maanantai 19. helmikuuta 2018

NO NIIH



 
Uusi viikko, uudet kujeet, no niih, mille alakas.
Viime viikolla tämän viikon kalenteriin tuli muutoksia, monestakin syystä. Eli minulla onkin erilainen viikko verrattuna siihen millainen sen piti olla. Ihan hyviä muutoksia, ei sillä.
Viikonlopun aikana en saanut yhtään kirjoitushommia etenemään, luulin jopa tulevani sairaaksi kun niin paleli ja kivisti. No niih, en ole kaiketi sen sairaampi kuin yleensä, joten nyt kulkee taas. Näillä paleluilla mennään, lisään vaatekerroksia, lämmitän takkaa ja ryystän kuumaa.
 
Vuodesta toiseen, keväästä toiseen ja talvesta toiseen jaksan hämmentyä luonnon upeudesta. Aivan mieletöntä, lisääntyvä valo, hohtavat hanget, kirkkaus. On hienoa huomata päivän pidentyneen, valonmäärän monikertaistuneen ja sehän tuntuu sielussa saakka, ainakin minulla. Aurinkolasien tarve lisääntyy, sitä aikaa aina odotan, että on niin kirkasta, että pääsee siristelemään.
 
Täällä on pakkasta, eilen oli reilut kymmenen, nyt näyttää olevan liki kaksikymmentä. Talvella kuuluukin olla, pakkasta, lunta ja talven lieveilmiöitä. Viikonloppuna ulkoilua, kyyditystä nuorisolle, jopa kyläilyä. Tytöillä vieraita, paljuilua, kikatusta. Hyviä kohtaamisia, myös raskaan suru-uutisen saavuttamista. Mutta "onni" tässä suru-uutisessa oli noin äkkiseltään, että syynä ei ole syöpä, se on harvinaista nykyään. Suurperheen suru kouristaa ja saa myötätunnon valumaan. Mutta kukaan ei koskaan tiedä, milloin joku siitä viereltä otetaan, matka valmiiksi saatetaan. Pitää siis osata, ennen  kaikkea muistaa, elää hetkessä, täysillä ja jopa pienistä asioista nauttien.
 
Luin jokunen viikko sitten ajatelman siitä, että vaikeudet eivät kaada ihmistä, vaan se kuinka niihin suhtautuu. Yritän kaiketi nyt siivota pöytää, olla suhtautumatta liian raskain askelin elämän "vaikeuksiin". Niin, mikä sitten on vaikeutta. Nyt tavoitteena on ulkoistaa moiset ongelmat itsestä ja luottaa kuitenkin asioiden järjestyvän. Sehän tässä ärsyttää, itseä, että ne on maalliset ongelmat jotka minua hiertää, siis raivostuttavan turhat asiat, jotka saavat huolia aikaiseksi. Mielestäni olen ollut aivan riittämiin huolien ja vaikeuden kanssa nokatusten, en halua enää moista tunnetta, varsinkaan itselle tyhjänpäiväisistä asioista. Ja siitä huolimatta, ne vain kiertävät. Kärsivällisyyshän se edelleenkin on joka minussa hiertää ja saa reagoimaan, mutta yritän olla ja olla tyynempi, kärsivällisempi ja puhdistaa pöytää omalta kohdaltani. Viime viikkoina olen odottanut yhden jos toisenkin asian aikatauluttamista, vastauksia, mutta siihen ei oma kärsimättömyys auta, kun asiat ovat kerrassaan niin hidassoutuisia, laahaavia ja monen tekijän summia. Yritän siis ulkoistaa, olen parhaani koittanut. Ja edelleenkin on asioita joihin en voi itse vaikuttaa, niitä huolehtimisen ulompia kerroksia, jotka yritän ulkoistaa itsestäni, sillä onhan tässä sisäisissäkin kerroksissa omat asiansa. Asiat, joihin voin itse vaikuttaa, niin kuin nyt tuo kalenterin puhdistaminen, asioiden muokkaaminen, siirtäminen ja aikalisän viheltäminen. No niih!
 
