perjantai 8. joulukuuta 2017

JOULUVIEROKSUJA

 

Keksin tälle aamulle itselleni uuden termin, nimittäjän, analyysin. Kun mietin mikä olen tämän päälle painavan sesongin suhteen. Olen siis jouluvieroksuja. Vieroksun tuota ympärillä vellovaa hysteriaa, kaupallisuutta, älytöntä turhuutta. Mitä kaikkea pitäisi tehdä, olla hankittuna, olla haalittuna, olla hamstrattuna. Olen jopa kauppoja vältellyt, kauhukseni kävin isommassa marketissa viikolla ja joulutietoisuus suorastaan vyöryi ylitseni, jäin sen alle, se peitti minut tukahduttaen. Haluan olla jouluihminen ihan muista syistä, tiedän myös olevani, kunhan saan vieroksunnan käsiteltyä.
Minä kun olen sitä mieltä, ettei sitä ihmisarvoa, hyväksyntää ja arvostusta tulisi mitata kulutuksella ja lahjonnalla. Ei sillä, tykkään antaa lahjoja, muistaa kaikkina juhlina läheisiä, mutta se on välillä jouluna niin väkinäistä, pakkopullaa monellekin. Pitää ja pitää, minä kun toivon monenkin asian lähtevän sydämestä, ei pakosta. Saati velvollisuudesta ja paineesta.
Isovanhemmat (kummit, vanhemmat) hikoilevat lastenlastensa vaativien lahjatoiveiden kanssa, osaako ostaa kaikkea, oikeaa ja riittävätkö rahat. Kun pitäisi olla tasavertainen koko lastenlapsilaumallekin, kenties. Voiko kieltäytyä, olla hankkimatta sitä mitä määritellään valmiiksi, pyydetään tai pakotetaan. Tyytyykö nykylapsi villasukkiin, kirjaan tai johonkin ajattomampaan, tai vaikka itse tehtyyn lahjaan. Eikö mummu ole hyvä mummu, jos ei toivottuja muotireleitä, kotkotuksia, pinnallista tai materiaa hanki. Voiko pappa kieltäytyä hankkimasta peliä, jossa hakataan, tapetaan tuhotaan ja ostetaan uusi elämä tuosta vain. Jos pappa on itse vaikkapa sotaorpo, tai aikaisemmissa sukupolvissa on elämä kertaalleen menetetty, eikä sitä oikeaa elämää voi hankkia marketista tai Visa-kortilla lisää. Tai maksaa osamaksulla, jos tuli tuhonneeksi muutaman elämän liikaa tai epähuomiossa. Yksi (ihan hyväkuntoinen, joskin eläkkeellä oleva) mummu mietti muutama viikko sitten, kuinka raskas joulunaika hänelle aina on, kun pitää passata, olla valmiudessa, palvella ja paapoa. Voisiko hän lapsilleen sanoa, että tehkää joulunne itse, luokaa omat perinteenne, käykää joulun jälkeen tai muulloin, älkää tulko jouluksi asumaan ja odottamaan valmista. Rohkaisin häntä kertomaan oman toiveensa! Jouluhan on myös yhdessä tekemisen aikaa. Meidän joulutraditio suvulla on ollut nyyttärit, se on toimiva ja ihana juttu, kaikki kantavat osansa yhteiseen pöytään.
 
Varmaan omaan jouluun virittäytyminenkin pääsee jossakin vaiheessa vauhtiinsa, mutta vielä ei syki, ei olleskaan. Jouluhysterian kapinamieli on paljon vahvempana meikäläisellä, ainakin tänään. Kynttilät meillä palaa kesät talvet, lähes yötä päivää. Joulukortteja olen tehnyt, satoja, joulukirjettäni makustelen ja ajattelen. Tykkään tehdä niitä, samoin saaristolaisjoululeipää ajattelen leipoa. Mutta tuskin hurahdan viiteen erilaisen kuivakakkuun, kahdeksaan uuteen reseptiin, hankin paljon ylimääräistä. Tiedän tasan mikä ruoka menee meidän huushollissa, sillä pärjätään, hyvä niin. En pakota syömään lipeäkalaa, en laatikoita, en luumuja tai herneitä. Ajattelen joulun olevan, isolla toivomuksella, sopuisaa aikaa, en siis ala moisia pakkoruokia veivaamaan. Itsenäisyyspäivänä kokeilin hasselbacanjuureksia, perunoista idean version virittelin, ja hyvää tuli. Helppoa, kuorineen viiltoja pintaan, valkosipulivoisulalla sivelin, korppujauhoilla kuorrutin. Uunin kautta lautaselle, palsternakkaa, perunaa, porkkanaa ja punajuurta. Kylkeen lihaa ja salaattia. Helppoa ja halpaa, ja ennen kaikkea hyvää. Kinkkua tulee menemään pitkin päivää ja yön hiljaisina tunteina, paljon. Rosolleja ei niinkään, raikkaita salaatteja kylläkin... Torttuja leivotaan yksi satsi, toissajouluna hirmusatsi, jonka koirat salaa söivät.
Mitä kuuluu joulusiivoukseen, en vaihda hyllypapereita, en joka huoneen verhoja. Jouluhämähäkinseitit saatan imuroida tai huitoa pikaisesti seinähyllyistä, tai sitten himmennän valaistusta. Typyt viikko sitten omat huoneensa mööbleerasivat, siivosivat perusteellisesti, vaihtoivat jopa kamareita ja niitä verhoja... Hyvällä mallilla siis sekin, silausta vailla. Minä käyn vielä viikon koulussa, jahka sieltä palaan, saatan koulu/harrastus/puuhapussini jouluksi kätkeä, ellei sitten inspiraatio ole tullakseen juuri sesongin lähestyessä. Josko maalaisin jouluhysteriassa suurimmat teokseni tai sitten päätän ommella koko suvulle chanelletyynynpäällisiä ja kalannahkakukkaroita... Tai valaa betoninalleja, lyhtyjä, ovistoppareita, aplikoida joulupaidat tai ostoskassit. Eihän sitä taas tiedä vaikka tämä joulukapinamieleni hiukan tasoittuu ja saan uutta intoa tulevasta villasta tuotteeksi kurssista...
 
Mutta nyt yksi typyistä kotiutuu koulusta, käymme asioilla ja sitten lähden terveyskeskukseen poistattamaan varpaankynttäni. Siinä sitä on hysteriaa tarpeeksi tällekin päivää. Ulkona on hirmukinokset tuoretta lunta. Aamulla mietin, onko se luonto nyt kaunista ja saako siitä hyviä kuvia, lumipyryn ja -myrskyn jäljiltä. Puut ovat paljaina, oksia pitkin poikin. Mutta kinoksissa on kauniita notkelmia, taitoksia, aaltoja ja taidetta. Sen verran olen ulkona varpaisillani käynyt, että havaitsin sinisen hetken vahvan sinisyyden, kykenin erottamaan valojen ja varjojen hienot vaihtelut. Lumikinosten kauniit muodot, yllättävät veistokselliset keräytymät. Kuinka puhdasta ja kaunista, ajattoman koskettavaa, puhuttelevaa ja vilpitöntä. Sellaista joulunaikaa itsekin tavoittelen. Kunhan tästä vieroksunnasta ja kapinastani tokenen. Kyllä tämä tästä vielä hyvänmielenjouluksi muuttuu....
 

