torstai 2. maaliskuuta 2017

LEEKOPALIKOITA

Mietin tässä kirjoitanko legoista, kotoisammin leekopalikoista. Samaan aikaan mietin kirjoitanko herkkyydestä, vaiko hetkistä. Mielessä on pyörinyt myös maaliskuu, maatako jo näyttää. Muistoista, jauhanko yhä samaa rataa, muistojani eetteriin. Mietin, josko avaisin aiheita, jotka pyörivät eettereissä; kuten eutanasia, avioliittolaki, soteuudistukset ja kuinka ne jalkautuvat meille ihmisille, eriarvoisuus, ihmisarvot ja ihmisarvoisuus. Kohtalontoverit, mikä kohtalo, mikä on kohtalo ja mikä toveruus. Vakavuus vai kepeys, katkeruus vai katkeroimattomuus. Valinnat, vaihtoehdot ja vaihtoehtohoidot, etiäiset, lohdullisuus, viestit milloin mistäkin, nastat vai kitkat, liukkaus ja kolarointi. Rumba, akryyli- vai öljyväri, tärpätti ja haistelu, liuottimet, tärkeysjärjestys, arvot ja arvottomuus, terveys kontra sairaus, kirjallisuus, kirjat ja kirjoittaminen, opiskelu, yhteishaku, omat rajat, rajallisuus ja rajakokemukset. Nukkuuko nukkumattikukat auringonkierron vaiko kuunkierron seurauksena. Missä alkaa avaruus? Tai mihin katoaa lumesta valkoinen väri kun se sulaa tai mistä se lumen valkoinen väri yleensä tulee...
 
Paljain varpain hiihtelen sisällä, hiukan ohimoissa jyskyttää. Mikä? Onko se tuo ruuhka ohimolohkoissa ja ajatuksissa, vaiko ihan vaikka päänsärky. Mistäpä se? Yritin hakea kuvaa mylvivästä peurasta, kauriista tai yleensäkin sarvipäisestä hirvieläimestä. Maalatuttaisi sellainenkin. Minulla on visio, idea, ajatusleikki menossa. Samaan aikaan tiedän, ettei se helpolla tulisi, kun en osaa tarpeeksi. Haluaisin taulupohjan kokoa 120x120, ei mahdu autoon, teenkö kompromissin ja otan pienemmän, mutta se ei ole saman kokoinen kuin tuo määrittelemäni tarve koosta. Miksi sen kokoinen, no kun se nyt on se koko jonka haluaisin, kantti kertaa kantti, iso ja suuruudenhullu. Olen.
 
Eilen loppui molemmat maalauskurssini, koloristit ja valoristit. Harmittaa, kevät tulee liian aikaisin, minulla olisi ollut niin kova hinku yhä laumassa maalaamiseen, opissa olemiseen. Ja sitten ihmispolo heitteille nakataan, yksinään tuhertamaan. Plääh. Olenko poloinen, mikä on poloisen määritelmä. Onneksi olen saanut lukuisia uusia maalauskavereita, ihmisiä laidasta laitaan, joiden kanssa saan jakaa samat vouhotukset ja ajatukset. Onneksi heitä on kurssien ulkopuolellakin, hengenheimolaisia.
 