No niih, nyt alkaa kantapäitä paukkumaan, joillekin tuli tämä aamu, herätyksineen hiukan yllätyksenä. En anna sen vaikuttaa, en anna sen vaikuttaa, en anna sen vaikuttaa... Tyynen rauhallisesti totean tämän aamuisten asioiden olevan niitä, jotka edestään löytää, jos niitä on tähän saakka vältellyt. Ihan omakohtaisesta kokemuksesta jauhan nyt, nyt en pompi (liian paljon) muiden tahtiin, hoidan omat kirjalliseni ja muutaman muunkin asian ajan tasalle, sillä niitähän olen vältellyt. Ja toisekseen siivottu kalenteri antaa minulle monellekin tekemättömälle ja hoitamattomalle asialle mahdollisuuden. No niih!
 
Visiot ovat olemassa... ei auta kuin kalakattaa ja häärätä, kenties illasta olenkin ulkoistanut jo monta asiaa itsestäni.
 
Heitänpä taas sanat hatusta. Kiitos muuten teille, jotka niihin olette heittäytyneet, kiva lukea muiden nopeita aivoituksia, mitä sanat saavat virtaamaan!
Tässä tulevat aamun ja tämän päivän sanat:
 
TIMANTTI
HENGITYS
VIITTA
 
 
No niih, kirkasta aamua ja alkavaa viikkoa!
 
 
 

lauantai 17. helmikuuta 2018

TUNTEELLA



 Jälleen viikko vierähti, onneksi tuli tämän viikon lauantai ja pääsin koneelle. Ei sillä, on minulla paljon muutakin kirjoitettavaa, ja silti, kuitenkin tänne päädyin. Miten siihen kuuluu suhtautua, no täällä olen ja ajatusvirrat päästelen.
 
On jopa tunne, että haluan pysähtyä hetkeksi, sillä tämä viikko on pitänyt sisällään suuria, suurensuuria tunteita. Vahvoja, vahvanvahvoja ajatuksia. Kipeitä, kipeänkipeitä muistoja. Raskaita, raskaanraskaita totuuksia. Ihan tuo elämä itsessään kun on yhtä hyppyloikkaa, saati sitten kun viikko sisältää tärkeitä päiviä, joihin tunteellinen ihminen tunteella suhtautuu, niin onhan tässä.
 
Ensinnäkin koulussa valinnaisaineita, trikkoo-ompelun muodossa tällä viikolla. Minä, trikoo, jopa liiankin joustava viskoosi, sehän aiheuttaa tunteita. Ensinnäkin tunteita siitä, etten handlaa ja kaikki karkaa, eipä onnistu. Mutta samaan aikaan saan moisen luikertelijan kesytettyä, ajan saumurilla ja kaksoisneulaisella ompelukoneella nautiskellen. Ajatus, samalla malli ja toteutus karkaavat simppelistä vähemmän simppeliin, laukalle, kuinkas muuten. Kannatti kokeilla, sain tunikan, taskuilla, lepakkohihoilla ja trikookäätykoruilla valmiiksi, välitöinä monenlaisia pipoja.
 
Samalla kun ompelen, on kuitenkin tunne, että haluan olla muualla. Outo läpätys sydämessä, joka tekee kipeää, saa kyyneleet turskahtelemaan. Muualla siinä mielessä, että on tupliemme 15-vuotissyntymäpäivä. Kuuluuko minun ajaa saumurilla vai olla lapseni haudalla, kuuluuko minun ajaa ompelukoneella vai olla ottamassa toinen tuplani kainaloon. Kuuluuko minun olla muualla, vaiko kotona. Missä minun kuuluu olla? Kuuluuko kaivata näin älyttömästi, kuuluuko tuntea epäreiluutta. Epäreilua on mielestäni menettää lapsi, antaa hänet kuolemalle, joutua luopumaan, joutua päästämän irti. Jos tuo ei ole epäreilua, niin mikä sitte? Enpä tälle tunteelliselle viikolle ole oikeastaan epäreilumpaa asiaa keksinyt.
Oikein kuin olin nopea, ehdin ompelukoneen lisäksi ajaa autolla, kotiin ja haudalle. Menimme perheenä, tein kimpun ruusuista ja havuista, siskoni viemä tulppaanikimppu haudalla jo olikin. Haudalla käynti herättää tunteita. Samalla jo odotan kesää, että saisin lapselleni kesäisen kepeän ilmeen haudalle. Nyt se on paksulle polulle, pahkuroille jäätynyt, samaan aikaan kynttilät ovat syvälle sulaneet, kallellaan, kierossa.
 
