sunnuntai 15. lokakuuta 2017

RÄPSYY

 
 
Kuudelta silmäni avasin, räps. Ja olin heti hereillä. Yritin muka saada uudelleen unenpäästä kiinni, mutta eihän se onnistunut ja kun ei edes nukuta, miten sitä nukkua. Otsakkeeni oli tavallaan hetken aikaa hukassa, vaikka mielessä pyörii sen kymmenen eri aihepiiriä, mistä tekisi mieli niin kirjoittaa. Otsakevaihtoehdot vain silmissä räpsyvät. Mitä ilmeisemmin tulen kirjoittamaan sen kymmenen kertaa sanan väärin, räspyy, jotenkin sen vain tiedän. Mistähän johtuu muuten moinen, että säännöllisesti minulla konsonantit vaihtelevat paikkaa teksteissäni. Miksi ne lipsahtavat eetteriin väärässä järjestyksessä, kuten sana kesken, se löytyy lähes poikkeuksetta keksen-kirjoitettuna. Joo, ei minun todellakaan tuosta aiheesta pitänyt kirjoittaa, nyt räpsähti sivukujille jo heti ensimmäisten aivoitusten kanssa. Hoijakkaa, mitähän vielä.
Aika vain tahtoo räpsyä käsistä, sillä tähänkin hommaan kun uppoutuu on se jostakin muusta pois. Samaan aikaan kun herään, alkaa noita ideoita räpsyä. Sellaisia asioita joita tekisi mieli tehdä, samaan aikaan räpsähtelee muistin onkaloista asioita joita pitää tehdä, hoitaa ja muistaa. Ihan opiskeluun liittyen, elämään liittyen, vuodenaikaan liittyen ja yleensäkin kaikkeen siihen missä mukana olen.
 
Minun niin tekisi mieli maalata, kutoa, virkata, tanssia, jutella ystävien kanssa, kirjoittaa, kuunnella kuulumisia, vaihtaa ajatuksia, rentoutua, nollata, oivaltaa, auttaa, suunnitella yhtä jos toista asiaa. Kyläillä, laulaa, osallistua, retkeillä, kuvata, opetella, oppia, mennä ja tulla. Olen kaikkea noita tehnytkin, mutta mieli tekisi vielä enemmän. Eilen menin ja tulin tasaisella tahdilla ees ja taas. Onneksi lapset hoitivat huushollaamisen, sain palata illalla niin siivottuun kotiin, että. Aamulla laitoin pyykkikoneen ryskyttelemään ja illalla kaikki silläkin sektorilla oli hoidettuna. Tosin, moinen siivottu huusholli rajoittaa myös tekemisisäni. En ehkä uskalla maalausvehkeitäni heti aamusta levittää, pian tulee sanomista. Ostin kyllä jäätelöä pakkaseen, josko lepyttelisin sillä ja sitten mamma saisi luvan sisällä maalaamiselle. Ulkona kun ei enää millään tarkene... Hivuttautuisin jätesäkit kahisten keittiöön, varpaisillani kantaisin huomaamatta suurensuuria taulupohjia. Tuohon asti kykenisin hillittyyn liikkumiseen, mutta tasan sen jälkeen lähtisi lapasesta, kun pääsisin maalaamaan. Tiedän niin. Kaikenlaisia hinkuja sitä ihmisellä onkin.
Viikko sitten tekaisin myös kutomalla ja päälle kuvioimalla tyynynpäällisen, nyt se on sen viikon tuossa viimeistelyä odottanut, mutta kun ei ole oikein ehtinyt asettautua tuohon sohvalle. Minulla oli tuohon tyynynpäälliseen ohjekin, mutta jotenkin taas lipsahdin omille raiteille. Tämä se onkin minulle oppimisen paikka, kun pitäisi oikeasti ohjetta seurata. Kun tuo oma nuppi räpsyttelee heti omia ideoita. Ja kuinka helposti ne ideat lähtevät lapasista.
 
Edellinen jakso koulussakin jälleen moisen todisti, ehdin kokeilla sen seitsemäätoista asiaa kankaanpainannan ja -värjäyksen tunneilla. Mutta kun minä opin kokeilemalla, testaamalla ja tekemällä, myös virheiden kautta. Toki moni minun tekemäni virhe on oppi myös muille, kun sitä voi käyttää esimerkkinä. Ankara kritiikki itseä kohtaan on aika rajuakin, tunnustan. Harvaan, tai olenkohan oikeastaan mihinkään tekemääni tyytyväinen, kun ei mennyt aivan kuten Strömsössä... Aina on parannettavaa, opittavaa ja oivallettavaa. Tottahan on sekin, että itse ne omat virheensä näkee, tietää ja muistaa, ei ne muille välity. Tai sitten jokin "virhe" on toisen mielestä osa työtä, kokonaisuutta tai sen luullaan kuuluvan siihen. Toki itsellä on myös kyky muuttaa tapaa, tekniikkaa ja hakea ratkaisua jos tenkkapoo työskennellessä ilmaantuu. Ratkaisukeskeinen organisoijahan olen... Tunnetusti. Luonteeni ja taipumukseni ovat myös vahvuus näissä asioissa, toki nopeuteni ja ideoideni runsaudenpula ovat varmaan älyttömät muiden mielestä. Mutta onneksi saa jokainen olla se mikä on. Samaan aikaan mietityttää, kuinka joillekin on niin äärimmäisen vaikeaa alkaa, uskaltaa tai keksiä. Tunnen moisen kyllä itsessäkin, mutta yritän sitäkin kovemmin, jotta pääsisin moisen yli. Eihän se asioiden oppiminen ja tekeminen omaan rajoittuneisuuteen saa hyytyä.
 
Tämä olikin aasinsilta uuteen juttuun, mihin tulin hakeneeksi, tulin myös valituksi. Hauskaa ja naurattaa vielä tässä vaiheessa, mutta paas kattoo ensi viikonloppuna miten suu laitetaan. Menen ja osallistun jälleen johonkin, mikä ei ihan ole mukavuusalueellani, eikä tasan helppoa, mutta ajattelin yllättää yllytyshullun itseni. Kenties raportoin aiheesta, mikäli en aivan totaalisesti mokaa. Toisaalta mokaamisestahan sitä vasta raportoitavaa riittääkin.
 
Ensimmäinen työssäoppimisjaksoni päättyi perjantaina. Kolme antoisaa viikkoa takana. Olin vammaisten työpajalla ja sain oppia paljon. Kuulemma minäkin opetin heitä ja annoin ideoita, hyvä niin. Pian alkaa uusi toppi-jakso, sekin vammaispuolella, paas kattoo mitä kevät sitten tuo tullessaan. Suunnitelmia on senkin suhteen. Jotenkin tuohonkin paikkaan lipsahti suuren suuri virikepuu suoraan seinään maalattuna. Tykitin visioni ja ideani, he innostuivat myös, sitten minulle hankittiin tarvittavat maalit ja annoin mennä. Tarkemmin ajateltuna, moinen virikepuu muistuttaa heitä minusta nyt joka ainoa päivä, eli jäin sinne pyörimään puun muodossa. Onneksi harjoittelu oli kaikin puolin hyvä ja ihana kokemus, olisihan se kauheaa jos minusta olisi jäänyt paha jälkimaku muistuttamaan. Minulle pidettiin läksiäispuhe, sain kauniit painetut tyynyliinat kangaskassissa ja lämpimiä halauksia. Tuntuu edelleenkin hyvältä, olisin halunnut jatkaa ja samaan aikaan odotan innolla seuraavaa toppi-jaksoa.
 
Itsestäni huomasin jälleen sen, että olen armoton "työntekijänäkin" itselleni, kun en kaikkea opi kerralla, tajua, hoksaa ja osaa. Uusi paikka, uudet ihmiset, uusi talo ja tavat, eihän ole edes realistista että heti tietäisin, osaisin, mutta olen mikä olen, tuntui ärsyttävältä kun en tiennyt... Myös positiivisen palautteen vastaanottaminen on vaikeaa, kun siihen ei pahemmin ole oppinut, kritisoin ja arvostelen itseäni armottomasti. Kyllä ne raskaat yrittäjävuodet ja pitkä omaishoitajuushistoria ovat jälkensä jättäneet. Yritän nyt siis oppia olemaan työntekijän roolissa, eikä minun tarvitse ihan joka risausta tietää, saati hoitaa. Omaishoitajana ja rankkoina jaksoina kun oli tiedettävä joka ainoa suupala, lääkemurunen, pissa, nestetilkka, näppy, oire, ongelma ja heilahdus. Kaikki oli omalla vastuulla ja olin niistä vastuussa lapselle, itselle, yhteiskunnalle, sairaalalle ja huippuosaajille. Mitään asiaa ei saanut ohittaa tai olla noteeraamatta. Oli kausia, jaksoja, jolloin lapseni henki oli jopa minun vastuulla, se on melkoinen vastuu, josta ei niin vain osaa hellittää... Toisaalta lääkäreiltä sain kyllä noina vuosina paljonkin kiitoksia ja palautetta, mutta välillä tuntuu ettei sekään riittänyt, kun menetimme lapsemme... Samaan aikaan olen kyllä tasan itseni syyllisyydestä vapauttanut, emme olisi millään kyenneet häntä pitämään elossa, kaikki mahdollinen tehtiin niin kotona kuin lääketieteen saralla. Se on vain hyväksyttävä, vaikka kuinka yhä tekee kipeää ja ikävä kourii. Samalla kun ruoskin itseäni, voin itseäni kiittää myös rohkeudesta noina vuosina ja luottamuksesta jonka sain, kykyihini luotettiin ja uskottiin. Onneksi pää kylmänä ja jäitä hatussa keksin ratkaisuja. Hyvä näin, eli noistakin vuosista on kuitenkin positiivinen jälkimaku, onneksi tein, vaadin, toimin, luotin ja uskoin. Edelleenkin kykenen olemaan kiitollinen tästä hetkestä ja lapseni tarinasta. Kuitenkin ja kaikesta huolimatta olen otettu, kun sain olla hänen äitinsä ja hänet minulle lapseksi annettiin. Nyt räpsyy silmät, kun alkoi ikävä itkettää... Räsp, räps, nuolaisen kyyneleet ja jatkan...
 