Paljonko maalit, värit, aineet, lukuisat eri asiat aiheuttavat kuormitusta elimistölle? Kuka tietää? Milloin kuormitus napsahtaa yli, naps, täynnä ja yli menee. Mitä siitä seuraa. Hajuton tärpätti, sitä en uskalla edes ajatella. Kun päiväkaudet huuruissa hiihtelisin, millainen pääpöhölö minusta liukenisikaan. Onko jo liuennut, sillä vuonna pipo, olisiko 1970-luvulla tai jotain tykkäsin haistella bensaa. Tai mustetta kopioista, uusista kirjoita. Muistan kuinka Toyotan takaikkunan sai auki kun isä tankkasi, nenä notkolla imppasin ikkunan raosta, ai että. Vaikuttaako se yhä, siksikö leekot on hiukan sekaisin. Onko silloin altistunut, jos se kertautui ehkä kymmenen kertaa vuodessa. Kuka tietää? Missä rajat menee. Toki vastamyrkkynä bensalle oli puhdas maalaisilma. Nollaantuiko silloin ikkunanraosta impatut myrkyt elimistöstä?
Leekot on myös suussa, omat hapaat meinaan. Ennen vanhaan sai tekohampaat eli leekot suuhun jo rippilahjasta. Olemme hammashoidossa kehittyneet. Ihan oikeaan suuntaan ja isoilla palikoilla. Minulla on oiotut, tiheät. Yhdellä lapsista oli ristipurenta, toisella saksipurenta. Kauniit hampaat, kunhan vain hymyilisivät niin että leekot loistaa. Yksi hymyilee aina niin, pari hiimailee hymynsä kanssa, menetetty nauroi tasan niin että palikkarivi näkyi. Kuinka paljon sytostaatit, syöpähoidot, saati kantasolusiirrot hampaisiinkin vaikuttivat. Vaikutukset oli jo nähtävissä, viisaudenhampaat olivat tulollaan nuppineulanpään kokoisina, kiillevauriot. Mutta leekot olivat suorassa ja kauniit. Hymyilytytti, kaikista asioista huolimatta.
 
Näin ohjelman legokeräilijästä. Paljonko on paljon, leekojakin. Onhan se koukuttavaa, kun alkaa rakentamaan mielestään leekomaailmaa, -maisemaa, -tarinaa. Heittäytyy leekojen vietäväksi. Itselle tuli mieleen, että olisi hyvä olla pohja, johon lähteä fantasiaansa kehittelemään. Ihan niin kuin elämässäkin, ihmisyydessä. Antaa välillä mielikuvituksen laukata ja mopon keulia, kunhan pohja on tarpeeksi napakka. Kuulemme jatkuvasti ihmisten, pahoinvoinnista, johtuuko se huojuvasta tai puuttuvasta pohjasta. Jopa pohjan olemattomuudesta. Kykenemmekö itse tekemään tarpeeksi napakan pohjatyön omiemme kanssa? Vai milloin alkaa oireilu, millä lailla. Yhden äidin kanssa puhuin ohimennen aiheesta, onko tehty tutkimusta mitä syöpähoidot lapselle ja hänen perheelleen aiheuttaa. Äideille? Kuinka monisyiset ja kauaskantoiset seuraukset niillä ovat. Milloin meidän kohdallamme alkaa seuraukset, joko ne ovat päällä vai onko palikat vielä totaalisen sekaisin. Onko pohja hukassa, vai pitääkö se ryhtinsä, kaikesta huolimatta. Vai olemmeko pohjalla? Pohjankin alla. Miksi oppilaat käyvät opettajien kimppuun, häiriköivät tunnilla, miksi opettajat itkee, miksi koulussa kiusataan. Kuka kiusaa ja ketä? Välillä aivan järjetöntä touhua, olen kuullut... Kuka on kiusaaja ja kuka uhri, voiko kiusaaja ollakin itse myös uhri? Sen tiedän tasan omasta kokemuksesta, että jäljet se jättää, varsinkin kiusattuna ja uhrina olo.
 