Samaan aikaan olen kiitollinen siitä, ettei meidän enää tarvitse olla piilosilla kuoleman kanssa, se ei väijy joka viikossa. Samalla tiedostan, etten pelkää, tunnen suurta levollisuutta lapseni asioiden suhteen, yhä. Samaan aikaan tiedostan uusia tarinoita, uusia kommervenkkejä sairaalan vinkkelistä. Törmään yhä uusiin syöpätuttuihin, -juttuihin. Epäreiluuden monet laidat näyttäytyvät haudalla. Ihan konkreettisesti uusina hautakumpuinakin, monikaan heistä ei ole maallisen laskentakaavion mukaan tarpeeksi vanha sinne päätymään, mutta epäreiluus elämäntarinassa tekee sen. Mutta kukapa meistä tietää oman tarinansa pituutta, joissakin tapauksissa kuolema on tervetullut. Samoin voin ajatella jopa oman lapseni kohdalla, hänen on nyt hyvä olla, kaiken sen epäreiluuden jälkeen.... Vaikka minä tunteellisena märisen, vaikeroin ja ikävöin aivan kauheasti.
Pääsin minä haudalta poiskin, ihan kakuttelemaan ja juhlimaan elävää tuplaamme. Ihania muistoja, omintakeisen hauska persoona, toisenlainen tupla. Kuinka tuplat voivatkaan olla toistensa vastakohdat monissakin asioissa, mutta samalla kaikki neljä ovat niin samiksia. Valonlapseni näkyy ja kuuluu yhä huushollissamme muiden kautta, liikkeissä, eleissä, tempauksissa ja tavoissa. Myös ulkonäössä löytyy paljon samaa, kaikissa, vaikka ovat kuitenkin ihan eri näköisiä. Onhan nuo hauskoja, myös vahvasti tuntevia tyttöjä. Hienoa, sillä minusta on tärkeää olla tunteellinen, uskaltaa näyttää ja vähän niin kuin antaa kuuluakin niiden tunteiden. Hiljainen, hajuton, mauton, vetäytyvä ja sulkeutuva nuori on minulle kauhuskenario, onneksi meillä ei näin ole, sen asian suhteen voin olla huoleton. Minä ja huolettomuus, ei ihan jokapäiväistä ole, sillä koen olevani huolimagneetti, niitä riittää, ihan omiksi tarpeiksi ja ylikin. Huolia meinaan...
 
Onkohan tässä naputtelussa päätä tai häntää, puoli tuntia olen takonut, yhden päivän tunteita raapinut, viikkoonhan mahtuu sen seitsemän päivää. En minä jokaista päivää aio eritellä, kuhan anna tärppejä päivistä, jotka ovat saaneet minut tunteellisiksi asioista, todellisuudesta.
 