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

TUNNELATAUSKELAUS

 




Aamulla herätessäni ajattelin kuinka hyvä on herätä. Monellakin tapaa. Ei väsyttänyt, olo oli pirteä, ei aikatauluja, kodintuntu ympärillä. Mies ja kuusi elikkoa samassa huoneessa, jopa samassa sängyssä, en kerro kuka oli missäkin. Tytöillä asiat kaiketi hyvin, Aurinkolapsellamme asiat hyvin. Ikävän kyllä tunnistin heti, huikkasin huomenet yläilmoihin, sinkosin suuren määrän tunnetta. Jälleen myös suuren määrän kiitollisuutta ylitseni vyörytin, siitä, että minulle annettiin lainaksi niin huikea lapsi. Vaikkakin se myös minulta riistettiin.
 
Eilen kun kävin haudalla, mietin että uusilla hautakummuilla on tuore suru, meidän surumme ei ole enää aivan tuore, vaikka se onkin läsnä. Suru muuttaa muotoaan, jollakin tapaa ikävän ja suruni kanssa olen ollut enemmän herkillä kuin ensimmäisenä vuonna. Kenties ensimmäinen vuosi oli taistelua ja selviytymistä päivästä toiseen, vaikka luulenkin suhteellisen hyvin selvinneeni. Nyt kun suru ei enää ole niin kauhean tuore, se antaa merkkejä jälleen uusilla tavoilla ja yllättävissä tilanteissa. Se on laajempaa, se ei ole niin tiivistä ja kompaktia. Mutta samalla ikävä ja suru on äärimmäisen kaunista, jopa voimauttavaa, sillä kykenen tuntemaan ja kaipaamaan. En siis ole niin jumissa suruni kanssa, ettenkö reagoisi tai tajuaisi tunteitani, ikävästä kiitollisuuteen ja kaiken maailman muita versioita.
Tosi rankkaakin on olla vahvasti tunteva, onhan sekin olotila. Testien mukaan olen vahvasti tunteva ihminen, aivan överi, moni muukin asia menee niin tunteisiin. Joten välillä tunnehyöky on todella ravisteleva, mutta edelleenkin nopea. Niin, en tiedä voiko moista sanoin kirjoittaa tai selittää, mutta tunnen ja kipeästi välillä. Mutta voin kipuilla kaiken muun elämisen ohessa, onnekseni se kipu ei ole minua lamaannuttanut. Siitä olisi varmasti paljon rankempi nousta, minulla on kivulleni monta tapaa purkaa ja käsitellä sitä. Samaan aikaan tunnen kuinka lapseni minulle on kaiken tämän nykyisen mahdollistanut, opettanut ja antanut.
 
Kelaanpa viime viikkoja hiukan taakse päin, mitä olen tuntenut. Ensinnäkin viime sunnuntain oli erittäin poikki, sieluun sattui ja kyyneleet vain valuivat ilman sen konkreettisempaa syytä. Mitä ilmeisemmin tämä oli vahvan tunnelatauksen syytä, jonka taas aiheutti mm. Huurteinen maa konsertti. Konsertissa sain olla mainosten teossa mukana ja ihan konkreettisesti lavastamassa/somistamassa lavaa. Väliajan jälkeen tauluistani otokset pyörivät koko salin täydeltä musiikin tahtiin kaikelle yleisölle. Suurimmassa roolissa oli kuitenkin sanoitusteni kantaesitykset. Mitä ilmeisemmin olen teksteihin pistänyt palan sieluani mukaan. Siis olen kirjoittanut todella henkilökohtaista ja kipeääkin, ei siis mitä ilmeisemmin.
Kun omat sanat, ajatusvirrat, tunteiden sanoitukset, saavat sävelet, saavat stemmat, alkavat soida onhan se järisyttävä tunne. Käsittämätön fiilis. Kun ihmisten suusta tulee minun aivoitustani, kauniin melodian kera, sitä on todella vaikea selittää. Välillä harjoituksissa on pala ollut kurkussani, myös kuorolaisilla. Mutta se on soinut, kuoro on ollut vahvasti mukana, varmasti myös surutyöni jakamisessa. Vasta nyt senkin akkaporukan tärkeyden tajuan, se on ollut minulle vahva verkko, jossa olla reilun vuoden ajan. Kun Enkelin hento kosketus esitettiin konsertissa siinä oli paljon muutakin mukana, se oli minulle aivan älyttömän vahva kokemus. Mutta pystyin laulamaan, nauttimaan ja eläytymään. Yleisö tykkäsi, meidän tekijät kukitettiin, laulu pyydettiin uudelleen ja yleisö taputti seisaallaan konsertin päätteeksi. Se että sain olla osa tuota, jopa omien tekemisteni kautta, ei sitä tässä yöpuvussaan tukka sekaisin ja kamarin nurkasta voi käsittää. Sunnuntaina vein saamani ruusut innoittajani haudalle, hän on ne ansainnut, hänestä minä yhä inspiroidun kun koen jotain noin vahvaa. Hänestä olen niin suunnattoman kiitollinen.
 
Mutta kelaanpa hiukan muutakin, sillä viime viikolle pukkasi hiukan ruuhkaa. Enkä aina tiennyt mikä olisi se tärkein rooli, missä minun kuuluisi olla. Äidin muutto sattui samaan aikaan kun lavastaminen, harkat ja esitys. Ainutkertaista sekin, mutta en voinut muuta kuin pyörähtää paikalla mennen tullen palatessa. Mutta homma tasan hoitui ilman minuakin, kiitos perheen ison yhteisen hiilen ja tekijöiden. Mutta tunnelataus tuohonkin liittyi, monelta kantilta, liittyy yhä. Samoin minulla alkoi jälleen näyttely Himangalla, Kievarila Kissankellossa. Työssäoppimispaikassani oli joulumyyjäiset, jotka olivat myös aherruksen ja tavoitteiden huipentumat. Veivät aikaa ja rahkeita. Niin ja minähän teen myös iltatöitä, ihan ansaitakseni valuuttaa opiskelijaperheeseen. Sattuipa siihen myös kouluviikko ja todella innostavat aiheet. Oli plastista sommittelua, viivoilla leikittelyä, ohjaustoiminnan syvempää tarkastelua, tyynynpäällisten ja laukun ompelua ja kirjasta laukuksi iltakurssi. Päivissä ei tahdo nuo tunnit riittää, sillä meikäläisen överi innostus sieppaa niin mukaansa. Moni asia on ollut useiden kuukausien työn tulosta, osa taas nopeidenkin turnauksien tulosta. Mutta kaikki sattui viime viikonlopulle, saa se tunteisiin mennäkin. Edelleenkin tunnen mihin kykenen, tiedostan ja osaan aikatauluttaa. Kaikki saatiin purkitettua ja koin vahvoja onnistumisen tunteita. Saa siinä, ja pitää, väsynyt ollakin moisten jälkeen.
On huikea tunne, kun jotenkin onnistumisia ja etappeja rytisee, en ole olemassa ja "riehumassa" turhaan. Kokemani ei ole turhaa, siitä voi olla hyötyä myös muille, kun asioita voi jakaa. Välillä kun olen pitänyt itseäni turhakkeena, nyt se on hiukan lieventynyt. Toki suurimman osan asioista olen tehnyt talkoilla, ilman korvausta, tekemisen ja innostuksen voimalla. Kyllähän sellaiselle aina on kysyntää, nyt on pakko rauhoittaa, jotten hajota itseäni liikaa ja väsymällä väsy.
Haudalla olen kohdannut myös tuoretta surua, täysin järjettömän yllättävää. Mutta samalla olen myös kokenut, että minun kuului olla paikalla juuri silloin. Sillä tämäkin äiti oli lukuisia kertoja minua omassa surussaan ajatellut. Jos voin tukea, jakaa, kulkea rinnalla, sen teen.
 