Eutanasia, todella arka asia. Kenellä on oikeus, itsellä vai muilla päättää elämän pituus. Onko moista oikeutta olemassa, voiko sitä lailla määritellä? Kenen näkökulmasta? Potilaan, omaisten, hoitohenkilökunnan. Onko yhtä ainoaa oikeaa vastausta? Saako ja voiko mielipidettään muuttaa sitten kun se on omalla kohdalla ja olet asian kanssa seinää vasten? Kun se todellisuus on totta, eikä mielikuvitusta. Liittyykö siihen armo ja armollisuus, kuinka paljon. Vai käytämmekö lääketiedettä ja omaa päätösvaltaamme väärin. Kuka sen määrittää, kenenkin puolesta. Mikä on oikea vastaus. Minullakin on mielipide, jokaisella on. Mutta en mene sanomaan että mielipiteeni olisi sen oikeampi kuin jonkun toisenkaan. Tarkoituksenani ei ole nostaa tai saada tästä mitään julkista nettiraivoa aikaiseksi, puolesta eikä vastaan. Mutta on asioita, joita täytyy miettiä. Muodostaa mielipide, hyväksyä myös muut näkökannat. Kun ei koskaan tiedä milloin se on totta. Samoin myös elintenluovutus, antaisitko omasi käyttöön, jos vaikka joku niistä elämäänsä saisi uuden leekopalikan. Siinä tapauksessa, että sinun oma palikkatornisi hajoaisi syystä tai toisesta, haluamattasikin. Kuinka paljon keveämpää, pinnalisempaa elämä onkaan, mikäli tällaistenkin asioiden ajattelemisen sivuuttaa. Ohittaa kylmän viileesti ja kiillottaa vain pintaa ja kulissia. Mutta lukuisia kertoja olen sen huomannut, nähnyt tai oivaltanut, ettei kukaan voi tietää mitä on edessä. Tänään, huomenna tai ensi vuonna. Kohtaloiden kanssa on vain niin avutonkin olo. Sain juuri puhelun kuntoutuskeskuksesta, yksi läheinen on sinne tahtomattaan joutunut, yllättäen, mutta kuitenkin tasan tietoisena siitä että olisi voinut myös kuolla. Mutta on elossa, opettelee palikka kerrallaan kokoamaan tulevaisuuttaan. Hän(kin) oli miettinyt sitä, miksi, mitä pahaa on tehnyt ansaitakseen moisen. Onko toiminut väärin, tehnyt väärin, mikä kaiken tarkoitus on. Mistä moinen oppiläksy? Opettaako se, ketä ja paljonko?
 
Miksi ja mille sitä alakais? Alakaisko filosofiksi, papiksi, runoilijaksi, huuhaaksi, kirjailijaksi, remonttireiskaksi, imppaajaksi, terapeutiksi, avustajaksi, seinähulluksi, pummiksi, reippaaksi, laiskaksi, huijariksi, huijatuksi, heittäytyjäksi, tiukkapipoksi tai vaikka todella ilkeäksi ja katkeraksi? Hakisiko kouluun vai olisiko hakematta. Lähtisinkö kuntosalille vai jättäisinkö menemättä. Nyt nousee käteen kuntosalileekopalikka. Otan sen napakkaan otteeseen, laitan sukat jalkaan, housutkin. Lähen polkemaan kuntopyörällä, vasen oikea, vasen oikea. Jospa siinä polkiessa ja vehkeissä hikoillessa muutama muukin tänä aamuna levällään ollut leekopalikka löytäisi paikkansa elämäksi kutsutussa kaaoksessa.
Kunhan iltaan mennessä saisin leekot sen verran koottua, edes laatikkoon, etten yöllä pimeässä astu pienen pienen palikan päälle ja kaatua rojahda vaikka. Joka ainoa päivä tiedän kuitenkin tekeväni jos jonkinlaisia päätöksiä, sekin on jo melkoista palikoidenhallintaa. Tänään olen päättänyt olla hiukan huuhaa, lastani lempeydellä ikävöivä äityli, joka saa jotain näkyvää tänäänkin aikaiseksi. Tästäkin päivästä tulee jäämään positiivisia muistoja, edes pienen pieniä palikoita, joilla on merkitystä jatkoa ajatellen ja jaksamisessa, se on tietoinen valinta, en valita. Noistakin on ihan hyvä, kohtuullinen ponnistaa, ne ovat jonkinlainen pohja näille elämän leekopalikoiden luovalle kaaokselle. Kaikkia leekopalikoita ei voi millään saada samana päivänä tai edes koko elämänsäkään aikana järjestykseen, on niitä sen verran reilusti ja sen verran levällään. Ei edes tarvitse saada, eikä kaikkia hallita. Mutta edes muutaman...

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu