lauantai 7. huhtikuuta 2018

MIELENMAISEMIA


Tähän aamuun olen ehtinyt katsella maisemia, makustella omia mieleni maisemia, mielenmaisemia. Aamu on valoisa, kiva herätä. Harakka, tai saattaa olla kaksikin, pitää aamukonserttiaan pihapuissa. Etupihalla lehmuksenoksilla hyppeli kolme talitinttiä. Pikkupakkanen, pirteää ja kuulasta.
 
Keitin juuri tarkkaan mitaten kiehuvaa vettä, liottelen siihen merisuolaa. Neljä lohen ja yksi mateennahka valuu kodinhoitohuoneessa. Olen ollut tällä viikolla kalannahkaparkkikurssilla, nyt on siis aika toimia kotioloissa, tehdä se varsinainen parkitseminen. Minulla kulkee nyt kuukauden verran moiset nahkat liemineen mukana, tai lähinnä nahkat ovat kotona takaterassilla ämpärissä, mutta kalenteri piippaa pari kertaa viikossa kun pitää liemiä lisäillä ja nahkoja käännellä. Seuraava jakso on vapun tietämissä ja sitä seuraavalla viikolla teemme nahoista tuotteita. Melekosta hommaa, enkä nyt oikein osaa sana, onko vielä lempimateriaalini, mutta lopputulos ja koko projekti kyllä kiehtoo. Mutta työläs, joskin alkukantainen tapa saada kestävää materiaalia aikaiseksi. Nyt teen mimosaparkkia, mutta parkkiaineena voi käyttää myös virtsaa, kuusta ja vaikka mitä. Parkita voi isojakin nahkoja, sekä mitättömän pieniäkin. Hurja visio oli myös moinen, että nukkekodin lattioille taljan voi tehdä hiirennahasta parkitsemalla. Kaikkea sitä! Villit mielikuvat hyppivät, mitä kaikkea teenkään. Kokeilen samalla myös erilaisia värjäysmenetelmiä. Yksi nahka on ärhäkkä sininen, tässä vaiheessa, se on rasvaparkittu ja värjätty aniliinivärillä. Väreinä voi käyttää myös petsejä, maavärejä, reakitiivivärejä, kasvivärejä... Teen siis kahdenlaista parkitsemista, varmaan sen neljänlaista värjäystä. Testiä, testiä ja kokeilua, sitten voin mielipiteeni muodostaa kun on mihin muodostaa. Rasvaparkittu nahkakin pitäisi alkaa työstämään, mutta näin aamutuimaan ei moinen kannata, en ehtisi. Teen nämä asiat, mitkä ehdin, ennen töihin lähtöä.
 
Nukuin hyvin, olen nukkunut muutenkin viime öinä tehokkaan levollisesti ja sikeästi. Silloin voimautuu ja riittää paukut. Viikko sitten tosin olin yhtenä yönä "au pairina" kaverini perheessä. Lapsia oli 11, 9 poikaa ja kaksi tyttöä, todellisuus on neljä lasta. He olivat tavallaan "elämäntapaintiaaneja", nukkuivat riippukeinuissa, asuivat teltoissa, elivät yhdessä luonnon kanssa. Hiukset olivat pitkät ja takkuiset, vaatteena luolaihmisen vaatteita, liekö muuten ollut parkkinahkaisia!. Minulle osoitettiin ja annettiin omaksi tilakseni sisätiloista tavallaan hylätty punainen nahkasohva pönttöuunin vierestä. Huushollasin ja viihdyin. Yöllä, kesken unenkin, ajattelin, että pitää muistaa aamulla kaverilleni kertoa moinen uni. Heti aamulla laitoinkin tekstaria, jos vaikka tavarat on hukassa, olen heillä koko yön huushollannut. Jännää oli, että samaisena yönä tämä kaveri itse oli nähnyt unta intiaaneista. Jos joku osaa moisen tulkita, kiitos mielellään. Kulunut punainen nahkasohva ja pönttöuuni, meikäläinen "au pairina", pistää miettimään mikä johtolanka tai viesti tuohonkin sisältyy...
 
Muistin Valonlapseni heti kun heräsin, ajattelin sen olevan jälleen ikävän aallon, sellaisen tutun kouraisun sisälläni. Kyllähän se tuntuu, epäreilulta, yhä, mutta aina myös suunnattoman kiitolliselta lapseni puolesta. Eilen vein haudalle kynttilöitä, talven jäljiltä odotan jo kesää, haluan saada sinne kukkaloiston. Olemmekin tyttöjen kanssa miettineet, mikä on kesän väri, tyyli tai idea. Juttelemme näistä asioista yhdessä. Haudoilla on valtavasti lunta. Isäni ja lapseni hautojen välillä on paksut penkat. Polku on mennyt pyryissä umpeen. Viimeksi jälleen aloin polkua tekemään, upposin syvälle, välillä oli taas kestohankea, kunnes taas huomasin olevani todella syvällä ja kengät täynnä lunta. Eilen tajusin kevään edenneen, polut olivat solskeella, kymmenisen senttiä paikoitellen. Olen kuvannut paljon haudalla, nekin ovat minun mielenmaisemiani. Hautausmaalla on kaunista, kiireettömän seesteistä. Puhtaalla lumella on usein myös siivenjälkiä. Harakkako, vaiko enkeli? Siinäpä vasta kysymys. Jääkö enkelinsiivistä jälkiä, miksi ne lumella räpiköisivät? Hautausmaalla on paljon eläintenjälkiä, siellä käy kuhina ja vilske. Lapseni haudalla tiedän käyvän yhden mäyräkoiran, minusta on kiva, kun se käy moikkaamassa, tunnistan jäljet. Aina sama kierros, samat kohdat tervehdittävänä.
 
 Olen kuvaillut itseäni siipirikoksi lapseni kuoleman jälkeen, se kuvaus osuu edelleen. Minusta puuttuu kipeä palanen, lentoni ei koskaan palaudu ennalleen, siipeni ovat rikkoutuneet. Mutta räpiköin, pysyn ilmassa, kaikesta huolimatta. Yksi tuoreempi suruäiti kuvaa itseään raajarikoksi, sama mielikuva, meidät on rikottu, loppuiäksemme raadeltu. Mutta oma matkamme jatkuu, silvottuinakin. Millaisella mielenmaisemalla? Aika tekee siinäkin tehtävänsä. Maisema muuttuu. Toki myös tarinat surun takaa, minun mielenmaisemaani on jo todella pitkään prosessoitu syöpätodellisuuden kautta. Yhä kauhulla muistelen niitä lukuisia pelon ja epävarmuuden tunteita, miten ne vei ja sattui. Samalla ajattelen lastani, kuinka hän siihen todellisuuteen suhtautui, erittäin vahvasti, kypsästi ja valoisasti. Hänen mielenmaisemansa oli tyynen kaunis. Mistä ihmeestä keskenkasvuinen ihmisen alku ja lapsi moiseen kykenee, voimansa ja levollisuutensa saa. Toki puolet elämästään hän moisen asian kanssa eli ja taisteli. Se on pitkä aika se. Onneksi taistelua ei enää ole, sillä aivan kohtuuttomia asioita hänen osakseen annettiin. Mielenmaisemani lapseni suhteen on tyyni, valoisa, loputon, kuin kaunis nouseva aurinko, uusi päivä kohdattavaksi, mahdollisuuksia täynnä... Sellainen aakee laakee pohojalainen peltomaisema, valoa ja vapautta.
 
Kudon koululla ruutumattoa, on sillä hienompikin nimi, mutten muista. Joka tapauksessa neljällä polkimella, sen seitsemällä värillä. Onhan keskittyminen, varsinkin kun olen kutonut hiukan muiden asioiden lomassa, parkituksen välissä, aamuisin, tauoilla. Menee aina oma aikansa, ennen kuin pääsee rytmiin ja jyvälle tekniikasta, osaa polkea oikeita vipuja. Olin kutonut jo puolisen metriä, mutta en tykännyt. Mattoni mielenmaisema oli jopa maaninen, outo ja synkkä. Väärät värit rinnakkain, eivät toimineet. Samoin vasen reuna jäi löysäksi, kun oikea reuna oli hyvä. Niinpä purin koko komeuden, peruutin. Olen hakenut matolleni uudenlaista mielenmaisemaa, miettinyt millaisen siitä haluan. Onko siinä jokin johtolanka, johtokude, tunnelma. Olen myös ajatellut sen olevan idearikkaan, iloisen, kepeän ja mielikuvitusrikkaan. Sellaisen joka tuo hyvää mieltä, mutta ei ole ennalta aavistettavissa. Kudon siis kotoamme löytyvistä, jo olemassa olevista kuteista, inspiroiden. Opettajalle riitti moinen idea, kait hän minut tuntee jo, toisaalta oma alitajunta noita ideoita kyllä antaa ihan toteutettavaksikin asti. Joku toinen ihminen tarvitsee erittäin tarkan suunnitelman ja ohjeen. Meitä on moneksi, minä en taas tahdo millään ohjeissa pysyä. Ensi viikolla minulla on tuotteen valmistamisen näyttö, sehän perustuu ohjeeseen, jota toki muokkaan oman työni mukaan tekemällä oman ohjeeni. Mutta pitää olla jokin mistä lähteä. Odotan innolla toteutusta, mielestäni olen kesyttänyt nupissani risteilevät ideat ja koukerot toteutuskelpoiseksi tuotteeksi. Arvioinninkin halusin perjantaille ja kolmannelletoista päivälle, moni olisi jättänyt moisen päivämäärän käyttämättä. Mutta minun mielenmaisemaani moinenkin kuuluu, monta sellaista perjantaita olen selättänyt. Ei tule mestaria, jollei tee ja pura. Tällä hetkellä olen siis peruuttanut ja purkanut mattoani enemmän kuin päässyt eteen päin. Ja seonnut sen seitsemän kertaa polkimissa, joten taas peruutetaan. Tulee mieleen ensimmäiset kerrat autonratissa, kun keskittyy kytkimeen ja vaihteisiin, unohtaa ratin, vilkut ja liikennemerkit. Sitten kun oppii handlaamaan polkimet ja vaihteet, näkee myös ympärilleen, kykenee havainnoimaan mitä siinä vaikkapa maton vasemmassa laidassa pitää muistaa tehdä.
 