Työssäoppimispaikoissani olen ollut tekemisissä vammaisuuden koko laajan kirjon kanssa. Viihdyn, olen saanut hyvää palautetta ja arvioinnit huippuluokkaa. Samaan aikaan olen kokenut myös helpotusta siitä, ettei minun lapseni tarvitse pyöriä niissä piireissä. En tiedä osaanko ymmärrettävästi selittää, mutta pääsääntöisesti vammaiseksi on synnytty, siihen on kasvettu, ei ole kokemusta muusta ns. terveestä tai normaalista elämästä. Vammainen on monta kertaa tyytyväinen siihen omaan elämäänsä, kun ei ole vertailukohtaa. He pärjäävät, monet pärjäävät hyvinkin, mutta osa tarvitsee suuren määrän apua. Oma lapseni sai olla terve lapsi, tietää mitä on terveys ja normaalius, pärjätä, olla liikkuva ja lahjakas monella sarkaa. Kaikki tämä itsenäisyys otettiin aivovaurion myötä pois, muiden armoille heitettiin, vaikka sisällä kehonsa vankina oli edelleen sama 13-vuotias. Kuka pystyy määrittämään tai ymmärtämään sen tuskan ja ymmärryksen jota hän sisällään koki? Kun oli täysin muiden autettava ja armoilla. Päättäjien mielestä hänen paikkansa olisi ollut laitos, koska he eivät lastani tunteneet ja ymmärtäneet. Tavallaan se helpoin ratkaisu, laitostaa. Samaan aikaan opettajat, läheiset ja tuntevat olivat sitä mieltä että muiden ikäistensä pariin, avustettuna ja autettuna, siellä hänen paikkansa on. Samoin sisaret pitivät hänen puoliaan, napakasti ja tukien. Vaatteet he valitsivat, koska tiesivät ja ymmärsivät mistä hän tykkää. Musiikki oli sitä mistä hän piti, ohjelmat ja mieliteot entisiä. Tytöt puolustivat häntä napakasti, sanoivat mitä hän haluaa ja tarvitsee. Samoin me itse tiesimme ja se hänelle mahdollistettiin. On onni, että jaksoimme taistella, vaatia, hoitaa ja olla hänen puolellaan ymmärtäen. Vammaispuolella kuulemma ymmärrän ja luen hyvin eri asteisia ihmisiä, löydän kanavat ja vahvuudet. Viihdyn ja koen työni tärkeäksi, vaikken tietoisesti ole sinne sektorille hakeutunut. Työlläni on merkitystä. Joka ainoa päivä olen myös kiitollinen siitä, ettei lapseni tarvitse olla moisessa mukana. Toivottavasti ymmärrät mitä yritän jauhaa ja avata. Yhden ystäväni kanssa olen asiasta keskustellut, hänen oma lapsensa tukehtui, täysin yllättäen. Hän sanoi ymmärtävänsä, ja kommentoi ettei hän varmaan olisi yhtään onnellisempi jos lapsi olisi saanut jatkaa elämäänsä vaikeasti vammautuneena, sillä hapettomuudesta olisi varmasti seurannut pahatkin vauriot... Toki jos olisin saanut itse lapseni pitää, vaikeasti vammautuneenakin, olisin erittäin otettu. Mutta edelleenkin koen, että hänen on parempi näin, olla tähtenä ja valaista elämäämme ilman huolia ja tuskaa. Hänen elämänsä antoi meille sen mikä hänelle oli käsikirjoitettu. Hänen oppinsa, elämänpalonsa ja muistonsa elää yhä erittäin vahvasti monenkin elämässä.
 
Mutta eihän minun moista noin pitänyt syvästi kelata. Kelailuni tarkoitus oli myös nostaa esille hyvinvointiyhteiskuntamme ja itsenäisen maamme ansioita. Suuri on se kiitollisuuden määrä, jota koen omaakin pappaani kohtaan. Siellä hän eturintamassa, tarpeeksi matalana, taisteli ja piti meillä tämän itsenäisen maamme.
Maan jossa hoidetaan sairaat, ei ole sotaa, saamme ajatella omilla aivoillamme, on pääsääntöisesti turvallista, rauhallista ja kaunista. Omille lapsillemme on vapaus valita mitä haluaa, kenen kanssa avioituu, jos avioituu. Ei ole pelkoa ja pakottamista, elämästä voi jopa nauttia ja siihen itse vaikuttaa. Opiskelulla voi saavuttaa paljon, myös tyttönä ja naisena on mahdollisuus toteuttaa unelmiaan. Oma Aurinkolapsemme sai kaiken mahdollisen ja parhaan hoidon, hän oli osa maailmanlaajuista tietotaitoa, huippulääketiedettä, auttamista. Siinä ei tarvinnut ajatella riittääkö varat ja kuinka, pystyimme luottamaan että asiat hoidetaan, uskalsimme luottaa huippuosaajiin. Joka ainoa kivi käännettiin, uudelleen ja uudelleen. Sen ansiosta saimme monta huikeaa lisävuotta lapsemme kanssa. Lapsemme tarina on antanut myös käsikirjoituksen uusille hoidoille, hoitokaavioille. Hänen tarinansa tulee auttamaan monia muita, selviytymäänkin toivottavasti. Hän opetti meitä vanhempina, perheenä ja myös huippuammattilaisia.
 
Haluan kirjoittaa Enkelin hento kosketus- laulusta muutaman itselle tärkeän fraasin. Hyvää Suomi 100-päivää ja ollaan enkeleitä toisillemme.
 
"Joulu on ihan lähellä, miksen tunne sitä sydämellä?
Tahtoisin pienen hetken tuntea mä sen.
Kiireen ja touhun keskellä, tunnen hipaisun korvanlehdellä.
Istahdan ja kuulen äänen ihmeellisen.
 
Hiljaa, niin hiljaa, tuo enkeli kuiskasi sen.
Hiljaa, niin hiljaa, ilosanoman lohdullisen.
 
Ääntä jään ihmettelemään, se saa oloni värähtelemään.
Kiire väistyy minusta, otteen saan joulusta.
Päälleni enkelpölyä, hiljaa leijailee höyheniä.
Tunnen joulun ilmassa, lämpönä rinnassa.
 
Tunnetko kosketuksen, lempeän häivähdyksen.
Tunnetko kosketuksen, joulun puhtauden..."

SUOMI 100


MAAMME RUNO, SUOMI 100

 

Oi maamme,

Suomi-neito kaunoinen, notkea ja laajahelmainen.

Muotosi tutut ja turvalliset, metsät, alavat maat ja joet.

Virtaa puhtaat veet tuntureiden joissa, yhä kahlaa kurjet korpisoissa.

Luonto puhdas ja rikas läsnä kaikkialla, sitä kaipaa maailmalla.

 

Suuret ikäluokat ikääntyy vauhdilla, kuka heidät hoitaa nykyisellä tahdilla?

Syntyvyys laskee maassamme, emme ole enää ole omillamme.

Pian meitä syntyy vähemmän kuin kuolee, pian tuonti-ihmiset lautasiltamme nuolee.

Rajat on auki monille, apua annamme tarvitseville.

Yhteinen valuutta on helppoa käyttää, aika euron mahdin näyttää.

Samalla luokalla on rotuja monta, tarinaa lapsella uskomatonta.

