maanantai 26. kesäkuuta 2017

AUKI VAI EI

Kello on viisi aamulla, eihän huomaa otsikosta? Olen kyllä mielestäni hereillä, mutta nuppi herää näköjään hiukan viiveellä. Esikoinen tekee töihin lähtöä, minäkin starttaan kamun kanssa yllätysrundille, jahka kamu herää... Lähdemme vasta kasin jälkeen, mutta ajattelin hyödyntää tämän hyvän aamuisen luppoajan naputtelemalla.
 
Juhannus oli ja meni, sellainen vilahdushan tuo, ei paljon normimeiningistä poikennut. Ilmat olivat hiukan viileähköt, mutta eipä se suuremmin haitannut. Tämän aamuinen lämpötila on jo 11 astetta, yli kympin ja reippaasti. Linnut heräilevät ja linnunlaulu kuuluu. Eläimemme ovat hiukan vielä kohmeessa, onko jo aamu.
Tämän vuotisilla juhannusfestareillamme kävi pääsääntöisesti tuttuja henkilöitä, aattona parisenkymmentä kulkijaa. Vuosien saatossa pihallamme on ollut lukuisat juhannusfestarit, parhaimmillaan kävijöitä, juhlijoita, olijoita, telttailijoita on ollut päälle kolmenkymmenen. Vauvasta vaariin ikähaitarilla. Paljon riippuu toki ilmoista. Festarit perustuvat nyyttärimeinikiin ja leppoisaan yhdessäoloon. Monet ovat olleet yksinäisiä, jollakin tavalla siinä elämänsä vaiheessa hyljättyjä, eronneita tai karanneita, kaikille ovat ovemme olleet avoinna ja he ovat saaneet soluttautua joukkoomme. Monia ihmisiä on niiltä vuosilta jäänyt elämäämme. Ne pitkän kaavan mukaan ja suurella laumalla vietetyt juhannukset ovat olleet itselleni ne helpoimmat, olen lähinnä keskittynyt systerin kanssa ruuan laittamiseen ja esillepanoon, sen jälkeen vuoro on siirtynyt tiskaajille, siivoojille, ja itse olemme saaneet huokaista tai oikaista ruokalevolle.
On ollut nautinto kuunnella huushollaamista riippumatosta siinä valveen rajamailla, lintujen laulaessa, kärpästen pörrätessä, kesän tuoksujen huumassa, kissan kehrätessä päällä ja raukeuden levittäytyessä koko kehoon... Kun silmät ovat luppasseet auki ja kiinni, mutta ei ole tarvinnut evääkään väräyttää huushollin suhteen. Parhaimmillaan olen saanut herätä raukeiden körnöjen jälkeen siivottuun kotiin, päiväkahville ja leppoisaan meininkiin.
 
Mutta sitten tuohon taiteeseeni, mietin kovasti millä sanalla sitä kutsun. Milloin voi taiteeksi kutsua ja kuka voi? Luulenko itsestäni liikoja, jos ja kun maalauksiani taiteena pidän? Toki tähän, niin kuin moneen muuhunkin asiaan itsessäni pätee sääntö, jos en itse kunnioita, arvosta, ole hyvilläni, rohkaise ja kehu, itseäni kannusta, niin kuka sen sitten tekee. Välillä pitää itse olla se ensimmäinen ja ainoa, joka taputtaa olalle. Edes joskus tulee olla tyytyväinen itseensä ja onnitella jostakin, vaikka nyt taiteesta jonka on saanut aikaiseksi. Olkoonkin, että sen on tehnyt suit sait sukkelaan, ilman luomisen tuskaa, roiskimistekniikalla, pihalla ja elämyksellisesti, kuin tiukkoja taiteen peruskurinalaisuuksia noudattaen. Itsensä arvostamista ja tasoitustani yritän koko ajan opetella, sillä niin helposti sitä tulee itseään mollattua. Eikös se ole aika yleistä että kun joku kehuu vaikka puseroasi, vastaamme että tällainen vanha alennuskorista löytynyt nukkavieru... Miksi emme sano, että kiitos, tykkään itsekin.
 
Ideologiani on taiteessa, maalauksissani ja tuotoksissani se, että saan tehdessäni itse oppia ja hämmästyä. Kokeilen uusia juttuja, testaan, oivallan, yritän kerran jos toisenkin ja kanavoin aivoituksiani ja tunteitani värien kautta. Kaikkien ei todellakaan tarvitse niitä ymmärtää, arvostaa ja ostaa, ei todellakaan. Enhän itsekään ottaisi omalle seinälleni sellaista maalausta, joka ei kolahda, puhuttele tai josta en pidä. Sellaista joka ei anna jotain elämystä, ajateltavaa tai pureskeltavaa. Jotkut suurien nimien teokset eivät aukene ei sitten millään, joku toinen taas puhuttelee heti. Samahan on myös teksteissä, omien ja muiden. Silloin koen onnistuneeni, saavuttaneeni jotain, kun jokin työ puhuttaa ja aiheuttaa ajatuksia.
Monta kertaa meillä on jo valmiina ennakkokäsitys siitä mistä pidämme ja mitä haluamme. "Tykkään hillitystä, minulla on paikka siinä ja siinä, sen kokoinen, aiheeltaan sellainen, en voi sietää keltaista tai vihreää..." Parasta on seurata ja kuunnella sitä, kun jokin taulu valitsee itse uuden kotinsa, omistajansa. Muutama viikko sitten sain moista jälleen vierestä seurata. Eilen sain kuvia taulustani, sen sijoituspaikasta ja miten se koetaan omassa kodissa. Kuinka se oli hakenut ja löytänyt paikkansa, mitä se merkitsee ja kertoo heille tarinaa... Se on itsellekin huikeaa. Tällekin tauluhankinnalle oli paikka, värimaailma, selkeä mielikuva olemassa. Kunnes henkilö päätyi varastoomme koluamaan ja aivan muuta kuin ennakkoon oli suunnitteilla, Enkelipalloja-taulu puhutteli ja tuli valituksi. Se oli hieno hetki, kun he toisiaan silmäilivät, mittailivat ja puhuttelivat...
Näinhän se on monessa muussakin aihepiirissä, ainakin minulle. Kotimme(kin) olemme hankkineet sillä perusteella, miltä tuntuu, lähinnä minusta. Mies on saanut perehtyä muihin ratkaisuihin, neliöihin ja materiaaleihin, teknisyyteen. Tähänkin kotiimme muutimme nopeasti, kävin kerran sisällä, eteinen-olohuone-keittiöakselilla, hyvältä tuntui ja ostimme pois. Menneisyydessä yksi talo jäi vaivaamaan ja alitajuntaan se tunne muistuttelemaan, kun aikaa kului päädyimme sen talon ostajiksi ja asukkaiksi. Se oli juuri sitä mitä pitikin, se tuntui oikealta. Sama pätee vaatteisiin, tapetteihin, väreihin... joskus myyjät ovat ihmeissään kun sanon, että tiedän sitten mitä haen, tarvitsen tai haluan kun tunnen sen takahampaissani... Toki tällä hammasteorialla saan myös usein lisää tilaa ajatuksilleni, sillä osahan kavahtaa aika selvästikin, kun moisen huuhaamittarin vedän esiin. Mutta sellaiset hampaani ovat, tai liekö nuo poskilihakset ja leukaperien kiristelyt se syy. Jos kireys löysää, olen oikeilla jäljillä.
 