Nyt soi herätykseni, olinkin jo hereillä ja keikun paplareissani. Aika purkittaa tämä maisema tälle aamulle. Kuulen junan, taitaa olla tavarajuna raskaasta äänestä ja vinkunasta päätellen. Joo, oli, puutavarajuna. Siemaisen loput aamukahvistani, samalla siemaisen aamun valoa, aurinko paistaa kirkkaasti. Minulla on ideoita tällekin päivää, kenties myös maalaamista. Pitää nyt kahtoa, mihin tässä taipuu, taipuuko mihinkään vai onko todella notkea. Eilen piti taipumani, mutta olinkin ottanut tirsat sohvalla, mutta se tuli tarpeeseen ja teki todella hyvää. Koirat nukkuu jaloissani, kissat on paijattu. Nyt paijaan vielä hetken noita kalannahkoja, tästä voi päivä alkaa... Mielenmaisemani tänään on sellainen aakee, laakee, valoisa ja sellaisia enkelipalloja kupliva.
 
Haluan heittää alitajunnasta sanaset makusteltavaksi:
 
KOHTALO
ÄÄNI
VÄRE
 

lauantai 24. maaliskuuta 2018

ARKI


Viime viikolla luin artikkelin arjesta, sehän jäi pyörimään. Tässä sitä sitten pyörittelen enemmän ja vähemmän. Onko tämä sitä arkista, arkea ja arjenpyöritystä?

"Arki on ihmisen jokapäiväistä elämää, joka koostuu rutiineista. Arki on vastakohta lomalle ja toisaalta pyhälle. Arjen toistuvat rutiinit näkyvät työssä ja työtavoissa, kulutuksessa, sosiaalisissa tilanteissa ja nukkumisessa." Moisen tiedon nappasin Wikipediasta.

Tuon verran sain arjesta irti viikko sitten, nyt jatkan samalla teemalla, sen mitä arkirutiineissani ehdin. Sillä arki on minut siepannut, minua pyörittää, rytmittää, mutta vie myös eteen päin. Yleensä ottaen vaikka pitkillä koulujen lomaryppäillä, arkipyhillä ja juhlien jatkumoilla alan kaipaamaan arkea. Ihan tavallista arkea, jota rytmittää tutut rutiinit, aikataulut ja asiat. Arki on ainakin minulle tärkeä, se on myös jatkamisen ja jaksamisen perusta.

Onneksi on arki, johon kuuluu tietyt asiat, muutenhan sitä vaikka suistuisi syövereihin, suohon tai sokkeloihin, jos ei ole jotain mihin tukeutua. Arki on niin kuin tukiverkko, vaikkapa kana- tai katiskaverkko, jota käytetään elämän tukirakenteena. Huomaathan vertauksen metalliin, olen nääs metallin perusteet suorittanut, lukuisiin eri tukilankoihin, verkkoihin ja menetelmiin perehtynyt. Vaikkapa betonista valettu raparperinlehti vaatii sisälleen tukiverkon, arkisen metallikehikon, jotta se pysyy kasassa ja ehjänä. Näin se menee meillä ihmisilläkin, ainakin minulla, tarvitsen tukiverkon huuhailuilleni, olemassaololleni.
Minulle on tärkeää nousta aamuisin ylös, nousta kokemaan asioita, ottamaan arkea vastaan. Se on myös mahdollisuus, jota kaikki meistä eivät voi saada, sen tajuamiseen vilahtaa kiitollisuus mukaan. "Sainpas herätä arkiseen torstaihin ja lumipyryyn", vaikka. Viime viikkoina kello 06.20 ovat silmäni arkeen auki napsahtaneet, samaan aikaan tosin räpsähtävät myös viikonloppuisin ja pyhinä, sellainen ajastin minulla, ei erota arkea pyhistä. En tarvitse herätyksiä, se on aivan luomu ja innostunut napsaus, mitä tänään on arjella tarjota. Arkeani tosin rytmittää paljonkin kalenteri, tällä hetkellä tiedän arkeni pääpiirteittäin elokuun loppuun saakka. Varmaan vaikea kuvitella, minunlaiseni ihminen, joka kuitenkin kaikessa pyörityksessä muka hallitsee kalenterinsa. Tai en minä nyt hallinnasta tiedä, mutta tiedän mitä siellä on, missä minun kuuluu olla milloinkin. Reviirini on jo nyt ja tulee olemaan aika laaja. Samalle arkiviikolle mahtuu suuntaa jos toistakin, milloin minkäkin projektin ja teeman mukaan. Mutta tällainen olen ollut aina. Liekö tuosta ihan arkinen esimerkki paikallaan, muutin kahdenkymmenen vuoden aikana asuinpaikkaa kuusitoista kertaa. Osoitteeni kirjoitettiin pääsääntöisesti osoitekirjoihin kuulemma lyijykynällä.
Minulle ei ole ongelma mennä ja vaihtaa maisemaa, kerätä kokemuksia, heittäytyä, oppia, etsiä ja löytää. Välillä kuulen kyllä ulkopuolisten kommentteja aiheesta, mitä ilmeisemmin minun tekemisiäni on jauhettu enemmänkin... "Voi kauhia, miten sinä nyt tuolla tavalla, uutta opiskelemmaan, ja vielä nuinkin kauas (päänpudistusta, huokauksia ja kuvaavia eleitä). Sehän on kauhian palijon poissaoloa kotua ja matkustamista. Sunhan pittää aijjaa vaikka ja mihin, miten sitä nyt näilläki keleillä ja monesti viikossa. Miten sinä nyt nuin, siitähän kärsii kaikki, kuka se nyt kodistakin huolehtii ja arjesta, kun oot niin palijon pois. Ja olethan jo nuinkin vanaha, monia ammatteja, onko siinä mittään järkiä, ootko etes ajatellut asiaa, voi kauhia.... voivoti voi..." Nooh, onpahan materiaalia meikäläisessä, niin ei ole kuiva kahvittelu, kun saa päivitellä. Annan sentään toisillekin arkeen materiaalia.

Arkirutiineihini kuuluvat usein samat toistuvat asiat, aamuni käynnistyvät suurin piirtein samoilla toistoilla. Koulupäivissä sitä vasta onkin arkirutiineja, joita lukuisat kahvi- ja ruokatauota kellottavat. Arki voi olla myös puuduttavaa, tylsää, mutta sekin kuuluu asiaan. Tylsistymistäkin kaipaa nykyihmiset, kaiken ei tarvitse aina olla kivaa tai elämyksellistä. Sellaiset tyhjät tylsyyden hetket ovat antoisia.

Toki tunnistan myös sen, että helposti arkeni lähtee keulimaan, kun on sen "sataa" asiaa arjessa. Välillä aivan tietoisesti vihellän arkeani tyhjäksi, aikataulutan uudelleen ja organisoin. Viime viikonloppu oli aika napakka, samoin maanantai. Tiistain aikataulut olivat kuta kuinkin seuraavat; aamusta Himangalle, seinämaalauksen viimeistely, näyttelyn valmisteleminen. Puoliltapäivin Ylivieskaan, arkirutiinit kotona: ruokaa, kaupassa käyntiä, ostokset ja paperiasiat.
15-16 yhtiökokous, jossa olin edustajana. Noin 16.30-19 töitä. 19-20.30 kuoro. Mutta kaikkeen ehdin ja sain tehtyä asiat niin kuin suunnittelinkin. Monta roolia.

Kun olen jossakin vaikkapa työssäoppimassa, koulussa, projektissa se on minulle jopa hallitumpaa arkea. Minua ei silloin revitä joka suuntaan, opiskelukuplassa voin sanoa, ettei onnistu kun olen vaikkapa 79 kilometrin päässä. On myös helpompi sanoa ei. Toki silloin kun en näissä kuplissani ole, meinaa asiat hiukan ruuhkautua, kaikki hoidettavat asiat pitää hoitaa, aikatauluttaa.