 

Koulutus on edelleen maailman huippua, eikä kehitykselle näy loppua.

Meillä kaikilla on käsissä maailman maat, ne kotiisi helpolla saat.

Rajat on auki suuntaan jos toiseen, alamme pikku hiljaa tottua moiseen.

Tekniikka kehittyy kovalla vauhdilla, pian me lennämme moottoroiduilla vesisuksilla.

Olemme monessa asiassa maailman huipulla, se ei tule pelkästään laiskottelemalla.

Äly on lähes jokaisen luurissa, elämänpalo on yhä duurissa.

 

Elämämme tempo on hurja ja kova, itsekkyys on monen suunta, ainoa ja oma.

Harva enää naapureitaan tuntee, ei tiedä mitä pinnan alla kytee.

Jokainen tuntee oman napansa, liikaa keskittyy siihen kansa.

Yksinäisyys vaivaa meitä, on paljon elämään pettyneitä.

Köyhyys ja rikkaus käsitteet laajat, heikoilla ovat tukien saajat.

Eliitti omillaan pörrää, ei tiedä kuinka arki köyhillä rullaa.

Kansamme osaa kyllä sujuvasti lukea, mutta saako ihminen tarvitsemaansa tukea.

 

Lääketiede on valtavan laaja, jokainen meistä on avunsaaja.

On lottovoitto syntyä Suomeen, voimme luottaa järjestelmien toimivuuteen.

Kaikki saavat apua kyllä, toista se on maailman kylillä.

Jaamme tietotaitoa maailmalla, moni asia ratkeaa jakamalla.

 

Maailman pahuus pelottaa meitä, Suomen rauhaan tottuneita.

Silmien sinisten on aika aueta, ei anneta maailman rauhan raueta.

Mitä voisimme tehdä hyväksi Suomen, jotta meillä on parempi huomen?

Ollaan ihmisiä toisillemme, annamme apua sitä tarvitseville.

Pidetään huolta toisistamme, seuraavat sata vuotta hetkessä saavutamme!

 

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

HUURTEINEN MAA

Huurteisen maan teemalla voi aloittaa tämän päivän. Pakkasta, lunta, valoja, sinisyyttä, huuraa ja kuuraa. Sama teema stemmoineen raikaa itsellä korvamatona, biisit alkoivat heti kuulumaan kun korvani heräsi. Illalla oli nimittäin kuoron harjoitukset, siksi. Hyväähän siinä on se, että minulla soi oikea stemma, eli altto. Paha jos korvamato olisi sopraano.
 
Laulan siis Leijat-kuorossa, meillä lähenee kovaa vauhtia joulukonsertti, joten parasta alkaa soimaan se oikea stemma. Eipä ole paljon muuten asiaa lavalle. Kivaa, joskin älyttömän sitovaa tässä vaiheessa, kun harkkoja on ripoteltu muutamat lisää. Aamulla nupissani mottona kaikui "aika aikansa kutakin", se sopinee tähän kuoroturnaukseenkin. Mielettömän hienoa on saada kaksi omaa sanoitusta laulettavaksi. Kuvittele se tunne, kun omat sanat saavat sävelen, saati sitten kun ne lähtevät soimaan kolmiäänisesti, saati sitten kun kuoro lähtee soimaan bändin johdolla, saati sitten kun akustiikka on hyvä ja sanat kimpoilevat ja ympäröivät. Se on säärikarvoja nostattava tunne. Jo yksistään se, että omat ajatusvirrat tulevat soiviksi ja muiden laulamiksi. Se on soittotaidottomalle ihmiselle todella nanna kokemus, hiukan ylitsevuotavan yllättävä.
Itsekseni myhäilen, että onneksi on tuuheat säärikarvat mitä pöyhistellä... Hah, kuivaa huumoria, muka pakkasella kukkii tuollaisena.
 
Tälle päivää oli monta hoidettavaa asiaa, on yhä. Nyt paukkasi viestejä, jotka saattaa muuttaa jälleen suunnitelmat sen kahdeksanteen kertaan. Huoli kun heittää viittansa, sekin on aina raskas kannateltava. Eilen kuuntelin radiossa juttua huolehtimisesta, kuulemma naiset huolehtivat enemmän. Kaiketi olen siis nainen, kun koko ajan huolehdin enemmän. Milloin mistäkin, miksikin ja mitenkin. Vaikka kuinka yrittää, ettei olisi huolissaan. Kait se on myös empaattisuuden ja tunnollisuuden toinen puoli, aistii, tietää, tajuaa ja sen vuoksi on huolissaan. Huolehtii. Samalla kun mietin kuinka paljon olen huolehtimalla ja huolestumalla hoitanut asioita, siinä olisi muutama asia tasan levällään tai roikkumassa, jos näin ei olisi. Ruuhkavuodet, nehän jatkuvat molempiin suuntiin omasta perspektiivistä, omiin lapsiin ja omiin vanhempiin. Tätähän tämä. Toivon toki kohtuutta tässäkin asiassa, toivon huolehtimisen määrän ja moninaisuuden kaventuvan siedettävälle tasolle. Kohtuullistuvan. Kait tähänkin pätee aika aikansa kutakin...
Aikanaan olen kirjoittanut huolihaavasta, jonka sain lapseni sairastuttua. Kun haava yritti arpeutua, tyrehtyä ja parantua edes hiukan, niin se revittiin lukuisia kertoja raakasti auki. Kuinka hauras, herkkä ja arka se on, on yhä, vaikka minulla ei enää ole lasta. Tunnistan sen olemassaolon todella herkästi. Monien repeytymisten jälkeen tiedän myös sen, ettei se tule koskaan paranemaan. Mutta toivon sen saavan kuitenkin aikojen kuluessa vahvan arven, joka ei tuosta vain ratkea, mutta samalla se on eletyn elämän ja kokemusten polttomerkki.
 
Toissayönä seikkailin jälleen Aurinkolapseni kanssa, se oli kiva uni. Usein toistuvissa unissani tiedän, tiedostan ja muistan kyllä, että lapseni on kuollut. Jotenkin yritän nopeasti nähdä ja kokea ne unet, ennen kuin hän palaa takaisin kuolemaan, kuolleeksi. Hyvin me ehdimmekin touhuta, olen jokaisesta pikavisiitistä niin onnellinen. Tuo viimeisin uni oli jälleen touhukkaan äänekäs, korvissani soi aamulla lapseni tuttu naurunrätkätys. Niillä jaksan, ne ovat itselle niin tutun turvallisia. Illalla siskoni kanssa asiasta puhuin, olipa typyni häntäkin käynyt unessa moikkaamassa. Hänkin oli herättyään miettinyt, oliko se painajainen kun kuolleiden kanssa seurustelee... Mutta ei, ne eivät ole painajaisia, ne ovat meille hyviä unia. Näinpä me molemmat olemme jatkaneet nukkumista levollisina moisten kokemusten jälkeen. Onneksi on unet, ne lohduttavat.
 
