MUURAHAISPESIÄ

Minulla on sana tai sanat hukassa, siis otsake ja aiheen tarkempi määritelmä hukassa, mutta kirjoitan silti. Tytöt lähtivät kouluun ja päätin istahtaa koneelle, nyt luulisin ettei minulla ole tästä ajolähtöä, paas kattoo kauanko maltan naputella. Arvatenkin on aamu.

Illalla kotiuduin Oulusta, moni asia, nähty, kuultu, keskusteltu ja seurattu jäi mietityttämään. Kun ihan anonyyminä istun vaikka kahvilassa, kuuntelen puolikorvalla keskusteluja, teen havaintoja, kuvittelen, teen johtopäätöksiä. Tai ihan oikeasti keskustelen jonkun kanssa, aihetta ruoditaan moneltakin kantilta. Kaikki mitä mielessäni pyörii ei siis suinkaan ainoastaan mielikuvitukseni tuotetta ole, paljon on myös ihan oikeasti kuultua ja sitä kautta mietittyä. Laajemmallakin skaalalla kuin tuo kaksi päivää kulutushysteriassa.

Mietin jatkuvaa kiirettä, mistä se johtuu, onko sitä oikeasti. Eilenhän oli siis sunnuntai, lepo - ja vapaapäivä useimmille. Itse arjessa olen usein touho ja teen muka sataa asiaa kerralla, rynnin menemään, mutta toivon etten kuitenkaan sontaa kanssaihmisten niskaan syytäisi vaikka niin sanottu kiire naputtaakin olkapäällä. Mikä on itse tehtyä, aiheutettua ja mikä oikeaa kiirettä? Niin, mihinkäpä minulla joutilaalla ihmisellä periaatteessa kiire olisi, mutta välillä tuppaa siltä tuntumaan, kun kalenterissa on jopa tuplabuukkauksia, osittain itse aiheutettujakin.  Kun sitten on aikaa vaikkapa tuolla ostareissa ja kaupoissa seurata ihmisten kiirettä, heittäytyä silleen niin kuin uteliaaksi kärpäseksi kattoon, mistä se kiire ja elämänrytmi kertoo. Toisaalta ihmisillä on suunnattomasti joutoaikaa vain olla niissä ostareissa ja kaupungilla, ihan vaan hengailla, mutta sitten liukuportaissa rynnitään, jonoissa etuillaan. Kulutushysteria ja ostosparatiisit on periaatteessa rakennettu juuri sitä joutilaisuutta ja materiaa varten, kulutusta varten, harva niistä suoranaiseen tarpeeseen on tehty.

Heristävän sormen osoitan myös eläkeläisiä kohtaan, vanhat naiset ovat jopa pahimpia, silleen oikeassa arjessa. Varsinkin maanantai aamut ovat ruuhka-aikaa. Heillä se vasta äkäinen kiire onkin perunapussiensa kanssa. Monta kertaa juuri he ovat nykynuorisoa moittimassa, mutta ei se vika aina nuorissakaan ole. Aikoinaan, siis kauan aikaa sitten, kun lapsia oli vielä neljä ja kun kaikki neljä olivat suhteellisen pieniä. Olin kassajonossa isojen ostosten ja laumani kanssa. Tytöt jäivät ostoksia tyhjentämään liukuhihnalle, lähdin hakemaan vessapaperia läheiseltä hyllyltä. Siinä välissä yksi tehokas tummu katsoi oikeudekseen röyhkeästi ohitella, syrjäyttää lapseni ja etuilla. Kysyin millä oikeudella etuilu suoritettiin? Kuinka paljon lapsia pitäisi olla, jotta heidät noteerattaisiin ja heidän oikeutensa tajuttaisiin, vaikkapa olemassaoloon ja omaan vuoroon kassajonossa. Miksi asiasta ei voinut kohteliaasti kysyä, varmaan olisimme tilaa antaneet. Tietty kiehahdin myöhemmin tytöille, heidän pitää oppia pitämään puolensa, mutta sekin pitää tehdä suuremmin loukkaamatta ja positiivisella itsetunnolla. Pian se osoittautuikin oikeaksi opiksi, sillä kirpputorilla papparainen katsoi oikeudekseen etuilla yhtä lapsistani. Jono oli näkyvä ja pitkä, tyttö oikeassa paikassa ja pappa vain kiilasi väliin. Silloin kuului napakka rykäisy ”Öhömmmm!” tyttöni suusta ja hän otti paikkansa takaisin kertoen että hänen paikka on tässä kohtaa jonossa. Hitsi kuinka olin ylpeä.