Myös surussani olen paremmin pinnalla arjen pyörityksessä, tehdessäni ja heittäytyessäni mahdollisuuksiin. Suru, ikävä ja kaikki lieveilmiöt on helpompi kestää ja kokea, kun on arkista tekemistä. Mikäli vain päätyökseni surisin ja olisin alhossa, siitä ei hyvää seuraisi. Onneksi minulla on näitä virikkeitä, joihin turvaan, tukeudun ja joista jopa nautin paljonkin, kaikesta huolimatta.
Kun jokin kriisi, trauma tai kuolema kohtaa, silloinhan oma elämä tavallaan myös pysähtyy, kaikki seisahtuu. Muistan kritisoineeni aikoinaan (v. 1997) papan kuoleman aikoihin sitä paljonkin, onko jollakin neilikan hapsureunalla ja sävyllä mitään merkitystä, jos on läheisensä hetkeä aikaisemmin  menettänyt. Olin siihen aikaan floristi ja neilikan sävyt ja hapsureunat kuuluivat arkeeni. Samoin kun isäni kuoli, oli jotenkin älytöntä, että samalla tavalla liikenteessä linja-autot ajoivat reittiään, lumi kinostui ja kellokortit raksuttivat, vaikka olimme isämme menettäneet. Eikö kukaan tajunnut, että elämämme oli pysähtynyt, muuttunut lopullisesti.
Kun menetin lapseni, muistan korvissani kohinan, kaikki aistini virittyivät äärimmilleen. Kuulin puhelimen kansliassa, tippatelineen äänen, henkilökunnan kahvilan kolinat ja porinat, vaikka oma lapseni oli juuri otettu pois minulta. Vai ajattelenko, että hän pääsi pois, hyvyyteen, keveyteen, kivuttomuuteen... Samaan aikaan otin kiitollisuudella kolinat ja äänet vastaan, sillä nehän olivat myös merkki omasta elämisestäni, arjen jatkumisesta, ajan jatkumosta. Tuplasisko palasi kouluun kahden päivän kuluttua kuolemasta, koska arki jatkui ja hän niin halusi. Hänelle oli helpompi ja turvallisempi hypätä arkeen mukaan, takaisin, sillä olihan se myös turvaverkko. Samoin muut sisaret palasivat nopeasti arkeen ja omaan turvaverkkoonsa. Meille arki ja jatkumo on ollut aina ja nyt ennen kaikkea tärkeää, se pitää meidät pinnalla, virrassa mukana, omat päivämme täyttyvät arjen myötä. Ehkä tämä on ollut monellekin vaikea tajuta, meidän, minun tavassani surra, olen lähtenyt heti liikenteeseen. Arkeemme on kuulunut edelleenkin ruuanlaittamista, asioiden hoitoa, kaupassakäyntiä, kodista poistumista, jopa harrastuksia, nautintoja ja iloja. Minulle arjen jatkuminen on siis tärkeä mittari, elämän merkki, ja mehän olemme edelleenkin elossa, siitä pitää osata myös nauttia ja iloita. Meillä on siihen lupa, velvollisuus, sen lapsemme meille opetti, hän ei lannistunut ja jättänyt iloitsematta pienimmästäkään syystä. Hän eli niin täysillä ja huikealla sykkeellä koko ikänsä.
Tälle päivälle minulla oli villejä suunnitelmia, mutta jätin ne toteuttamatta, sillä tunsin tarvetta "maadoittua" arkisilla rutiineilla. Pesen pyykkiä, viikkaan lakanoita kaappeihin, täytän tiskikonetta, metsästän sukille pareja. Olen kotona ja arjessa mukana, läsnä ja kuuntelen koiran kuorsausta varpaissani, silitän kissoja, jammailen teinien musiikin tahtiin, vaihdamme kuulumisia ja aivoituksia. Mitä ilmeisemmin meillä alkoi myös pieni pintaremontti, yksi typy näytti kiskovan tapetit seinältään ja visioi uudistuksia. Annan touhuta. Yksi on voimistelusalilla ja yksi tähtää kavereiden kanssa kylille. Mies on arkisesti töissä.
Minä sain tämän viikon arjessani tehtyä kivoja puukokeiluja, näyttösuunnitelmia ja valmiita töitäkin oivalluksineen ja kantapään kautta oppeineen. Koin myös suurta tunnemylläkkää 21. päivä, silloin tuli puolitoista vuotta lapseni kuolemasta. Se oli kivulias päivä kokea itselleni, mutta samaan aikaan suunnattoman lohdullinen ja kiitollinen päivä. Se oli myös mittari, arkemme on edelleenkin jatkunut, tosin aivan erilaisena ja muuttuneena, mutta tässäkin arjessamme on paljon hyvää. Onneksi hyviä asioita on edelleenkin, tulee olemaan ja uskon yhä että asioilla on tapana järjestyä. Kaikessa tässä arjessa ja pyörityksessä olen suunnattoman kiitollinen, että meille annettiin tuoksikin ajaksi huikea ja ihana Valonlapsemme. Myös siitä olen kiitollinen, että minut hänen äidikseen valittiin, hänet minulle lapseksi annettiin.

Nyt piippaa kuivausrumpu, lähdemme haudalle ja maalikauppaan. Olen todella arkisen näköinen, hiukset takussa, naama entisöimättä, varpaat paljaana. Muutama projekti levällään ja ideat kesyttämättä. Ruokana on kuulemma spagettia ja "pusukastiketta", salaatilla. Arkemme soljuu, jääpuikot kasvaa, päivät pitenee, naama rypistyy, kello naksuttaa, eläimillä on karvanlähtö, kyllä tämä tästä... Odotan innolla alkavaa viikkoakin, arkea, silloin minulla on näyttöviikko, "palkkapäivä", pääsiäinen, kevät ja olemme arjessamme jälleen pidemmällä.

Sanat tulevat tässä:

KUVITELMA
VARJO
PIRTEÄ
ja bonussanana ARKINEN

torstai 8. maaliskuuta 2018

NAISTENPÄIVÄNÄ

 
Tässä Valonlapseni näkemys minusta joskus kauan sitten, varmaan pätee edelleen... Hyvää naisellista Naistenpäivää!
Näin naistenpäivänä mietin millaista on olla naisena.
Tai kannattaako sitä edes miettiä? Oikeastaan ei. Ja kuitenkin mietityttää. Mietin myös millaisia naisia itse kasvatan, paljonko oman elämäni naiset ovat minun elämääni vaikuttaneet. Jatkanko samanlaisien vaikutteiden ketjua, vai teenkö omassa naiseudessani asioita toisin.
Minut tuntien, varmasti teen toisin, olen ainakin tekevinäni toisin. Ainakin pidän meteliä, kun muka muutan oletuksia siitä kuinka asioiden kuuluu olla, onhan ne olleet vuonna miekka ja kypärä samoin, kyseenalaistan. Toki on myös latuja, joilla vedän opitulla kaavalla, tottumuksesta, älyämättä edes kyseenalaistaa tai miettiä, vaikka voisin niitäkin harrastaa. Olenkin sanonut ja määritellyt yhdeksi tehtäväkseni tiettyjen myyttien murtamisen, olen siis myytinmurtaja. Lähinnä haluan niihin omiin kipupisteisiini tehdä korjausliikkeitä, jotta omat lapseni eivät saisi samoja kipupisteitä. Varmaan joo sitten aiheutan heille aivan uudenlaisia kipuiluja ja pisteitä, kun ihan väkiselläkin tiedostan olevani myyttienmurtaja, tabujentaputtelija. Toisekseen, tunnen joissakin asioissa jopa onnistuneeni, verrattuna siihen mitä olen itse tuntenut/kokenut nuorena. Minulla on paljon helpompi olla, kun ei ole niin paljon enää noita myyttejä ja nyyttejä, tabuja ja käsityksiä. Kauhean kovassa luulossa tuon asian suhteen olen, että olen kyennyt antamaan laveammat ajatusten eväät omilleni. Eikä tämä koske ainoastaan minua ja minun myyttejäni, sillä uskon koko ikäpolveni olevan samaa muuttujien sukupolvea. Sillä onhan maailma muuttunut aivan kauhealla tahdilla näinäkin vuosina, kun ajattelee omasta lapsuudesta tähän päivään.
Itse asiassa juuri yhtenä päivänä visioimme nuorison kanssa millaista on sitten minun vanhuudessani, omieni aikuisuudessa. Kuinka liikutaan, miten viestitään, mitä syödään, miten yhteiskunta rullaa, miten ihmiselo -arvoineen muuttuu. Mitkä sairaudet silloin rulettavat, miten lääketiede ottaa harppauksia, kuinka kansantalous, olemmeko hyvinvointiyhteiskunta, kuinka koulutus muuttuu, entäpä väestönkasvu. Onhan näitä muuttujia ja muutos on liikkeellä koko ajan, vähän niin kuin vierivä kivi..
 