Kello käy. Hoitamattomat asiat hoidatuttavat. Vaikka on kuinka huurteista maata, se ei aina huolia ja tekemättömiä asioita poista. Kaksi kurssia olen tälle päivälleni joutunut perumaan, muutama palaveri ja varattu aika buukattu tilalle. Onneksi on tämä hyppypäivä ja sitä voi säädellä omillakin valinnoilla. Illalla olen kaiketi viisaampi, tiedän tästäkin päivästä enemmän, mitä tuli tehtyä. Tai mitä kommervenkkejä ja kompastuksia olikaan polulla. Nyt hetki ulkona on kaunis, sinistäkin sinisempi. Kuinka paljon on valkoisessa sävyjä, sinisessä sinisyyttä. Minun maalituubeissani ei ole niin paljon pötköjä, toisaalta pitää uskaltaa rohkeasti sekoittaa, sävyttää, testata ja kokeilla. Niillä voi maalata myös huurteisen maan. Sen levollisuuden, valoisan hiljaisuuden. Lähden haudalle, lastani moikkaamaan, se kummasti hyppivän sielun rauhoittaa. Antaa perspektiiviä huolille. Usein ajattelen siellä, kuinka kaunis on hiljaisuus, rakkaus hulvahtaa, ikävä kouristaa ja lämpö läikehtii vahvana yläilmoihin.
 
 
 

perjantai 17. marraskuuta 2017

KYMMENEN MINUUTIN AJATUSVIRRAT

Kirjoituttaisi, aikaa vain kymmenen minuuttia. Kirjoitan kuitenkin, vedän kympin tajunnanvirrat. Jokin valvotutti aamuneljältä, siis kävin hereillä, mutta jatkoin torkahdellen. Oliko ne ideat, ikävät, tunnit, kissat vai koirat jotka herättivät? Kuka tietää. Harmittelin tavallaan yölläkin sitä, etten ehdi aamusta haudalla käymään, toisaalta olisinhan ehtinyt, jos en kirjoittaisi. Mutta en halua käyntiäni kiireellä pilata, jos vaikka pitää pidempään jutskailla, muistella, ajatella, olla...
Ikävä läikähtelee, se muuttaa koko ajan muotoaan. Suurin suru ei ole enää niin raastavaa ja sellaisen aivan konkreettisen jokapäiväisen käsin kosketeltavaa, mutta ikävän eri muodot ovat. Suruahan ei voi tuntea ilman rakkautta, sekin pitää niin paikkansa. Kriisit ovat valepukuisia enkeleitä, senkin olen lukenut vuonna 2011, mietin tuota sanontaa usein. Sen ymmärränkin, mutten aina. Tänä aamuna en ymmärrä. Vilkas mielikuvitus auttaa jaksamaan todellisuuden, se taas on minulle aivan jokapäiväinen apu, kannattelija, rohkaisija, tukija. Missä olisinkaan ilman mieleni kuvitusta. Voinhan myös kuvitella, tuntea lapseni niin monella tavalla, koko ajan. Surun kyynelten läpi loistavat onnellisten päivien muistot, se pitää niin paikkansa. Miksihän minun nyt fraaseja pitää pyöritellä? Ken tietää. Välillä ne ovat korvamatoina heti aamusta, ajatteluttavat.
Nyt lähden aamuliukkauteen ajelemaan, minulla on harjoittelu meneillään. Olen vammaisten toimintakeskuksessa, toinen vastaava jakso, eri paikka. Viihdyn, saan nautintoa ohjaamisesta, ymmärrystä ihmisyydestä. Meillä on moni asia hyvin, tänäänkin. Sellaiset nopeat kymmenen minuutin tajunnanvirtaukset, hyvää perjantaita, MOI!

lauantai 11. marraskuuta 2017

HETKI, HETKINEN

Aamupuuhat kotona, hiukset vettä valuvina, aamukahvi kupissa. Sen kymmenen, ei yksitoista ja puoli ainakin, asiaa odottaa tekemistä. Sellainen sätkätys käy sisällä, mitä, missä ja milloin. Siis mitä pitäisi tehdä, missä ja milloin. Kouluviikko takana, perhearki kotona.
Päätin ottaa hetken, edes hetkisen, itselle. Jäsennellä, hiukan maistella, pureskella ja sen jälkeen organisoiden aikatauluttaa. Mille alakas, vai entäs jos ei alakas millekään. Onko se vaihtoehto? Eipä oikeastaan, sillä kas kummaa ne tekemättömät löytyy huomenna.

Elikot olivat ihania heti herättyään. Kissanpennut, isot rötkäleet, ovat ottaneet tavakseen makoilla poikittain edessä lattialla, tullakseen huomatuiksi. Kehräyskin on kuuluvaa, saavat haluavansa huomion. Reino on minulle nyt jotenkin möks, illalla saunassakin olla jökötti ylälauteiden toisessa reunassa, eikä seurustellut kanssani. Spanielinkatse oli tehokas, sellainen spanielimainen. Sänkyni vieressä kuitenkin yönsä vietti ja palvoo minua, mutta hiukan on joo möksällään. Onhan se jo vanha ja kenties herkkä siksikin.
 
Tälle päivälle on kuoron äänenmuodostuskurssi, sekä kuoropuvun ompelijalla käynti. Huomiselle ei ole muita kalenterimerkintöjä, isänpäivässä on tarpeeksi. Omaani käyn haudalla moikkaamassa, kävin kyllä eilenkin. Kun kotiuduin, menin suoraan töihin ja ehdin iltapimeässä vasta kynttilöitä viemään. Kovin oli pimeää verrattuna viikontakaiseen, kun pyhäinpäivänä lähes jokaisen haudalla oli kynttilämeri. Toki sekin, että eiväthän ne rakkamme ole unholassa tai hyljättyjä, vaikkei se kynttilä aina palakaan merkkinä haudalla. Mutta itse tykkään viedä Valonlapselleni elävää valoa, se antaa myös lämpöä syksyn hyytävyyteen. Kyllä piti taas höpöttää. Viikolla unissani seikkailimme jälleen yhdessä, puuhastelimme puutöitä, piirsimme, teimme käsitöitä. On se huikeaa kun yhä voin unissani ratkoa asioita, tehdä oivalluksia ja vaihtaa kuulumisia. Ne hetket ovat minulle ihania ja tärkeitä. Aina ei tiedä milloin herää, on siis hereillään, ne ovat niin todentuntuisia ja todellisia. Onneksi minulla on siis hyvät unenlahjat ja mielikuvitus, se auttaa ratkomaan moniakin asioita, silloin moni asia mahdollistuu ja on niin totta. Ne ovat hyviä unia. Siskoni näkee myös paljon unia, tällekin viikolle on isän kanssa ollut lehmäjuttuja, lapseni kanssa hyviä kohtaamisia. Vuorotellen voimme kertoa terveisiä yöllisistä seikkailuistamme ja kohtaamisista. Usein voimme nauraa niille, sillä ne ovat pääsääntöisesti hyviä, joskin koskettavia unia. Yön hiljaiset hetket ovat ainutlaatuisia, liekö ne niitä syvimmän yön sudenhetkiä...
 