Ystävänpäivä. Oli ja meni sekin. Minä kun olen nyt ollut sen puoli vuotta fb:ssä, tein siellä kyselyn, mitä, missä ja milloin olen kyseisen henkilön tavannut, häneen tutustunut. Toki se, että täyttääkö tai täytänkö itse ystävyyden kriteerit noissa kontakteissa, se on yhä häilyväisen laaja käsite.
Mitkä ovat ystävyyden kriteerit? Tutustuin aiheeseen ihan tieteen ja määritelmien kautta, kuinka ystävyys määritellään. Ovatko ystävyys ja ystävällisyys sama asia? En jää tuota jauhamaan vaan jauhan sen mikä jäi moisesta kyselystä vahvasti pinnalle.
Moni ihminen on tullut elämäämme, sairaalasta, lapsemme tarinan myötä. Moni tärkeä kohtaaminen, jopa syvä ystävyyden siemen, on kylvetty silloin kun ihminen on raadollisimmillaan vasten seinää, pakotettuna, pysäytettynä ja aivan hajalla. Lukuisia ihmisiä on siis jäänyt mukaan Helsingin keikoilta, sairaalan käytäviltä, vielä enemmän Oulusta, siellähän olemme suorastaan asuneet. Myös täältä blogimaailmasta ja vertaistuen kautta. Kyselyni mukaan myös hurjan pitkiltä ajoilta minulla on ystäviä, niin onkin, ihan pikkuruisesta, samoin opiskellessa jokaisesta tutkinnosta ja elämänvaiheesta on jäänyt joku. Ihan yksi aviomieskin, tosin hän ei kyselyyn vastannut. Oli myös hämmentävää saada lukea, että tuoreissakin tuttavuus/ystävyyssuhteissa kerrotaan minun olevan sydämellisen ja lämpimän ihmisen. Olenko sitä? Mistä kyseinen henkilö on sellaisen saanut päähänsä? Toisaalta se lämmittää, mutta saa myös hämilleen. Millainen minä oikeasti olen muita kohtaan? Sillä minähän olen myös erittäin pitkävihainen ja mustavalkoinen, eikä siitä suinkaan pidetä. Minkä ymmärrän, tavallaan, ja hyvinkin. Samaan aikaan tiedän olevani myös avoin ja rohkea, moni uskaltaa seurassani kertoa ja mennä päin sellaista, mitä ei normaalisti käsitellä. Se on minusta ihana asia, sillä minä en ole todellakaan mikään pintaliitäjä hifistelijä, olen kärjistetysti kaikkea muuta, jopa raivostuttavuuksiin asti. Jotenkin teennäisyys haiskahtaa minun nokkaani, kartan sitä todella helposti. Toki välillä olisi ehkä ihan keveääkin, ottaa elämä hiukan keveämmin, mutta rahkeeni eivät tällä hetkellä moiseen veny, tai en ainakaan kykene niihin takertumaan ja jäämään.
 
Missä menee mitkäkin rajat, ihan vaikka ajatusten ja asioiden suhteen joita pyörittelen, välillä olen todella kaukana ajatuksellisesti jonkun toisen ajatuksista. Muistan elokuun 2016 lopulta keskustelun autossamme, Valonlapsemme istui takapenkillä, mies ajoi, minä aivoittelin vänkärinä. Keskusteluhan meni jotensakin näin, mies puhui variksista, jotka laskeutuivat langoille, yritti avata ja virittää keskustelua aiheesta. En oikein lähtenyt mukaan siihen variskeskusteluun ihan siitä syystä, että ajattelin juuri lapseni tilannetta, olotilaa, lähenevää kuolemaa, lastani joka oli elossa takapenkillä. Samaan aikaan olin siis todella kaukana, todella syvillä vesillä, todella hiljaa. Näin kyllä ne varikset ja tiedostin niiden lennon ja langalle istahtamisen. En saanut kakistettua mitään järkevää variksista, enkä myöskään voinut sanoa ääneen omia ajatuksiani. No, ihan siitä syystä, että ajattelin lapseni lähestyvää kuolemaa, kuolinilmoitusta, tarjottavia, tunnelmia vaikka lapseni on yhä automme takapenkillä ja ennen kaikkea elossa. Näinpä olin sitten hiljaa, enkä kuulemma osallistunut keskusteluun, mutta kun en kyennyt sillä hetkellä tunteellisena ihmisenä niiskuttamaan variksista yhtikäs mitään. Tässä siis perspektiiviä ajatteluni syvyyksistä. Eli kun ajan saumurilla sataakahtakymppiä, samaan aikaan muistelen lapseni viimeisiä minuutteja, miltä tuntuu päästää irti, nähdä ja tuntea kun hän kuolee... 
 
