VALOA JA HAITARIELÄMÄÄ

Makkarimme nurkassa on tulostin. Nyt siihen oli piirretty sydän. Ai mitenkö? No ihan vaan varmaankin oikean käden etusormella, pölyyn. Esikoisen tervehdys, ilmeisesti juuri minulle tarkoitettu… Olohuoneessamme on myös mustalla lasilla päällystetty tv-taso. Ai että minä niin tykkään siitä, varsinkin tähän aikaan vuodesta. Aurinko nousee takapihan puolelta, siivilöityy suoraan sisälle, tietystä armottomasta kulmasta. Pidän niin valosta, pidän niin auringosta. Tuntuu ihan kropassa, kun kaamos hellittää ja valo ottaa voiton. Mutta nuo pölyt, leijuvat pölyhiukkaset, niistä en tykkää. Ne ovat kauneudestaan huolimatta armottomia ja loputtomia, ärsyttäviä. Tyttöjen ollessa pieniä, he kisailivat hiukkasten perässä. Äiti, mitä täällä leijuu? Näetkö?

Pakkasta tälle aamulle kuusitoista ja rapiat, hohtavia pikkuhankia pelloilla, valoa ja mielettömiä auringonnousuja. Varsinaisia väri-ilotteluja. Räystäissä roikuskelee jo jääpuikkoja. Iltaisin lähes täysikuuta, revontulia ja tähtitaivasta. En valita. Työläiset pääsevät jo valoisan aikaan pois töistä tai töihin. Kuulemma otsalamppujen käyttöä on työmatkoilla pystynyt vähentämään. Sehän on kevättä. Pakkaslumi kirskuu jalkojen alla, antaa myös napakkaa pitoa peilikirkkaisiin verrattuna. Haudallakin oli levollisen kaunista, sellaista herkällä kuuralla peitettyä, johon kevään valo taittaa. Kivessä on timanttikuuraa vaikka kuinka.

Haudalla palelee aina, on sitten mikä vuodenaika tahansa. Sellainen vapina valtaa olemuksen, onko vapina aina palelua. Jostain ne syvät väreet nousevat, liekö ikävää ilmentävät. Ikävähän nousee joka ainoa aamu välittömästi kun minäkin nousen. Se on jo valmiina, kun silmiäni raottelen. Ai että se jaksaa kouristella, ilmentää itseään kaikkialla, kaikessa. Aamulla tuntui siltä, että nyt olen ikävästä jo vihainen ja menetyksestä katkera, sillä se on niin hallitseva olotila. Onneksi se oli vain hetkellinen voimanpullistus katkeruudelta, en halua sitä pysyväksi. Mutta jotensakin sitä jälleen kerran kelailee niitä lukuisia helmikuita, jotka tämän asian kanssa elimme. Moniako muistijälkiä ja muistoja yksistään juuri helmikuihinkin riittää. Jollakin kirjoittajakurssilla olen aiheesta kirjoittanutkin, ”elämäni helmikuut”, miksiköhän se kuukausi on minulle sellainen merkkikuukausi johon on kiteytynyt lukuisia tapahtumia. Onko se juuri nämä kevään ensimerkit, kun kaamos helpottaa ja valo alkaa valloittaa.  Onko helmikuu minulle sellainen havaintojen kuukausi, tajuaa olevan jossakin taitekohdassa jälleen. Taitekohta, niitä kyllä meikäläisen elämään mahtuu. Tulee mielikuva sellaisesta haitarielämästä, yhtä taittamista ja taitekohtaa tyystin. Ei ole tämä elämä kovin tasaista, tuskin pysyykään.

Eilen juttelin entisen syöpä-äidin kanssa. Kun lapsi on saatu syövästä hoidettua, äidin olo onkin tyhjä, täysin turta. Mistä moinen johtuu, kun ei tulekaan sitä valtavaa helpotuksen tunnetta, jota jopa kaikki vuodet on odottanut tai pelännyt, hartaasti toivonut. Voiko siihen suhtautua noin, suuremmin tunteilematta tai jopa helpotukseen vajoamatta. Kuulemma myötäeläminen meidän menetyksemme mukana syksyllä oli paljon rankempaa aikaa. Olen hyvilläni, että heidän asiansa ovat hyvin ja pahimmat aallonpohjat ovat jo meidän mukanamme käyty. Varmaan itsellänikin pahimmat asiat, syvänteet, pohjakosketukset ja montut kävimme lapsemme vielä eläessä. Kun pelkäsimme joka ainoaa päivää, joka ainoaa oiretta, joka ainoaa tutkimusta, saati sitten niitä romahtamisia, aivovaurion seurauksia, syövän uusimisia. Paljonko yhdelle lapselle voi kohtalo antaa kestettävää, se on aivan kohtuutonta. Se ei ole missään suhteessa reilua oman lapsen kohdalle, eikä muidenkaan kohdalle. Olisin toivonut kaikkien rankkojen hoitojen jälkeen sen voitonkin saavutettavan. Minkä ihmeen takia toivostakin tehtiin sellainen haitari, toivo, epätoivo, toivo, epätoivo. Taitekohtaa toisensa perään. Ei sen puoleen, taitekohdillakin saimme lukuisat jatkoajat. Käänteisesti ajateltuna tuosta elämämme haitarista olen myös suunnattoman kiitollinen. Tänään minulla on menetyksestä huolimatta levollinen ja huoleton olo lapseni suhteen, se on valtavan valoisa olotila. Enää ei tarvitse elää sitä jatkuvaa haitarielämää.

Nyt aamuaurinko osuu olohuoneessa olevaan tauluun ja lapsemme kuvaan. Ihan kuin silmät loistaisivat ja hymynkarekin paremmin erottuisi. Kiitos valolle, joka osut juuri oikeaan kohtaan, valonlapseemme.