Suolaista, sanoisinko, nuolaistuani kyyneleet. Joku tietty olisi hakenut pyyhkimiseen paperia, mutta nyt virtasi poskilla ja kieli ylsi, en siis tarvinnut paperia. Samalla jos olisin tästä koneelta lähtenyt, olisi ajatus jopa katkennut.
Eilen Leijat-kuoromme harjoitteli opiston kirkkosalissa tulevaa 25-vuotisjuhlakonserttia. Mielettömän hieno treenikokemus, loistava akustiikka. Kuinka hienolta kuulostikaan, aivan kylmiä väreilyjä sai aikaiseksi. Yskäni ja tukkoisuuteni on parempaan päin menossa, kaikkien näiden kuukausien jälkeen, voin jopa laulaa, jotenkin. Illallakin tuntui vielä hyvältä, on hienoa kuulua moiseen porukkaan ja kuoroon. On myös huikeaa kuulla omat sanoitukset kuoron esittämänä, olen kahdessa biisissä sanoittajana. Sekin väreilee niskavilloissa kivalla tavalla. Toki kun on yli kolmekymmentä naista päättämässä strassikorun ja huivin rypyn paikasta esiintymisasuissa, onhan se uskomaton show, totta sekin, että kanalauma mikä kanalauma. Uskomatonta säätämistä, mutta toki minä olen varmasti se toisen ääripään edustaja, enkä jaksa nyt johonkin sifongin rypytykseen kauheammin paneutua. Paas kattoo kuoriutuuko minusta vielä joskus moinen rypytyksen viilaaja. Toisaalta itsellä koen olevan perspektiiviä isommistakin "rypyistä", eikä oikein mieli taivu ja jaksa paneutua strassin kirkkauden säätämiseen, huivin ryppyjen analysointiin ja sihvongin neuletiheyden miettimiseen... Mutta onneksi on niitä jotka näkevät sen vaivan, siinä itse pääsee helpolla. Toisaalta saattaisi liitokset pamahtaa, jos omat aivoitukseni jollekin toiselle antaisin pureskeltavaksi ja mietittäväksi. Vaihtarit? Nyt mietin ja ideoin ensi viikon kierrätyskorukurssia, mistä tehdä ja mitä. En ymmärrä itsekään, miksi minulla on visio autonvanteesta, kuvittelen kuinka siitä poraan väännän ja hitsaan, irrotan jollakin ilveellä palasen, josta sitten väännän ja muotoilen siron korusen... En tosin ole vielä sitä joutilasta vannetta löytänyt. Perjantaina kun töihin ajelin, laskeskelin pellolla olevan neljä hirveä. Kunnes tajusin, että yksi näyttää todella pitkältä ja kuusijalkaiselta... Tein siis oivalluksen sen olevan sellainen jatkettava tapaus eli limusiinihirvi, yksi tanssikaveri kyllä ehdotti telihirveä. Mitä ilmeisemmin siis näinkin viisi hirveää hirveä, joista kaksi oli niin limittäin, että näkyivät silleen lomittain... Olen nyt kahtena viikonloppuna yrittänyt raahautua tanssiparketeille. Kyllä kuntopolonen on surkea ja yskänkohtaukset piiputtavat yhä, mutta jospa se siitä. Nyt jaksoin ja kykenin paremmin kuin viikko sitten, suunta siis oikea. Jälleen minua on tutkittu ja testattu, priimaa pukkaa kaikki kokeet, ei siis ole löytynyt hoidettavaa syytä jatkuvalle röhälleni. Mutta mitä ilmeisemmin keuhkokuumeesta toipuminen on pitkäveteistä puuhaa, ainakin tekemäni katugallupin mukaan ja se on lääketieteenkin kanta. Ensimmäinen kerta, tästäkin opitaan. Uskon moisen olevan myös kehon omia reaktioita, sillä onhan keho ja ihminen kokonaisuus, mikä stressikuorma on ollut kannettavana kaikki nämä vuodet. Kun ei ole ollut mahdollisuutta sairastaa tai kuunnella omia oireita, on ollut vain jaksettava ja jatkettava. Muistan yhä 2010 kauhuni, entäs jos minä itse johonkin flunssaan vaikka sairastun, kuinka voin olla lapseni kaverina sairaalassa. Silloin yksi äiti minua lohdutti, "älä huoli, et sinä sairastu, pystyt terveenä varmasti lapsesi hoitojen ajan, mutta ootappa sitten..." Eli kuusi vuotta moiset oireet ja ongelmat ootatutti.
 
Nyt alkaa silmiä räpsähtelemään auki ympäri huushollia. Kissojen silmät aukesi yhtä aikaa kuin minulla, niillä onkin jo muutama tuhat askelta juostuna tähän mennessä. On ne vaan viikareita, ihania. Eilen aamulla Topi onnistui sohaisemaan tassullaan täyteen vesikuppiin, jota eläimille lattialle siirsin. Siinä kastui kissa, meikäläinen, muut eläimet ja kaapistot. Nopea pärskähdys. Kissamme tykkäävät myös ilmastoida vessapaperirullamme, menevät paperirullakoriin ja käyvät rullan kimppuun. Vesihanastakin juovat itse, osallistuvat ihan kaikkeen ja vähän enemmänkin. Floristin kukat ovat muuttaneet muotoaan reilusti, vihersisustuksemme on aika minimalistinen ja raavitun oloinen. Ensi viikolla on Kainomme 8-vuotissynttärit, niin ne elikotkin vain ikääntyvät, on se jännää. Nyt törmäsin termiin seniori-ruoka, joko sitä kuuluu antaa koirillemme, kahdeksan vuotta kumpainenkin, ja meikäläinen pitää niitä yhä pentuina. Se on koiralle jo korkeahko ikä, jos keksimäärin tuo koiriemme rotu elää reilut kymmenen vuotiaiksi. Nyt paistan aamumunat munansyöjille, kahvit on jo juotu.
Viikko sitten meillä oli ihania pikkuvieraita Tollo-tätin taideretriitissä. Meillä oli silloin pienen pieniä viiriäisenmunia tarjota pikkuvieraille. Sunnuntaina kuului ihana pyyntö "Tollo-täti, voisitko paistaa meille niitä karviaisenmunia?" Ja Tollo-tätihän paistoi.
 
Huomenna 16.10. on Aurinkolapsemme hautajaisista vuosi, hänen ikiomista ja kauniista juhlistaan. Lämmöllä ajattelen sitäkin päivää, paljon kauniita muistoja, suunnatonta ikävää ja rakkautta, värejä, väreilyä ja lämpöä. 18.10. on diagnoosin ja syöpätodellisuushelvetinlankeemuksen 7-vuotispäivä, se ei ole hyvä päivä muistella, silloin moni asia muuttui ikuisiksi ajoiksi, meidät "naulittiin" tähän todellisuuteen. Elämästä tuli syöpäelämää, kaikkine raskaine asioineen ja syöpätodellisuuksineen. Jouduimme matkalle, johon kenenkään ei kuuluisi joutua. Samaan aikaan ajatus vilahtaa, että niin joutuu moni muukin lapsi, ihminen, perhe, miksi ei siis mekin... Se kun on asia johon ei voi itse vaikuttaa, se ei ole oma valinta. Toisaalta saatu diagnoosi antoi mahdollisuuden hoidoille, joilla voitimme ja taistelimme kuusi huikeaa, älytöntä sairasta ja välillä vähän terveempääkin vuotta. Samaan aikaan kaiken lopputulos tiedetään, vaivanpalkka tunnetaan...
 
Räpsyy jo aamu pitkällä, jäi muutama asia vaahtoamatta täällä, mutta nyt vihellän kirjoittamisen poikki tälle aamua. Hyvää, pirteää sunnuntaita!
 
 
 
 

lauantai 30. syyskuuta 2017

MILLE ALAKAS

Saunan kautta kahvikupilliselle, sitten alkaa päivän puuhat.
Nousin kuudelta, nupissa sinkoili ja kohisi heti ideoita, mille alakas. Minusta on niin mielettömän hienoa, kun on asioita mille alkaa. Samaan aikaan mietin, miten voi olla mahdollista, ettei kaikilla ole asioita mitkä kiinnostavat ja jaksavat innostaa. Toki siihen vaikuttaa erittäin monet asiat, muukin kuin oma-aloitteisuuden puuttuminen, rajoitin tai lukuisat sellaiset ovat vain niin jumissa, ettei näe olemassa olevia mahdollisuuksia. Onhan itselläkin ollut lukuisia jumitilanteita, mutta onneksi mielikuvitukseni jauhaa aina jonkin ratkaisun. Mottoni onkin viime aikoina ollut, vilkas mielikuvitus auttaa kestämään todellisuuden. Itsellä taas on toinen äärilaita, yleensäkin, ei siis yksistään nyt. On noita asioita jotka vain kiinnostavat, joita haluan oppia. Toisaalta itse koen, että välillä pitää tietoisesti sitä omaa rajoitinta kiristää, kun on ruuhkaksi asti vaikka jos mitä. Ulkopuolisten mielestä se on taas varmasti outoa, varmaan moni toivoisi minun kiristävän rajoitintani entisestään, paljon napakammin. Rajoittavani, rajoittuvani, mutta tuskin onnistuu...
 
Onhan nämä keuhkokuumeen jälkimainingit minua kovastikin rajoittaneet. Kaksi kuukautta olen enimmäkseen hiimaillut, peukaloitani ja varpaitani sohvalla pyöritellyt, kaukosäädinkättä vaihtanut, kylkeä kellistänyt, ajatuksiani ainoastaan pallotellut. Aivan liikaa olen joutunut karsimaan, varsinkin liikkumiseen liittyviä asioita, kun ei vain ole kyennyt. Kun on alkanut yskittää, huohotuttaa, hiki pisaroida ja olo hyytyä. Kait minä tämänkin tarvitsen, tai siis tiedän että tämäkin on kropan kapinaa, muutosta, stressin jälkikaikuja. Ei taakat ole vuodessa eikä kuukaudessa tulleet, ne ovat kroonisesti minussa olleet ja varmasti kroppa reagoi. Miksi ei reagoisi. Toivon ja uskon kuitenkin tästäkin hyvää vielä seuraavan. Tanssiakin kroppa suorastaan huutaa, viimeksi olen tanssinut heinäkuussa. Apua, jos jokin tanssisuoni ehtyy ja jumittuu, enkä enää osaa. Kyllä minä vielä testaan, ossaanko ja jaksaako töppönen nousta, mutta moinen testi menee reippaastikin lokakuulle.
 
Tänään osallistun kynäruiskumaalauskurssille, joka alkoi eilen. Olihan mielenkiintoista, joskin vaikeaa minulle. Tahtoo tuo liipaisinsormi olemaan sen verran raskas. Saada nyt ilman kanssa maalia silleen himpusti, pläts, tulikin täyslaidallinen, vieläpä valuva sellainen. Eilen piti yksi harjoitustyö, vaikka pallura tehdä, no ehin siinä tekemään muutaman palluran. Yksi kasvotuttu vihjasikin, onko ne niitä enkelipalloja. Taidan olla jumittunut jo näihin palluroihini, tavaramerkki. Ensin niitä oli vain yksi, sitten niitä alkoi vaan sinkoilla, hohtavia enkelipalloja. Sitten tein maiseman, lonkeroilun, viilasin palluratyötä teippien kanssa varjostaen ja rajoittaen, sekä sulkaa yritin. Ajattelin ensin kevyen kevyttä höyhentä.... ei ihan mennyt suunnitellusti. Toisaalta se oli varmasti paperin syy, annetaan nyt suuruudenhullulle kohtalaisen kokoinen paperi, reunat tuli vastaan heti. Tänään saa ottaa omia värkkejä mukaan, onneksi jemmassani oli isoja papereita, josko ne riittäisivät meikäläisen reilulle ruiskulle.
Kun illalla kurssin jälkeen lähikauppaan pyörähdin, huomasin linssienikin olevan aivan sumussa. Maalatessa käytin maskia, joka oli tietenkin yskäiselle ihmisellä pakahduttava kokemus, lisäksi isot linssini vetivät huuruun. Ei siis paljon nähnyt minne ruiskusin. Ja ilman laseja tulos olisi ollut vielä hämärämpi. Vieressäni oli samoilla aivoituksilla varustettu pojannassikka, mehän saimme maalit loppuman ja roiskeet lentämään. Samalla myös ideoitamme toisillemme tykitimme. Muutenkin yllätyin kurssin ikähaitarista, pojannassikasta eläkeläismummeleihin. Luulin sinne tulevan pelkästään taitavia kypäränmaalareita, karumpaa rekkoja maalailevaa miessettiä... En tiedä mistä moinen luulo. No, onneksi en todellakaan ollut ainoa naikkonen joukossa.
 