Yleensä kassajonoissa ajetaan kärryillä nilkoille, tuupitaan selkään, ahdetaan omia ostoksia vaikka lastaus on kesken, huokaillaan suureen ääneen, tupistaan, moititaan. Sitä ennen ollaan saatettu lorvia, hiplata ja velloa määrätön aika ilman kiirettä. Miksi kiire iskee aina jonossa? Itsellä on joskus meinannut paniikki iskeä kassajonossa, kuinka ruttuturpaista porukkaa siinä on ja millä asenteella, se negatiivinen hiljaisuus joka vallitsee ja ympäröi jonottajat. Eihän sitä hiljaisuutta edes uskalla rikkoa, vaikka tekisi mieli, ottaa vaikkapa tanssiaskel, pellehyppy, heittää hymy tai viheltää... Kaikkea sitä miettiikin. Toki välillä olen sohaissut jollakin ilveellä hiljaisuutta. Voin vain kuvitella miltä se muista kulttuureista peilattuna tuntuu, kulttuureissa jossa jonotuskin on äänekästä ja hauskaa. Miltä kassahenkilöstä moinen tuntuu, kun kohtaa liukuhihnalla moisia ihmisiä ja asioita. Uskaltaako siinä enää hymyillä tai toivottaa hyvää päivänjatkoa, jos vastapuoli on naama nurinpäin. Sitten moititaan kassahenkilöä, kun ei ole kohtelias ja niin edelleen. Mutta uskaltaako sitä ruttuturvalle olla kohtelias? Mikä moisen jonoahdistuksen aiheuttaa, tullaanko siinä liian lähelle ja omalle reviirille, kun pitää jonossa olla vaikka pakokauhu ja oman tilan tarve olisi suurempi. Toki jonossa minuutit ovat hitaampia, vessahätä kovempi ja nälkä kuuluvampi. Siinä on aikaa kohdata omiakin demoneja, joita yritti koko reissun vältellä, jonossa ne saavat kiinni ja ottavat otteeseensa. Sehän se, onneksi tajusin, siinä ollaan selkä seinää vasten itsensä kanssa ja sehän on tietty muiden syy. Eilen kotimatkalla jollakin citymaasturilla autoletkassa oli demoneja, piti ohitella, ajaa ylinopeutta, kiilailla, mutta lopulta olimme samassa liikenneympyrässä. Hih!

Eilen liukuportaissa rynni nuoria laumoittain, ohittelivat ja olivat hysteerisiä. Sillä ei nyt periaatteessa ollut kiireen kanssa mitään tekemistä, kunhan mennään ja metelöidään. Kaikilla järkijään on älypuhelimet toisessa kädessä, kun pitää joka askel päivittää ja olla reaaliajassa missä mennään. Pisti miettimään, onko somessa pakko roikkua ihan joka hetki. Toki itsekin tekstareilla pari huippu kohtaamista sovin, on se hyvä olla siis olemassa, se vapauttaa ja mahdollistaakin asioita. Mutta säilyyhän kännykkä taskussakin vaikka vartin, tunnin jopa tuntejakin kerrallaan, pitääkö sitä joka minuutti katsoa ja olemassaoloaan päivittää. Ja onhan siinä olemassa viestiäänet, kuulee kun tulee viesti tai oikea puhelu. Minä olen siis edelleenkin dinosaurus sosiaalisessa mediassa ja tekniikassa, ikuinen kapinallinen ja vanhanaikainen. Muistan kuinka ensimmäistä kännykkää en olisi millään huolinut, mutta vuosien saatossa se on myös paljon mahdollistanut. Olen yrittänyt mukautua. Sairaalajaksoilla ja löysässä hirressä vietettyinä vuosina, se on ollut monta kertaa ainoa väylä ulkomaailmaan ja myös vapauttanut.