Pakko hetken hehkuttaa koulujuttuja. Ensinnäkin oli paljon etätehtäviä, koostettavia ja työstettäviä juttuja. Kaiketi olen kaikki palauttanut, yksi tuotekuva pitää enää lähettää. Hetkittäin minulla lipsahtaa aina ylimääräisiäkin tehtäviä tehdyksi, mutta kertaus on hyväksi, oppiipahan perusteellisemmin. Työohjeitakin olen tehnyt useista eri aiheista, töistä, ihan kootakseni infopaketiksi itselle työn etenemisen ja huomioitava asiat. Nyt meillä alkoi plastinen sommittelu, johon liittyi mm viivan piirtämistä. Ja minähän tykkään piirtää viivoja, niitä kun on niin monenlaisia. Näissä asioissa ihmisten erilaisuus näkyy selvästi, joillekin iski suorastaan viivakammo, kun sitä liikaa pähkäsi. Mutta eihän siinäkään ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa tehdä, pääasia on että kokeilee. Yksi kaveri, viivakammoinen, tuli minullekin ylpeänä näyttämään puhelun aikana piirretyt viivansa. Siinäpä se, kun ei liikaa siihen keskittynyt tai ajatellut, saikin aikaiseksi. Antoi kynän liidellä. Ainakin itsellä, jos oikein tekemällä yrittää, niin johan on kankiaa.
Ompeluakin meillä oli loppuviikosta. Monenlaisia koetilkkuja, aplikointia, chanelltekniikkatilkkuja, alikeompelua, saumoja ja päärmeitä. Tein niitäkin useita, ihan siksi, että kun ensimmäisessä oivaltaa oman mokansa, kipukohtansa, se kannattaa yrittää korjata seuraavassa tilkussa. Saumoissakin kuulemma menin keksimään ihan omia, mutta yritin myös pysyä ruodussa. Kokosin itselleni koko ajan tietopakettia, kirjasin ylös, neulotin papereille eri koeversiot. Siinä oli sitten se haittapuoli, että muut alkoivat minun lapuistani lukemaan, opettelemaan asioita. Jopa kopioimaan niitä tekemiäni virheitä. Ennen kaikkea sekoittamaan pakkani, sekös minua suututti. Kun menin ommeltyyppi kerrallaan, kirjasin, merkitsin ja järjestin. Kun palasin vaikkapa silittämästä, oli nippuni levitetty ja pengottu levälleen. Muutenkin omista tavaroista saa olla tarkkana. Minulla on hirmuisen hyvät kalupakit eri aineisiin, ihan siksi, että tavarat ovat kädenulottuvilla, ei tarvitse etsiä tai hakea. Mutta kas kummaa joudun kuitenkin omiani peräänkuuluttamaan, vaikka olen asiasta maininnut. Kierrätyskorukurssilla, jopa minun paikalleni ängättiin, minun materiaaleista ja vehkeillä tekemään, ihan siitä syystä, että työpiteestäni löytyi kaikki tarvittava. Joskus aikuiselle on todella vaikea tajuta, että ne eivät ole yhteisiä, jokaisen kuuluu nähdä oma vaivansa asioiden eteen. Varmaan olen töykeä, kun kokoan omat työkaluni ja sanoin, etten anna niitä, mutta se on villiä jos sen päästää riistäytymään. Toki nopeuteni on myös haittapuoli, minulla yleensä ensimmäisenä vapautuu tavaroita suhteessa hitaampaan. Mutta ei minullekaan kukaan valmiiksi niitä hankkinut, hakenut tai mahdollistanut. Toki mielelläni autan, neuvon ja ohjaan tarvittaessa. Myös omien virheideni kautta kykenen kertomaan muille miten ei olisi kannattanut tehdä. Nopeudestani on sekin haitta, että olen helposti siivoamassa muiden sotkuja, hakemassa valmiiksi asioita ja niin pois päin. Ihan siitä syystä että ehdin, haluan auttaa, se on tapani, ja siinä vaiheessa jo tiedän. Tästä yritän tietoisesti oppia pois, olemme aikuisia, jokaisella on vastuu omista tekemisistään. Varsinkin tekemättä jättämisistään. Hetki hetkeltä itseäni siis jarruttelen, mietin, hetkinen, kuuluuko minun toisen puolesta tehdä.
Puutöissä sain valmiiksi eilen koivusta valmistetun jakkaran. Kas kummaa kurssin ensimmäisenä. Viimeinen vaihe oli liittää kannen pohjassa olevat tapit, tukiristikon tappeihin. Neljä sellaista. Osa oli käsivaraisesti porattuja. Ruokatauolla, kesken ompelutuntien kävin moisen tekemässä. Suhteellisen napakalla tahdilla ja jännittyneenä. Kun sitten kokeilin tappien ja reikien yhteensopivuutta turskahdin onnistumisen kyynelehtimiseen, ne nimittäin osuivat kohdalleen. Kuinka sitä on syvällä jossakin jakkaran luomisessakin, elää tunteella. Mutta jänskättihän se, kyllä opettaja nauroi kun kerroin moisesta. Nauratti kyllä itseäkin, sillä en tajunnut kuinka olin siinä hetkessä täpinöissäni. Olen jopa tyytyväinen jakkaraani, sain palautetta erinomainen työ ensimmäiseksi, olen rohkea, luova, nopea ja oma-aloitteinen. Toisaalta nyt olisin halunnut tehdä, ainakin kokeilla, toisen jakkaran omaan tahtiin, omilla opeilla. Kuinka monta kertaa olisi mennyt sormi suuhun ja avuttomuustyhmyys iskenyt, varmasti olisi välillä, hetkittäin viheltänyt ihan tyhjää. Näillä näkymin yhden työssäoppimiseni suoritan ystävän verstaalla, puuta työstäen. Ihana materiaali, kuinka voi jostakin metsässä huojuneesta löytää sen kauniin sisimmän, pehmeyden, luonteen ja herkkyyden. Kuinka kalikka taipuu ja alkaa hehkumaan, kunhan sitä hieroo sivelee ja hivelee. Sopii varmaan ihmiseenkin. Itse asiassa sopii hyvinkin, hyvyydellä ja hellyydellä kasvaa herkemmän kauniiksi yksilöksi, kuin julmuudella ja laiminlyönneillä.
 
Sitten aihe, joka on saanut myös omia sanasia maistelemaan. Miettimään, hetkittäin jopa nielemään. Nimittäin kiroilu, kaiken maailman voimasanojen käyttö. Se on aivan älytöntä! Myös aikuisten, jopa naisten keskuudessa. Saati sitten angsteilevan nuorison puheessa. Alan jo voida pahoin kun sitä tulvii ihan valuen. Ei kaikki voi olla vitun hienoa helevetin hyvää perkeleen ihanaa saatanan paskaa tai ristuksen kauhiaa... Koulussahan on siis minun ikäisteni dinosaurusten lisäksi iso kattaus vieläkin fossiilisempia tapauksia ja suoraan peruskoulusta päässeitä nuoria. Kun vaikka pihalla kävelee, jonossa on, seuraa ohimennen työskentelyä, korvanihan kuulevat, vaikkeivat haluaisikaan kuulla. Jatkuva tyhjänpäiväinen kiroilu särähtää, yököttää ja tekisi mieli puuttua. Ohjaajien olen kuullut puuttuvan, sillä kyllä heilläkin särähtänyt on. Aina kuitenkin mietin, onko tämä minun asiani puuttua, minun tonttiani, sillä itsekinhän olen opiskelija. Työnantajana olin tässä todella napakka, puutuin heti, moinen ei asiakaspalvelijan suuhun sovi. Ei sen puoleen, kyllä minullakin pärskähti joku rumasana, kun pudotin jalkapöydälleni puutöissä painavan puristimen. Puolustuksenani ajattelen, että sille oli siinä käyttöä. Enkä kuitenkaan jäänyt noitumisen kierteeseen. Eli yritän siivilöidä, jättää omaan arvoonsa, ennen kaikkea olla provosoitumatta ja puuttumatta... Hetkittäin joudun yrittämään enemmän, välillä minun on pakko poistua paikalta.
 
