopiva räppiteksti. Räp räp räpisee, jäät lammikossa rapisee, Jou! Jou! Aaaah, jou, jou, rap rap rapisee... Ei todellakaan vielä irtoa, joten lämmittelen kirjoittamalla ihan muuta.

 

Mitäkö lämmittelen, no konetta, näppäimistöä, sormia ja ennen kaikkea aivojani. Josko sieltä jotain alkaisi rap rap rapisemaan. Onhan jälleen upea aamu, napakka -12 asteen pakkanen, aurinko kirkas ja kevättä ilmassa. Hohtavat hanget rapisevat, jäätiköt pihalla. On siellä vielä paikoitellen tosi liukasta. Huomasin sen kun eilen polkupyörällä suhasin menemään. Sellaista peilikirkasta jääröhelöä, aina jossakin yllättäen, muualla sulaa. En ihmettele vaikka tytöt välillä koulumatkojaan natisevat.

 

Sain olla eilen yksin kotona, muutaman tunnin, voi herkkua. Kaipaan niin omaa huuhailuaikaa ja yksinoloa. Minun luovuuteni voi paremmin, kun sitä ei jatkuvasti sorkita ja kuormiteta. Saan kuunnella mitä musiikkia haluan tai jopa keskittyä kaappikellon tikitykseen. Eläinten kuorsaukseen. Pidän edelleenkin meitä suht' suurperheenä, joten kompromissejahan päivämme on. Kenen musiikkimaku voittaa, kenen ohjelma kirii muiden edelle. Nyt ei ole edes televisiota tarvinnut avata, saa pölyyntyä aivan rauhassa. Nyt takerruin periaatteessa tuohon perhekäsitykseen, millainen perhe on viisihenkinen ja kuusieläiminen. Onko se perhe, siis tavallinen perhe, vaiko suurperhe, keskisuuri vai mikä. Edelleenkään kolmella lapsella ei mahdu perhepakettiin, ideaalihan on kaikessa 2+2. Toisaalta nyt me mahtuisimme ihan normaaliin autoon, siis viisipaikkaiseen. Enää emme tarvitsisi tila-autoa, vaikka meillä yhä sellainen on. Moni asia on muuttunut, käsitteet erilaiset, lapsemme kuoleman jälkeen.

 

Itse asiassa olin ison porukan kanssa syömässä tiistaina. Yksi ihminen ohimennen kysyi, minkä ikäisiä lapsia minulla on? Nyt se kysymys taas ilmoille laukaistiin. Sanoin 14, 15 ja 16. En eritellyt, olisiko minun pitänyt? Morkkis tavallaan siitä, etten kertonut tarkemmin, mutta mietin miksikö siinä syödessä olisin laukaissut totuuden eetteriin. Jos joku on asiasta tietämätön ja ruoka maistaa, en viitsi säikäyttää sanomalla, että yksi tyttäristäni kuoli puoli vuotta sitten kolmetoistavuotiaana. Ja sitten olisin itse vain jatkanut ruuan kitaani ahtamista, kuoli joo, mutta ruokahalu säilyi...Oliko se omaa jaksamattomuutta vai mitä? Höh, kaikkeen sitä takertuukin, tavallaan moinen sattuu ja aiheuttaa myös syyllisyyttä, kun asian ohitin noin löysästi. Mutta tätähän elämä on, välttelyäkin, asioiden ohittamista. Uskon, että leppoisa tunnelma olisi rap rap rapissut moisen faktalaukaisun jälkeen. Ehkä minäkin sitä tunnelmaa ja leppoisuutta olin hakemassa, kaipasin. Samaan aikaan ajattelin menetettyä lastani, että kyllä minä sinut muistan, älä luulekaan että olen unohtanut. Jostakin tuli myös alitajunnan virnistys ja hyväksyntä. Neiti tietää sen.

 

Kävin katsomassa maalauspohjaani, hmmm, siellä se on kuivahtanut. Vahvaa viininpunaista, oranssilla. Menenpäs kokeilemaan mitkä värit minua nyt vievät. Sillä värithän valitsevat minut, eikä toisin päin. Eilen aamulla oli tullakseen kuplivan pirteitä ja värikylläisiä töitä. Illan mittaan sävyt muuttuivat, mutta siinä vaiheessa olimmekin lievässä kompromissien tiloissa perheen kanssa, maalaus ei enää innostanut. Saati sitten että se olisi ollut helppoa. Mutta nytpä kipaisen ateljeeheni, loikkaan kynnyksen yli keittiöön. Tsadam, olen ateljeessa! Onhan tämä heleppua... balleriinaloikka yöpaidassa.