Itse, rutiköyhänä opiskelijana, en kykene ottamaan osaa keskusteluun, miltä tuntuu olla ostolakossa, jättää ostamatta asioita joita haluaa, ihan siitä syystä että on nyt vain päättänyt niin tai trendikastä. Vaikeroida moisen asian vaikeutta, miltä tuntuu mennä vaikkapa ihanan paidan tai sohvan tai ripsipidennyksien ohi, vaikka mieli tekisi ostaa. Minulla ei ole moisesta kokemusta, sillä monikin ostamaton asia on ihan pakon sanelema, myös tietoinen valinta. En kykene niistä kauhean pitkään ja ongelmaksi asti keskustelemaan, kun ne ei ole mahdollisia vaikka kuinka välillä haluaisi. Toisaalta olen myös loistavasti kyennyt ulkoistamaan moisen ongelman itsestäni, olen myös huomannut, ettei se uusi paita tai ripset minusta sen onnellisempaa tai parempaa tee, vaikka ne ostaisin tai liimaisin. Tai enhän minä sitä tiedä, jos vaikka se olisikin ihanasta paidasta tai ripsistä kiinni tämä elämän kevyempi fiilis ja onnellisuus. Toisaalta nyt minua kiehtoisi ajatus ikiomasta, käytetystä, saumurista. Kuinka kykenisin sillä tuunaamaan vanhoista trikoista ja viskooseista vaikka ja mistä "uutta", käyn siihen liittyen keväällä valinnaiskurssinkin. Leikkaa ja liitä-ideologialla. Samoin haluan päästä laatoittamaan vessanseiniä, pöydänpintoja, hyllynpäällisiä mosaiikilla. Muiden hukkapaloista, ylijäämästä, jämästä saa vaikka ja mitä, kunhan hiukan liimaa, leikkaa ja liittää. Toivon että nykyisen talomme myynti edistyy, jotta pääsemme toteuttamaan suunnitelmaa ja remonttia lapsuudenkotiini. Ihmisillä on niin erilaisia toiveita ja haaveita, saa ollakin. Mutta tässä näkee sen perspektiivin, että käsittelemme niin eri asioita omissa elämissämme. Varmasti monia kuvottaa ja ahdistaa ajatus siitä, että joutuisi ajattelemaan oman lapsensa tai läheisensä kuolemaa ja siihen liittyviä lieveilmiöitä. Ymmärrän täysin.
 
Oli tässä viikolla myös kansainvälinen lastensyövänpäiväkin. On tärkeää, että tällaisia päiviä on. Muistan vuosi sitten, kun minulle iski paniikki siitä, etten ole näkemässä ja tunteella kokemassa oman lapseni tuolia ja kynttilää Helsingissä. Miksiköhän en mennyt? Järki, tunteet, vastuullisuus, aikataulu ja varat siinä taistelivat, joo. Onneksi minulla on näitä syöpäystäviä, jotka moisen mahdollistivat, ottivat puolestani kopin. Menivät ja kuvasivat lapseni tuolin. Kiitos vieläkin! Muutama vuosi sitten, olisiko ollut 2012-13, oma lapseni oli Suomen kampanjassa "kasvona". Miltä se tuntui, samaan aikaan huikealta ja kauhealta. Kävimme tuolloin Oulussa, törmäsimme todellisuuteen ja muistan miltä tuntui menetettyjen kynttilä kokea. Se oli jälleen asteen verran liian lähellä. Samaan aikaan asiasta tietämättömät nauraen (yhä mietin mitä naurettavaa moisessa todellisuudessa on) keskustelivat moisesta aiheesta, ja siitä että tuohonkin kuulemma kuolee lapsia, eikö se siksi tuo yksi kynttilä pala, liekö siis yksi kuollut. Oulussa oli silloin kolme tuolia, tytöille, pojille ja enkeleille kynttilällä. Muistan pitäneeni luennon, kertoneeni myös että se ei ole yksi ja kaksi lasta vuodessa joita sairaus tai kuolema kohtaa, se on aivan liian paljon enemmän.
Tämän vuoden tuolista tajusin sen, että niitä oli vähemmän kuin vuosi sitten, siis sairastuneita lapsia oli vähemmän. Huikea tajuta moinen! Tiedän siis olevani todella raskassoutuinen, syvällisiä ajatteleva ja syvissä vesissä uiskenteleva ihminen noin niin kuin normaalien ihmisten joukkoon... Varmaan niille naureskeleville naisille jäi trauma, kun puutuin heidän keskusteluunsa ja läpänheittoonsa asian tiimoilta. Silloin avasin sanaisen arkkuni, mutta tein sen myös asiallisesti, faktoja kertoen, selventäen. Onhan myös hurjan paljon asioita, joista minä en tiedä tuon taivaallista, toki saatan naurahtaa vaikkapa puudelin trimmaukselle, rakennekynsien pituudelle, lämmitetylle autonratille, uusille silikoneille tai tai tai, ja sille toiselle ne ovatkin henki ja elämä. Vaikkapa autoa koskeviin keskusteluihin en pahemmin osallistu, osallistumiseni saattaa aiheuttaa kauhua, jos vaikka halveeraan jollekin sydämenasiaa tai suhtaudun liian kepeästi moottorin vääntöön tai auton hienouksiin. Tai en tajua kuinka arka asia se jollekin on. Ja onhan se, arka asia monellekin. Tajuan olevani täysi moukka, tässäkin asianhaarassa.
 