On lämmittävää, kuinka minuun on otettu vertaistuen kautta ihan uusilta "sektoreilta" yhteyttä. Kun tiedetään, mitä olen kokenut, ja kuinka uskallan voin ja keskustelen kipeistäkin asioista. Se rohkaisee kääntymään puoleeni, jakamaan. Eilenkin sain raskaan puhelun vaikeasta aiheesta, mutta jos yhtään pystyn sillä toista auttamaan, niin olen olemassa. Samoin viestejä tulee useilta eri tahoilta. Toki on asioita, joista en osaa ja tiedä hönkäsen pöläystä, muta tunteista voin vaihtaa ajatuksia. Mitä on kun pelon siemen, epävarmuus ja avuttomuus ravisuttaa vanhemmuutta. Siitä tiedän todella paljon, ihan solutasolla tunnen yhä. Myös siitä kuinka koota, pitää itsenä kasassa, kun ei ole muuta vaihtoehtoa. Leijonaemon taistelutahtoa voin kyllä jakaa, tsempata jaksamaan, rohkaista taistelemaan. Kuuntelijan rooli on välillä äärimmäisen tärkeä. Tiedän sen itsekin. Kuinka helpottaa omaa nuppipoloa, kun on joku joka kuuntelee, ehkä jotain ymmärtääkin.
 
Nyt napsuu viestejä ihan taukoamatta, sainpas hetken koneella. Mitä, missä, milloin minun pitikään. Hiukset tässä jo kuiviksi survaisin, vaatetus on lähes päällä ja aamukahvit lähes juotu. Eikö sorvaamaan tätä päivää. Tosin mieli tekisi ommella, päärmätä, särmätä, tikata, sommitella, kuvata, kokeilla, fiilistellä, oivaltaa, suunnitella, kirjoittaa ja piirtää. Mutta uutta on tässä hetkessä, että justiinsa nyt ei maalatuta. Ihan hyvä vain, sillä se aiheuttaisi jälleen yhdenlaisen kaaoksen ja konfliktin keittiössä. Mitä jos nyt nostakin pöydälle ompelukoneen ja alan surruuttamaan. Ainakin kissat tykkäävät.
 
Kaiketi hetki tässä koneella, rauhoitti aamusykkeeni ja säntäilyni. Onneksi otin hetken itselle. Olkaa kivoja isillenne huomenna, ehkä jo vähän tänäänkin. Onnea isukit, te olette tehneet meistä äidykkejä! Tavallaan isät ovat meidän toisia puolikkaitamme, jotta voimme olla äitejä. Ei tavallaan, vaan sehän on ihan tosi asia. Ilman lasteni isää, minulla ei olisi tappelevia teinejä, äitiä kritisoivia nuoria, ihania nauravia, lahjakkaita ja tanssivia pikkunaisia, saati sitten yhtä edelleenkin suunnattoman tärkeää Aurinkolastani.
On monia hetkiä jotka olisin toivonut jäävän kokematta, mutta ei yhtään ainoaa hetkeä jonka tahtoisin unohtaa.

Hyviä hetkiä isänpäivään!
 
 
 
 
 

tiistai 31. lokakuuta 2017

ONHAN SE...





 
 
Onhan se raadollista käydä lapsensa haudalla. Vaikka kuinka paistaa aurinko, kynttilät loistaa, lumi tekee enkeleitä enkeliensiiville ja maassa on rauha. Mutta ei siinä ole kuitenkaan mitään järkeenkäypää ja normaalia. En minä tällaista äitiyttä tavoitellut, hakenut tai toivonut. Tässä ollaan, kuitenkin, kaiken jälkeen. Liekö se normaali äitiys, jota kaipaan. Toisaalta kuka sen määrittää, mutta sellaista äitiyttä jossa ei olisi ollut tällaista määrää pelkoa, tuskaa, avuttomuutta ja muita lieveilmiöitä. Olisi ollut enemmän naurun aihetta, kepeyttä, huolettomuutta, nautintoja. Sellaisia höttöisiä pumpuli-hattarapäiviä. Kaipaan normaalisti lastani elävänä elämääni, en hautaa, enää ei edes kumpua. (Lapsen kuolema on perseestä!) On kaunis muistokivi, monumentti, ääretön määrä aivan uskomattoman hienoja muistoja.
Onhan se kuitenkin outoa samaan aikaan tuntea samalla haudalla suunnatonta kiitollisuutta, levollisuutta, ikävää, hyvyyttä, tyyneyttä ja nöyryyttä. Että sain olla ja käydä hänen äitinään. Mieletön kunniatehtävä, joka minulle annettiin. Kait  minulla on riittävästi kyyneliä ja tahtotilaa elää tämänkin asian kanssa. (Sattuva kipu ja ikävä on syvältä!) Yksi ystäväni on sanonut itkun olevan kuin ikkunoidenpesua. Salainen termi jopa ystäväpiirissä, kun toisella on ollut vaikeaa, voi hän kertoa pesseensä ikkunoita, ja ystävät ovat moisen koodikielen ymmärtäneet. Samaan aikaan saatan hämmästellä myös omaa tyyneyttäni, kaiken edessä, tässä tilanteessa, tässä todellisuudessa. Kun ei ole tarvinnut sillä tavalla tulvien itkeä päiväkausia, kaiketi teen senkin nopealla tempolla, turskautan ohimennen. Harva se päivä huomaan ja tajuan turskauttavani, enkä edes yritä estellä.
Onhan se jotenkin outoa, että minulta kysytään joko olen lapseni unohtanut. (Moiset kyseenalaistamiset on syvältä sanonko mistä!) Miksi olisin, minulla ei ole pienintäkään tarvetta lastani unohtaa. Mikäli muistini on vanhanakin kuin partaveitsi, niin johan on myös mitä muistella, siitäkin lapsesta, siitäkin 13,5 yhteisestä vuodesta. Jopa siitä kun hän oli nahkakupuni sisällä. 
Onhan se käsittämätöntä, että nyt on kutakuinkin päivälleen kaksi vuotta siitä kun lapseni sai jälleen puhtaat syöpätulokset. Ei mitattavaa murua millään mittauksella. Samaan aikaan annettiin aivovaurio, menetimme hänet yhdellä tavalla, aika pitkäksikin aikaa. Hui hirvitys, jos hän olisi silloin kuollut, syövästä vapaana, ikään kuin "vahingossa" aivovaurioon. Olisin varmasti äärimmäisen katkera, äärimmäisen vihainen äiti. (Osaan olla äärimmäisen vihainen ajoittain nytkin!) Silloinkin kyseenalaistin asiaa, mietin miten niin väärin rukoilinkin. Rukoilinhan mennen tullen palatessa, myös kiristin, uhkailin, raivosin, uhosin, syövätöntä lasta. Senhän sain, mutta en raukka osannut eritellä, etten halua mitään erikoista hintaa maksaa moisesta syövättömyydestä, niin kuin nyt laaja-alainen valkoisen aivoaineen leukoenkelofalopatia. (Perhana kun meninkin huolimattomasti toiveitani ja rukouksiani heittelemään, miksi en pilikkuja viilannut!) Onhan se hienoa, että meille annettiin senkin jälkeen liki vuosi ikimuistoista yhteistä aikaa, saimme luopua rauhassa, saimme myös paljon lastamme takaisin, saimme myös jälleen ja kerran sen hiivatin alkuperäisen syövän. Eli kaikessa hirveydessään olen yhä syövän paluusta "tyytyväinen", emme voittaneet sitä, vaikka kaikki tasan tehtiin. Jotenkin kieroutuneesti minun oli helpompi lapseni syövälle antaa kuin aivovauriolle. Ymmärtääköhän kukaan nyt tuota ajatuskuviotani, siis kaiketi haluan löytää syyllisen ja se oli se hiivatin syöpä alusta loppuun saakka.
 