Tänään, naistenpäivänä, ajattelen kuitenkin meidän asioiden olevan hyvin, verrattuna vaikkapa muihin kulttuureihin, muuhun maailmaan ja naiseuteen siellä. Saamme olla vahvoja, omapäisiä, itsenäisiä, rohkeita. Emme ole alistettuja, laiminlyötyjä, meidän ei tarvitse pelätä olemistamme naisena, saamme olla vapaita ja kouluttautua. Moni asia on siis hyvin, toki parannetavaakin löytyy aina, moneen muuhun maahan verrattuna.
Oma itsenäinen naiseuteni on jokapäiväistä; saan opiskella, myös ei niin tyypillisiä naisellisia asioita, kuten puu-, metalli- ja konetöitä. Voin liikkua kuinka haluan ja uskallan yksinkin mennä ja vaikka mihin. Voin kirjoittaa omia ajatuksiani, sensuuri ei iske ja minulla on ajattelun vapaus. Välillä itsesensuuri kyllä kolokuttelee, mutta on tärkeää olla oikeus omiin ajatuksiin ja mielipiteisiin. Saan kulkea vapaasti, eikä ole kahlitsevia rajoituksia, lakeja ja sääntöjä sille, mitä naisena voin tehdä. Esimerkiksi tanssiminen, yksinään kulkeminen pitkiäkin matkoja, kontaktit ilman esiliinoja, saan tehdä päätöksiä. Ostaa vaikka auton nimilleni, jolla pistän maisemat vaihtumaan, sillä onhan minulla  myös ajokortti. Ei kaikkialla onnistu.
 
Tälle aamulle tämä nainen on keittänyt ison kattilallisen jauhelihakeittoa ja toisen kattilallisen kaalipataa. Kahvit on juotu, siivoiltu, tiskisouvi pyöritetty. Olen myös lukenut, relaillut, yrittänyt olla hiljaa, päivittänyt ja aikatauluttanut suunnitelmani. Vedin myös napakan viillon sormeeni, porkkanat loppui nääs kesken. Tälle viikolle on ollut paljon tapahtumaa, on tulossakin. Vieraita, uusia ja vanhoja tuttavuuksia, kaunista talvea ja eilen sain ison määrän tekemättömiä asioita tehdyksi. Itse asiassa tekemäni tehtävälista tuli tehdyksi, sain ruksailla paljon asioita yli. Yksi tehdyistä, odottaneista projekteistani oli verkkokauppaan taulujeni kuvaaminen, lataaminen ja laukaisu. tiinapiippoart.wixsite.com/tiinapiippo
Käyhän maistelemassa tämän kevättalven maalaustuulahduksia.
 
Kohta tämä nainen lähtee ostamaan itselleen naistenpäiväkukat, jatkaa lauleskellen päiväänsä, sillä jostain syystä jo aamukuudelta tuntui, että tästä tulee hyvä päivä. Tulkoon, siis hyvä naistenpäivä ja ihan tavallinenkin päivä, tavallisen hyvä riittää. Käyn moikkaamassa haudalla pikkunaistani, yhden haen kotiin kohta, kaksi nukkuu vielä. Moni asia on hyvin, kun ajattelee sisältä päin, eikä odota, että se hyvyys annetaan, tuodaan tai tehdään ulkoa päin. Onhan tämä elämä myös rankkaa naiseutta, mutta uskon kestäväni, olenhan kestänyt paljon ja tulen myös kestämään. Jälleen on noussut ilmoille ajatus siitä, että asioilla on tapana järjestyä, jotenkin, kunhan malttaa ja ottaa välillä kovatkin töyssyt vastaan.
 
Sanat;
 
KÄSI
KARHEA
PURISTUS
 
P.s. Ehkä voin tämän päivän kunniaksi hiukan peiliinkin katsoa, ihan siis sielunpeiliin, mitä sielussa vilahtaa. Toki ihan sellaista realitykuvaakin voin hiukan päivän kunniaksi ehostaa, hiukan skarpata, sillä olenhan vetänyt viikon pipo päässä pihalla ja rönttäkuteissa. Jos kaivan tälle päivää esiin sellaisen ihanan naisen, edes hetkeksi, onnistunkohan...
 
 

maanantai 5. maaliskuuta 2018

NOLLAPISTE

 
Kävin äsken hermoratahieronnassa. Taivaallisen ihanaa, pientä pyöritystä ja makeaa kipua. Hoidon aikana vaivuin jonkin sortin nirvanaan ja hetkittäin olin jopa uneen korahtamaisillani. Minulle hämmentävä olotila on se, että käyn hereillään ja valvetilassa lähellä nollapistettä, tai jopa kyseisessä nollapisteessä. Siis olen niin rento, että löydän tyhjyyden nupistani, havahdun ajatuksettomuuteen, täydelliseen tyhjään tyyneyteen. Nyt käpäisin, muutamaan kertaan, olihan herkkua.
Olen missä olen, yleensä heittelen ideoita, ajatuksia, pallottelen asioita mielessäni. Työstän ja visioin, keksin jopa ratkaisuja, pureskelen valmiiksi asioita, jotta ne ovat sitten valmiina kun tarvitaan. Mutta nyt annoin ajatuksen pallon joko tippua, tai en viitsinyt edes yrittää heilua sen suuntaan, kaikki oli vain kohisevan tyhjää. Ilmeisesti nautin ja rentouduin.
 
Tänään olemme olleet hiihtolomalaisten kanssa pulkkamäessä, ulkoilleet paljon, välillä myös koirien kanssa. Ihana pikkupakkanen, päivällä oli alle kymmenen astetta, aamulla napakat parikymmentä. Jännä kuinka nopeasti paukkupakkasiin tottuu, tämän päiväinen ei enää tuntunut missään tai miltään. Happihyppelyt tekivät kyllä terää. Jaksan yhä ihastella luonnon kauneutta, valkoisten hankien hohtoa valoineen ja varjoineen. Niin paljon mitä katsoa ja kuunnella, sillä linnuillakin alkaa olla kevättä rinnassa.
Kello on nyt illalla puoli kymmenen, aika harvinainen aika naputtelulle. Tytöt tulivat juuri ulkoa, ihanina punaposkina. Kaksi nuorta jumppaa hiki tiristen olohuoneessa, tavoitteena on 1000 kyykkyä, aikamoisia haasteita ne napsivat tehtäväkseen. Samaan aikaan lämpenee myös palju. Pyykkikone on jyrryyttänyt useamman koneellisen, samoin kuivausrumpu. Innostuin nakkelemaan petivaatteetkin pihalle. Tuuletus tekee niin nannaa, niin pölylle kuin korvienvälillekin. Koulua minulla ei tällä viikolla ole, eikä harjoitteluakaan, mutta kouluhommia kylläkin. Viikon aikataulutukset menivät häränpyllyä, itsestä riippumattomista syistä, mutta pyörimme mukana. Viikolle oli suunnitteilla Oulunkeikkaa, mutta kävimme siis jo eilen. Oli ihan kiva reissu, leppoisa. Minulla on pitkä lista asioita jotka pitää tehdä, mutta näköjään tulen tehneeksi paljon muuta kuin mitä listassa on. Eli tekemisten ja tekemättömyyksien suhteen ei ole nollapistettä olemassa. Tuskin koskaan tulee olemaankaan, sillä sorvi ei saa pysähtyä, toki välillä pitää hiukan sorvata hittaammin. Yrittää löytää sitä armollisuutta.
 
Nyt tilttaa tulostin, kaikki patruunat on vaihdettu ja silti jälki on niin himmeetä. Harmittaa, sillä olisin halunnut levällään olevat kansioni saada ajan tasalle ja listasta yli viivattua. Eilinen kännykkäongelma olikin pistorasiassa, ei onneksi kännykässä. Jostain syystä sulake oli pompannut, eikä ollut virtaa rei'issä. Kaikkea turhaa, tyhmää ja ilmanaikaista sitä tuleekin aina kapuloiksi ja hidasteiksi. Noissa vastuksissakaan ei ole nollapistettä havaittavissa, aina jokin hankaa tai hinkkaa, ihan tahallaan.
Jostain syystä tunnen olevani kuitenkin rento ja tyyni, lähellä sitä nollapistettä, vaikka on se sata asiaa mielessä. Kun ei ne vain sillä kummene vaikka kuinka jauhan, on odotettava, että asiat loksahtavat ajallaan. Kärsivällisyyttä haen, edelleen, nollapistettä itseni kärsimättömyyden kanssa. Sellaista pistettä, jolloin kärsimättömyys olisi nollilla. Minun ei tarvitsisi olla kärsimätön, voi kunpa sellaisenkin voisin kokea ja vielä tajuta kokevani. Välillä mietityttää enkö oikeasti opi moista kärsivällisyyden oppia, vai unohdanko sen vaikka kävisinkin jo lähellä nollapistettä, olisin hetken lähes kärsivällinen.
 
Kohta sukellan palijuun ja sitten pakkasenpuraisemiin petivaatteisiin. Päivä alkaa olla purkissa. Sitten tunnen kuinka alan lipumaan kohti unen rantaa, pikkuhiljaa olotila lähtee liitoon, leijuntaan ja kohtaan ajatuksettoman tilan. Nukahtamisessa on niin parasta juuri se nollapisteen saavuttaminen, kun tietää, että ihan naps vaan olen unessa. Unessa voin seikkailla todella kepeitä seikkailuja Valonlapseni kanssa, odotan niitäkin. Vaikka jokaisessa unessa tiedän hänen myös olevan kuolleen, seikkailemme yleensä nopeasti, ennen kuin hän palaa kuolemaan. Elämä on aika jännää, kaikkinensa, nollapisteillä ja ihan muillakin nyansseilla.
 
