HINKU

Vetää nöyräksi tajuta heti aamuvarhaisella, kuinka jälleen on asiaa, mutta kun ei ole taitoa, edelleenkään. Mielessä vilahtelee useita laajojakin aihepiirejä, joita haluan jauhaa, lähinnä ajatuksiani jakaa. Antaa hetkeksi purskuteltavaksi. Minun tietotekninen ja yleensäkin tekninen tietotaitoni on suhteellisen suppea ja tietotaidottomuus teknisesti vallan olematon, joten tyydyn tässäkin asiassa johonkin tuttuun ja turvalliseen. Tässä asiassa kärsivällisyyteni on myös heikkouteni. Eli päädyn perustamaan uuden blogin, vanhoja tuttuja kaavoja ja pohjia mukaillen. Olen kaiketi pohjattoman tylsä, vaikka hingun olevani vaihtelunhaluinen ja uudistuva. Mikä jo samaan aikaan aiheuttaa harmaita hiuksia, jos en ole osannut kuuteen vuoteen, niin kuinka muka nyt.. Mutta kun on se palo, kauhea hinku olemassa. Hinku heittäytyä.

En tiedä onko muilla ihmisillä hinku se elämää pyörittävä vehje tai moottori. Minulla on hinku kirjoittaa, maalata, aivoituksiani jakaa, valtava hinku oppia uutta, hinku toivottavasti kehittyä. Missäpä voisin kehittyä? Voihan veljet onhan noita… Voisin kehittyä, tai siis korjaan tuon isi- muodon pois, voin kehittyä ihmisenä, henkilönä, vaimona, äitinä, yhteiskuntalaisena, taiteilijana… Opettelen jatkuvasti myös tuon isi- muodon pois jättämistä, koska kun sen muiden suusta kuulen se saa karvani nousemaan, miten niin voisit, sinähän voit!

Vielä tästä Vademekkumi nimestä; minähän tykkään sanoilla leikittelystä, pyörittelystä, nimien keksimisestä, tyhjästä nyhjäämisestä. Törmäsin myös muihin latinankielen sanoihin ja sanontoihin, jotka ovat arkipäiväämme sulautuneet, vaikkapa tuotemerkkien kautta.  Mielessä vilahti myös pitkänhuiskeat nimihirviöt, mielestäni kauhean hauskatkin sellaiset. Mutta sitten ajattelin lukijan reaktioita, onko mitään järkeä, jos tämäkin valitsemani nimi saa kulmakarvoja kohahtelemaan. Miltä kuulostaa LiberoVitalisVademecum, hienolta eikö totta, vapaasti ajateltuna VapaaElämäänjaKulkemaankanssani. Entä sitten VitanovaVademecum, UusielämäKanssanikuljettuna tai lyhyesti VitalisVademecum, VapaaKulkemaankanssani. Noissa nimissä on blogi-ideologiani siitä, että on kiva saada matkaseuralaisia, mutta se perustuu molemmin puoleiseen vapaaseen tahtoon. Uuden elämän opetteluun ja yhteiseen matkaan, kanssani kulkemiseen. Toivottavasti sait kopin.

Kommentointiakin olen miettinyt, pidän sen edelleen vapaana myös anonyymeille. Miksikö? Miksipä en, sillä se saattaa olla jollekin suunnattoman tärkeä asia, kenties ainoa keino kertoa jokin mielessä pyörivä ja pitkäänkin askarruttanut koskettava ja arka asia. Nimimerkillä ”kokemusta on”… Minulla ei ole hinkua aloittaa kommentteihin vastaamista, varsinkaan kaikkiin. Miksikö? No koen sen omaksi vapaudekseni blogistina, minusta se on tärkeä asia, haluan itse olla päällikköni ja oma pomoni, kirjoitan niistä aiheista joihin tunnen hinkua. Edelleenkin uskon eläväni oikeaakin elämää blogin ulkopuolella, kirjoitan kun on hinku ja sitten elän oikeasti bloggaamisen välissä. En tavoittele ruutuaikani lisääntymistä, nytkin uuden luominen on vienyt paljon muulta elämältä ja ajankäytöltä aikaa. Oikean elämän elämiseltä, kun yritän tohelona saada asioita asettumaan. Olen siis kiitollinen kommenteista, on (huom. ei olisi) myös kiva tietää kuka kommenttien takana on, sekin luo inhimillisyyttä virtuaaliseen maailmaan. Rohkeutta, kertoa vaikkapa etunimi, silloin itselle ja muille määrittyy edes jotain vastapuolesta. Virtuaalinen maailma edes hiukan persoonallistuu.

Olen myös usein miettinyt, mikä kommentti on vastaamisen arvoinen? Arvoisella tarkoitan sitä, että mikäli kommentteja on lukuisia, eikä minulla ole tarkoitus kaikkiin vastata, kuinka teen sen päätöksen mihin vastaan. Onko se kritiikki, provosointi, kiitos, muisto tai pelkkä sydän…  Kommenttien saaminen on tärkeä asia, lämmittää, kertoo vastapuolen vastakaiusta, mukana kulkemisesta. Sillä onhan kirjoittaminen suhteellisen yksinäistä, sellaista omissa aivoituksissa vellomista. Sitten kommenttien laatu, provosointi, kritiikki, toki sitäkin tarvitaan, en kiellä. Mutta en pidä siitä, että virtuaalisesti ja varsinkin anonyymina mollataan, tapellaan, loukataan, räyhätään tai tuomitaan, muitakin kuin minua kirjoittajana. Moni on sitä mieltä, että minun pitäisi ensin itse sensuroida kommentit etteivät ne tule julkisesti näkyviin. Miksi? Minusta on toisaalta reilua, että muutkin näkevät miten anonyymeinä riehutaan, kohdellaan, mollataan tai arvostellaan. Miksi minä kenties vain itsekseni hinkuisin mielipahoja lukea?