Tänään olen lähdössä merelle saareen, kuulemma yöksi. Ystävä on pyytänyt jo useamman vuoden, mukaansa, nyt sitten järjestämällä järjestimme, että tänään mennään. Saaressa ollessaan hän on ajatellut minun tarvitsevan sitä. Upea ajatus, voin vain kuvitella kuinka imen kaikkia uusia elämyksiä, hiljaisuutta, ilmaa ja ulottuvuuksia. Odotan suhteellisen innokkaana, kas kummaa. Kauheasti mietin raahaanko kameran mukana, vai lauonko kännykällä. Tietty kotitehtävänä oli opetella kamerankäyttöä ja ohjekirjan tulkintaa... Arvatenkaan en kauheammin ole harjoitellut. Lukea nyt ohjekirja ennen käyttöä, minulle täysin tuntematon asia. Tiedetään, aiheuttaa nyrkin heristelyjä, mutta meinaan aina tehä ensin, oppia silleen virheiden kautta. Mutta kyllähän sen kuvien tasosta huomaa, jotka ovat kameran säätöihin ja ohjekirjaan perehtyneet. Vissi ero.
 
Kurssilta kutakuinkin suoraan merille, järjellä ajatellen minun kuuluisi nyt pakata ja suunnitella reissua, meikäläinen kirjoittaa. Kyllä tämä ihiminen on omituinen, aina menee eri suuntaan kuin mitä järki sanoisi. Mutta usko tai älä, minulla on pakkauskoordinaatit hallinnassa, olen ajatuksen suhteellisen valmiiksi jo työstänyt. Samalla olen jo suunnitellut opiskeluviikon pakkaamiset, sillä kun sunnuntaina tulen mereltä, lähen saman tien viikoksi jälleen reissunpäälle. Vauhdilla ja kauhealla innolla odotan sitäkin. Mitä kaikkea kivaa ja mielenkiintoista onkaan tarjolla. Otan myös atk-tukiopetusta, jos vaikka oppisin tekemään ihan ohjeiden mukaan ja oikein asioita, eikä summamutikassa ja kokeilujen kautta.
 
Olen minä yrittänyt olla kodinhengetärkin, välillä, omenapiirakoita, kotiruokaa ja pitkästä aikaa pinaattikeittoa alusta asti tehden. Takuuvarmaa settiä ja uppoaa kuin häkä meidän perheessä. Yhden näyttelyni olen eilen purkanut, kaksi uuta sopinut, joulu- ja kesäkuulle. Maalauskursseille olen päässyt, sain aikaiseksi ruskataulun roiskien ja viilaten. Palkkatyötäkin olen parina iltana harrastanut, antoisaa sellaista. Työssäoppimispaikkaan eilen "vahingossa" maalasin suuren suuren virikepuun, koko takaseinän kokoisen. Näin taataan, etteivät he voi millään minun harjoitteluani unohtaa, kun puu on siellä niin aina. Kyllä se oli idea, jota ehotin ja johon porukka lähti mukaan. Maalit ja lupa oli siis talosta, en minä nyt niin härski ole, että ihan omin päin moista.
 
Nyt alkaa hiukseni olla kuivuneet pystyyn, kun tähän koneelle juutuin. Herätyskellokin soi, on aika herätä, mutta olenkin jo hereillä ja ehtinyt vaikka ja mitä.
Valonlastani olen kauheasti kaivannut, se valonvuosipäivä oli kaunis, ikimuistoinen. Mutta en romahtanut, kykenin olemaan töissä, en ollut luullakseni silleen zombi. Kun ei sitä tiedä kuinka asioita kokee, kun jokin mittari täyttyy. Päivän koin tyynen kauniina, rauhallisen kiitollisena. Toki koko sielussani muistin verestäen sen päivän, ajan kulkemisen, pienen pienetkin hetket, katseet, lapseni lämmön, viimeisen hymyn ja henkäyksen, hiljaisuuden, tapahtumat ja keskustelut. Todellisuus virtasi päälläni, ylläni ja kaikkialla. En edes halua niitä unohtaa, ne tulevat olemaan aina osa minua, minun elämääni, minunkin tarinaani. Samalle päivälle saimme upean uuden pikkuihmisen, serkkupojan, syntymän. Eli se päivähän on nyt aivan uudenlainen. Isämme on aina laskenut ja räknännyt kuka syntyi tai kuoli kenenkin minäkin päivänä. Tämä ideologia siis jatkui tässäkin asiassa. Uskon isän ja typymme ilakoineen aivan suunnattomasti, ja varmasti heitelleen niitä enkelipalloja aivan älyttömästi. Tämä myös todistaa kuinka lähellä syntymä ja kuolema voivat toisiaan olla, äärilaidat, mutta jokaiselle joskus ajankohtaiset.
 
Mutta nyt lähden ruiskuttelemaan. Antoisaa ja hyvää viikonloppua! Mille kaikelle sitä alakas?
 

torstai 21. syyskuuta 2017

VALONVUOSIPÄIVÄ


Siskoni ottama kuva lapsemme kuolinpäivän aamulta. Valonpäivältä vuosi sitten.


Kuumeisesti olen hakenut sanaa, sopivaa määritelmää tälle päivälle. Lapsemme kuoleman ensimmäiselle vuosipäivälle. Päädyin määritelmään Valonvuosipäivä.
 
Onko se kuolinpäivä? On, mutta se on jollakin tapaa niitattu lohduttomaksi kuoleman sanan käytön myötä. Kaiketi kuolemalla on raskassointinen jälkimaku, varsinkin kun on lapsesta, nuoresta kyse. 
Minulta kysyttiin myös rististä, onko se minulle "hyvän" vai "huonon" symboli, siis kuinka ristin koen? Vastasin, että toivon ja elämän symboli, vaikka sitä kuoleman yhteydessä käytetäänkin. Uskon ja ainakin haluan uskoa, lapseni kuolemassa olevan edelleenkin paljon hyviä asioita. Maalasinhan minä Lohtu tauluunkin ristin häivähdyksen, elämän ja kuoleman symbolin.
 
Onko se Taivaspäivä? On, sitäkin, sillä uskon lapseni keikkuvan tuolla pilvissä, kaiketi taivaalla. Uskon hänen leijuneen kuollessaan uuteen ulottuvuuteen, olemuksen keventyneen, maallisten kipujen hävinneen, eikös sitä silloin lähetä ylöspäin, kuin heliumpallot konsanaan. Keikkuen, kieppuen ja kujeillen, yhä korkeammalle.
Taivasystäväpäivä? Taivasystävien kohtaaminen, itse yhdeksi Taivasystäväksi muuttuminen, syntyminen, vapautuminen. Se on sitäkin. Paljon entisiä tuttuja ja yhä uusia sinne siirtyy. Uskon lapseni saaneen paljon uusia hyviä ystäviä. On äitejä, jotka ovat omansa menettäneet, joiden kanssa olen ystävystynyt. Olemme leikitelleet ajatuksella, että varmasti omat lapsemme ovat myös ystävystyneet rajan toisella puolella. Jos kerta äideillä synkkaa, niin varmaan lapsillakin.
 
Uudenelämänvuosipäivä? Sitäkin, mutta se on lähinnä meitä koskettava määre, mehän kaiketi enemmän näitä päiviä uudessa elämässämme räknäämme. Uskon lapsemme keikkuvan ajattomuudessa.
Aurinkolapsemmevuosipäivä? Kuunlapsemme-, tai Tähtilapsemmevuosipäivä? On, noitakin, hän oli auringon lapsi, miksei kuunkin, ja tähtienkin. Joka tapauksessa valon eri olomuodot ja lähteet liittyvät häneen vahvasti.
Selviytyjänpäivä? Toisaalta mehän olemme selviytyjiä myös, olemme selvinneet tähän päivään ilman lastamme. Määritelmä on enemmän meidän vinkkelistämme ajateltu.
 
Ukkokullalta aamulla asiaa kysäisin, onko hänellä jokin ajatus asiasta, määritelmä päivälle. Hän sanoi sanan Vuosipäivä, sitäkin, mutta halusin sille vielä lisäselvennystä. Valovuosi? Valovuosihan on määritelty tähtitieteellinen ajanjakso. Sille on mitattavissa olevat arvot, pituudet ja selitykset. Samaan aikaan koen, ettei lapsemme kohdalla ole tarkkaa mittaria olemassa, antaa hänen porskuttaa tällä hetkellä ilman mittaustuloksia. Sillä lukuisat vuodet, sairauden kaikki koukerot, olivat mittauksin suunniteltavissa, todettavissa, arvioitavissa. Eikä hän koskaan oikein tykännyt selkeistä määritelmistä, olihan hän oman elämänsä taiteilija, selviytyjä ja huuhaa. Mittaustuloksista huolimatta selviytyi paljon ja monta kertaa pidemmälle, kuin tulokset antoivat ymmärtää tai olettaa.
Lukuisia kertoja sain kuulla lääkäreiltä ja henkilökunnalta, että lapseni mukana tuli osastolle valo. Toki hänen mukanaan tuli myös elämisen äänet, varsinkin erittäin kuuluva ja tarttuva rätkättävän kupliva nauru. Kait se oli se valtava ilo, elämänhalu ja hetkessä eläminen, joka sai hänet loistamaan, hohtamaan valoa ympärilleen. Siksi minun sydämeni yhdessä, aivojeni ja tunnenystyjeni kautta löysi moisen määritelmän, Valonvuosipäivä! Se kuvaa tällä hetkellä ehkä meidänkin tunnelmiamme parhaiten, luottamustamme valoisuuteen ja kirkkauteen. Siihen, että elämässä on valoa, paistetta ja hyvyyttä, se ei ole pelkästään synkkää, eikä mustaa.

Lapsemme oli myös metsäläinen, vietimme paljon aikaa metsissä. Siskoni kanssa asiasta eilen puhuimme, jotenkin kaikki, myös sairastelun aika oli metsäretkien kautta määriteltävissä. Niistä on lukuisa muistoja. Selkeimpiä ovat päivää ennen diagnoosia tehty sieniretki. Kun jalat olivat väsyneet, paleli. Onneksi tätillä oli mukana kuumaa kaakaota ja leipää. Kävimme metsissä, laavuilla ja retkillä yhdessä isommilla porukoilla, usein mukana oli myös metsäläispappamme, isäni kuolemasta on pian kolme vuotta. Olemme samoilleet kevään kestohangilla, käyneet puolukassa, sienissä, nollaamassa. Kantasolusiirtojen jälkeen oli vaikeaa pysytellä pois metsästä, kun tuttu ja turvallinen paikka muuttui uhkaksi. haistoimme sienet, itiöt ja metsä muuttui meille uhkakuvaksi. Mutta kun tuli talvi, menimme yhä enemmän metsiin. Keväällä 2013 on otettu kuvia laavulta, neidillä oli silloin toinen kantasolusiirto lähestymässä ja uusi peruukki koekäytössä. Pysyykö päässä, kestääkö pomppia pää edellä lumiojiin, tarttuuko siihen savunhaju. Metsässä sai olla aidoimillaan, lapsenmielinen ja vapaa. Myös vuosi sitten olimme, pyörätuolinkin kanssa, lukuisia kertoja metsässä, laavulla ja makkaranpaistossa. Onneksi menimme, mahdollistimme hänelle kaiken tuon, vaikka monia esteitä oli retkille annettukin. Kuinka aurinkoisia ja valoisia nekin kuvat ovat. Onpahan jälleen materiaalia mitä katsella ja muistella.
Eilen jostain kätköistä löytyi myös lapseni muistikirja, siinä on myös hänen itse kirjoittamansa Taivasystävä runo, joka myöhemmin sävellettiin lauluksi. Oli ihana lukea hänen yhdeksänvuotiaan käsialaansa, sivellä kirjasta ja muistella. Meillä on onneksemme aivan älyttömän paljon materiaalia mitä hiplata, haistella ja kaivaa muistojen lokeroista. Lapsemme sai todella paljon ihan näkyvääkin aikaiseksi, eikä jättänyt kovin montaa kylmäksi. Hän otti myös raivokkaasti yhteen ihmisten kanssa, mutta perustellusti piti puolensa. Olihan huikea pimu, Valonlapsi, Aurinkolapsi.