Hurjasti anteeksi uusille kävijöilleni, teitä on paljon, ehkä kavahdatte näitä teorioitani... Saatan joskus jopa aiheesta ja asiasta kirjoittaa, tosin harvoin itse kykenen sitä määrittelemään. Osalle tekstini aukeavat, osalle taas eivät.
Olen siis blogannut kuusi ja puoli vuotta, tämä on kolmas blogini. Käsittääkseni käsittelen aika rehellisesti ja monisanaisesti käsittääkseni vaikeitakin asioita, käsittääkseni osa säikähtää ja pakenee, osa taas on keikkunut käsittääkseni mukanani koko ajan, kaikissa blogeissa. Käsittääkseni kirjoitan ja elän aika pohojalaisen halki poikki periaatteella, en turhia kiertele, menen päin. On sitten aihepiiri mikä tahansa. Paljon olen siis kirjoittanut kipeistäkin aiheista kuten syövästä, vanhemmuuden ja elämän lukuisista puolista myös kääntöpuolista, kuolemasta, menettämisestä ja tuskasta... Kaikkeen tähän elämääni elämään heittäydyn siis mustanpuhuvalla huumorilla. Taiteessani puhun värillisestä mustasta, sillä pelkkää mustaa en maalaa tai käytä, vaikka joku saattaa sen tulkitakin niin. Mustalla on lukuisa eri sävyjä, tunnelmia ja vivahteita.
Tarkoitukseni ei ole loukata aivoituksillani tai maalauksillani ketään, mutta onhan tuota vastapotkuakin tullut ajoittain aika napakastikin. Kirjoittamisen ja maalaamisen, kaiketi pääsääntöisesti tekemisieni pitää mieluummin jättää edes himpun verran positiivinen jälkimaku, verrattuna siihen, että kaikesta jäisi paha jälkimaku. Itse karsastan helpostikin sellaisia energioita ja asioita ja ihmisiä, jotka eivät tunnu hyviltä. Koen sen myös muille oikeudeksi, minuakin kavahdetaan, saatan olla överi monenkin mielestä, eikä minun seuraani, juttujani, aivoituksiani tai taidettani kaivata. Se on ok, perustuu valinnanvapauteen, puolin ja toisin.
Eli kuulostelen itseäni, teen nopeitakin päätöksiä ja saatan jopa mieltä ja mielipidettäni muuttaa, kunhan minulla on sille tarpeeksi napakat perustelut. En näe siinä teoriassa mitään järkeä, että pitää kynsin ja hampain roikkua jossakin aataminaikuisessa teoriassa, kaunassa, katkeruudessa, vihassa tai tunnelmassa, jos löytyy keinot muuttaa mielipidettään tai antaa anteeksi, ei se tuskin haitaksi ole. Katkeruuden, vihan ja kateuden siemeniä minulla olisi paljon, toivon kuitenkin että niiden itämisprosentti jäisi alhaiseksi. Siksi pyrin löytämään keinoja, kanavia ja toimintamalleja, jotta en niitä kylväisi. Mutta meillä kaikilla on niitä erilaisia siemeniä, myös niitä ilon- ja positiivisuudensiemeniä, joita jokaiselle toivoisi ainakin vähän itävän. Kannustan kokeilla niiden kylvämistä.
 
On myös kyselty miksen vastaile kommentteihin, olen sen vuosien saatossa lukuisia kertoja perustellut ja asiaa makustellut, se on tällä hetkellä oma päätökseni jossa olen pysynyt jo kauan. Ihan siitä syystä, että niissä on menty välillä todella henkilökohtaisuuksiin sekä minun, että muidenkin kohdalla, kommentoijat ovat tapelleet ja ruoskineet toisiaan, loukanneet, jälkimaku on ollut aivan muuta kuin se mitä olen tavoitellut. Bloggaaminen ei ole tuntunut siltä miltä haluan sen tuntuvan. Samoin itse mietin myös sitä, että kenen kommentti on vastaamisen arvoinen, kuinka se määritellään? Onko se kommentti, johon minun pitää itseäni ja elämääni vieraalle anonyymille perustella, vai kiitos vaikka sydämestä. Mikäli minuun haluaa ottaa yhteyttä, se onnistuu kyllä, pelaanhan omalla nimelläni ja sähköpostiosoite löytyy tästä blogista, samoin verkkokaupasta. Tykkään yhteydenotoista, saan paljon kirjeitä, sähköpostia ja hihasta tarttumisia. Mukaan on tarttunut sitä kautta loistavia rinnalla kulkijoita ja ystäviäkin. Ne lämmittävät aina, on kuitenkin puolin ja toisin tärkeää, että ollaan ihmisiä ihmiselle. Moni on ehdottanut, että en anna anonyymien julkaista kommentteja ja tarkistan ne itse ennen kuin päästän eetteriin, jottei tule mielipahaa muille, mutta lukisin ja kokisin sen mielipahan ihan omin nokkineni. Sitäkään en halua, sillä olen saanut vuosien saatossa todella koskettavaa palautetta ja todella raastavia elämäntarinoita jakaa, ihan siitä syystä että joku on voinut ne anonyymisti kirjoittaa. Jos kykenen oman blogini kautta antamaan jollekin jotain, avaamaan kipeän lukon, olemaan vertaistuki puolin tai toisin, sanoittamaan hänelle määrittelemätöntä asiaa, niin silloin tunnen onnistuneeni. Mikäli minulle on annettu kyky jauhaa, kirjoittaa ja maalailla asioita, niin pidän sitäkin lahjana itselle.
Kirjoitan siis paljon elämästä, kas kumma myös elämän kipeistä asioista. En ole itse tällaista elämäntarinaa mielestäni valinnut, ainakaan tietoisesti. Mutta se on annettu minulle elettäväksi. Lukeminen on siis täysin vapaaehtoisuuteen perustuvaa, samoin kuin maalauksiini (taiteeseen) tutustuminen. Silloin olen onnistunut, jos jokin teksti, aivoitus tai maalaus herättää tunteita. Sehän toki saattaa olla myös negatiivinen tunne, miksi ei, onhan hyvä jos sekin pääsee ulos...
Ainakin itse maalaan ja kirjoitan paljonkin alkuperältään negatiivisesta tunteesta tai ajatuksesta lähteneitä asioita. Esimerkiksi lapseni kuolemaa koskevat asiat tai kauhean kova ikävä... ei ne aina lähtökohdiltaan ole ne positiivisimmat tunteet, joista lähden, mutta pyrin löytämään edes pienet hopeareunukset niillekin jauhamalla, menemällä päin ja käsittelemällä niitä. Uskon monen asian kantavan hedelmää ja jättävän positiivisen jälkimaun, kun se perustuu vapaaehtoisuuteen, eli tekstieni lukeminen ja maalausteni näkeminen on vapaaehtoista. Toivon, ettei sitä kukaan käytä rangaistusmuotona! Tämä on elämääni värillisen mustan ja lukuisien muiden tuubien kautta jaettuna, kiva jos kuljet mukana, mutta kiitos jos eksyit tänne sen yhden ainokaisen kerran.
 
Nyt avaan kiukaan, otan hivelevät aamulöylyt, kuuntelen sateen pauketta. Enää ei voi puhua ropinasta, kun tulee oikein kunnolla ja maahan saakka. On ollut kivaa saada kommentteja tännekin noista tauluistani. Vinkkinä vielä, että kun kuvaa klikkaa siinä näkyy tarkemmin tietoja taulusta, nimi, koko, materiaali ja se kaivattu hinta...;-)
Minähän siis olen aivan toivottoman käsittämätön tumpelo näissä teknisissä asioissa, vanhanaikainen dinosaurukseksi kutsuttu, tietyt jarruvivut ovat minulla niin juuttuneet ja poljen niitä vielä ruosteen lisäksi kaksin jaloin... Mutta yritän oppia, muuttaa mielipidettäni, kehittyä ja jalkautua lähemmäs nykyaikaa askel kerrallaan. Onhan tämä itselle yhtä soutamista ja huopaamista, jopa jännittävän kiehtovaakin, miten moni asia leviää, muuttuu ja hakee toimintamuotojaan. Olen siis oppimassa, opettelemassa ja toivoakseni myös oivaltamassa. En saanut linkkiä lisättyä sivuun, joten laitan sen uudelleen tänne, jotta voit päästä verkkokauppaani hämmentymään.
Kohta minulla on kiire, sillä lipsahti taas muutama sana enemmän kuin kuvittelin. Eilen pakkasin, mutta nähtävästi tarvitsenkin  mukaan villavaatteita, sukkia ja ponschon, kesä tuntuu todellakin aika viliposalta. Olen menossa tuntemattomaan paikkaan, ihmisen luo, jonka olen varmaan kahdesti tavannut. Kiehtovaa ja kivaa, olen taas uteliaan into piukkana. Tsao!
Iso kiitos niille, jotka jaksavat minulle olla apuina;-)

lauantai 24. kesäkuuta 2017

KÄDENJÄLKIÄ, TSEKKAA!!!!

TSEK!!!
           TSEK!!!
                       TSEK!!!
 
 
...Tässä uuden avautuvan ja kehitteillä olevan tiinapiippoart-
verkkokauppani osoite, voit tutustua näin aluksi ainakin maalauksiini...
 
TSEKKAUSTARJOUS!!! 
 
-10% TAULUN HINNASTA KESÄKUUN 2017 LOPPUUN SAAKKA!
 