Sitten minua mietityttää pelit ja jopa niistä aiheutuneet peliriippuvuudet. Sitten niistä aiheutuneet muut ongelmat, ja ongelmista aiheutuneet muut asiat… Saattaa olla että sohaisen nyt muurahaispesää. Olen tätäkin asiaa omien lasten kannalta miettinyt, mikä on se oma sokea piste asioissa, mitä en vain itse tajua tai halua nähdä. Myöntää. Eilen keskustelin pitkään ystäväni kanssa, joka on tehnyt töitä nuorten, syrjäytyneiden ja ongelmissa olevien kanssa. Joilla on elämän johtolangat hukassa. Mistä moinen uudenlainen syrjäytyminen on seurausta, nykypäiväähän se on kyllä. Nykyään olemme äärettömän lyhytjännitteisiä, kouluja lopetetaan kesken, kun ei huvita nousta aamulla ylös, kun päivärytmit ovat sekaisin, muu on mukavampaa kuin vastuullisen aikuisuuteen tai ammattiin tähtääminen. Vartin välein tai päivittäin pitää muistuttaa miksi koulua käydään, ketä varten. Mutta palaanpa noihin peleihin, mistä lapsemme pelinsä saavat, kuka niitä hankkii, kehottaa ja kannustaa pelaamaan. Peleillä tarkoitan nyt sellaisia luurit korvilla tappamisia, tuhoamisia, kaukana oikeasta elämästä olevia, epärealistisia asioita mitä voidaan tehdä ja joihin upotaan tunneiksi, joka ainoa päivä… Useimmiten me vanhemmat itse annamme luvan peleille, kun halutaan hetki omaa aikaa, saadaan lapset pois silmistä ja jaloista. Saadaan lapsi syömään, otetaan vehje pöydälle viihdyttämään. Saadaan lapsi potalle, otetaan viihde mukaan. Saadaan lapsi pukemaan, annetaan älypuhelin käteen. Autoissa on oltava pelit ja vehkeet. Tylsyyttä ja tylsistymistä vältellään koko ajan. Ja kuinka tärkeää on tajuta, oppia ja hyväksyä, että joskus on vain tylsää, ihan tyhjää. Aina ei ole kivaa ja aina ei voi tehdä sitä mitä haluaa. Nykyään kun tytöt sanovat, että on tylsää, onnittelen itseäni, tylsyyspiste on saavutettu, sitä tarvitaan. Pelaaminen, kehittävää onhan se, varmasti ja nykyaikaa, mutta samalla se myös harmittaa. Ollaan tuntikausia ja päiväkausia omassa kopissa pelaten. Missä menee rajat, määrittelemmekö aikarajoja tai mitä pelataan? Osalla lapsista ei ole myöskään ikärajoilla merkitystä, pelataan K16 ja K18 pelejä, vaikka ihmisen alku on vasta vähän toisella kymmentä. Itsellä kalskahtaa aina korvaan sanat tapetaan, tuhotaan, teurastetaan, elämät loppuu tai ostetaan elämä… Kun on vuosikausia oikeasti taistellut tuon elämän loppumisen ja hengissä pysymisen kanssa, ei sitä niin vain uutta osteta, jos pamautetaan kaveri säpäleiksi. Se on yksi ainoa elämä, joka meillä kaikilla on. Kun se raja ylitetään, ei ole enää uutta mitä ostaa. Luulen, että se on pojilla yleisempää, sillä minullahan on tyttöjä, en siis tiedä koko todellisuutta. Mistä tunnistaa kesälomalla pelaavan lapsen, hän on pääsääntöisesti kalpea ja monelle alkaa kertyä vatsamakkaraa. Hmmm, minun vatsamakkaranikin ovat siis osittain istumisesta ja koneella naputtelusta lähtöisin, myönnän, mutta saan minä välillä väriä ja punaakin naamaani.