Kiitos typykkä, rakas retkula, että sain olla äitisi. Sinä annoit meille niin paljon, opetit meitä ilon kautta, selviytymään, jaksamaan ja jatkamaan. Muista heitellä enkelipalloja ja valaista edelleenkin meidän taivaltamme...

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

TAITEKOHTA

 
Taitekohta rantavedessä.

Sama ideologia maalauksessani, Taitekohta.
Muutama viikko sitten, sumuisena aamuna taitekohdan ihan konkreettisesti kuvasin.
Tyyni rantavesi, johon heijastuu jyrkästi taittunut heinänkorsi. Korsi ottaa kiinni veden pintaan, heijastelee kauniisti, pysyy uudessa olomuodossaan, tuskin siitä enää enempää tulee taitetuksi.
 
Ainahan kuulee puhuttavan taitekohdista. Se voi olla selvästi jopa ennakkoon merkitty taitekohta, kohta josta on hyvä ja helppo taittaa. Korttiaskarteluissa, kirjekuorissa, laatikoissa, pakkauksissa... Valmiiksi avustettu kohta, siis. Taitekohta voi olla myös syntymä, samalla konkreettisesti äidiksi syntyminen kun saa lapsen itsestään konstilla jos toisella ulkopuolelleen. Samallahan se voi olla myös taitekohta isälle, nähdä ja koskea oikeaa ja olemassa olevaa lastaan. Vertaus tuli mieleen, sillä lähipiirissä on tänään uuden pienoikaisen laskettu aika.
Elämän taitekohta voi olla myös elämänkumppanin löytyminen, kohtaaminen. Selkeä taitekohta on vaikka häät, sen voi silloin aivan minuutilleen määrittää, sormuksiin raaputtaa. Jollekin taitekohta voi olla vaikka uskoon tulo, kun kaikki muuttuu, elämä saa uskon kautta uuden suunnan. Moni kykenee senkin ajallisesti määrittelemään.
Taitekohta voi olla positiivisista asioista, jopa suunnitelmallisesti toteutettu käännös, taitto, taitos. Mutta yhä useammalla meistä, teistä ja heistä se tulee yllätyksenä, usein vielä negatiivisen asian kautta. Taitekohta voi olla kolari, kuolema, sairastuminen, tapaturma, menetys, ero... Onhan näitä ja meitä, taitekohdissa taitettuja. 
Tokihan on myös mahdollista, ettei se yksi taitekohta matkalla riitä, aina vain uudelleen taitetaan, mutta jätetään sen verran ehjäksi, ettei anneta katketa. Haetaan ääripisteitä, taivutetaan äärimmilleen, kivun, tuskan, säryn ja pelon kautta. Sitten jätetään siihen, pakolla taivutetuksi.
 
Pihlajissa on nyt valtavasti marjoja. Omenapuissa omenia. Oksat taipuvat, jopa kokonaiset rungot moisen lastin myötä. Äärimmilleen, jopa pysyvästi taittuneeksi jääden. Ainakin lumitaakan alla painuneita koivuja ja muita ohuita, keskenkasvuisia puita näkee metsissä. Isommat puut saattavat moisesta taakasta paukahtaa poikki, ne eivät ole niin elastisia, enää. Katsoin meidän takapihan omenapuita, kovin ovat taipuneita, kenties omenahyvää ja -piirakkaa tekaisen, silloin kenties puiden takkaakin kevennän. Samoin pihlajien oksat alkavat jo maata hipomaan. Mutta se on yksi hujaus ja tilhiparvi, johan keveni moiset taakat pihlajalta.
 
Taitekohtia saattaa olla ihmisen elämässä paljonkin, jotkut taipuvat sen taakan alla ja prakaavat kokonaan. Mikä sitten on kokonaan prakaamista, kait se on pyyhkeen kehään heittämistä totaalisesti, jopa lopullista ja täydellistä antautumista. Milloin taitekohta on ylivoimainen, milloin kuuluu se rapsahdus, katkeaminen. Taitekohta saattaa jättää silminnähtävät jälkensä tai se voi olla myös erittäin hyvin peitetty, suojattu ja paketoitu. Itselläni uskon taitekohdan olevan jonkin verran piilossa, yhä vereslihalla, joka muistuttaa olemassaolostaan säännöllisesti, mutta ei kuitenkaan estä jatkamasta, elämää nyt vaikka.
 
Omassa elämässäni voin mainita useitakin taitekohtia, isoja, isompia ja älyttömiä. Aivan kohtuuttomia. Mutta olenko katkennut, en ehkä, ainakaan vielä. Mutta eihän sitä koskaan voi mennä itse tietämään, vannomaan, mikä on se viimeinen risaus kunkin taittumisessa. Varsinkin kun puhutaan noista taitekohdista, jotka tulevat itsestä riippumatta ja odottamatta, täysin suunnittelematta, saati sitten että sitä itse olisi valittu tai haluttu. Sairauden ja menetyksen kautta tulevat taitekohdat on vain annettu elettäväksi, eikä niitä kukaan tasan vapaaehtoisesti ottaisi.
 
Kun on useampi taitekohta yhdessä elämässä, sehän on jo melkein kuin taittelua, haitariksi. Sinne, tänne, sinne, tänne, sinne ja tänne. Jatkuen loputtomiin. Taitekohdat saattavat painaa alkuperäisen tiukkaan kasaan, on vaikea moisesta siksakille taitellusta tajuta sen alkuperäistä pituutta. Sitten kun hiukan suoraksi avustettuna venyttää, tajuaa pituuden. Ai, se olikin noin pitkä alkujaan, eipä uskoisi ennen kuin oikaisee mutkat ja muistelee millainen se olikaan.
 
Tänään olen taitekohta-määritelmää paljonkin miettinyt, analysoinut. Huomenna on lapseni kuolinpäivä, ensimmäinen. Uuden elämämme, taitekohdan jälkeen olemme aloittaneet ja saavuttaneet kuitenkin jo 365 uutta päivää. Vaikka silloin taitekohdassa, kuoleman hetkellä luuli omankin elämänsä loppuneen ja seisahtuneen lopullisesti. Mutta niin se vain elämä jatkuu, vaikka kuinka kipeää tekee, tuossa kuoleman hetken taitekohdassa. Taitekohdan jälkeenkin sattuu yhä, muttei ehkä niin paljoa kuin kuvittelin ja pelkäsin. Monissa muissakin taitekohdissa sattui, mutta kuoleman hetkellä se taite oli erilaisen, lopullinen. Sillä ennen tuota lopullista taitekohtaa sattui aika paljon enemmän, se oli niin konkreettista taittamista, solu kerrallaan, säie kerrallaan, ripaus kerrallaan, henkäys kerrallaan. Kun tiesi mitä tulee tapahtumaan, mutta ei voinut kuin elastisesti myötäillä, taipua mukana, sillä katkeaminenhan omalla kohdalla ei tullut kysymykseen. Olla lapselleen tukena, kun hän antautuu, päästää irti.
 
Kaikesta huolimatta tänään minulla on tyyni olla, sisältä ja ulkoa, olen levollinen. Yhä. Se on mielettömän kantava ja turvallinenkin olotila. Yksi ihmiselämän pahimmista painajaisista on käynyt toteen, annettu, elämäämme taitettu. Kaikesta huolimatta uskon, luulen ja toivon, että olemme selviytyjiä, tästäkin. Lapsemme oli moneen kertaan selviytyjä, eilen tajusin meissäkin olevan samaa selviytyjän taipumusta, olemme selvinneet jo tänne saakka. Kaikesta huolimatta.
 
Itse koen, että tällekin vuodelle minulle ja meille on annettu hyviä taitekohtia elämällemme. Asiat etenevät, nokka kohti uutta, innostusta ja elämänhalua. Eikö se ole hyvä asia. Taitekohta, hyvä ja itse valittu,  on myös opiskelu, sen aloittaminen, aaa' että hekumoin sillä yhä. Tällä viikolla olen aloittanut myös ensimmäiset työssäoppimisjaksot. Kun maanantaina aamusta töihin ajelin, kelasin siitä kuluneen 20 vuotta, kun edellisen kerran olin säännöllisesti vieraan töissä. Vuonna 2010 olin hetkellisesti, mutta 13 vuotta yrittäjän ja kuusi vuotta omaishoitajan ja nyt liki vuosi uutta suunnitelmaa elämälleen punoen, taitekohtaa tapaillen. Onhan tässä oppimista, oppia oppimaan ja oppia olemaan osa työyhteisöä, jotakin. Jospa minä olisin kenties jossakin ketjussa se puuttuva palanen, minun tarpeellisuuteni todeksi todistettaisiin, ettei tämä ole vain omaksi iloksi oppimista. Toisaalta tässä vaiheessa ihan sama, vaikka meneekin oman ilottelun ja kokemusten kartoittamisen piikkiin, nautin suunnattomasti. Jospa näiden tulevien vuosien aikana saisin yhteisen nimittäjän, otsakkeen, kaikelle huuhailuilleni ja tekemisilleni. Luotan tämän olevan hyvän taitekohdan elämässäni.
 
Elämällä on annettavana myös hyviä asioita, siihen jaksan yhä uskoa, minulla ei ole epäilystäkään. Jostakin se luottamus vain tulee. Asioilla on tapana järjestyä... välillä eri tavalla kuin itse olisi halunnut, mutta jollakin tavalla kuitenkin.
 
Tänään olen koonnut mappejani ajan tasalle, tehnyt etätehtäviä, raportoinut, koonnut kuvia, samoin kuoron nuotit ajattelin vielä käydä läpi ja tsekata. Kalenterissa on paljon hyviä asioita, merkintöjä. Tänään alkaisi yksi taiteen ryhmä, mutta tällä hetkellä tuntuu että jätän menemättä. On ollut pakko viime viikkoina, pian kahtena kuukautena karsia, keskittyä vain pakolliseen. Rouva on edelleenkin Kutvelo, keuhkokuumeen jälkimaininkeja yhä. Lauantaina päädyin vaihteeksi yhteispäivystykseen spiiraa hengittelemään, kun tukkoisuus on niin jatkuvaa. Kaikki on priimaa, mutta huohotan, läähätän, hikoilen, yskin ja röhisen. Lukuisia kertoja minulle on sanottu, että kestää toipua, mutta minulle moiset viikot innostustani jarrutellessa ovat aika sitkeitä. Mutta yritän ottaa iisisti, jottei eukko sitten taivu tai peräti napsahda poikki, tai uudelleen kovinkin sairaaksi.
Uskon myös, että vuosien kuormitus ja piina kropassa poistuu yhä... Eihän se hetkessä sinne tullut, kun oli taivuttava tilanteiden vaatimiin mittasuhteisiin, ei se myöskään hetkessä tai vuodessa lopullisesta taitekohdasta palaudu. Tai kokonaan korjaannu. Haen sellaista kohtuullista armollisuutta itseni kohtaan, enkä tänään ole esimerkiksi kotipäivänä heilunut kuin heinämies, olen tehnyt vain välttämättömimmät. Ei sen puoleen onhan näissä opiskelujutuissakin tovi jos toinenkin huvennut.
 