 
 

torstai 22. kesäkuuta 2017

KÄTKÖJÄ

Tongin vaihteeksi papereita, arvatenkin niitä minulla riittää. Useista eri kategorioista; epikriisit, talous, todistukset, piirustukset, aihiot, kuolinpesät, kirjoittajakurssit, näyttelyt, lehtileikkeet, suunnitelmat, toimintasuunnitelmat, omat ajatusvirrat, oma tuotanto...
Törmäsin vuoden 2014 teksteihini, kuinka suurta osaa niissä näytteli pelko, pelon lukuisat eri ilmenemismuodot. Mihin kaikkeen pelko voikaan meissä vaikuttaa? Voi ja todella paljoon. Kuinka pelko kykenee niin monia eri elämän osa-alueitakin lamauttamaan olemassaolollaan. Himmentämään, kompastelemaan askelissa, tajuamaan asioita viiveellä, säpsähdellen, kouristamaan, aiheuttamaan todella suurta fyysistäkin kipua ja lamaannuttamaan.
 
Kun luin aiheesta kirjoittamiani juttuja, kehoni muisti tuon krampin, se on edelleenkin erittäin helposti aktivoitavissa. Onnekseni pelko ei enää ole jokapäiväistä. Pelkokiintiö pahimpine pelkoineen on tosin täyttynyt. Pelko sai sen mitä vuosikausia meille tarjoilikin, se voitti, sai haluamansa. Minut ja meidät jyrättiin, annoimme sille kaikkemme, antauduimmekin kenties. Tällä hetkellä koen olevani kutakuinkin peloton, se on mieletön olotila, vaikka aihioita ja pelon siemeniä on kyllä tarjolla, jos niille antaa tilaa. Mutta kun mittasuhteiltaan on elänyt ja ollut nokatusten pelkonsa kanssa, selkä seinää vasten, tällä hetkellä en voi sanoa pelkääväni. Tai en oikeastaan tajua, vaikka pitäisikin pelätä. Pelko on sanana vahva, mielestäni sitäkin käytetään aivan liian heppaisin perustein. Jännittämisellä ja pelolla on hiuksen hieno raja, moni luulee pelkäävänsä, vaikka jännityksestä onkin kyse. Tosin mielestäni jännitystä voimme kokea myös positiivisista asioista, mutta en ainakaan itse saa yhteyttä positiivisuuteen ja pelkoon.
 
Miksi nyt näistä aloin jauhaa, en tiedä. Tässä siivoan, pölyjä pyyhin, papereihin törmään. On huikeaa löytää omia aivoituksia muualtakin kuin näistä blogeistani, ne kertovat niin paljon, kätkevät sisäänsä. Jälleen kerran luukutan, hehkutan ja kannustan muitakin kirjoittamaan ajatusvirtojaan ylös. Niissä on paljon arvokasta tietoa, ennen kaikkea itsestämme, elämästämme ja tunteistamme. Vaikka se yksi ainokainen sana, joka kuvaa tunnetilaa tai sitä hetkeä, siihen vaikka päiväys lisäksi. Kun ne sitten joskus yhdistää, lukee pötköön, löytää kenties itsensä.
Kirjoittajakursseilla olen tehnyt lukuisia erilaisia harjoituksia, minuun pätee sellainen totuus, ettei ole aihetta mistä ei voisi kirjoittaa. Olen kirjoittanut kesäkassista, omenoista, gladioluksesta, saunasta, säilömisestä...
Taidanpa naputella ajatuksiani pelosta, vuodelta 2014 siis...
 
"Pelko, on saanut uudet mittasuhteet, äärettömät, mittaamattomat.
Niin kuin minä luulin, pelkoa hallitsevani, tulevani toimeen sen kanssa.
Hah, luulin!
En luule enää, sillä minut on nujerrettu, alistettu, kahlittu ja pelkooni vangittu.
Pelko väreilee iholla, pelko leijuu keholla,
pelko lymyilee unissa, pelko kouristaa lihakset.
Pelko odottaa jokaisessa aamussa, pelko peittelee minut iltaisin,
pelko peseytyy kanssani, pelko jakaa arkeni.
Jokaisessa henkäyksessäkin on ripaus pelkoa, kuulen sen.
Pelokkaan värinän.
Pelko istuu olkapäälläni, pelko kuristaa kurkustani, pelko on kaikkialla.
Voisitko joskus hellittää otettasi, edes hetkeksi?
Pelko, pelkään sinun ainaista läsnäoloasi.
En tunne enää itseäni, pelkään pelkoani."
 
Niin, tuon olen kirjoittanut syksyllä 2014, eipä tiennyt mammapolo silloin mitä on edessä, millaisiin mittasuhteisiin pelkoni vielä viritetään. Onneksi en tiennyt, olisin pian pelännyt.
 
Olen myös kirjoittanut tuolloin itkusta, nyt tiedän siitäkin enemmän, jotain raadollisempaa, mutta tässä silloinen virtaus...
 
"Itkun sanotaan puhdistavan, antavan tilaa ilolle.
Poskilleni kaivautuvat urat, itkuni tunturipurot.
Silmäni hohtavat kyynelistä, peilaavat valoa.
Miksi en puhdistu, vaikka kuinka itken, annan kyyneleideni valua, valtoimenaan...
Usein, toistuvasti, annan tilaa ilolle.
Ilo, sinun vuorosi!"
 
Mikä se silloinkin itketti? Itkenkö yhä samoista syistä? Kuinka syvät nuo tunturipurot nyt ovatkaan poskillani? Onko itkuni muuttanut muotoaan, ymmärränkö itkuani. Itkenkö liikaa, passelisti, harvoin, yllättäen, odotetusti, märästi vai kuivasti. Itken kun itkettää, voin itkeä tänään myös hyville asioille, sillä niitäkin on. Välillä mietin kannattiko jo silloin ja silloisista syistä itkeä?
 
Aika, sitä olen jauhanut monilta eri kanteilta, usein ja todellakin toistuvasti.
Tässä pätkä silloista aikajanan kuvausta.
 
"Elämämme aikajana, se on käsissämme.
Kunpa voisimme jättää menneen taaksemme,
haudata tehdyt virheet ja elämämme erheet.
Keskittyä vain tähän hetkeen ja tähytä tulevaisuuteen, ilman menneisyyden painolastia.
Kunpa kykenisimme näkemään,
pitkälle,
pitkälle tulevaisuuteen.
Ja uskomaan alkavaan aikajanaan, sen mahdollisuuksiin.
Kunpa jaksaisimme..."
 
Niin jaksettava on, vaikka painolastia, menneisyyttä ja kokemuksia on plakkarissa vaikka kuinka. Tällä hetkellä ne painolastit koen myös erittäin arvokkaiksi asioiksi, muistoiksi joita vaalin, kaikkine kommervenkkeineenkin. Liekö huuhailujeni ansiota ja syytä, kykenen yhä leijumaan päivittäin hyvissä asioissa, löytämään ne hopeareunaiset muistojen pilvet. Keskittymään niihin hohtaviin ja kirkkaisiin pieniinkin asioihin, vaikka tarjolla on jos jonkinlaista pilvimassaa ja pilviharsoa. Tämäkin onnistuu helpommin kun teen tötterön sormistani tai katson suoraan vaikka rullan läpi, rajaan katsomani kohdan juuri niihin hopeisiin reunoihin, joista saan voimaa. Jätän ne synkimmät pilvimassat rajauksen ulkopuolelle, muutenhan sitä pian alkaisi pelätä pilvenliikkuja odottaa niitä vielä mustempia pilviä. 
 
Olen myös ollut, käynyt, elänyt ruuhkassa. Niin ollut vai olenko edelleenkin, varmaan aina olen ruuhkauttamassa asioita. Tukkona...
 
"Sisälläni sinkoilee, ruuhka.
Tunteeni ovat ruuhkautuneet, aiheuttaneet kaaoksen.
Ruuhkani koostuu negatiivisista asioista.
Kuinka saan ruuhkani purettua,
mistä aloittaisin?"
 