Sanat:
 
KEVEYS
VALO
MÄÄRÄNPÄÄ
 

 
 
 

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

MITÄ KUULUU?

 
Mitä kuuluu- kysymykseen olen törmännyt nyt usein, reilusti yli kymmenen ihmisen kysymänä parin päivän aikana. Itse asiassa aamuyöllä siitä tanssikaverille sanoinkin. Kun pääsin kotiin, tajusin vielä yhden samaisen kysymyksen odottavan tekstiviestinä.
Kysyjä on jollakin tapaa minulle tuttu, ainakin naamatuttu, tanssituttu, fb-tuttu, blogi-tuttu tai enemmänkin tuttu. Pääsääntöisesti olen vastannut lyhyesti, jotensakin hölmöstikin minulle kuuluvan kaiketi hyvää, opiskelua, harjoittelua ja kevättä... Niinhän minulle kuuluukin, mutta mitä kaikkea tuo ympäripyöreä kätkee, pitää sisällään. Kuinka moni on valmis sen kuulemaan, jos aukaisen viimeisen vuorokaudenkaan kuulumiset. Ei sillä, että minulla olisi moiselle tarvetta, varmaan ne ihmiset tietävät kuulumisteni laajuuden, jotka kulkevat mukana tiiviisti. niin ja saatanhan minä täälläkin jotain kulmaa kuulumisistani raotella, mutta vain yhtä, kahta tai kolmea kulmaa kulmikkaista kuulumisista, eli elämästäni.
 
Eilen kun haudalle menin, ajattelin jälleen rumasti, mutta onneksi porttien ulkopuolella. Murisin ääneen, että on perseestä mennä lapsensa haudalle, noin niin kuin lyhykäisyydessään kuuluu tuo ruma ajatukseni. Ihan oikeasti, se ei ole oikein, se on jotain todella epäreilua, epätodellista. Yhä sama epätodellisuus leijuu ilmassa, kun sinne menen, voiko näin olla, samaan aikaan tiedän ja tunnistan asian, kyllä voi, tämä on elämäämme. Lapseni kuolemasta on pian puolitoista vuotta, sekin on epätodellista. Samaan aikaan tunnen yhä samoja ikävän aaltoja, toki myös muuttuneita aaltoja. Olen myös miettinyt kuinka pitkään ja samalla voimakkuudella koen yhä hänen viimeiset hetkensä, tuntuvatko ne aina yhtä avuttomilta, mutta samaan aikaan kiitollisilta, kun tiedän, että moinen loppuu hänen parhaakseen. Itse asiassa samat tunteet vahvistuivat tässä viikonlopun aikana, kun ihan muissa asioissa ja projekteissa sain kuulla saattohoidosta oman vanhemman kohdalla. Kuinka kuolemaa odottaa, jopa toivoo, siltikin se on epäreilua ja epätodellista. Se on yksi henkäys vain, kun raja ylittyy. Samaan aikaan taustalla projektit etenevät, hommien on aikatauluissa edistyttävä ja rampan kalakatettava. Vaikka kuolema vaanii ovella, jokaisessa päivässä. Kuoleman jälkeenkin kaikki maallinen vain jatkuu, on jatkuttava, vaikka yksi elämä on lopullisesti pysähtynyt. Meidät pysäyttänyt. Tässäkin tapauksessa on tieto kuoleman lähenemisestä, aina vain lähempää kiertelystä, mutta se on tuskainen olo, sekä lähtijälle, että meille jääville. Toki uskon monenkin vakavasti sairaan ja kipeän sitä odottavan, Odotinhan minäkin, sekä isäni, että lapseni kohdalla. Odotin, olin valmis luopumaan ja päästämään irti hänen parhaakseen. Samaan aikaan vannoin itselleni, että tulen selviämään, lohdutin, että hänellä on hyvä olla. Mikä tasan pitää edelleenkin paikkansa, mutta kuolema sieppaa myös mukaansa siivun omasta elämästäni, minusta saati sitten sydämestäni. Vaikka se on kuinka epäreilua ja epätodellista, se on elämäämme.
Haudalla näen yhä enemmän tuoreita kumpuja, ajattelen niillä ihmisillä olevan tuoreen surun, raadollisemman ja aremman, kipeämmän. Samaan aikaan olen itse kiitollinen, ettei oma suruni enää ole niin auki, niin kipeä ja niin paha. Mutta se on ja pysyy, ikävän kaikkine muotoineen.
 
On sunnuntai aamu, kello puoli kymmenen. Odotan typyjen nousevan ylös, suunnitteilla on Ouluun lähtö. Mitäkö siellä, jää nähtäväksi. Meillä on hiihtoloma, meinasin kirjoittaa joululoma, hah. Viikko on aika repaleinen ja monia projekteja sisältävä. Tätä Oulu-reissuakin olemme kelluttaneet muutaman päivän välillä, kunnes eilen keksin, että menemme tänään, sittenhän se on alta pois. Kalenterini on edelleen merkintöjä täysi.
 
Itse asiassa tälle aamulle kännykkäni ei suostu lataamaan. Mitenkä sitten, samallahan tyhjenee myös muistini osittain, kalenterini, jos kännykkä pimenee. Mitä kuuluu tehdä? Tuossahan on sama mitä kuuluu kysymys, mutta se muuttaa muotoaan tekemisen myötä. Mitä kuuluu, on aloitus moneenkin kysymykseen ja aika yleispätevä, paljon kattava kysymys. Hmmm. Pitääkö tuota kysymystä jälleen lisää pureskella. Jotenkin ärsyttää, kun sitä takertuu johonkin, alkaa sitä pyöritellä, kuulee sitten kaikkialla, jopa asialla saivarrella.
 
Mitäkö kuuluu, minulla on nyt menossa puusepänverstaalla harjoittelu. Jälleen kivaa, innostavaa, vaikeaakin, vaarallistakin. Minähän olen tohelo, mutta tästä viikosta olen selvinnyt kunnialla. Vain yksi haava otsassa, sekä toinen keskisormi kynnestä huolella hiottu ja syvemmälle olkapäätä kohti tuupattu, hiomakoneella. Kun ne nuo koneet tahtoo sieppoa amatööriä, hiukankaan kun väärä kulma, niin jo tökkää. Samoin ihoni kyllä oirehtii ja kunnolla, olen pienellä näpyillä ja polttavalla iholla kyynärpäitä myöten. Aloe veeralla itseni jälleen sivelin. Mutta nämä asiathan itselleni vain muistuttavat uudelleenkoulutukseni perusteista ja tarpeellisuudesta. Olen niin kauhean herkkä, pinnastakin ruhjottu, siis. Entäs jos lähdetään sielua ja sydäntä tutkimaan, löytyy todella herkkää ja ruhjottua, todella paljon.
 
Olen palannut elokuisen keuhkonkuumeeni jälkeen tanssimaan, taukoa oli puolisen vuotta. Toki minä syksyllä yritin, mutta se oli hiukan hikikarpaloita ja heikkoutta aiheuttavaa, saati sitten paljonko yskitytti. Samalla sitä vieraantui koko asiasta, kynnys palata parketille oli yhä korkeampi, luulo omasta osaamattomuudesta otti selkävoiton. Nyt olen saanut lauman nuoria tanssikursseille, itse olen osittain päässyt samoille kursseille mukaan. Perjantaina yksi kaveri ehdotti tanssimaan lähtemistä, lähdin. Eilen sitten soitin toiselle kaverille, ja lähdimme. Perjantaina palasin siis tanssilavalle, hiukan epäluulostellen, osaanko kuitenkaan. Onneksi yksi tanssituttu otti välittömästi minulta luulot pois, pyöritti niin vimmatusti, huomasin pysyväni mukana, ennen kaikkea nauttivani. Niin se oli menoa, tanssin koko illan. Samoin oli eilinen, kyllä sain tanssia, naistenhaulla en epäröinyt hakea. Jokin venttiili kun löysää, sitä uskaltaa heittäytyä, eikä tarvitse olla ruttuturpaisena ja epäluulostella. Entäs sitten, putosin muutaman kerran viennistä, varsinkin uusista kuvioista ja oudon ihmisen viennistä, mutta sehän ei haittaa yhtikäs mittään. Otin uudelleen kiinni kuvioista, moni onneksi uskaltaa kokeilla samaa yhä uudelleen ja uudelleen, se on yhden sortin erävoitto kun yhtäkkiä pysyykin mukana ja osaa. Meni siis todellakin hyötyliikunnan, hauskuuden ja nautinnon puolelle, eikä haittaa yhtään. Samalla oli kiva nähdä tanssituttuja, huomata olla kaivattu. Heidän esittämänään mitä kuuluu on syvempi kuin pinnallisemman tutun kanssa. Monen kanssa olen kulkenut useidenkin vuosien ajan samoilla lavoilla ja parketeilla, samoilla kyydeillä. Olen kaivannut näitä kohtaamisia ja ihmisiä, tämän tanssitaukoni aikana. Se on porukka johon olen kuulunut monta vuotta, ainakin minulle on omaishoitajuudenkin aikana ollut tärkeää kuulua johonkin, olla osa jotakin yhteisöä ja laumaa. Myös muutakin kuin tiivistä ja syvää, joskin myös hyvää syöpälaumaa.
 