Talouspaperissa on myös valmiita taitekohtia, sellaisia reikärivistöjä, joista on pääsääntöisesti helppo repäistä. Kissaviikarimme keksivät tämän myös, makaavat talousparirullan kanssa kaulakkain, potkivat takajaloillaan ja saavat parhaan pidon juuri noista taitekohdista. Aamulla oli jälleen yksi rullallinen kovassa käsittelyssä ja määrätietoisesti purkautumassa. On ne taitavia, voi vain ihmetellä niiden nokkeluutta. Kissanpentumme ovat jo kollien kanssa hyvää pataa, menevät kainaloon, nukkuvat ja syövät vierekkäin. Nuolevat myös toisiaan. Kissojen tulo meille oli myös yksi kiva taitekohta, eipähän mene liian tosikoski tämä homma, kun voi seurata niiden vilpittömyyttä ja lapsenmielisyyttään.

lauantai 16. syyskuuta 2017

AAAA' ETTÄ MITÄ PAKAHTUMIA

Voi kuinka olen innoissani. Aaaaa' että. Kouluviikon jälkeenkin vielä aivan pakahdun. Saati sitten sorvin ääressä, siellä vasta pakahtuma onkin lähellä. Kun saa kokeilla, oivaltaa, oppia ja tehdä.
Olen jopa saanut uusia, itselleni hämmentäviä asioita aikaiseksi, kuten kauhan ja kaiken maailman lastat tahanalevittimineen. En osaa edes määritellä, mikä aine, materiaali, työ, aihepiiri on se koukuttavin. Meikä menee niin täysillä kaikkeen mukaan, aaaaa' että.
Toki nopeuteni ja reaktioherkkyyteni on myös rasite, itselle ja varmasti myös muille, mutta yritän koko ajan myös jarrutella. Oppia löysäämään intokierroksia. Vaikka kuinka syyhyäisi jo mennä ja kuinka minulla on se sata visiota päässä kuinka toteuttaa. Tavoitehan on että ohjauksen kautta opin uuden tavan toimia, jopa sen oikean tavan, enkä joka asiassa olisi itse muka se ruudinkeksijä. Tämä on ratkaisukeskeisen ominaisuuteni ja itsenäisyyteni haittapuoli, kun ollut itse keksittävä ratkaisut, nopeillakin tavoilla. Ei siinä ole ollut läheskään aina ketään ohjaamassa, neuvomassa, kertomassa, saati olalle taputtelemassa. Välillä on ruuti keksitty väärin päin, virheitä oppimalla, välillä se on keksitty uudella tavalla ja jopa oivaltaen. Esimerkkinä puutöistä, kun pääsin ensimmäistä kertaa vannesahalle, olinkin kuulemma itsekseni tehnyt toisen vuosikurssin muotoiluasioita ja vaikeusasteita siinä samalla. Mutta kun minulla oli selkeä visio, kädessä se koivukalikka ja käynnissä oleva näpsäkkä saha, annoin mennä omien oivalluksieni kautta. Vielä kun oli omassa kuplassaan kuulosuojaimien kanssa, kuuli omat ideansakin entistä selvemmin.
Mutta en ole voinut jäädä valmista odottelemaan tai lorvimaan. Kukaan ei ole asioita puolestani tehnyt, ei varmaan koskaan. Harvoin olen saanut edes konkreettista tukea, ainakaan jatkuvasti.
Kun elimme sairaalaympäristössä, saimme pikakurssituksen uusiin lääketieteellisiin ja hoidollisiin asioihin, sitten olikin pärjättävä omillaan, oltava kotona tilanteiden edetessä ja eristyksissä se jonkin sortin ruudinkeksijä ja ongelmien ratkaisija. Kun slougani kuului vuosikausia, että äiti tuntee lapsensa parhaiten, siihen oli luottaminen. Myös itsellä, oli rohkeasti luotettava itseensä, oltava nopea ratkaisuissa, keksittävä keinot ja toimittava. Pää kylmänäkin monina kertoina, otettava ohjat käsiin. Ja kyllähän me pärjäsimme, varmasti löimme ällikällä monetkin oikeat tekijät ja ruudinkeksijät. Joitakin asioita kykenin jopa itse päättelemään, jotka sitten myöhemmin vaikka laboratoriotesteillä oikeiksi päätelmiksi todistettiin. Kuten, että kalkki ei imeydy kunnolla tuskin lainkaan, tulee pissan mukana pois, todistelin pissan värin ja koostumuksen perusteella... Sain siitäkin palautetta, että aika tarkka olen. Tarkka, aaaa' että, sitä olen kyllä. Sitten joisskain asioissa vauhtihurmoksesta ja pakahtumista kärsivä hoppuhousu ja höselö, mutta ei se välttämättä lopputulokseen vaikuta, vaikka olenkin suoriutunut vauhdilla. Kenties päinvastoin.
 
Aikuisopiskelu, onhan se uutta erilaista ja monimuotoista. Erittäinkin monimuotoista monilla tavoilla. Samoin se, että meitä on iso lauma aikuisia ja kovin erilaisia naisia, onhan sekin rikkaus. Toki varmasti ohjaajille myös rasite, kun seassa on meikäläisen tapaisia, joilla visiot lähtee laukalle heti eka lauseesta. Tai pelkästä esimerkkituotteen näkemisestä tai aiheen ääneen sanomisesta. Sitten on myös niitä, jotka myöhästelevät ja ovat aina sen kierroksen tai kaksi perässä. Varmasti vaikea hallita ja ohjata moisia ääripäitä, voin vain kuvitella.
Minun pitää tietenkin myös tajuta se, että osa opiskelee viran ohella, lyhyemmässä ajassa, sitten minä joka olen virallisesti viraton, pidemmällä suunnitelmalla, eihän tahti silloin ole sama. Osalla on paljonkin hyväksi luettavia, jotka he ovat halunneet hyväksi luettavan. Sitten on meikälaisen tapainen höyry, joka haluaa oppia ja päivittää kaikkea, vaikka olisikin hyväksi luettavaa. Koska oppimaanhan minä olen mennyt, uudet tavat ja kujeet ovat vain rikkaus. Kun sama, tuttu ja vanha asia, saakin uutta oppia ja lähestymiskulmaa, sekin on pakahduttavaa. Aaaaa' että.
Tämä viikko jälleen opetti ja avasi lukuisia asioita, hirmuisen moni asia selkeni paljonkin. Onneksi muillakin oli todella paljon tarvetta kysellä ja avata asioita, kuten työssäoppimista ja siihen liittyviä yksityiskohtia, määritelmineen selkokielellä. Minulla tietenkin sekin meni vauhtisokeana ja nopeana överiksi, buukkasin jo liian monta ideaa ja paikkaa, olen saanut laskea viikkojani uudelleen, varsinkin kun olen valinnaisaineita ottanut ja lähiopetusta sinne sekaan. Kalenteri on ollut kovassa käytössä, samoin oma nuppi, kun yrittää tajuta mitä kautta mikäkin asia selviää. Kun on työssäoppimista, etätehtäviä, lähijaksoja, valinnaisia, hankkeita, retkiä ja työtoiminnanohjaan lisäkursseja. Olenko edes sadan kilometrin säteellä siitä, missä minun oletettaisiin olevan? Se jää niin nähtäväksi, aaaa' että. Kauheita kateuspuuskia sain kokea, kun tajusin osan opiskelukavereista ottaneen ja käyneen vaikka mitä mielenkiintoisia ja pakahduttavia lisäkursseja sillä aikaa kun minä olen yrittänyt arjestani suoriutua ja keuhkonkuumeen jäljistä voimistua. Tavoitehan oli, että josko minäkin oppisin opiskelemaan jouluun, mennessä. Olen siinä nyt askeleen verran nohevampi, ainakin luulen niin.
 
Jännää on myös, että jo nyt on ihmisiä joiden kanssa tuntee selkeää yhteyttä. Tietää niin, että heistä tulee jäämään ystävät loppuelämäksi. Joka ainoasta koulusta on jäänyt joku, yksi jopa aviomieheksi asti. Tämmöinen pitkäpiimäinen hamsteri minä olen, aina jää reppuun asioita, ihmisiä, tarinoita. Toisaalta, kun tunnen tämän puoleni, osaan jo nykyisellä kokemuksella väistelläkin moisia. Esimerkiksi nyt syksyllä alkaisi lapsensa menettäneiden sururyhmä ja olisi ollut leirejä samoilla teemoilla. Olen niistä kieltäytynyt, sillä luulen verkkojeni olevan yhä hyvin vesillä kohtalontovereiden ja oman haalimani vertaistuen kautta. Ja kun tietää, että reppuuni tulisi uusia tarinoita ja asioita, yritän moiselta myös itseäni suojata. Kun sairaalakavereista on menettänyt kolmisen kymmentä, varmaan yli puolien perheiden kanssa olemme edelleen yhteyksissä. Samoin omassa kotikaupungissa tuntee kohtalontovereita paljonkin, syövän ja omaishoitajuuden kautta. Luulen myös osaavani hakea tarvittaessa apua, tukea ja neuvoja. Luulen myös, että jauhan asioita todella monilta kanteilta ihan itsekseni ja lukuisten ihmisten kanssa.
Esikoinen lähti juuri lauantaiaamun ratoksi filosofian kokeeseen. Kuulemma vaikea aihepiiri, kun ei oikein niin kuin tajua, mitä pitäisi tajuta. Eilen asiasta keskustelimme, että se on asioiden jauhamista, kyseenalaistamista, pähkäilyä monilta eri kanteilta. Eikä läheskään kaikkiin asioihin ole yhtä oikeaa vastausta olemassa. Kannustin kirjoittamaan paperille sen, mikä mieleen juolahtaa, pureskelemaan sitä sellaisilta kanteilta mikä mieleen juolahtaa, vaikka se saattaisi tuntua itsestä jopa tyhmältä, oudolta tai vähemmän tärkeältä. Esimerkkinä mainitsin tämän oman bloggaamisen. Kyllähän tämäkin yhden sortin pakahduttavaa elämän filosofointia on, kun on aihe sitä lähtee purkamaan, pyörittelemään ja jauhamaan yhä uusista kuvakulmista. Sitten se itselle ohimennen vilahtava kuvakulma, saattaakin auteta jollekin toiselle aivan uudella tavalla. Tai se saattaa jopa avata jonkin jutun, jossakin. Siksihän minä tätä teen, koska jauhaessa minunkin jopa pakahduttavat ajatukset, tunteet saattavat aueta, muuttaa muotoaan, kenties jopa selkiytyä.
 