Onneksi tällä hetkellä ruuhkassani on myös paljon positiivisia asioita, joita puran ja lokeroin, papereihin kirjaan ja kansiin kokoan. Mutta ruuhkaa on joo, jos jonkinlaista, se ei varmaankaan tule kenellekään yllätyksenä.
Paljon olen myös mitannut, maistellut, haistellut, hiplannut ja  määritellyt onnellisuutta. Milloin ihminen on onnellinen? Tarpeeksi onnellinen. Onko onnellisuutta enemmän kuin onnettomuutta, kuinka paljon vaakakupissa on kumpaakin. Tavoittelenko onnellisuutta vai vähempää onnettomuutta? Kuka sen oikean suhdeluvun määrittää. Voiko jonkin onnellisuuden tilan lukita, kuin vaikka lainan korkokaton viideksi vuodeksi, lukitaan onnellisuuden kiinteä korko 6.97 prosenttiin. Se voi siis mennä huoletta sen yli, mutta se ei ainakaan mene viiteen vuoteen sen alle. Onko se silloin hyvä mittari, olla hiukan joka tapauksessa positiivisella tuli vastaan sitten vaikka ja mitä seuraavan viiden vuoden aikana. Mieluummin vähän edes onnellinen, kuin aivan kauheasti tai vähäkään onneton. Samalla mietin mikä onnellisuuden kiinteä korko olisi ihmisille siedettävä, nappasin tuohon aika alhaisen esimerkkiluvun, miksiköhän. Pitääkö olla huolissaan? Olisiko vastaava luku oltava jossain kymmenissä prosenteissa, jotta se edes onnellisuudeksi noteerattaisiin noin niin kuin yleisellä onnellisuusmittarilla mitattaessa. Enpäs tiedä, sillä olen tottunut räpiköimään aika alhaisissa lukemissa itse, sattuneista syistä. Tai saanko onnellisuuskiksini aika pienistäkin ripauksista, saan! Onko turhaa edes tavoitella isoja ja epärealistisia lukuja, muidenkaan, sillä harva kykenee niitä säilyttämään. Tai sitten pitää olla todella valppaana moisissa pörsseissä, jotta saa lukittua hyvälle tasolle onnellisuutensa, eikä tyytyä pieniin lukuihin. Kyllä se vaatii hiukan arpaonneakin, ei ne ainoastaan omat ratkaisut siihen vaikuta. Kun kuplaan tulee kupru, ne prosentit ropisee aika nopeastikin. Jostain syystä tulee mieleen säkkituoli, josta pöllähtää styroxpalloja ympäriinsä pienestäkin reijästa, ja säkkituoli tyhjenee ja lässähtää aika nopeasti. Täytyy etsiä reikä, kenties paikata se ja hankkia uusia styroxpalleroita, toki moni kantaa siinä vaiheessa koko komeuden roskalaatikkoon. Vaihtaa ehjään, ostaa uuden onnellisuuden, eiku siis säkkituolin... Sen mitä olen ihmisyyttä ja elämää tästä vinkkelistä seurannut, muutaman vuoden oikein urakalla sivusta seurannut elämänmenoa ja ihmisyyden vaiheita, olen moista havaitsevani.
 
"Yritän saada sinut kiinni.
Tulisitko edes hiukan vastaan, että sinut tavoittaisin?
Kosketuksesi saavuttaisin.
Yritän vaikka kuinka,
ryömien, nöyrtyen, anoen, kurkottaen, tavoitellen, maanitellen ja itkien.
Onnellisuus, miksi teet tämän minulle?
Miksi et anna koskettaa itseäsi, pienen hetkisen?
Edes onnellisen henkäyksen.
Onnellisuus, mitä pahaa olen sinulle tehnyt, että käyttäydyt näin?
Anna minun hyvittää, pyytää anteeksi, jos olen sinua loukannut.
Kaipaan sinua niin, Onnellisuus."
 
Kas kummaa tulostimestamme loppui muste, nyt on hankittu iso uusi patruuna, onpahan taas millä tulostella.
Nyt minua alkoi kiehtomaan suunnattomasti ajatus kylmästä juhannuksesta, villasukista ja hautautumisesta koneelle. On taas muutama aihepiiri, josta voisin naputella. En tietenkään kaikkea tulosta, paperiversioiksi halua. Mutta jokin juttu paperilla näyttää, tuntuu ja kuulostaa erilaiselta kuin koneelta luettaessa. Teksti muuttuu paperilla, käsissä ainakin minulle aidommaksi ja konkreettisemmaksi. On minulla myös iso kirjapino, josko sitä kahlaisin, muidenkin paperituotoksista oivaltaisin. Pitää muistaa laittaa niihin omiinikin aivoituksiin sitten se päiväys, jotta kykenen taas muutaman vuoden kuluttua paikantamaan ajatusteni kätköt. Tai viimeistään kiikkustuolissa, tai sitten lapsenlapsenlapset lukevat Tiina-mummun kätköjä, niitä on varmasti hirmuiset pinot.
Koitappa sinäkin tehdä omat kätkösi, tai kaivaa entiset kätköt esille...
 
 
 
 

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

LÄHILUETTAVA KORTTI JA MUUTA SÄLÄÄ

Tänään posti toi lähiluettavan bonuskortin, yhden ainoan kappaleen. Yhden ainoan lapsemme nimellä, neljästä, ja juuri meidän Aurinkolapsemme. Otimme postin kun tulimme lapsemme haudalta. Vein kukkivia pihlajanoksia, kynttilöitä ja höpötimme ummet ja lammet. Tuplasisko oli myös mukana, samoin isä, isommat typyt olivat töissä. Tänään on kuolemasta 9 kuukautta, pitkää, ikävää, kaunista, muistorikasta, ainutlaatuista.... monenlaista kuukautta. Jo vai vastako, se on häilyvä mittaustapa ajan kulumiselle. Äkkiseltään laskettuna 274 päivää tätä uutta elämäämme, ajanlaskua on taivallettu, eletty, opeteltu... Matka jatkuu.
Hmmm, mitä minä kortilla teen, jotensakin korni ajatus. Passaako sitä nyt hävittääkään, jos vaikka bonuksia kerää rajankin takaa, siksikö lähiluettavuus? Ties mikä bonuspotti siitä meille maanpäällisille vielä lankeaa, tulevaisuuden pesämuna. Samaan aikaan mietityttää, eikö vieläkään kaikkiin instansseihin ole kuolema päivittynyt? Ei sen puoleen, eihän isäänikään ollut kuolemassa teholta "ulos kirjattu", vaan eläkkeet juoksi juoksemistaan, kunnes minä aloin soittelemaan ja luukulta luukulle todistelemaan isäni kuolemaa. Oman lapseni kohdalla pyysin useitakin kertoja, että kirjaattehan lapseni "ulos", ettei sama toistu. Onnistui onneksi kerralla...
 
Tänään meidän perhettä ja lapsia sai olla istuttamassa Suomen juhlavuoden kuusen vanhainkodin pihamaalle. Se oli suuri kunnia, jotenkin siinä tapahtumassa ja ideassa oli lukuisia kerrostumia, vuosirenkaita. Vanhainkoti on perustettu aikoinaan sukumme maille, siitä koko vanhainkodin Sipilä nimikin tulee. Oikeasti ei enää puhuta Sipilän vanhainkodista, mutta minulle se on ollut aina sitä ja on yhä, ideologiana. Lapsiemme pappan pappa on asunut sillä tilalla aikoinaan, joka on sitten myöhemmin jaettu ja aikojen saatossa moiseen kunnan käyttöön lunastettu. Nyt suvun nuorimpia pyydettiin mukaan tapahtumaan ja istuttamaan tuota juhlavuoden kuusipuuta. Laulua, istutusta, valokuvausta, puheita, historiikkia ja kahvit päälle. Lippujen heilutusta, sellaisten siniristilippujen. Kysyin suvun nuorimmilta onko kyseessä Ruotsin lippu? Sain oikean vastauksen, ei, mutta samaan aikaan tarkennuksen se on Kalajoen lippu. Niitä me sitten sankoin joukoin heiluttelimme, sellaisia valkoisia lippuja, joissa on sininen risti...
Samaan aikaan mietin ihmisyyden haurautta ja loppumetrejä kun ollaan täysin laitosasukkaita ja muiden armoilla. Mikä on ihmisarvoista elämää? Kuka sen määrittää? Voiko sitä määrittää? Saman aikaan mietin omaa menetettyä lastamme, hän sai elää tappiin saakka täysillä ja ihmisenä, ymmärtävänä. Onneksi kipuja ei ollut pidempään ja kärsimystä ei tarvinnut yhtään enempää kokea. Tänään olen ollut suunnattoman kiitollinen hänen elämästään, siitä kuinka hän sai elää nopeasti ja niin täysillä koko saamansa elämänpätkän. Ja kuinka valtavan paljon hän jättikään jälkeensä, muistoja, ajatuksia, tauluja, tarinoita, nauruja ja positiivisia elämänohjeita. Kuinka paljon hän ehti opettaa ja uskon oppimisen jatkuvan meillä yhä. Siksikö hän nukkui niin vähän, pärjäsi vähällä unella. Siksikö hän oli niin loputtoman utelias, innostunut ja kiinnostunut kokeilemaan vähän paljon kaikkea. Siksikö hän ei pelännyt. Siksikö hänet meille lainaksi annettiin. No miksi, juuri siksi! Hieno oli typykkä, tänään ikävä on lainehtinut taas pinnalla enemmän.
 