Nyt kuivaan paplarini, neidit ovat aamupalalla, mamma valmiina lomailuttamaan laumaansa. Eli kaiketi kuuluu hyvää, kaikesta huolimatta ja useista vinkkeleistä, verrattuna siihen mitä voisi kuulua. Noin niin kuin pikakelattuna ja ympäripyöreästi ajateltuna. Linnut laulaa, päivät pitenee, talvi on ollut upea... Mitä sinulle kuuluu?
 
Maaliskuun ensimmäiset sanat:
 
HALAUS
KEHRÄYS
KEVÄT
 
 

maanantai 19. helmikuuta 2018

NO NIIH



 
Uusi viikko, uudet kujeet, no niih, mille alakas.
Viime viikolla tämän viikon kalenteriin tuli muutoksia, monestakin syystä. Eli minulla onkin erilainen viikko verrattuna siihen millainen sen piti olla. Ihan hyviä muutoksia, ei sillä.
Viikonlopun aikana en saanut yhtään kirjoitushommia etenemään, luulin jopa tulevani sairaaksi kun niin paleli ja kivisti. No niih, en ole kaiketi sen sairaampi kuin yleensä, joten nyt kulkee taas. Näillä paleluilla mennään, lisään vaatekerroksia, lämmitän takkaa ja ryystän kuumaa.
 
Vuodesta toiseen, keväästä toiseen ja talvesta toiseen jaksan hämmentyä luonnon upeudesta. Aivan mieletöntä, lisääntyvä valo, hohtavat hanget, kirkkaus. On hienoa huomata päivän pidentyneen, valonmäärän monikertaistuneen ja sehän tuntuu sielussa saakka, ainakin minulla. Aurinkolasien tarve lisääntyy, sitä aikaa aina odotan, että on niin kirkasta, että pääsee siristelemään.
 
Täällä on pakkasta, eilen oli reilut kymmenen, nyt näyttää olevan liki kaksikymmentä. Talvella kuuluukin olla, pakkasta, lunta ja talven lieveilmiöitä. Viikonloppuna ulkoilua, kyyditystä nuorisolle, jopa kyläilyä. Tytöillä vieraita, paljuilua, kikatusta. Hyviä kohtaamisia, myös raskaan suru-uutisen saavuttamista. Mutta "onni" tässä suru-uutisessa oli noin äkkiseltään, että syynä ei ole syöpä, se on harvinaista nykyään. Suurperheen suru kouristaa ja saa myötätunnon valumaan. Mutta kukaan ei koskaan tiedä, milloin joku siitä viereltä otetaan, matka valmiiksi saatetaan. Pitää siis osata, ennen  kaikkea muistaa, elää hetkessä, täysillä ja jopa pienistä asioista nauttien.
 
Luin jokunen viikko sitten ajatelman siitä, että vaikeudet eivät kaada ihmistä, vaan se kuinka niihin suhtautuu. Yritän kaiketi nyt siivota pöytää, olla suhtautumatta liian raskain askelin elämän "vaikeuksiin". Niin, mikä sitten on vaikeutta. Nyt tavoitteena on ulkoistaa moiset ongelmat itsestä ja luottaa kuitenkin asioiden järjestyvän. Sehän tässä ärsyttää, itseä, että ne on maalliset ongelmat jotka minua hiertää, siis raivostuttavan turhat asiat, jotka saavat huolia aikaiseksi. Mielestäni olen ollut aivan riittämiin huolien ja vaikeuden kanssa nokatusten, en halua enää moista tunnetta, varsinkaan itselle tyhjänpäiväisistä asioista. Ja siitä huolimatta, ne vain kiertävät. Kärsivällisyyshän se edelleenkin on joka minussa hiertää ja saa reagoimaan, mutta yritän olla ja olla tyynempi, kärsivällisempi ja puhdistaa pöytää omalta kohdaltani. Viime viikkoina olen odottanut yhden jos toisenkin asian aikatauluttamista, vastauksia, mutta siihen ei oma kärsimättömyys auta, kun asiat ovat kerrassaan niin hidassoutuisia, laahaavia ja monen tekijän summia. Yritän siis ulkoistaa, olen parhaani koittanut. Ja edelleenkin on asioita joihin en voi itse vaikuttaa, niitä huolehtimisen ulompia kerroksia, jotka yritän ulkoistaa itsestäni, sillä onhan tässä sisäisissäkin kerroksissa omat asiansa. Asiat, joihin voin itse vaikuttaa, niin kuin nyt tuo kalenterin puhdistaminen, asioiden muokkaaminen, siirtäminen ja aikalisän viheltäminen. No niih!
 
No niih, nyt alkaa kantapäitä paukkumaan, joillekin tuli tämä aamu, herätyksineen hiukan yllätyksenä. En anna sen vaikuttaa, en anna sen vaikuttaa, en anna sen vaikuttaa... Tyynen rauhallisesti totean tämän aamuisten asioiden olevan niitä, jotka edestään löytää, jos niitä on tähän saakka vältellyt. Ihan omakohtaisesta kokemuksesta jauhan nyt, nyt en pompi (liian paljon) muiden tahtiin, hoidan omat kirjalliseni ja muutaman muunkin asian ajan tasalle, sillä niitähän olen vältellyt. Ja toisekseen siivottu kalenteri antaa minulle monellekin tekemättömälle ja hoitamattomalle asialle mahdollisuuden. No niih!
 
Visiot ovat olemassa... ei auta kuin kalakattaa ja häärätä, kenties illasta olenkin ulkoistanut jo monta asiaa itsestäni.
 
Heitänpä taas sanat hatusta. Kiitos muuten teille, jotka niihin olette heittäytyneet, kiva lukea muiden nopeita aivoituksia, mitä sanat saavat virtaamaan!
Tässä tulevat aamun ja tämän päivän sanat:
 
TIMANTTI
HENGITYS
VIITTA
 
 
No niih, kirkasta aamua ja alkavaa viikkoa!
 
 
 

lauantai 17. helmikuuta 2018

TUNTEELLA



 Jälleen viikko vierähti, onneksi tuli tämän viikon lauantai ja pääsin koneelle. Ei sillä, on minulla paljon muutakin kirjoitettavaa, ja silti, kuitenkin tänne päädyin. Miten siihen kuuluu suhtautua, no täällä olen ja ajatusvirrat päästelen.
 
On jopa tunne, että haluan pysähtyä hetkeksi, sillä tämä viikko on pitänyt sisällään suuria, suurensuuria tunteita. Vahvoja, vahvanvahvoja ajatuksia. Kipeitä, kipeänkipeitä muistoja. Raskaita, raskaanraskaita totuuksia. Ihan tuo elämä itsessään kun on yhtä hyppyloikkaa, saati sitten kun viikko sisältää tärkeitä päiviä, joihin tunteellinen ihminen tunteella suhtautuu, niin onhan tässä.
 
Ensinnäkin koulussa valinnaisaineita, trikkoo-ompelun muodossa tällä viikolla. Minä, trikoo, jopa liiankin joustava viskoosi, sehän aiheuttaa tunteita. Ensinnäkin tunteita siitä, etten handlaa ja kaikki karkaa, eipä onnistu. Mutta samaan aikaan saan moisen luikertelijan kesytettyä, ajan saumurilla ja kaksoisneulaisella ompelukoneella nautiskellen. Ajatus, samalla malli ja toteutus karkaavat simppelistä vähemmän simppeliin, laukalle, kuinkas muuten. Kannatti kokeilla, sain tunikan, taskuilla, lepakkohihoilla ja trikookäätykoruilla valmiiksi, välitöinä monenlaisia pipoja.
 
Samalla kun ompelen, on kuitenkin tunne, että haluan olla muualla. Outo läpätys sydämessä, joka tekee kipeää, saa kyyneleet turskahtelemaan. Muualla siinä mielessä, että on tupliemme 15-vuotissyntymäpäivä. Kuuluuko minun ajaa saumurilla vai olla lapseni haudalla, kuuluuko minun ajaa ompelukoneella vai olla ottamassa toinen tuplani kainaloon. Kuuluuko minun olla muualla, vaiko kotona. Missä minun kuuluu olla? Kuuluuko kaivata näin älyttömästi, kuuluuko tuntea epäreiluutta. Epäreilua on mielestäni menettää lapsi, antaa hänet kuolemalle, joutua luopumaan, joutua päästämän irti. Jos tuo ei ole epäreilua, niin mikä sitte? Enpä tälle tunteelliselle viikolle ole oikeastaan epäreilumpaa asiaa keksinyt.
Oikein kuin olin nopea, ehdin ompelukoneen lisäksi ajaa autolla, kotiin ja haudalle. Menimme perheenä, tein kimpun ruusuista ja havuista, siskoni viemä tulppaanikimppu haudalla jo olikin. Haudalla käynti herättää tunteita. Samalla jo odotan kesää, että saisin lapselleni kesäisen kepeän ilmeen haudalle. Nyt se on paksulle polulle, pahkuroille jäätynyt, samaan aikaan kynttilät ovat syvälle sulaneet, kallellaan, kierossa.
 