Koulussa minulle heitettiin, että olen pinko, kun minulla on aivan mielettömän ihana monilokeroinen kalupakki jo (kilpa)varusteltuna. Samoin olen lokeroinut kankaanpainannan  ja- värjäyksen kansioon  kivoja ideoita, kokeiluja ja ajatuksia. Onhan se hienoa nykäistä pakista omat pinsetit, pihdit, sakset, viilat, mittanauhat, suojaimet, vasarat, naulat, koukut, desinfiointiaineet, puhdistulaput, laastarit, ruiskut, etiketit ja piirtimet. Toki sieltä puuttuu myös jotain oleellista, kuten neulojen koko kavalkaadi, puikot, koukut, teipit, kangasmitat, ratkoja jne.
Kun olin lapsi, äidillä oli sellainen keltainen ompelutarvikkeiden lokerikko, puolat, langat, neulat, napit, vetoketjut... Siitä niin tykkäsin. Toki floristiajoilta pakki on tuttu asia, mutta nyt halusin ihan päivitetyn version, uusilla ihanilla lokeroilla. Kaikesta sitä ihminen saakin kiksinsä, aaaa' että, suoranaiset onnen pakahtumansa. Samoin on todella koukuttavaa jemmata vähän paljon kaikkea. Niitäkin pakistani löytyy. Ylpeänä esittelin jemmaamiani pieniä näppäriä muovisia kissanmaidonkorvikepurkkeja. Niitä ei kuulkaa kovin monella pakissaan ole, varmaan olen siis todellinen jemmauksen ja uusiokäytön hikipinko. Samalla olen lukuisia kertoja kyseenalaistanut, miksei koiranmaidonkorvikkeita ole? Sekä tietenkin myös se, että millä ihmeellä kissat ovatkaan selvinneet ja kasvaneet ennen ilman moista herkkua, kissanmaidonkorviketta. Meidän pikku Topi tuskin olisi viime vuosituhannella noin kovasti kasvanut tai kehittynyt, ellei olisi saanut moista herkkua. Pikkukissat osaavat sitä ihan pyytää, kahdella jalalla seisten ja kirkkaasti kiljuen. Onneksi aikoinani olen jemmannut expresso kahvikupit, sillä ne ovat vallan näpsäkät käyttää moisessa tarkoituksessa, mittasuhteiltaan juuri oikeat kissanpennuillemme kissanmaidonkorvikkeen litkimiseen.

Alitajunnasta syöksyy myös kiihtyvällä tahdilla vuoden takaisia pakahtumia, kuinka lapsemme kunto hiipui silmissä, tankkauksia tarvittiin, silmistä loppui niille tyypillinen ja erittäin ominainen vilkkaus, eloisuus ja pilke. Kun omaan kehoon ja alitajuntaan todellisuus yhä selkeämmin pakkautui, pakahtui. Se oli pakahduttavan rankkaa, kehoni, sydämeni ja sieluni sen tuntee yhä. Olen todellakin vereslihalla asian suhteen. Samaan aikaan olen yhä enemmän kiitollinen siitä, että lapsemme tilanne on nyt saanut rauhan, hänen ei tarvitse enää pakahtua tuon elämänsä todellisuuden, sairauden ja kamppailun kanssa. Pakahduttavankin ikävän hetkellä palautan mieleeni levollisen ja kauniin hymyn huulilla, mielettömän rauhan jonka kuolema hänelle mahdollisti. Samaan aikaan olen yhä enemmän sitä mieltä, että onneksi minut hänen äidikseen valittiin, hänet minulle lapseksi annettiin, pakahtumista ja kipeydestä huolimatta, koen olevani todella etuoikeutettu. Aaaa' että, olihan kaikesta huolimatta hieno matka, moniulotteinen opettavainen seikkailu, päivittäin ajattelen asioita lapseni opettamilta kanteilta. Voin vain kuvitella sen rätkätyksen, kuinka hän pilven reunalta tarkkailee koheltamistani ja innokkuuttani. Hänessä oli niin paljon samaa elämänrytmiä, että varmasti ymmärtää, jopa kannustaa sieltä. Osoittaa sormellaan uusille kavereilleen, että tuo on mun äiti, varmaan myös välillä häpeää toilailujani. Ainakin nämä maanpäälliset lapset kuulemma häpeävät, ajoittain, mutta aaaa' että heissäkin on yllättävän paljon samaa rytmiä kuin minussa, minä niin tiedän ja tunnen heidät.

Mistä kaikesta voikaan saada pakahtumia? No vaikka surusta, ikävästä, kipeistä muistoista, elämästä, oivalluksista, mahdollisuuksista, kiitollisuudesta, onnenpisaroista, ideoista, sumusta, syksystä, omista kädenjäljistään, taidoistaan, kalupakista, kissoista, lapsista.... Aaaa' että, aloitan siis viikonloppuni  kaiketi hyvillä mielin, tasapainoisena tuskin, sillä kunhan tytöt heräävät minulla on sen sata ideaa jaettavana, joita syöksen heille kiihtyvällä tahdilla. Tietenkin yritän myös käytäntöön viedä. Ukkokulta oli uusiin tauluihini koukkuja tehnyt oikein urakalla, käyhän tsekkaamassa verkkokauppani puolella, mitä uutta olen pakahduksissani maalannut.

https://tiinapiippoart.wixsite.com/tiinapiippo
 

Nauti syksyisestä viikonlopusta!



 

perjantai 8. syyskuuta 2017

MELKEIN

 
Melekein, niinku meillä sanotaan.
On melkein aamu, heräsin pirteänä noin puoli kuudelta. Ei nukuttanut enää, olin melkein heti hereillään ja valmiina aloittamaan päiväni. Heti humpsahti ajatuksia nuppiin, tuskin ne yölläkään nukkuivat, mutta se ajatusvuori, -sinfonia, -kaaos, -kertymä, -sekoitus, -virta on melkoinen. Laidasta laitaan. Ei ne siis huonoja asioita ole, kunhan nuppini organisoijat heräsivät jälleen uuteen aamuun. Melkein heti aloittivat, eivät paljon venytelleet. Melkein heti minä itsekin kahvini keitin, nyt sitä samalla ryystäilen, pöllökupistani tietty.
 
Luulin keuhkonkuumeen jälkihuuruistani jo melkein parantuneen, mutta tällä viikolla on taas ollut jos minkälaista kutveloa rouvalla. Ärsyttää, pitää aika rauhassa olla ja elää, vaikka tekisi mieli ja vaikka mitä. Tuntuu, myös, että ihan perus flunssaa pukkaa, melkein voisi sanoa jo olevan flunssan. En tykkää yhtään. Kait se tuo kroppani haluaa minua rauhassa pitää nyt, latailla, kuunteluttaa ja kertoa tarinaansa. Yritän, melkein kuulenkin, mitä se minulle kertoilee. Yritän oppia, sitäkin. Mutta vähempikin riittäisi, kropan kerronta. Mutta onhan se näinkin, että vuosikausia on ollut jaksettava, eikä omille asioille ole ollut tilaa, mahdollisuutta, nyt kroppa ja omat asiat hakevat paikkaansa. Yhden äidin kanssa vasta asiasta viestittelimmekin, kun lapset sairastivat vuosikausia, oli vain jaksettava, mentävä, pysyttävä mukana, melkein mahdottomiin suorituksiin taivuttava. Tämä äiti menetti omansa kolme vuotta sitten, melkein siitä saakka on kroppa reistannut. Kauhulla odotan, minun kroppani reistailuja, mitä kaikkea se haluaakaan vielä kertoa. Toki kuusi vuotta ilman suurempaa kuuntelua, pakolla taivutettuna ja prässättynä, jos siihen vielä meikäläisen luonteen lisää, niin johan on kropalla asiaa. Ei se hetkessä tule kuulluksi.
Samalla melkein suututtaa, kun en voi tehdä ja harrastaa itselle voimauttavia asioita. Kuten tanssimista, liikkumista enemmälti, yleensäkään kotoa poistumista harrastusten pariin. Lukuisia tanssipyyntöjä olen näinä kutveloviikoina saanut, mikä tietenkin lämmittää, seurani kelpaa. Mutta ei, on melkein järjen kanssa ollut kieltäydyttävä, eikä siinä paljon järkeäkään ole tarvinnut, kun on hiki ylähuulessa ja otsalla helmeillyt roskapussiakin viedessä tai kauppareissulla. Mutta niin moni pelottelee kaiken maailman jälkitaudeilla, että minäkin jopa kavahdan ja yritän olla. En enää taudille jälkitautia kaipaa, en, en, en. Moisesta ärsytystilastani voisin rääpäistä vaikka romaanin, mutta enpä taida, pian hikeennyn sitten siitä syystä ja syke nousee ja alkaa hengästyttää.
 
Melkein on vielä pimeähköä, siis ei ole aamusumuja auringonnousussa. Pitää ihan käydä tarkistamassa, missä mennään, takapihalta kurkkaamassa. Kyllä, märkää ja hämärää. Toisaalta joutopäivä sellaisille hommille, jotka eivät tarvitse valoa ja inspiraatioita. Nyt ei tarvitse säntäillä kuvaamassa, sillä luontoa voisi kutsua melkein tylsäksi, ainakin näin äkkiseltään. Toisaalta se on vapauttavaakin, kun pystyy vapauttamaan itsensä tälle aamulle moisista luonnonilmiöistä. Sillä eihän tällä mopolla mahottomia, pakko karsia ja yrittää keskittyä olennaiseen.
Koko ajan olen varpaillani, tuohon opiskeluunkin liittyen, että minulla olisi edes jonkin sortin rajoitin olemassa. Kun olen se nopea ja suuruudenhullu. Yritän ensinnäkin vain oppia opiskelemaan, siinäkin on melkein työsarkaa meikäläiselle.
 
Itse asiassa, melkein-sana tuli nyt aamulla mieleen, kun sähköpostejani avasin. Kylläpä olin taas melkein ja vaikka mitä, kyllä se viestien perusteella onni ja mahdollisuudet ovat koko ajan aivan hipaisuetäisyydellä. Olet melkein voittaja, elämäsi mahdollisuus tässä nyt lipuu, melkein valittu, olet melkein se paras, melkein sitä ja tätä. Hiton läheltä liippaa sen sata mahdollisuutta, noin niin kuin viikossa, meinaan. Sillä näitä onnenosumiahan napsahtelee tasaiseen tahtiin.
 
Ei sen puoleen, kaikesta huolimatta luulen olevani onnekas, monessakin asiassa. Pienistä krempoista ei niin väliä, kun tuntuu, että ehkä tämä paattimme sittenkin pysyy pinnalla, kurssi on kääntynyt. Miehen työpaikka, minun opiskelupaikka, suunnitelmallisuus ja tavoitteellisuus. Onhan nekin huisin tärkeitä asioita, nähdä tulevaisuuteen ja tavoitella vaikka uutta tutkintoa, ammattia. Nehän on jo sellaisia pidemmän tähtäimen suunnitelmia, valoisia etappeja. Kun on vuosikausia joutunut elämään täysin sairaalaperspektiivistä, muiden määrittelemällä tavalla, on sekin syönyt. Samaan aikaan hetkessä elämistä olen oppinut. Turha on haikailla tulevaan, saati märistä menneeseen, on nähtävä mitä on tässä ja nyt. Millaisten asioiden kanssa lipuu eteen päin. Sillä minulla on mielikuva siitä, että matka etenee, yhä.
 