Onhan se huikeaa, vaikeaa, outoa olla opiskelija jälleen. (Olen säälittävä monissa asioissa, simpura vieköön!) Meinasi tuossa opiskeluun liittyvät asiat hiukan puuroutua, kun ei ollut saumaa tai rahkeita tekemiseen. Eilisen urakoin, sunnuntaina urakkani aloitin, nyt olenkin jo hyvällä mallilla. Mutta saahan niihin aikaa kulumaan. Paljon, varsinkin jos vielä pilikkuja viilaa, saati jos kirjoittaminen on vaikeaa. Mutta onnekseni joku asia on minulle helppoa, sanoisinko luontevaa. Tosin, onhan minulla tietokonehommissa melkoinen opettelukin, kyllä minä käsillä teen yhtä jos toista, keksin ratkaisun. Toki tietokoneellakin olen tehnyt yhtä jos toista, yleensä kymmenen mutkan kautta ja vaikeimman kaavan mukaan. Onneksi kykenen jotain silläkin saralla oppimaan. Tyttöjen mielestä on käsittämätöntä kuinka monta kertaa joku asia pitää opettaa, no niin pitää. Samoinhan tytöille piti opettaa pienenä käsienpeseminen, kengännauhojen sitominen, pyörällä ajaminen, tiskien koneeseen laittaminen, kaapinovien sulkeminen, suihkussa rajoitetun ajan noudattaminen, kotiintuloajat ja sen sellaiset. Monia asioita jankkaamme yhä, arvaatko mitä noista. Onhan noita hinkattu ja jankattu, kuis nyt minä sitten jonkin uuden ohjelman suit sait sukkelaan voisin oppia. kertausta, kertausta ja vielä kerran kertausta.
 
Onhan se huikean kaunista kun on puhdas valkoinen lumi, aurinkoa ja pikkupakkasta. Tykkään niin. Tilhiparvet ovat jo hautausmaalla ja meidänkin lähimaastossa pörränneet. Vielä kuitenkin pihlajanoksat notkuvat marjoista. Tänään olen taulujani ulkona aamupäivän auringossa kuvannut, kyllä luonnonvalo saa ihmeitä aikaan. (Sitten kun jäätyy nokka, auto ja vesihanat, noidun moista vuodenaikaa!)
Onhan se muuten kiva saada ajoittain postia lukijoilta, jälleen viime viikolla sain ihanan kirjeen. Kiitos hyvät ihmiset, moni on kulkenut rinnalla, vierellä ja mukana jo seitsemän vuotta. Vaikka välillä olenkin ollut laiskempi naputtelija, enkä edelleenkään kommentteihin vastaile (Siitäkin saa välillä nuottia, soraäänisiä!)...  Samainen henkilö oli vasta nyt tajunnut, että myös myyn taulujani. Kyllä, verkkokaupan avasin kesällä. https://tiinapiippoart.wixsite.com/tiinapiippo Onhan noita ihan myydä asti, mutta halpa "terapiakonsti" itselle, jos vielä joku saa tauluistani iloa tai ajatuksia, niin onhan se ihana asia. Vuorovaikutusta. Vastavuoroisuutta. Vertaistukea. Mitä nyt vain... Siis käyhän tsekkaamassa, latasin sinne viime viikolla taas aivan uudenlaisia juttuja, pienempiäkin. Oikeastaan tähtään ja maalaan jälleen yhteen näyttelyyn, joka avautuu kuukauden kuluttua. Tänään yhden näyttelyni purin. Auto on lastattu, kas kummaa tauluilla. Ensi viikko meneekin opiskelun parissa, sitten alkaa jälleen harjoittelut. Minusta ei kaiketi (näkö)havaintoja, kenties ei (haju)haittojakaan ole kotosalla.
 
Onhan se, tämäkin päivä kaatunut jo alkuillaksi. Tälle iltaa vielä kuoro, tähtäämme juhlakonserttiin kuukauden kuluttua. Hienoa kuulua moiseen joukkoon. (Vaan onhan se akkavaltaisessa porukassa välillä aivan käsittämätöntä...!!!) Niin sanottu vapaaviikko on aika napakasti aikataulutettu, myös muiden asioilla ja niiden hoidoilla. Mutta palanen kerrallaan hoituu kun hoitelee.
Onhan se hienoa, saada kiitoskirje ystävältä. Ihan kirjeen muodossa hän kiitteli minua kannustuksesta, innostuksesta, perässä raahaamisesta, tuesta ja ymmärryksestä. (Olen niin samperin kovapää, etten kuudesta kieltäytymisestäkään uskonut!) Liikutun moisesta, sillä minähän vain puin sanoiksi sen mitä näin ja koin hänen kanssaan. Niin ja vähän raahasin kannustaen mukana, mutta nytpä hän lentelee paljon vahvemmilla omilla siivillään. Onneksi olen välillä hiivatin kovapäinen, jaksoin yhä vuosienkin jälkeen pyytää, kannustaa. Mutta sitähän varten sielunsiskot, -veljet ja ystävät ovat.
Onhan se laitettava pata porisemaan, pian saapuu nälkäiset lukiolaiset. Onhan se ihanaa kun on  olemassa olevia, nohevia, raivokkaan temperamenttisia, äänekkäitä, täysillä eläviä, rohkeita ja tosi isosti nauravia lapsia. Olen muuten nähnyt Aurinkolapsestani paljon unia, hyviä, kauniita, kaiketi. Niin, no yhdessä unessa hän jonkun laitoksen käytävällä esitti sylissäni kuollutta. Samaan aikaan nauroi ja sanoi, ettei hänen oikeastaan tarvitse esittää, kun hän oikeasti on kuollut. Mikä parasta hän kertoi hänellä olevan asioiden hyvin. Tyhmä, mutta hyvä uni. Olemme olleet reissussa useampana yönäkin, sokkeloisia kujia, maita, kaupunkeja, kulttuureja. (Haluaisin reissata ja koluta noita paikkoja kaikkien neljän lapseni kanssa, enkä pelkästään uneksia!) On ollut Norjasta Kreikan saarille, kenties Intiakin. Olemme perheen kesken ja välillä pienemmillä kokoonpanoilla olleet liikenteessä, oikeastaan harvoin missään paikoillaan. Aina on ollut tekemisen meininki, tuttu sellainen. Viimeisimmässä unessa Aurinkolapseni jäi jollakin hyrrällä kujeilemaan ja keikkumaan suihkulähteen juurelle, jälleen häntä hoputin, kun hän niin innostui touhussaan. Samalla hän heitti siihen kaiken maailman klovneriaa sekaan, oli tietty kuin äitinsä, muistan nauraneeni unessa. Ymmärtäneeni tuota lasta. Oman tiensä kulkija niissäkin, rohkea heittäytyjä, samanlainen, yhtä tuttu oma itsensä kuin elossakin ollessa. Ei ole typy muuksi muuttunut. Ensimmäisissä unissa hän ei näyttänyt minulle kasvojaan, silloin reilu vuosi sitten, mutta nyt on ollut koko neiti nähtävissä. Onhan se, voi onhan se tämä maallinen elämä, saati unessa eletty elämä melekosta! Tärkeä on havaita, että oli mikä oli, niin jälkimaku on kuta kuinkin hyvä. Hiukan hapokkaan, karvas, viipyilevä, mutta lempeän pehmeä...