Samaan aikaan olen kiitollinen siitä, ettei meidän enää tarvitse olla piilosilla kuoleman kanssa, se ei väijy joka viikossa. Samalla tiedostan, etten pelkää, tunnen suurta levollisuutta lapseni asioiden suhteen, yhä. Samaan aikaan tiedostan uusia tarinoita, uusia kommervenkkejä sairaalan vinkkelistä. Törmään yhä uusiin syöpätuttuihin, -juttuihin. Epäreiluuden monet laidat näyttäytyvät haudalla. Ihan konkreettisesti uusina hautakumpuinakin, monikaan heistä ei ole maallisen laskentakaavion mukaan tarpeeksi vanha sinne päätymään, mutta epäreiluus elämäntarinassa tekee sen. Mutta kukapa meistä tietää oman tarinansa pituutta, joissakin tapauksissa kuolema on tervetullut. Samoin voin ajatella jopa oman lapseni kohdalla, hänen on nyt hyvä olla, kaiken sen epäreiluuden jälkeen.... Vaikka minä tunteellisena märisen, vaikeroin ja ikävöin aivan kauheasti.
Pääsin minä haudalta poiskin, ihan kakuttelemaan ja juhlimaan elävää tuplaamme. Ihania muistoja, omintakeisen hauska persoona, toisenlainen tupla. Kuinka tuplat voivatkaan olla toistensa vastakohdat monissakin asioissa, mutta samalla kaikki neljä ovat niin samiksia. Valonlapseni näkyy ja kuuluu yhä huushollissamme muiden kautta, liikkeissä, eleissä, tempauksissa ja tavoissa. Myös ulkonäössä löytyy paljon samaa, kaikissa, vaikka ovat kuitenkin ihan eri näköisiä. Onhan nuo hauskoja, myös vahvasti tuntevia tyttöjä. Hienoa, sillä minusta on tärkeää olla tunteellinen, uskaltaa näyttää ja vähän niin kuin antaa kuuluakin niiden tunteiden. Hiljainen, hajuton, mauton, vetäytyvä ja sulkeutuva nuori on minulle kauhuskenario, onneksi meillä ei näin ole, sen asian suhteen voin olla huoleton. Minä ja huolettomuus, ei ihan jokapäiväistä ole, sillä koen olevani huolimagneetti, niitä riittää, ihan omiksi tarpeiksi ja ylikin. Huolia meinaan...
 
Onkohan tässä naputtelussa päätä tai häntää, puoli tuntia olen takonut, yhden päivän tunteita raapinut, viikkoonhan mahtuu sen seitsemän päivää. En minä jokaista päivää aio eritellä, kuhan anna tärppejä päivistä, jotka ovat saaneet minut tunteellisiksi asioista, todellisuudesta.
 
Ystävänpäivä. Oli ja meni sekin. Minä kun olen nyt ollut sen puoli vuotta fb:ssä, tein siellä kyselyn, mitä, missä ja milloin olen kyseisen henkilön tavannut, häneen tutustunut. Toki se, että täyttääkö tai täytänkö itse ystävyyden kriteerit noissa kontakteissa, se on yhä häilyväisen laaja käsite.
Mitkä ovat ystävyyden kriteerit? Tutustuin aiheeseen ihan tieteen ja määritelmien kautta, kuinka ystävyys määritellään. Ovatko ystävyys ja ystävällisyys sama asia? En jää tuota jauhamaan vaan jauhan sen mikä jäi moisesta kyselystä vahvasti pinnalle.
Moni ihminen on tullut elämäämme, sairaalasta, lapsemme tarinan myötä. Moni tärkeä kohtaaminen, jopa syvä ystävyyden siemen, on kylvetty silloin kun ihminen on raadollisimmillaan vasten seinää, pakotettuna, pysäytettynä ja aivan hajalla. Lukuisia ihmisiä on siis jäänyt mukaan Helsingin keikoilta, sairaalan käytäviltä, vielä enemmän Oulusta, siellähän olemme suorastaan asuneet. Myös täältä blogimaailmasta ja vertaistuen kautta. Kyselyni mukaan myös hurjan pitkiltä ajoilta minulla on ystäviä, niin onkin, ihan pikkuruisesta, samoin opiskellessa jokaisesta tutkinnosta ja elämänvaiheesta on jäänyt joku. Ihan yksi aviomieskin, tosin hän ei kyselyyn vastannut. Oli myös hämmentävää saada lukea, että tuoreissakin tuttavuus/ystävyyssuhteissa kerrotaan minun olevan sydämellisen ja lämpimän ihmisen. Olenko sitä? Mistä kyseinen henkilö on sellaisen saanut päähänsä? Toisaalta se lämmittää, mutta saa myös hämilleen. Millainen minä oikeasti olen muita kohtaan? Sillä minähän olen myös erittäin pitkävihainen ja mustavalkoinen, eikä siitä suinkaan pidetä. Minkä ymmärrän, tavallaan, ja hyvinkin. Samaan aikaan tiedän olevani myös avoin ja rohkea, moni uskaltaa seurassani kertoa ja mennä päin sellaista, mitä ei normaalisti käsitellä. Se on minusta ihana asia, sillä minä en ole todellakaan mikään pintaliitäjä hifistelijä, olen kärjistetysti kaikkea muuta, jopa raivostuttavuuksiin asti. Jotenkin teennäisyys haiskahtaa minun nokkaani, kartan sitä todella helposti. Toki välillä olisi ehkä ihan keveääkin, ottaa elämä hiukan keveämmin, mutta rahkeeni eivät tällä hetkellä moiseen veny, tai en ainakaan kykene niihin takertumaan ja jäämään.
 
Missä menee mitkäkin rajat, ihan vaikka ajatusten ja asioiden suhteen joita pyörittelen, välillä olen todella kaukana ajatuksellisesti jonkun toisen ajatuksista. Muistan elokuun 2016 lopulta keskustelun autossamme, Valonlapsemme istui takapenkillä, mies ajoi, minä aivoittelin vänkärinä. Keskusteluhan meni jotensakin näin, mies puhui variksista, jotka laskeutuivat langoille, yritti avata ja virittää keskustelua aiheesta. En oikein lähtenyt mukaan siihen variskeskusteluun ihan siitä syystä, että ajattelin juuri lapseni tilannetta, olotilaa, lähenevää kuolemaa, lastani joka oli elossa takapenkillä. Samaan aikaan olin siis todella kaukana, todella syvillä vesillä, todella hiljaa. Näin kyllä ne varikset ja tiedostin niiden lennon ja langalle istahtamisen. En saanut kakistettua mitään järkevää variksista, enkä myöskään voinut sanoa ääneen omia ajatuksiani. No, ihan siitä syystä, että ajattelin lapseni lähestyvää kuolemaa, kuolinilmoitusta, tarjottavia, tunnelmia vaikka lapseni on yhä automme takapenkillä ja ennen kaikkea elossa. Näinpä olin sitten hiljaa, enkä kuulemma osallistunut keskusteluun, mutta kun en kyennyt sillä hetkellä tunteellisena ihmisenä niiskuttamaan variksista yhtikäs mitään. Tässä siis perspektiiviä ajatteluni syvyyksistä. Eli kun ajan saumurilla sataakahtakymppiä, samaan aikaan muistelen lapseni viimeisiä minuutteja, miltä tuntuu päästää irti, nähdä ja tuntea kun hän kuolee... 
 
Itse, rutiköyhänä opiskelijana, en kykene ottamaan osaa keskusteluun, miltä tuntuu olla ostolakossa, jättää ostamatta asioita joita haluaa, ihan siitä syystä että on nyt vain päättänyt niin tai trendikastä. Vaikeroida moisen asian vaikeutta, miltä tuntuu mennä vaikkapa ihanan paidan tai sohvan tai ripsipidennyksien ohi, vaikka mieli tekisi ostaa. Minulla ei ole moisesta kokemusta, sillä monikin ostamaton asia on ihan pakon sanelema, myös tietoinen valinta. En kykene niistä kauhean pitkään ja ongelmaksi asti keskustelemaan, kun ne ei ole mahdollisia vaikka kuinka välillä haluaisi. Toisaalta olen myös loistavasti kyennyt ulkoistamaan moisen ongelman itsestäni, olen myös huomannut, ettei se uusi paita tai ripset minusta sen onnellisempaa tai parempaa tee, vaikka ne ostaisin tai liimaisin. Tai enhän minä sitä tiedä, jos vaikka se olisikin ihanasta paidasta tai ripsistä kiinni tämä elämän kevyempi fiilis ja onnellisuus. Toisaalta nyt minua kiehtoisi ajatus ikiomasta, käytetystä, saumurista. Kuinka kykenisin sillä tuunaamaan vanhoista trikoista ja viskooseista vaikka ja mistä "uutta", käyn siihen liittyen keväällä valinnaiskurssinkin. Leikkaa ja liitä-ideologialla. Samoin haluan päästä laatoittamaan vessanseiniä, pöydänpintoja, hyllynpäällisiä mosaiikilla. Muiden hukkapaloista, ylijäämästä, jämästä saa vaikka ja mitä, kunhan hiukan liimaa, leikkaa ja liittää. Toivon että nykyisen talomme myynti edistyy, jotta pääsemme toteuttamaan suunnitelmaa ja remonttia lapsuudenkotiini. Ihmisillä on niin erilaisia toiveita ja haaveita, saa ollakin. Mutta tässä näkee sen perspektiivin, että käsittelemme niin eri asioita omissa elämissämme. Varmasti monia kuvottaa ja ahdistaa ajatus siitä, että joutuisi ajattelemaan oman lapsensa tai läheisensä kuolemaa ja siihen liittyviä lieveilmiöitä. Ymmärrän täysin.
 