Melkein vuosi lapsemme kuolemasta, se sattuu yhä. Olen niin vereslihalla muistojeni suhteen. Kuinka kauheaa oli tasan vuosi sitten, kuinka kauheaa oli se avuttomuus. Kuinka avuttomuus oikein valui, se oli kuin paksu läpäisemätön aamusumu, sitä oli kaikkialla, se esti näkyvyyden. Samaan aikaan kun näkyvyys väheni, se myös auttoi näkemään lähelle tarkemmin, paljon selkeämmin. Mitä lapseni koki, tunsi, ajatteli, kun tunsi kehossaan kaiken. Tiesi kaiken. Voiko siinä muuta toivoa, kuin että ikävät kokemukset joskus loppuvat, niistä vapautuu ja pääsee irti.
Tässä tuplasiskon kanssa asiasta juttelin, miten se viime vuosi ja siskon kuolema muistuvat ja mitä niistä ajattelee nyt. Kuulemma kaikesta huolimatta se yllätti, ehkei sitä lapsen perspektiivistä kyennyt tajuamaan kuinka huono tilanne oli, kun kuitenkin kotona kykenimme asumaan. Onhan se näinkin, kuolema tuli tavallaan sitten nopeasti, tuosta vain seuraavan mutkan takaa, onneksi. Yllätti ja yllätti, sekin on jännä, että yllättää, vaikka asialla meitä marinoitiin sen kymmeniä kertoja, vuosia. Toki lapsillekin kerroimme useista ennusteista, mitä saimme kuulla. Viimeiset 26 tuntia sairaalassa, se ei ole paljon, pitkässä juoksussa. Kyllä sissimme veti hyvin, pärjäsi ja jaksoi. Muistan yhä miltä tuntui sen viimeisen kerran nousta taksiin ja lähteä kohti tuntematonta ja samaan aikaan kokea, että saa lapsensa viimein turvaan, viedä lapsi kotoa lopullisesti. Ne ovat kipeitä muistoja, melkein fyysisiä. Kun tietää, ettei voi auttaa, ei voi muuta kuin toivoa kuolemaa omalle rakkaalle.
Muistan kuinka olimme pihatöissä, -talkoissa, metsässä, koulukuvassa, kaikkialla. Olihan myös se järkyttävää, kuinka kalenteri terapioineen hallitsi elämäämme, ei siinä paljon itsemääräämisoikeutta ollut tai lapselle armoa. Toki lapsemme tilanne oli moninainen, lukuisen eri tekijöiden summa. Jokainen spesialisti näki oman asiansa, vaati aina vain enemmän. Vaadimme mekin, spesialisteilta, ei sen puoleen. Mutta välillä oli tunne, että pitäisi muistaa, että kyseessä on nuori murkkuikäinen tyttö, hänelläkin on tahtonsa, vahva sellainen. Ettei se henkilö oireiden takaa unohtuisi. Toki vuosi meilläkin aikaa oppia aivovaurion tuomiin asioihin, monivammaisuuteen, olihan sekin lyhyt aika, syöpää saimme sentään harjoitella, melkein kuusi vuotta.
 
Nyt alkaa neitejä nousemaan, kellot soi. Kouluun, niin se on tämäkin kouluviikko pian purkissa, taputeltu. Tytöillä on kivoja suunnitelmia tälle iltaa, jokaisella omien kavereidensa kanssa. Ukkokultakin on mökkeilemässä, kaukana. Jospa minäkin uskaltautuisin hiomaan tanssiliikkeitä, ainakin tytöt toivoo, että poistun paikalta illalla.
 
Minulla kävi eilen vieras, jälleen uusi ihminen, joka tavallaan kulkeutui tähän rinnalla kulkijaksi. Olihan hyviä keskusteluja, uusia ajatuksia itsellekin, ai että. Kiitos vielä tätäkin kautta. Jotenkin on ihmisiä, joita tulee ja joita menee. Vuosien saatossa muutos on ollut melkoinen. Mutta luotan siihen, kuinka asiat ajelehtii omiin suuntiinsa, en viitsi enää räpiköidä tai tehdä suuremmin vastarintaa, jos näin on niin menköön. Luotan yhä enemmän omiin fiiliksiin. Osa saa tulla, jäädä, osa menee ohitse. Jostain syystä pohojalaisena tulee mieleen tulviva joki ja jäälautat. Osa lipuu ohi, osa kolisee ohi, osa kertyy rannalle ja tekee vaikutuksen. Onneksi kaikki eivät rannoille kipua, sillä siitähän on seurauksena tulva, vedenpaisumus.
 
Pikkukissamme saivat (etä)kummit. Kummipyyntö tuli ihan muualta, kuulemma kissakuva teki vaikutuksen. Samainen henkilö on myös kiiltomustan kollimme Väinön kummi. Kun hän pyysi päästä Serafiinan, eli Virnun, kummiksi, tytöt kyselivätkin kollilta menikö tunteisiin, kun kummi haluaa toisellekin kissalle kummiksi. Kolli ei pahemmin kapinoinut ja niin sai kissaneiti kummitädin. Sitten heräsi kysymys, Topilla ei ole kummia, voisiko tämän kummitädin puoliso ryhtyä sellaiseksi. Saimme siihen myöntävän vastauksen, ai että, hieno asia. Tasapeli, kummallakin on nyt oma kummi.
Eilen riiviömme täyttivät kolme kuukautta. Onhan ne , aivan suunnattoman ihania kissoja, joskin riiviöitä. Kahdestaan ne keksivät jos jotakin. Meillä roikkuu ikkunassa verhot, jotka olen vuonna 1994 hankkinut floristiopiston lopputöiden somistekankaiksi. Nostalgiset siis. Niissä nämä riiviöt nyt roikkuvat. Kaiuttimet ovat myös kivat kiipeillä, vaikka kiipeilytelineitäkin on. Entäs tämän florisitin vihersisustus!  Niin lupaavan näköisiä kukkasia minulla oli, mutta nyt versiot ovat hiukan rujommat. Lehdet on reijitetty, viipaloitu, istuttu läjään, samoin kukkasilppua, saati multaa, sitä on kaikkialla. Mutta eihän niille periaatteessa voi ja kannata raivota, ne ovat lapsia. Ei nuo aikuiset enää kukkia tuhoa, eikä muutakaan. Niistä tulee kohta tylsiä sohvaperunakissoja. Virnu ja Topi ovat kotiutuneet todella hyvin, osaavat pitää puolensa ja ovat siistejä.
 Minusta ne ovat eläimille hyvät lähtökohdat, tähän laumaan sopeuttamisessa. Topi pistää hartiat levälleen, murisee ja käy ruuan kimppuun, siinä kollipojat tyynesti vuoroaan odottavat. Kuinka ihania kissalapset ovat kun pyytävät syliin, pussailevat, kehräävät ja ovat valloittavia. Juuri niin hurmaavia olentoja, kuin pitikin, kuin odotimmekin. Kissojen kujeet eivät ole siis uusi asia, tiesimme mitä on tulossa, kun moiset hankimme. Nykyään ei siis imurointi kerran päivässä riitäkään, eilen kahdesti imurilla ja muutama keikka harjalla, kun multaa ja hiekkalaatikon hiekkaa oli vähän laajemmalti kylvetty. Uteliaisuus, se on niin kivaa katsottavaa, samalla kun keskitytään johonkin tosissaan, saattaa tasapaino heittää ja ollaan jo mukkelis makkelis. Siinä kaveri sitten pöllästyneenä katsoo, mihin se meni, mikä sille tuli. Niille ei voi kuin nauraa, tietty ottaa opiksikin, heittäytyä itsekin elämän asioille yhtä uteliaaksi.
 
No niin, kello on melkein puoli kahdeksan. En läheskään kaikkea mielessä pyörivää tänne ehtinyt takomaan, mutta melkein... Ei vaiskaan, ei lähellekään, kunhan hiukan pinnasta rääpäisin. Olen kahvini melkein juonut, olen herännyt. Melkein voisin röntgeniin soittaa, olisiko kontrollikuvausaikaa keuhkoilleni, siitähän alkaa olla jo melkein kuukausi kun antibiootitkin loppui. Aika raksuttaa, nyt tartun tähän hetkeen, eihän ne suunnitelmat muuten toteudu!
Asioilla on tapana järjestyä, ainakin jollakin tavalla, melkein ainakin...

maanantai 4. syyskuuta 2017

AAMUSUMUJA


Heijastuksia ja hiljaisuutta

Minne katoaa rautatie, imaiseeko sumu sisäänsä?


Pitkospuukuvakulma

Aamuaurinko sumun seasta venyttelee säteitään

Amatzoninliljaneitikissa

Ihanat

Niin kaunis on hiljaisuus

Kastepisaroita seitissä

Hiivin yöpaitasillani aamukasteisessa, aika raikkaassakin, pihassa. Jälleen tsiikasin ja tsuumasin pelloille vasten aamuaurinkoa. Mitä ihanuuksia siellä erottuukaan, kun aurinko siivilöityy vasten sumua, kastetta, aamua ja kaiken maailman seittejä.
Tänään paistaa aurinko, hyvä niin. Toissa aamuna oli oikein kunnon harmaa hernerokkasumu. Paksua, väritöntä ja selkeästi rajaavaa. Sekös vasta olikin meikäläiselle mielenkiintoista tsiikattavaa. Kuinka paljon se aamusumu aiheuttikaan ajattelemista. Mitä on sumun takana? Mitä se kätkee? Jatkuuko oleminen, rautatie, joki, tie, pelto... ihan turvallisen tutusti sumun takana, voiko siihen luottaa. Päästää vain menemään ja kohti, vaikka nyt sillä autolla. Entäs jos sumun jälkeen kaikki loppuukin, plut, siihen loppui tie ja putosit äärettömyyteen. Tsuku tsuku, siihenpä sumuseinään sekin rautatie loppui, nyt veturi kuopii kaurapeltoa. Kun tyyni joenpinta siirtyy yhä kauemmas, missä alkaa taivas, milloin katoaa horisontti. Entäs jos onkin maapallo pyörinyt niin nopeasti että sumun jälkeen onkin pelkkää vettä, eikä se kohtaakaan taivasta.
 
Harmaa sumu, on myös erittäin vähäeleistä, kuitenkin todella puhuttelevaa. Rannassa kuvasin heijastuksia. Kun kaikki on eleettömän tyyntä, voiko erottaa heijastusta alkuperäisestä, jos vaikka ylösalaisin kuvan kääntää. Kumpi on heijastus? Mistä kohtaa se alkaa? Huikeita harmaan eri sävyjä, vähäeleisen koskettavasti. Samaan harmauteen ja sumuun kun lisää myös hiljaisuuden, onhan siinä aistiminen. Ai että, meikällä ihan kohisee aivoitukset, kun ei näe liian pitkälle, kun mielikuvitus alkaa laukata ja sumu on niin puhuttelevaa.
 