Tuossa loikkiessa sain jälleen elukoidenkarvapallerot leijumaan. Vaikka meillä on eilen illalla seitsemän jälkeen imuroitu. Tätä se eläinhuushollissa on, karvapalleroita ja imurointia. Enkä nyt millään tälle aamulle kerkiäisi imuriin tarttua. Vaikka jossakin vaiheessa päivää on pakko. Meinasin aamulla petivaatteetkin, rapsakkaan pakkaseen viedä tuultumaan, mutta en kuitenkaan. Samaan aikaan kun alkaa tekemiset, aivoitukset ja ideat riistäytymään käsistä, tuloksena on keskeneräisyys ja loputon kaaos. Jos yrittää nyt hallita vain tätä nupin sisäistä kaaosta ja rap rap rapistella ulos jotain näkyvää. Karvat ja siivous kyllä jaksaa oottaa. Muutaman tunnin kuluttua on jo enemmän imuroitavaa, näin optimistisesti ajateltuna.

 

 

Maalasin vihreällä musteella, grillitikulla ja suihkepullolla. On mielenkiintoista katsoa kuinka vesi saa tipan elämään. Muste liikkuu ihan eri tavalla, onko pohja jo valmiiksi märkä vai piirtääkö kuivalle ja kastelee vasta sitten. On myös suuri ero eri paperilaaduilla. Yksi paperi ja musta muste, ai että siitä syntyi todella ihanaa jäkälämäistä jälkeä. Mutta kun minä poloinen en enää muista mistä sen paperin hankin, sain tai otin. Toisekseen mustelaaduillakin on eroa, saati sitten suihkepullolla ja suihkulla. Välillä on herkkä visio jostakin, mutta lopputulos niin kökkö ja kankea, että pistää harmittamaan.

Eilen tuossa pöydällä oli tuoreita maalauksia. Kas kummaa yksi kissoista kerjäsi huomiota, hyppäsi suoraan tuoreen päälle. Saman tien loikkasi jo kuivuneen päälle. Sain vasta siinä vaiheessa kollin syliini, sitten minäkin olin käsistäni tuoreesti maalattu. Tätähän tämä, elukat haluaa osallistua. Jätesäkeillä olen taas keittiön pöydän ja lattian vuorannut, mutta en ehkä kuitenkaan ihan tarpeeksi, sillä kun pitää roiskia, saattaa maali lähteä laajemmalle kuin kuvitteleekaan. Kun tähtää roiskeen eteen päin, ottaa samaan aikaa vauhtia taakse päin ja se maalihan saattaa lähteäkin sinne, ihan päinvastaisen suuntaan. Eilen oli pikkasen lattiassa joo, mutta nopsana likkana ne luutusin pois, heti tai ainakin melkein heti kun tajusin. Kissat tykkäävät olla myös piilosilla jätesäkkien poimuissa, rap rap rapisee vaan.

 

Sain ihanan ja pitkän puhelun. Kuinka hyvää on kuulla ja saada elää mukana tilanteessa, jossa parantumatonkin saattaa kääntyä vielä hyväksi ja parantua. Vuodet, lääketiede, tutkimukset ja elämä saattavat yllättää. Ihan kylmiä onnen väreitä kokee muiden puolesta. Hienoa, niin hienoa! Mutta kyllähän siinä tutkijatkin ja maailman huippuosaajat ovat saaneet muutamaa asiaa rap rap rapistella, jotta näin uskalletaan ajatella. Meidän neidin kohdallakin niin moni huikea asia, tutkimus ja onnistuminen mahdollisti hyviäkin aikoja. Ennen kaikkea niitä lukuisia jatkoaikoja.

 

Aurinkolapsemme kuvan vieressä palaa tänään hempeän punainen kynttilä. Josko en verran sitä pölyhuiskaa käytän, että saan siltä kohdalta tasoa pölyt huiskaistua. Jotta valokuvasta neiti heijastuu mustaan lasitasoonkin, on muka enemmän läsnä, kun näkyy kahtena. Visio se on tuokin. Nyt rapisee taas jokin olohuoneessa. Taitaa kissat olla asialla... Aurinkoa ja valonheijastuksia sinullekin. Lähden räp räp räpistelemään.