Tänään on ollut muutenkin vaiherikas ja touhukas päivä, joutilaalla. Muutama koneellinen pyykkiä, siivoiluja, tuota puunistutusta, kyläilyä, ostoksia, karaoketanssaamista torilla, kahvia ystävän kanssa, hyviä keskusteluja ja vielä illalla HulaHulaa Kalajoella. Tajusin "lounaan" syöväni vasta kun kotiuduin ilta yhdeksän pintaan. Mutta ei tarvitse olla huolissaan, en minä nälissäni ole hyrrännyt, vararavintoakin on...
Olen tanssinut enemmän ja vähemmän viime viikkoina, oikeastaan aika paljon enemmän kuin vähemmän. Se viime viikolle suunniteltu Kuusamon keikka ei sitten mennytkään ihan niin kuin suunnitelmat oli, joten olen pyörinyt kotikulmilla. Olen päätynyt lavalle, jossa olen käynyt viimeksi 30 vuotta sitten. Sitten ihan uusiin paikkoihin ja uusiin tansseihin. Monet eri ihmiset ovat halunneet minua mukaan rientoihinsa, eikä minua nyt aivan kauheasti tarvitse houkutella, jos passaa niin olen jo menossa. Huikeaa, kuinka ihmiset aktivoituvat kun valon määrä lisääntyy ja kesä saa vireyden nousemaan.
Itsellä on jälleen tanssiessa jokin kiristys löysännyt, liekö johtunee jo pidemmälle edenneestä harrastuksesta, yhä rohkeammin uskallan heittäytyä uusiin kuivioihin. Ennen kaikkea vietäväksi ja omien rajoittuneisuuksien ulkopuolelle, olisiko se nyt sitten rajattomasti kokeilevaa tanssaamista. On kiva kuulla ja saada palautetta, että vedän hyvin. Vai tarkoittaako se kenties, että vedän tanssipartneria hyvin perässäni, eli vien, vaikka homman kuuluisi olla toisin päin? Sain kuulla että olin illan aikana ensimmäinen, joka osasi jonkin uuden kuvion seurata. Kaiketi seuraan ihan hyvin, jos minulle ei kerrota, että on tulossa uusi kuvio, jota kukaan ei ole vielä suorilta läpäissyt, en ehdi ennakkoluulo-osaamattomuusestovipua vetäistä. Yhtenä iltana todella huippuhyvä tanssija haki minua rumballe kysyen "onko sinulla tarpeeksi tahmeat tennarit?". On, vastasin, tajuamatta etes mitä moinen tarkoitti. Tanssiessa tarpeeksi tahmeat tennarit avautuivat... Rumbatessa se tarkoittaa jalan pysymistä koko ajan lattian pinnassa, tahmeaa ja viipyilevää tanssimista. Naiselle ennen kaikkea pikkasen perässä venyvää tanssia. Rumba on yksi lemppareistani, siinä pitää hökäleenkin niin malttaa ja kuunnella vientiä venyen. Se vaatii keskittymistä ja on todella hieno tanssi. Kun siinä saa vitkutella jalkojen ja askelien kanssa, ehdin eläytymään sormenpäitä myöten. Olen saanut kuulla myös tanssivani keveästi, se on isolta ihmiseltä paljon se, kuin keijukainen varpaisillani himmailen.
Eilen sain tanssia myös hullunhauskaa fuskua, aivan pelletouhua ja iloista tanssitaidetta, hauskaa koiveltamista. Ai,jai. Tanssituttujen, sekä miesten että naisten kanssa tulee myös päivitettyä kuulumisia, usein pitkienkin taukojen jälkeen. Ne ennalta suunnittelemattomat kohtaamiset ja keskustelut ovat myös hienoja helmiä moisessa harrastuksessa.
Olisi minun tanssiesitelmässä vielä monta lukua, mutta en nyt enempää esitelmöi aiheesta. Kotiväkikin on monta kertaa niin hohhoijaa, kun aloitan esittelemään uusia askelia tai luennoimaan aiheesta.
 
Juhannus painaa päälle, hyytävän kylmää ollut ainakin tänään. Siitepölyn määräkin on älytön. Takapiha on poksahtanut reilussa viikossa kunnon kasvuvauhtiin. Joka ainoa vuosi tuo luonto jaksaa hämmentää, ilahduttaa ja luoda toivoa. Mitä se elämä olisi, ellei siinä olisi toivoa...
Kirjoitin illalla, 22.42, mikäpä se nyt pisti illalla naputtelemaan. Outoa. Kyllä ihminen jaksaa yllättyä vaikka ja mistä, itsestäänkin aina silloin ja tällöin. Nyt sukellan puhtaisiin petivaatteisiin ja kuuntelen kuovin kuikutusta, simsalapim, ja nukahdan. Hyvää ensi yötä, huomista ja kenties juhannusta!

tiistai 20. kesäkuuta 2017

ÄITIRÄTKÄ

Sekametsässä oli suhteellisen rauhallista. Leuto tuuli kävi pohjoisen suunnalta, saaden haavan ja koivun lehdet havisemaan. Pihlajan lehdet ääntelivät toisella tavalla, jonkin sortin havinaa sekin. Saman aikaan kuusen latvuksien läpi siivilöityi valoa, kirkkaita auringonsäteitä aivan maahan saakka. Maassa kasvoi metsätähtiä valkoisenaan, mustikka kukki kauniisti, aluskasvillisuus oli vahvassa kasvussa ja raikkaan vihreää. Kuusenkerkät toistivat samaa kirkasta ja uutta vihreyttä. Maassa kasvoi paljon myös kevyttä heinää, joka huojui ja keinui tuulessa.
Rätkänpesä oli yhdeksän puun päässä, korkella koivun oksanhangassa. Siellä oli nukkumassa neljä poikasta, sillä äitirätkä oli heidät juuri saanut ruokittua. Kasvutahti oli hengästyttävä ja se nälän määrä, ammottavat suut kiljuivat ruokaa tuon tuostakin. Yksi poikanen oli liian hauras ja heikko, se ei jaksanut syödä vaikka kuinka syötti. Äitirätkän kuului poikasensa pesästä maahan pudottaa, kun poikanen kuoli kolme aurinkoa sitten. Äitirätkä oli joutunut tekemään sen aikaisemminkin. Tällä kertaa poikasia kuoriutui onneksi vain kuusi, viime vuonna poikasia oli kahdeksan, joista kolme kuoli jo pesäänsä.
Äitirätkä suki siipiään, oksalla, poikasensa yläpuolella ympärilleen pälyillen. Poikanen, kuriton, nälkäinen ja vallaton oli maassa, pudottuaan puusta. Miksi se siihen putosi, no saadappa poikanen uskomaan, että maailma on vaaroja täynnä, samaan aikaan äitirätkä kyllä tiesi kuinka tärkeää on harjoitella lentämistä. Tämä oli niitä rätkänä olon suurimpia vaaran paikkoja, kun siivet eivät vielä kunnolla kantaneet, järjestä nyt puhumattakaan.
Äitirätkä kyllä muistaa oman poikasena olonsa, heitä oli seitsemän rätkänpoikasta. Äitirätkä kuoriutui heistä viimeisenä ja oli muutenkin poikueen pienin. Hänen äitinsä luuli ja pelkäsi kovastikin hänen puolestaan, tuleeko hän pärjäämään ja saako hän koskaan lentokykyään. Eikä hän tahtonut jaksaa syödä ja kasvaa millään samaa tahtia kuin muut poikaset. Oli äitirätkän onni olla hiukan muita hitaampi ja arempi, sillä siitä poikueesta hän on tällä hetkellä ainoa, joka on elossa. Muut poikaset menehtyivät vaaroihin, katkoivat siipensä, tulivat näädän syömiksi, auton yliajamiksi, kissan nappaamiksi, pöllön höyhentämiksi. Äitirätkä muistaa oman äitinsä tuskanhuudot ja vaarasta varoittamiset, mutta ei ne auttaneet, poikaset menehtyivät kuka mihinkin. Osa aivan omaa kurittomuuttaan, kun haettiin kokemuksia, mutta taidot eivät riittäneet, sillä maailma on vaarallinen paikka. Äitirätkä oli niin arka, että hädin tuskin uskalsi aloittaa lentoharjoituksiaan. Silloin hänen äitinsä jo tuuppi häntä pesän reunan yli, eihän lentotaidotonkaan lintu ole oikea lintu. Poikasten tulee oppia myös oma ruokansa hankkimaan, eihän äitirätkä voi, eikä jaksa isoa poikasta koko kesää ruokkia. Lopulta äitirätkä uskaltautui siivilleen ja onkin siitä asti ollut taitava ja ennen kaikkea valpas rätkä, myöhemmin siis sen pesueen ainoa, nykyään äitirätkä hänkin.
 