Viikko on mennyt paikoitellen kuin sumussa, kovin paljon uusia asioita, samaan aikaan hiki yhä otsallani helmeilee. Kuinka huonoon kuntoon, sitä keuhkonkuume vie, ärsyttää. Kuinka pitkään se muistuttelee, aiheuttaa hikeä ja sumua. Välillä pelkäsin jo moisen palaavan, kun yskä yltyi, ääni meni ja olotila nuupahti. Nyt taas porskutan, perjantaisen sumuisen notkahduksen jälkeen.
Viikolla olen käynyt tekemässä henkilökohtaisen opetussuunnitelman vai onko se oppimissuunnitelma, hiukan termejä vielä haeskelen. Onhan oppimaan oppimisessa opettelu. Työssäoppimispaikkojakin minulla oli sitten liikaa, hamsteri hamstrasi liiaksi saman tyyppisiä opintopisteitä. Mutta kun ei vaan ymmärrä, läheskään kaikkea, mitä varmaankin pitäisi ymmärtää. Missä pitäisi olla ja milloin, mistä sen tiedän. Mistä sen löydän, kun on sen kuusi eri kanavaa, josta pitää tajuta bongata asioita. Onneksi minulla on pitkästi aikaa oppia, ottaa loppukiri sitten kahden vuoden kukuttua, kun tajuaa mitä olisi pitänyt tajuta. Mitkä kaikki on viheltänyt ohi. Tavoite on siis itselle oppia opiskelemaan nyt jotensakin jouluun mennessä.
Sitten on noita hyväksi luettavia, onhan noita tutkintoja plakkarissa, mutta kun haluan oppia ja päivittää myös opittuja asioita. Samaan aikaan on asioita, joissa voisin mennä näyttöön suoraan. Kun annetaan luettelo asioista, meikä käy sen läpi nyökytellen, luullen osaavani. Mutta kun on taas oma luulo ja se todellisuus, siinäkin on sumuverho välissä, missä alkaa osaaminen ja missä loppuu luulo. Mikä on pelkkää heijastusta? Kun sitä saattaapi jopa luulla liikoja, sitten tajuaa ettei osaakaan.
Sitten nuo omat ideat, tutkintoon ja opiskeluunkin liittyen. Niitä puskee tulemaan ihan tutisten. Kaiketi ne ovat uloskin päin näkyvissä, kun periaatteessa ihan uusi opettaja, ihan uusi aihepiiri ja minusta oli luettavissa "Tiinalla loistaa silmät siihen malliin, että taisi keksiä jonkin idean..." Keksinhän minä, muutaman, eikä sumusta tietoakaan. Selkeitä, visioita ja suuruudenhulluja. Kun sitten näyttöjen kautta tähdätään tutkintoon, pitää ajatella myös realistisesti, monta ideaa olen jo tsuumannut paljon pienemmäksi. Suuruudenhulluna kun ajattelen heti laajasti. Otin lisäkursseja mm kovista materiaaleista kuten puusta. Heti kuvittelin kokonaista ruokaryhmää, isoa ja rouheista pöytää, jakkaroilla tai penkeillä... Kuulemma ohjatusti aloitetaan puisesta laatikosta, liekö korulipaskokoa se todellisuus. Rouheisuuteenkin minulle jo ehdotettiin pöydän hinaamista auton perässä kansi alaspäin Piippola Ylivieska välillä, tulisi aitoa kulumaa ja sitä rouheutta. Loistava idea sekin, mielikuvitus alkoi heti laukkaamaan. Paras olla paksu kansi, että kestää vedellä perässä. Jos vahingossa vetää jalat tietä viistäen, saattaa tulla matala pöytä kun jalat lyhenee...
 
Pääsin siis Kelan uudelleenkoulutettavaksi, mielettömän hieno asia. Samaan aikaan olen todella hämilläni, eikö minun enää tarvitse joka ainoa kuukausi todistella olemassaoloani, täyttää lappuja lappujen perään. Sitä sain tehdä koko Aurinkolapseni sairausajan. Aina kyseenalaistettiin ja kellotettiin menemiset. Muista pyytää todistus sieltä ja lähettää sinne, tänne ja tuonne. Nyt kuulemma riittää todistelu lukukausien vaihtuessa. Haloo! Hienoa, en kapinoi, mutta en tahdo uskoa ja luottaa sitten millään. Yritän opetella. Tosi otsakurttuja aiheuttaa tuokin, olenko varma ettei se ole vain sumua, sitten sanotaan että olisi pitänyt sitä ja tätä, etkö sumupää tajunnut.
 
Olen maalannut, minulle se on edelleenkin kanava tulkita itseäni ja mieleni liikkuja. Nautin suunnattomasti, kun olen sohvankulmasta jopa autotalliin päässyt. Olen yrittänyt maalata jopa heijastuksia, vähäeleisiä sumuja, saada sumuisten aamujen tunnelmia toistettua. Koukuttavaa.
Perjantaina ripustin Himangalle Kievarila Kissankelloon näyttelyn. Ihana rouheinen kahvilaputiikki. Tälle viikkoa kenties seuraava näyttely on nousemassa, ainakin taulujani kyseltiin. Nyt on siis kuudes näyttely menossa Aurinkolapseni kuoleman jälkeen. Olen kaiketi ollut tuottelias, luova, kanavoinut suruani ja tunteita maalauksien kautta. Enkä koe siitä ainakaan itselleni haittaa olleen. Onneksi olen kyennyt moiseen.
Kun järjestin tuon elokuisen tauluarvonnan, se oli positiivinen kokemus itselle, olin suosioista hämilläni, otettu. Sain huikeita kirjeitä, tarinoita kuultavaksi ja luettavaksi. Jos jokin työni saa jonkun toisen elämäntarinan kiteytettyä, tai jonkin vaiheen vaikka sumun keskeltä, niin olenhan minä onnessani. Kun vaikka kipeästäkin aiheesta halutaan taulu seinälle, eikö se ole juuri sitä asioiden kohtaamista ja käsittelyä. Voimaantumista. Kun päästään sinuiksi kipeän asian kanssa.
 
Lauantaina päädyimme luontopolulle, pitkospuille, sieneen ja laavulle. Ilma oli mieletön, luonto samoin. Meikän piti taas pyllistellä pitkospuilla, kumarrella kuvaamaan. Kamera voisi laulaa jatkuvasti, varmaan laulaakin aivan liikaa. Mutta yritän koko ajan myös oppia, tallentaa, oivaltaa. Suo on hieno paikka, kun taivas on niin pitkällä, pilvet viistää maata, kun näkymä on rajaton. Rajattomuutta ja iloa koirammekin löysivät, kun piti menomatkalla pulahtaa jokaiseen turvesuo-ojaan ja puroon. Olivathan ne näky ja tuoksukin oli huumaava. Välillä niillä oli tarve tutustua suohon pitkospuiden alikin, kaivaa ja kontata. Paluumatkalla nekin olivat jo sen verran väsyneitä, että riitti polkujuoksu. Kun ne koko ajan tarkistelivat polulla kulkevaa letkaa päästä päähän. Kyllä koin, että ne minusta huolen pitävät. Minä tietenkin paluumatkalla bongasin sieniä, jäin porukasta jälkeen kun sienenkiilto silmissäni hurahdin. Koirat palasivat aina hakemaan. Muistuttamaan, että voisi matka edetäkin, eikä mennä aina vain syvemmälle metsään.
Syksyinen luonto on huikea, nautin niin väreistä, tunnelmista. Kyllä luonto osaa antaa parastaan. Samalla tulin miettineeksi, onko sienen ruskea sen suojaväri, ettei tulisi poimituksi ruskeiden lehtien seasta. Tarviiko ne suojaväriä? Samaan aikaan luulen, että sieni haluaisi tulla poimituksi, mutta kiusanhenget ruskalehdet tekevät siitä vaikeampaa. Ihan luulen syöneeni ruokasieniä, en myrkkysieniä, mutta moisia ajatuksia herää siitä huolimatta.
 
Eilen kävin lapseni haudalla. Istahdin autoon ja aloin seuraamaan läheiselle leikkikentälle mitä siellä tapahtuu. Siellä heilui ja touhusi vanhaan tuulipukuun pukeutunut mies. Äkkiseltään hampparin näköinen, voisin luokitella laitapuolen kulkijaksi. Epäsiisti olemus, harmaat hiukset repsottivat, olemus oli nuhjuinen ja vaatteet aitoa kahdeksankymmentälukua. Mitä hän teki leikkipuistossa? Lapsia hänellä ei ollut mukana, yksin oli. Hän keräsi puistossa hujan hajan olleet hiekkaleikkikalut ja ämpärit. Kaateli niistä vedet pois, pinosi ne siististi ja laittoi ne hiekkalaatikon kulmaukseen. Kuka lie olikaan ne levittänyt ympäriinsä, jättänyt levälleen ja sotkenut, hän sen siivosi. Minua lämmitti mielettömästi hänen tekonsa, häpesin omaa ajatustani siitä, että luulin hänen tekevän jotain väärää siellä, kun tein johtopäätökseni olemuksen perusteella. Moniko meistä jättää asiat hyvälle mallille tai siivoaa muiden sotkuja ohimennen. Mikä hänen tarinansa oli? Kun hän sai paikan ojennukseen, hän lähti kävellen, oikaisi pihojen poikki ja katosi. Mutta hän herätti jälleen omassa sumukuplassani paljon ajatuksia, onneksi näin ja tajusin hänen hyvyytensä muille. Toisaalta kiittääkö kukaan häntä, tajuaako kukaan hänen epäitsekästä tekoaan? Tuskin. Mutta minulla on siitä miehestä tarkat tuntomerkit mielessä, voin vaikka käydä kiittämässä jos bongaan hänet puistonpenkiltä. Aikoinaan Helsingissä kun puistoissa pyörin Aurinkolapseni sairaalajakosilla, moista kassialma-ajattelua paljon harrastin. Mikä tarina heillä on, miksi he ovat siihen  ajautuneet, vai onko se kenties oma valinta? Uskon monen kätkevän surullisen tarinan sisäänsä ja todella herkän ihmisen, kenties heitä ei ole autettu silloin kun he olisivat sitä tarvinneet. Kuinkahan minä moisen osaisin kuvittaa? Maalata...
 
Pikkukissoillamme ei ole aamusumuja, heti ovat täydessä touhussa kun silmänsä aukaisevat. Kukkaruukkuja harrastavat todella ahkerasti. Mieletöntä on se keskittyminen milloin mihinkin puuhaan. Vesihanan tippasu on myös niille koukuttavaa. Äskenkin vessan lavuaarissa piti olla ja seurata pää keikkuen jokaista tippaa. Yritän imeä, tai ehkei minun edes tarvitse imeä, tuota kissalapsellista uteliasuutta asioihin. Taidan jo muutenkin perehtyä kaikkeen pää kallellaan ja kauheasti miettien.
Eilen aamulla minua harmitti, kun nukuin upeiden aamusumujen ohi. Heräsin vasta kun aurinko jo paistoi. Illalla taas torkahdin ihmeelliseen aikaan, varmaan kahdeksan jälkeen kun sohvalle istahdin lukemaan. Heräsin nuppi sumussa ja ihmetellen ennen iltayhdeksää. No joo, moinen torkahdus kyllä heti yöuniini vaikutti, heräsin keskellä yötä ja piti valvoa tovi. Onneksi herätyskello herätti puolivahingossa tälle aamulla 6.40 ja päädyin heti aamusumuja bongaamaan. Aamu on ihmisen parasta aikaa, oli sitten sumua tai ei. Tykkään aloittaa aamuni kohtuu aikaisin, se antaa hyvät lähtökohdat päivälle, kun ei nuku asioiden ohi, saati hienojen aamusumujen. Nyt on aika pyöräyttää aamupalaksi sienimunakas, nam.
Hyvää alkanutta upeaa syysviikkoa, muutamaa kivaa, salaperäistä ja koukuttavaa aamusumua itse kuullekin.