Oli tässä viikolla myös kansainvälinen lastensyövänpäiväkin. On tärkeää, että tällaisia päiviä on. Muistan vuosi sitten, kun minulle iski paniikki siitä, etten ole näkemässä ja tunteella kokemassa oman lapseni tuolia ja kynttilää Helsingissä. Miksiköhän en mennyt? Järki, tunteet, vastuullisuus, aikataulu ja varat siinä taistelivat, joo. Onneksi minulla on näitä syöpäystäviä, jotka moisen mahdollistivat, ottivat puolestani kopin. Menivät ja kuvasivat lapseni tuolin. Kiitos vieläkin! Muutama vuosi sitten, olisiko ollut 2012-13, oma lapseni oli Suomen kampanjassa "kasvona". Miltä se tuntui, samaan aikaan huikealta ja kauhealta. Kävimme tuolloin Oulussa, törmäsimme todellisuuteen ja muistan miltä tuntui menetettyjen kynttilä kokea. Se oli jälleen asteen verran liian lähellä. Samaan aikaan asiasta tietämättömät nauraen (yhä mietin mitä naurettavaa moisessa todellisuudessa on) keskustelivat moisesta aiheesta, ja siitä että tuohonkin kuulemma kuolee lapsia, eikö se siksi tuo yksi kynttilä pala, liekö siis yksi kuollut. Oulussa oli silloin kolme tuolia, tytöille, pojille ja enkeleille kynttilällä. Muistan pitäneeni luennon, kertoneeni myös että se ei ole yksi ja kaksi lasta vuodessa joita sairaus tai kuolema kohtaa, se on aivan liian paljon enemmän.
Tämän vuoden tuolista tajusin sen, että niitä oli vähemmän kuin vuosi sitten, siis sairastuneita lapsia oli vähemmän. Huikea tajuta moinen! Tiedän siis olevani todella raskassoutuinen, syvällisiä ajatteleva ja syvissä vesissä uiskenteleva ihminen noin niin kuin normaalien ihmisten joukkoon... Varmaan niille naureskeleville naisille jäi trauma, kun puutuin heidän keskusteluunsa ja läpänheittoonsa asian tiimoilta. Silloin avasin sanaisen arkkuni, mutta tein sen myös asiallisesti, faktoja kertoen, selventäen. Onhan myös hurjan paljon asioita, joista minä en tiedä tuon taivaallista, toki saatan naurahtaa vaikkapa puudelin trimmaukselle, rakennekynsien pituudelle, lämmitetylle autonratille, uusille silikoneille tai tai tai, ja sille toiselle ne ovatkin henki ja elämä. Vaikkapa autoa koskeviin keskusteluihin en pahemmin osallistu, osallistumiseni saattaa aiheuttaa kauhua, jos vaikka halveeraan jollekin sydämenasiaa tai suhtaudun liian kepeästi moottorin vääntöön tai auton hienouksiin. Tai en tajua kuinka arka asia se jollekin on. Ja onhan se, arka asia monellekin. Tajuan olevani täysi moukka, tässäkin asianhaarassa.
 
Nyt minä raskassoutuinen ja tunteellinen ihminen loikkaan kepeämpään aiheeseen, eli vanhojentansseihin, esikoisemme, ihaniin sellaisiin. Sain tehdä kampaukset, pikkusisko teki kauniit meikit ja lopputulos oli häikäisevän ihana. Lukuisia kertoja jaksan ihmetellä, kuinka kauniilla, siroilla, taitavilla ja lahjakkailla lapsilla meitä on siunattu. Moni asia on helppoa heidän kanssaan, verrattuna nuoriin, joiden kanssa ei niin helppoa kuulu olevan. Eihän sitä koskaan tiedä mitä elämällä on annettavaa, mutta tässä asiassa olen myös syvän kiitollinen. Kiitollisuutta voi tuntea samanakin päivänä aika monista eri asioista, ainakin minä. Myös sitä kepeämpää kiitollisuutta. Kuinka loistavasti, saumattomasti yhteistyömme sujui näinä päivinä, harkoista esityksiin ja jälkipyykkiin. Vanhojentansseista jäi jälkimakuina onnistunut ja nautinnollinen fiilis. Ja siihen päästiin ilman kauheampia investointeja, ilman tekorusketusta, ilman irtoripsiä, ilman rakennekynsiä, ilman kampaajaa, ilman kallista prinsessapukua, ilman ammattilaisen tekemää meikkiä. Ihana, kaunis, herkkä ja tyytyväinen oli tanssijamme. Ja mikä rytmitaju, ai että, kyllä mamma sai penkissä tyytyväisenä hytkyä, niin polki neiti tahilleen ja koko kropalla. Odotan oikein aikaa, että lähdemme tyttöjen kanssa tanssilavoille. Mikä huikeaa, myös tuon ikäluokan pojille on moinen kiinnostavaa, he uskaltavat tanssia ja tehdä asioita rohkeammin...
 
Nyt alkaa muukin sakki venymään ja venyttelemään. Minä lopetan tänne paukuttamisen, siirryn seuraavin kirjoitustehtäviin. Minulla muhii syviä asioita tunteiden koko laajasta kirjosta, jotka yritän sanoiksi pyöritellä. Lähes samanlaisella tunteen palolla kirjoitan myös huovuttamisesta, villan käytöstä, kokeiluista ja havainnoista. Niin ja metalliinkin uskon saavani tunnetta mukaan, siitäkin on kansio koottavana. Paperiveistos on vielä hiukan hakusessa, hakee ilmenemistapaansa, lähinnä teknistä ratkaisua. Idea on, mutta kuinka toteuttaa, saa siinä syvällisiäkin välillä mietiskellä. Mitä ilmeisemmin valtakunnassa ja meidän huushollissa kaikki suhteellisen hyvin, vaikka viikko on ollut vahvasti tunteiden aallokkoa, monissakin asioissa. Koen olevani pinnalla ja paatti jatkaa taas hiukan lempeämmillä aalloilla, toki tiedän pinnallakin kelluessa, että alla ovat syvät vedet. Toisaalta uskon ja luotan pysyväni pinnalla, ja ellei paatin alla olisi syvää vettä, sehän ei pysyisi silloin pystyssä ja pinnan päällä. Eikö se olisi silloin kallellaan tai kyljellään liikkumattomana rantahietikolla... Jopa taas, pitääkö tuokin noin syvällisesti lähteä jauhamaan.
 
Ollaan ihmisiä toisillemme. Annetaan tunteille tilaa ja mahdollisuuksia.
 
Päivän sanat;
 
NAURU
HERÄTYS
KOLINA
 
 
P.S.
Koulussa minulla oli kaulassa napeista ja metallilangoista tehty pöllökoru, jollaisia Valonlapseni teki useitakin. Yksi henkilö tuli luokseni ja kiinnostui korusta. Kerroin lapseni tehneen sen.
Henkilö kiinnostui korusta yhä enemmän ja kysyi: "Voisiko hän tehdä minullekin samanlaisen?"
Vastasin: "Varmaan voisi, mutta tämä lapseni on kuollut reilu vuosi sitten ja siitä syystä korun tekeminen on hiukan hankalaa..." Menihän se tietty tunteisiin, kerroin olevani hiukan herkillä, koska hänen syntymäpäivänsä on huomenna...
Se tunne kävi, oli ja meni yhtä nopeasti kuin tulikin. Jatkoin silti hommiani ja latasin trikoota pesukoneeseen. Huomasin tämän henkilön ikään kuin jääneen haavi auki ja pysähdyksiin todellisuuteni kanssa... Sain pahoittelut hänen tietämättömyydestään ja lämpimän halauksen. Ei moisesta tietämättömyydestä tarvitse olla pahoillaan, nämä asiat ovat ja pysyvät minussa, mutta voin kaikesta huolimatta tehdä ja oppia, ohjelmoida vaikka pesukonetta ja ommella. Tällä viikolla on mennyt tunteisiin, monikin asia, niin hyvissä kuin syvissä vesissä, välillä tunteellisuudesta löytyy koomisiakin piirteitä.