Sekametsän rauha särkyi yllättäen. Metsään saapui kaksi isoa nelijalkaista läähättäjää, kolmen erikokoisen kaksijalkaisen kanssa. Näitä olentoja äitirätkä ei nimiltä tiedä, sillä ne eivät kuulu sekametsän vakioeläimistöön. Mutta sen äitirätkä tietää, että niitäkin pitää varoa. Nelijalat mennä viilettivät nopeasti varvikossa. Kaksijalkaiset napsivat oksanpaloja ja keräsivät metsätähtiä. Ne pitivät myös isoa ja outoa ääntä. Samoin äitirätkä huusi kurkku suorana ja räpiköi puusta puuhun. Äitirätkä yritti kiinnittää näiden olentojen huomion, harhauttaa nelijalat ja kaksijalat, tehdä itsenä näkyväksi. Kyllä ne hänet huomasivatkin, kun hän säntäili oksalta oksalle ja puusta toiseen kirkuen niin lujaa kuin kurkusta lähti. Samaan aikaan äitirätkä tuli pesässä nukkuvat poikasensa herättäneeksi, sillä sieltäkin alkoi valtava konsertti kuulua. Se siitä metsänrauhasta, ajatteli äitirätkä paniikissa, hän tunsi sulissaan kuinka pelko häntä kouri ja avuttomuus ravisteli. Äitirätkä toivoi niin, että maassa oleva poikanen pysyisi nokka supussa ja huomaamattomana, mutta toive ei aivan toteutunut. Poikanen kiljui kuin viimeistä päivää, isotteli ja tuli huomatuksi. Toinen nelijalkainen sitä kuonollaan tuuppi ja poikanen vain kiljui nokka ammollaan heinikosta.
Yksi kaksijalkainen yritti poikasen puuhun nostaa, mutta se kuriton päätti hypätä uudelleen siivilleen. Edelleenkään ne siivet eivät olleet lentokykyiset ja poikanen mätkähti maahan heti. Silloin toinen nelijalkainen sitä yritti innokkaasti tuuppia maasta ylös ja nappasi poikasen suuhunsa. Kaksijalkainen äänteli isosti ja nelijalkainen jätti poikasen rauhaan. Kaksijalkainen nosti poikasen käteensä ja kädet punaiseksi värjäytyivät. Äitirätkä näki kaiken yläpuolelta, huomasi kuinka poikanen kuoli kaksijalkaisen kämmenelle. Kaksijalkainen pudotti kuolleen poikasen puunjuurelle, komensi nelijalkaiset pois ja alkoi vetistelemään. Äitirätkä tunsi suurta surua, samaa jota kaksijalkainen, se oli yllättävä yhteys näiden kahden välillä. Sama avuttomuus ja ikävä, raastava todellisuus, eikä äitirätkän auttanut muu kuin räpiköidä pysyäkseen itse ilmassa. Nelijalkaiset olivat ihmeissään, mitä nyt tapahtui, sillä heillähän oli hauska metsäleikki meneillään. Ei he pahaa aikoneet, yrittivät vain lennättää poikasta, voihan kotonakin hiukan suulla haukata milloin toisia nelijalkaisia, milloin leluja. Ei ne mene rikki tai lopeta elämistä. Mutta tämä rätkänpoikanenpa lopetti, se eli kuin viimeistä päivää, tietämättä, että se olisi sen viimeinen päivä.
Äitirätkä kaarteli tapahtumapaikan yläpuolella, hän oli samaan aikaan sekä raivoissaan, suunnattoman avuton ja samaan aikaan eli niin todeksi hänen elämäänsä. Äitirätkä tiesi, että tulee poikasistaan valtaosan menettämään, se on linnunlaulunlaki, mutta joka ainoa poikasen menetys on kuitenkin aina yhtä raastavaa. Äitirätkän lähtökohdat olivat myös vähemmän suotuisat, sillä eihän rätkistä oikeastaan kukaan pitänyt. Toista olisi ollut kuoriutua peipoksi tai sinitiaiseksi, saati sitten uljaaksi joutsenksi tai muuksi suojelluksi linnuksi. Rätkänkohtalo oli niin rätkänkohtalo, harva niitä kaipasi tai heidän lauluaan ihaili. Äitirätkän ei auttanut muu kuin lähteä uusia matoja tonkimaan, sillä pesässä huusi suut ammolaan äsken heränneet poikaset. Samaan aikaan äitirätkä oli hyvillään elossa olevista poikasista ja siitä että äskeinen kuolema oli nopea. Se on äitirätkän raskasta lintuelämää, mutta siivillä oli pysyttävä ja madot noukittava.
Kaksijalkaiset lähtivät allapäin metsästä, nelijalkaiset seurasivat ihmeissään. Aurinko kurkisteli pilven takaa, kurotteli välillä säteitä maahan saakka. Eloton rätkänpoikanen makasi puunjuurella, hennossa heinikossa, metsätähtien ympäröimänä. Äitirätkä jatkoi muiden hengissä pitämistä, hento pohjoistuuli kävi poikasen hyvästelemässä, pöläytti sen uutta harmaata untuvaista höyhenpeittoa. Lehtipuut jatkoivat havinaansa, aurinko kiertoansa ja kesä kasvuansa. Tämän mittainen tämä tarina äitirätkänä olosta ja elämän raadollisuudesta.
 

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

BLING

Bling! Bling siinä mielessä, että aamulla naputtelin tänne aivan liekeissä kaiken maailman ajatuksentynkäni. Sitten luultavasti sohaisin johonkin ja Bling kaikk' katos'.
Bling!
Että minua harmitti, nooh, touhusin tuossa kotvan ja aloitan uudelleen.
 
Se mitä kirjoitan, kirjoitanko aamulliset turinani toistona, vaan onko jo uudet tarinat ja murinat. Jää niin nähtäväksi, itsellenikin, sillä onhan tässä muutama ajatus jo virrannut.
 
Minäpä kirjoitan ensin toissayöllisen uneni.
Uni koski lapseni kuolemaa. Siinä unessa oli uusi laki ja asetus voimassa "kuoleman uusintakokemus". Meidän läheisten kuului sen lain puitteissa käydä uudelleen läpi omat tunteemme ja läheisen kuolema. Ihan niin kuin ne voisi unohtaa!! Minä kuuluin siihen ensimmäiseen ryhmään kelle laki langetettiin, kauhulla ajattelin vielä kaikkia niitä, joilla uusinta on edessä. Samaan aikaan tiesin ja tiedostin kyllä lapseni kuolleen, mikä tärkeintä hänellä oli hymy huulillaan tuossakin unessa. Mutta minun kuului käydä henkäys henkäykseltä, hetki hetkeltä läpi ne tunteet jotka siinä koin. Heräsin siis suunnattomaan avuttomuuteen, se oli se päällimmäisin ja hallitsevin tunne. Se on edelleen niin selkeänä mielessä, kun itse ei voi auttaa. Ei juuri sillä kuoleman hetkellä, eikä varsinkaan noina rankkoina sairastamisen vuosina, tiukoissa paikoissa. Kun minä halkipoikkipinoon-ihminen olen avuton moisen asian äärellä, kuka muukin tahansa vastaavassa tilanteessa, kun ei ole keinoja auttaa vaikka kuinka haluaisi. Se on raastavaa. Se tunteiden yöllinen vyöry oli liiankin tuttua ja sietämätöntä. Yhden ystävän sanoin raadollista. Liekö mediassa pyörivä politiikka koukeroineen, lähipiirin perunkirjoitukset ja lakiasiat moisen unen saanet alitajunnan tuotettavaksi. Onneksi se oli ja meni, heräsin ja sain ravisteltua tunteen, löysin jälleen levollisuuden ja taas on nukuttu...
 