Kun sitten miettii lukiota ja nykyistä tapaa opiskella. Yhä enemmän asiat digitalisoituu ja ruutuaika kasvaa ja kasvaa. Kun ruutuajasta jo muutenkin höyrytään ja kuinka kropat voivat huonosti, silmiin sattuu, hartiat jumittaa. Koulupäivän aikana ollaan koneella, läksyt tehdään koneella, etätehtävät ja kokeet samoin. Sitten ollaan somessa ja tavataan siellä kavereita, tai harrastetaan tietokoneiden tai tekniikan kautta. Tai pelataan. Saatetaan katsoa ihan perinteistäkin ruutua, kutsutaanko sitä isoa ruutua pääsääntöisesti kodeissa ja olohuoneissa vielä nykyäänkin televisioksi. Paljonko on paljon? Toki itseäni ajatellen, minun pitäisi oppia enemmän tietokoneen hallintaa, kuvankäsittelyä, nettisivustoista, kursseista… Eli minun pitää olla koneella enemmän, jotta kehittyisin, enkä kokisi tätä koko ajan negatiiviseksi asiaksi. Oppisin myös hyödyntämään ja löytämään mahdollisuuksia ruutuaikaa lisäämällä. Mutta mikä on oikea suuntaus ja paljonko on paljon, asiassa missä hyvänsä?

Eilen pyörin vaateliikkeessä, ihan vain puolisen tuntia kun ystävää odotin… Seli seli. No kuitenkin siihen tuli pari teininaista, siis naisenalkua, meidän tyttöjen ikiä. Oli jatkolettiä, rakennekynttä, tekoripsiä, vahvaa meikkiä ja se älypuhelin. Niin ja polvista revityt farkut, paljaat nilkatkin huomasin. No asiaan…. Tämä naisenalku puoli kahden jälkeen iltapäivällä v-sanoja laajasti viljellen kertoi kuinka ärsyttäviä vanhemmat olivat kun herättivät hänet jo nyt, heti puolen päivän jälkeen. Hän kehui kuinka oli koko joululomansa nukkunut joka päivä iltapäivällä neljään saakka. Siinä vaiheessa mietin, mikä mahtaa olla neidin unirytmi, asuuko hän hotellissa ja miten tuo on mahdollista? Mahtaa olla ankeaa palata arkeen ja koulurytmeihin? Mietin myös mikä monesterihirviöäiti minä olenkaan lapsilleni, kun meillä on vuorokaudenajat ja unirytmit kuta kuinkin kohdallaan, on sitten mikä vuodenaika tahansa. Ei meillä nukuta iltapäivään, eihän niillä edes riittäisi uni. Aamulla tai viimeistään aamupäivällä ylös, yöllä pääsääntöisesti nukutaan ja päivät ollaan hereillään. Tehdään vaikka juttuja kavereiden kanssa, stailataan itseä, leikitään pienempien serkkujen kanssa, elukoiden kanssa, osallistutaan lumitöihin, kokataan, siivotaan, huolehditaan omista asioista ja huoneista, ei odoteta valmista, pyykätään, hoidetaan hoidettavia asioita, ansaitaan viikkorahaa tai tarvittavia asioita. Pelataan Unoa, Skippoa, Aliasta, lautapelejä. Välillä otetaan yhteen kun pelien säännöt ovat mitkä ovat ja niitä tulkitaan väärin, puhutaan päälle ja päätetään ettei koskaan enää pelata yhdessä… Välillä tapellaan oikeasti, sanallisesti, nyrkeillä, jaloilla, ajatuksilla, sivalletaan sanoilla… Päästetään höyryt pihalle ja puhdistetaan ilmaa. Välillä luetaan, ollaan sovussa ja herttaisia, tehdään käsitöitä, huuhaillaan, ideoidaan ja visioidaan asioita, katsotaan elokuvaa kainalossa, varpaita hieroen, paljutaan, saunotaan. Auotaan päätä, väitellään. Itketään, herkistellään, muistellaan ja käydään haudalla. Käydään uimassa, lenkillä, laavulla, metsässä, yökyläillään, hikoillaan kuntosalilla, jokaisella on myös omia harrastuksia. Hoidetaan velvollisuuksia, lupauksia ja tähdätään tavoitteisiin. Olenko äitinä liian vaativa, teenkö vääryyttä nykynuorille, olenko liian ankara, vanhanaikainen, kun esimerkiksi höpötän ettei tämä ole hotelli ja jokainen kantaa oman kortensa kekoon. Nyt keksin otsikon, muurahaispesiä! Sorkinko siis muurahaispesiä, kun asioita avaan ja kirjoitan. Sorkinhan minä, kun aivoituksiani eetteriin lauon. Mikäs minun on sorkkiessa kun ei ole kiire mihinkään tälle aamulle.