Minulla ei ole hinkua tasoitella tai silitellä, tehdä vaikkapa omaa hetkittäin raadollista elämää muille helpommaksi, myöskään sanallisesti. Minulle on tärkeää saada kirjoittaa asioista jotka elämässäni ovat ajankohtaisia, puskevat päälle. Se ei muille sensuroimalla ainakaan itseä helpota. Tarkoitan tällä sitä, että kirjoitan asioista, juuri niin syvälle mennen kuin koen tarpeelliseksi, lukeminen on täysin vapaaehtoista. Ei ole pakko, jos tyylini ei miellytä. Uskon yhä meneväni kovaa, metelillä ja reilusti päin asioita. Minulla ei ole hinkua hiimailuun, kiertelyyn ja kaarteluun. Se luonteenpiirre on minulle itsellekin haaste, joskin myös valtava voimavara. Eli varmasti tulen aiheuttamaan ajatuksia, tunnemyrskyjä ja hampaidenkin kiristelyä kun luukutan ja jauhan omasta näkökulmastani asioita. Olen sitä mieltä, että voin myös radikaalisti muuttaa mielipidettäni, kun siihen löytyy tarvittavat perusteet. Olen aika nopea siinäkin. Olen on-off, mustavalkoinen, halki ja poikki ihminen. Yhä! Hirvittää tajuta ja myöntää, mutta sellainen olen pohjimmiltani, vaikka uutta yritänkin opetella. Toki pyrin olemaan tahdikas, edes joillakin osa-alueilla, enkä halua henkilökohtaisesti ketään loukata, ainakaan tietoisesti. Se ei ole päällimmäinen tarkoitukseni, yritän olla inhimillinen. Eli toivon, etten aiheuta mielipahaa kenellekään, vaan mieluummin mielihyvää ja raikasta jälkimakua, joka viipyilee hetken ja haihtuu sitten pois, seuraavaan purskutteluun saakka. Suuvesi-filosofiani!

Minulla on hinku saada olla sellainen kuin olen, toivottavasti raikkaalla jälkimaulla. Mielipiteitäkin saa olla, mutta itse toivon kuitenkin hyvää tekevää jälkimakua, sillä en toivo mielipahan leviävän, elämää saastuttavan tai katkeruuden säikeiden laajalle levittäytyvän. Vaikka varmasti monilla on siihen aineksia, itselläkin on kopallinen. Johtoajatuksena haluan yhä pitää, että vaikka kuinka tulee ikäviä asioita niskaan ja elämä kohtelee karheilla työhansikkailla, on tärkeää löytää se pienikin oljenkorsi jokaisessa päivässä joka saa pysymään pinnalla. Siksi me tarvitsemme toisiamme, minä tarvitsen myös teitä, kulkemaan kanssani.

 

Minulla tahtoo mopo helposti keulia, heittäydyn tajunnanvirtoihinni sata lasissa ja sormet viuhuu aivojeni tuottamien sanaärsykkeiden tahtiin valtavalla nopeudella, kun kirjoitan. Olen runsas, rehevä ja rönsyilevä. Tiedän ihmisien huokaavan, kun näkevät maratonitekstejäni, moni luovuttaa jo ennen lukemista.  Ymmärrän, samaan aikaan kadehdin ihmisiä jotka kykenevät sanallisesti vähäeleisesti maalailemalla kertomaan aivoituksensa. Hillityn hallitusti ja harkitusti. Yritän kovasti oppia, uusiakin tapoja kirjoittaa.

Kirjoitin muutaman vuoden toista, laajempi alaista blogia, jossa oli valmiiksi määritelty sivumäärä. Oli koukuttavaa puristaa oma ajatusmaailma tiettyyn muottiin sovitellen. Viheltää teksti poikki, kun loppui annettu tila, jäsennellä ja purkittaa se tiettyjen raamien puitteissa. Vaikka ihmisenä minua ei varmasti purkkiin, raameihin tai muottiin tulla saamaan, toivon tässä asiassa kirjoittajana kuitenkin kehittyväni. Toisaalta tavastani kirjoittaa on pidetty, se on itselle myös vapauttavaa, omanlaistani, joten jatkanen pääosin itsenäni. Onhan sitä kirjoitushinkuja vaikka ja mitä, ainakin minulla.

Mutta nyt loppuu tila, se muotti jonka tämän aamuiselle tekstilleni itse määritin, rajaksi annoin. Olipa hyvä kun määritin, sillä elämä odottaa, vaikka sanoja olisi muutama vielä käyttämättä. Toivottavasti sinulle on syttynyt hinku kulkea sanallista, yhteistä matkaa kanssani…