Minä haluan kertoa eilisestä, meillä kokoontui kolmen naisen kirjoittajakopla, kirjoittajapiiri. Olemme kokoontuneet nyt säännöllisesti kerran kuukaudessa, aina uusia tehtäviä tehden, jakaen ja keskustellen, aina hiukan eri kokoonpanoilla. Tulee kuka pääsee.
Ensi kirjoitimme havainnoista, joita koemme ympärillämme, eri aistien kautta havainnoiden. Kuinka ensin ajattelee vain omasta varvasperspektiivistä, mutta jossakin vaiheessa mittasuhteet muuttuivat laajemmiksi, kauas omista varpaista, globaalimmaksi. Kuinka ensin aisti monet ärsykkeet ja häiriöt, kuten ruohonleikkurit, liikenteen, junat, melun. Kunnes kykeni ne sulkemaan ulkopuolelleen, kuulemaan linnun, koivun, aistimaan tuulen, tuoksun, lämmön, heinän... Kuinka monia asioita nouseekaan ulkona kirjoittaessa esiin, kun on osa sitä kokonaisuutta. Tulin siihen loppupäätelmään, että tavarajuna etenee loputtoman taivaan alla, auringon hyväillessä ja lämmittäessä, sekä minua, että tavarajunaa, että taivasta. Kuinka itse on vain pieni hippu varpaineen tässä kaikessa, bling, pieni palanen jotain suurta kokonaisuutta. Parhaiten tuon olen aistinut Jäämeren läheisyydellä Norjan vuoristossa. Huh, kuinka pieni itse onkaan siinä kaikessa. Samaan aikaan silloin vuoristossa mietin, kuinka se pienen pieni syövänmurunen yhä tikitti lapsessani. Millä ihmeen ilveellä se häneen osui, kaiken maailman mittakaavassa? Kuinka hänet kohteeksi valittiin?
 
Toinen harjoitus oli meditatiivisempi, vähäsanaisempi ja syvempi. Menin pellon pientareelle, ojan reunalle kuivaan heinikkoon istumaan, kasvot kohti aurinkoa. Toinen kirjoittajakavereistani istui myös pellolla risti-istunnassa, kolmas lie pihallamme. Toinen koiristamme löysi minut ojanpientareelta ja olihan kummissaan. Entäs sitten kun puolituttukin istui pellolla, sekös jopa koiraa pelotti, ihan piti kiertää, kaartaa ja haukkua. Meinasi mennä meteliksi moinen, onneksi tytöt palkkiolla houkutellen saivat rähisijän sisälle. Voiko silloin harrastaa meditatiivista ajattelua, jos koira räyhää vieressä, ei voi.
 
Koitappa sinäkin, valitse mieluinen paikka jossa on hyvä olla. Vaikka rantakivi, porras, nurmikko, oksankainalo. Hengittele muutama kerta todella syvään, sulje silmäsi. Anna hengityksesi tasaantua, ajatustesi leijailla. Kirjoita vain yksittäisiä sanoja, ajatuksia paperille. Älä välitä kieliopista, oikeinkirjoituksesta, kirjaa vain ylös ne asiat jotka nousevat ikään kuin leijumaan. Ainakin minulla ajatukset leijuu. Anna ajan- ja paikantajun himmentyä, keskity siihen mitä koet.
Minä siis istuin ojanpientareella, silmät kiinni, kuitenkin naama kohti aurinkoa. Kuinka paljon näinkään värejä ja valoja, suljettujenkin silmäluomien läpi...
 
näen säteet
 
valoja
värejä
 
turkooseja tähdenlentoja
kirkas punainen
 
rubiini?
 
tunnen tuulen
 
kylmyys
puuskittaisuus
hetkellinen lempeys
 
sively
 
äänet häiritsee
naurattaa
 
samalla lohduttaa 
elämää on kaikkialla
 
Illan aikana myös mietimme kuinka monella meistä ja teistä on kyky nähdä kauneutta valokuvissa, taiteessa ja jossain konkreettisessa vaikka kukassa tai lapsessa, mutta kuinka taas sanoilla maalaaminen on vaikeampaa. Onko? Vai onko se vain itse luotu este, ettei muka osaa. Itse koen moisia asioita myös musiikin kautta, minulla on lukuisia keinoja kokea elämää, sen kaikkia lieveilmiöitäkin, ei se aina kauneutta ole. Mutta onhan se rikkautta omalla tavallaan, kun aistii niin monin keinoin, mutta ei se aina helppoakaan ole. Mutta kokeile moista, ei siinä nyt hukkaankaan voi joutua tai epäonnistua, se saattaa jopa yllättää, mitä nousee esille. Ei ole oikeaa tai väärää tapaa, eikä tarvitse tehdä siitä julkista, voi tehdä vain itselleen, tai yhdessä jonkun kanssa. Itselleni on myös tärkeää jakaa noita asioita toisten kanssa, olla samoilla taajuuksilla, oppia ja oivaltaa, itsestä ja toisista.
Niin, kyllähän se vaatii tietty pokkaa istua vaikka keskellä peltoa, liikenteenjakajassa, maata hautausmaalla, istua puussa keskeisellä paikalla tai talon katolla, pian ihmiset näkee ja mitä ne ajattelee. Voit tehdä sen vaikka ihan salaa, muilta piilossa. Vaikka metsässä, lenkillä, omalla pihalla puun alla tai salaa suojassa kukkapenkissä kivellä... Mielikuvitus on vain rajana.
 
Olen ehkä päätymässä viikonloppuna Kuusamoon, odotan jo innolla että saan siellä heittäytyä moiseen, ajattelin kaverinkin houkutella. Hetkeen keskittyminen ei vaadi älyttömiä panostuksia, eikä aikaa ja suurempia rahkeita. Vartissa olet jo paljon rentoutuneempi ja oppinut taas yhden sivun itsestäsi. Ainakin minulla on muutama siivu vielä siivutettavana...
 
Että semmoinen bling-pläjäys, menikö nyt asiasta vai asian vierestä. Ihan se ja sama. Eikä nyt ihan samat turinat irronneet kuin aamulla, mutta jotain oli taas mielen päällä. Nyt sain kivan tekstarin, yksi jos toinenkin asia on vaiheessa, kun ei minun pitänyt kirjoittaa, saati sitten kahdesti kirjoittaa. Tytöt ovat tulleet töistä, kotimme on hyvässä siivossa minun maalauksistani huolimatta, pesuhuone-saunasektorikin on koluttu likakaivoja myöten. Ikkunoita pesty, verhoja vaihdettu. Minähän vasta pelit ja pensselit pakkasin, muka maalaukseni sain maalattua, mutta taas irtoaa niin että roiskuu. Tilausmattoja syntyy, suvunkin huushollit on siivottu, Ukkokulta jeesaa kaveria terassin teossa. Tällä hetkellä aistin...
 
musiikki letkeys
rentous
 
leppoisuus
 
kuovin kuikutus ikkunasta
rätkän laulu
 
kissan pehmeys
kehräyksen lempeys
 
aurinkoa keittiössä
 
tuomentuoksua
 
kesää kaikkialla
 
 
Bling!
 
Blong!
 
Bling!
 
 
 
 
 
 
 
 
 

perjantai 9. kesäkuuta 2017

SURU ON MUOTIA

Eilen luin aiheesta, että suru on muotia. Jotenkin kalskahtaa oudolta yhtälöltä, mutta toisaalta onko suuntaus jopa inhimillisempään suuntaan. Kas kummaa jäin siis asiaa miettimään, pohtimaan. Kummallisinta tässä on ajatella, että itse ratsastaa surun kanssa muoti-ilmiön aallonharjalla, minä jolle muoti ja sen oikut ovat tuntemattomia. Tai ainakin yritän tietoisesti olla niihin liiaksi puuttumatta, vastarannan kiiskikin, en halua muotioikkumuottiin.
 
Tuossa artikkelissa kerrottiin, että nyt on nouseva trendi, ilmeisesti ollut jo jonkin aikaa kuvata itseään haavoittuvaisimmillaan tai surullisena. Niin ja jakaa sitä surullisuutta, itkuisuutta ja hajallaan oloa sosiaalisessa mediassa, on olemassa ihan surullisten tyttöjen trendi. Silleen vaikka että silmämeikit ovat poskilla ja tunnelma välittyy kuvista. Suru vangitaan kuviin. Parasta ja tärkeintä minusta on tässä villityksessä se, että ainainen pelkästään hyvien, hypetys ja äklöpositiivisten asioiden julkistamiselle löytyy vaihtoehtoja. Kas kummaa kun ei tämä elämä läheskään kaikilla ihan nami namia ole. Kun törmää surunsilmästään pelkästään positiivisuuden hypetykseen, saattaa jopa luulla, että kaikilla muilla on pelkästään sitä. Toki useimmitenhan halutaan nostaa esille se hypetys, eikä antaa näkyä elämän nurjapuolta, joka saattaa olla jopa kurjaa. Mistä tahansa syystä surullista. Mollivoittoista tai raskaita asioita käsitteleviä.
 