Tässä muurahaispesiä sorkkiessa mietin itseäni, yritän tajuta ja kohdata, ennen kaikkea oppia itsestäni ja koetuista kokemuksista. Jopa hyötyä opetetusta elämästä, koota niistä voimapakettia itselle. Punoa niistä jotain loogista. Poistaa sen suin päin säntäilyn, liiallisen armottomuuden itseäni kohtaan ja realisoida turhat luulot itsestäni ja tärkeydestäni. Oppia jopa kohtelemaan paremmin ja hyväksyä asioita, minuuttani. Onhan tuo yhteiskunta pyörinyt ilman minua sen kuusi vuotta, pyöriköön vielä hetken. Yritän aikalisän kautta löytää sopusoinnut, omat voimani ja vahvuuteni, tutustua hyväksynnän kautta itseeni. Olen myös mielenkiintoisia testejä ja oivalluksia tehnyt, välillä myös ärsyttää asiat, jotka nousevat itsestä esille. Yksi testi kertoi minun olevan mm. avoin, luova, innostunut, vikkelä, huumorintajuinen, minulla on paljon eleitä. Voin sen mukaan olla vaikka taiteilija, ideoija, tunnelmavastaava… Tunnistan niin itseni. Sama testi väittää minusta että olen myös epärealistinen, holtiton, minun on vaikea keskittyä ja en osaa sanoa ei. Minun pitää oppia tekemään asia kerrallaan ja pitämään jalat maassa. Tunnen niin itseni noissakin asioissa, onhan meikäläinen melkoinen muurahaispesä kuhinoineni, niin helposti lähtee keulimaan meikäläisen mopo. Nyt pitää oppia jarruttelemaan ja koota tulevaisuuden ja itsetuntemuksen palapeli pala kerrallaan. Sillä olenhan yhä kuopassa, tyhjiin pumpattu, tyhjiössä ja uuden elämän alussa. Samaan aikaan polttelevassa, hämmennystä aiheuttavassa ja mielenkiintoisen kutkuttavassakin muurahaispesässä. Ihan oikeassa moniulotteisessa ja isossa kusiaispesässä, mitäpä sitä kiertelemään ja kaunistelemaan. Tässä istun, muuta en voi, mutta pää on pinnalla ja aistit valppaana, paljon mielenkiintoisia asioista ympärillä. Kaikkeen tottuu...