Eilen juttelin myös ihmisen kanssa, jolle hammaslääkäri oli kehottanut olemaan stressaamatta, stressinhallinnan keinoin. Silleen ettei leukaperät kiristy tai purentavauriot hammaskiilteessä heijastu hampaiden narskuttamisesta. Joo, mietimme siinä, että mistä hankkia stressinhallinnan keinot, jos niitä lukuisista suunnista jatkuvasti aktivoidaan. Ei sillä, etteikö meistä itse kukin tietäisi, että ei kannata stressata. Kuinka stressi eliminoidaan ja se ohitetaan, jos sillä on enemmän ja vähemmän koko ajan marinoitu. Sanokaapa se? Voinko tilata puolitoista metriä metrin hinnalla stressinhallintaa? Toki stressi, ilmiönä ja sanana on kärsinyt myös inflaation, ainakin omasta mielestäni. Puhekielessä jopa lapset ovat stressaantuneita, stressiä koetaan ihan vähäpätöisistäkin asioista. Kun on oikean ja mittasuhteiltaan älyttömän stressin kanssa tekemisissä, moiset ilman aikaiset stressit jopa ärsyttävät. Toki monen mielestä minun on turha jauhaa aiheesta, sillä eihän minulla ole tällä hetkellä esimerkiksi sitä kuuluisaa työstressiä, mikä monilla on stressin aiheuttaja. Mutta voiko ihmisellä olla jopa stressi turhakkeena olosta, siitä kun ei tiedä paikkaansa, kun aika vain luisuu käsistä ilman että elämä selkiintyisi, naps vaan. En minä enää moista jaksa stressata, uskon asioiden järjestyvän, jälleen jollakin tavalla. Olen siis käynyt moisen stressitekijän aallonpohjillakin, ihan varmasti olen, saatan käydä vieläkin, mutta tänään en siellä ole. Olen aallonharjalla, muka niskan päällä tuossa ajatusmaailmassa. Mielenkiinnolla odotan. Toisaalta itse ajattelen näin, että olen ollut älyttömässä stressi ja surupaineessa lukuisia vuosia, nyt oletan noiden stressien minusta vapautuvan, jolloin kehoni myös siitä syytä oireilee. Luulen sen olevan minusta valuvaa ja poistuvaa stressiä, siksi olen kipeä ja nilikutan, vaikkapa. Toki jonkin sortin stressinsiemeniä on yhä, mutta mittakaavat ovat toista kuin lapsemme eläessä. Suru ja jatkuva huoli ovat muuttuneet, lähinnä suru muuttaa koko ajan muotoaan, enää minulla ei ole lapsestani huolta. Se on todella lohdullista ja vapauttavaa, vapautua jatkuvasta pelosta ja huolesta.
 
Surullisia muotokuvia, niitä minusta olisi ja on helppo saada. Se ei ole teeskentelyä, surun esittämistä, vaan se tulee aidosti ja syvästi, syvältä. Minun suuni on aina ollut molliasetuksilla, huulet passiivisena nurinpäin, ellen niitä ilon kautta aktivoi hymyyn. Mutta kun sitten saa kiinni raadollisimman surun, niin se on jo tuskaista katsottavaa, siitä on muoti-ilmiön ilmentäminen kaukana. Suru on minuun syöpynyt, näkyy aina katseestani, sillä suru on muuttanut ja muuttaa minua koko ajan ihmisenä. Se on osa minua. Toisaalta lohduttaa se, että nyt se tuon muodin kautta on luvallisempaa olla näkyvilläkin. Hyväksytympää näyttää, enää ei tarvitse muidenkaan surua kokevien yrittää peittää sitä. Sillä enhän ole ainoa surua kokeva ihminen, ehen.
 
Ollappa trendikkäästi meikit poskella itkun jäljiltä, no ei se aina edes märkää, kyynelitkua tarvitse. Useimmiten meikkini löytyvät muualta kuin siitä missä niiden pitäisi olla, ihan toheltamisen ja vahvojen tunteiden saattelemana. Minä kun saatan nauraakin meikkini valuviksi, jos osuu oikeaan suoneen, ilosuoneen vaikka. Tai raivota ja kiihtyä vaikka, silmämeikit korvien taakse ja huulipunat kulmakarvoihin. Luin myös tutkimuksesta, jossa kerrottiin pikkusormen pituudesta. Minullahan on nysät, siis standardia lyhyemmät, pikkusormet meinaan. Hutulutu, typyt, nysät, ihanat ja pikkuiset... Ne kertovat minun olevan tunteellinen ihminen, hiukan ensin varauksellinen, mutta kun yhteys syntyy olen loistava ystävä ja avoin keskustelija. Kun kanssani pääsee kanaville, se on selkeä ja mutkaton yhteys. Tunnistan itseni, sillä minulle henkilökemiat ovat äärimmäisen nopeita ja vahvoja asioita. Oli siinä muutakin, josta itseni tunnistan, mutta en nyt näillä aamukuuden aivoituksilla kykene pidemmälle muistiani kaivelemaan, tämä aihe kun poikkeaa alkuperäisestä suruaiheesta.
 
Asiaan, palaan siis suruun. Surua ja surullisuutta voi aiheuttaa myös yksinäisyys, haavoittuvuus, kolhut. Ei sen aina tarvitse kuolemaan liittyvää surua olla, vaikka usein niin ajatellaankin. Itsekin monta kertaa niin miellän, sillä surukin on vahva sanana. Kevyempiä sanoja vaikka kuvauksessa voisi olla haikeus, ikävöinti, kaipaus, jolloin vaikka kaipaa yhä olemassa olevaa ihmistä. Surussa kaivataan monta kertaa konkreettisesti menetettyä ihmistä, asiaa, jota ei enää saa takaisin vaikka kuinka kaipailee. Minulle surua määrittyy oikeastaan menetyksen kautta, ikävässä on taas paljon positiivisiakin muistoja. Minun suruuni liittyy paljon hyvääkin ikävää, kuplivia asioita, joiden avulla jaksan taas eteen päin. En siis onnekseni ole koko aikaa surullisen surullinen, vaikka suruakin koen päivittäin. Siihen sekoittuu paljon myös sitä elämän namipuolta.
 
Toki hiukan arveluttaa ja kauhistuttaa, jos tämä suru nousee trendinä niin vahvaksi, että mennään jo aivan rajoille saakka. Kun suruun yleisesti liitettävät masennukset ja itkut nähdään pelkästään kauniina ja tavoiteltavana asiana. Siihenhän saattaa herkempi jopa koukuttua, hakee surua jokaisesta asiasta, päivästä ja elämästä, koska on muodin harjalla elämän mollivoittoisuuden vuoksi. Entäs jos siitä ei enää kykene irrottautumaan, kun trendi oli ja meni? Hmmm, mitäs sitten? Toki taas sen kun näyttää haavoittuvuutensa ja surunsa, se ehkä auttaa myös muita näitä asioita kohtaamaan, kenties löytämään vertaistuen voiman, tässäkin.
 
Olen kirjoittanut joskus aiheesta sumusilmä, se kuvastaa mielestäni katsetta, jossa on suru, sumeus, utuisuus ja haavoittuvuus. Se on pintaa syvempi katse ja se on jollakin tavalla raadollinenkin. Kun siihen törmää omalla kohdalla, saattaa jopa säpsähtää surun voimakkuutta. Tai kuinka avuttomaksi siinä itsensä tuntee, kun sen aidon surun kohtaa tai näkee toisen silmissä. Jännä, että sen mieltää olevan silmissä, sillä kyllähän kehonkielikin paljon kertoo tunteista. Jos on oikein surullinen, kyllä se näkyy olemuksessa muutenkin, kuin pelkästään sumuisina itkusilminä, kyllä se hauraus, haavoittuvuus huokuu, kun se tarpeeksi syvältä tulee. Itkuhan myös puhdistaa, se on myös hyvä muistaa! Kun tunteet myllertävät, itkun kautta voimme siis palauttaa elimistömme lepotilaan, kannattaa siis olla surussaankin välillä ylitsevuotava...
 
Huomenna täällä on Yhessä-festivaalit. Tulukaapa moikkaamaan, meidän Huuhaa-perheemme jalkautuu sinne. Mukana on tauluja, mattoja, kaiken maailman kädenjälkiä. Eihän sitä edes itse tiedä mitä kaikkea huomiseen mennessä keksimme, mitä jälkiä saamme aikaiseksi... Kuinka sinne päädyimme, tai mistä idea lähti, se vain tuli samaan aikaan kahdelta eri ihmiseltä. Joten tartuimme tilaisuuteen, toivotaan siitä tulevan kivan päivän. Aurinkoa, ihmisiä, hyvää festarifiilistä ja tietenkin myös ostavia asiakkaita... Huomennakaan emme halua olla koko päivää surumuodin aallonharjalla, toivon tytöillekin ilon aallonharjoja ja pilkettä silmiin.