Nyt minä raskassoutuinen ja tunteellinen ihminen loikkaan kepeämpään aiheeseen, eli vanhojentansseihin, esikoisemme, ihaniin sellaisiin. Sain tehdä kampaukset, pikkusisko teki kauniit meikit ja lopputulos oli häikäisevän ihana. Lukuisia kertoja jaksan ihmetellä, kuinka kauniilla, siroilla, taitavilla ja lahjakkailla lapsilla meitä on siunattu. Moni asia on helppoa heidän kanssaan, verrattuna nuoriin, joiden kanssa ei niin helppoa kuulu olevan. Eihän sitä koskaan tiedä mitä elämällä on annettavaa, mutta tässä asiassa olen myös syvän kiitollinen. Kiitollisuutta voi tuntea samanakin päivänä aika monista eri asioista, ainakin minä. Myös sitä kepeämpää kiitollisuutta. Kuinka loistavasti, saumattomasti yhteistyömme sujui näinä päivinä, harkoista esityksiin ja jälkipyykkiin. Vanhojentansseista jäi jälkimakuina onnistunut ja nautinnollinen fiilis. Ja siihen päästiin ilman kauheampia investointeja, ilman tekorusketusta, ilman irtoripsiä, ilman rakennekynsiä, ilman kampaajaa, ilman kallista prinsessapukua, ilman ammattilaisen tekemää meikkiä. Ihana, kaunis, herkkä ja tyytyväinen oli tanssijamme. Ja mikä rytmitaju, ai että, kyllä mamma sai penkissä tyytyväisenä hytkyä, niin polki neiti tahilleen ja koko kropalla. Odotan oikein aikaa, että lähdemme tyttöjen kanssa tanssilavoille. Mikä huikeaa, myös tuon ikäluokan pojille on moinen kiinnostavaa, he uskaltavat tanssia ja tehdä asioita rohkeammin...
 
Nyt alkaa muukin sakki venymään ja venyttelemään. Minä lopetan tänne paukuttamisen, siirryn seuraavin kirjoitustehtäviin. Minulla muhii syviä asioita tunteiden koko laajasta kirjosta, jotka yritän sanoiksi pyöritellä. Lähes samanlaisella tunteen palolla kirjoitan myös huovuttamisesta, villan käytöstä, kokeiluista ja havainnoista. Niin ja metalliinkin uskon saavani tunnetta mukaan, siitäkin on kansio koottavana. Paperiveistos on vielä hiukan hakusessa, hakee ilmenemistapaansa, lähinnä teknistä ratkaisua. Idea on, mutta kuinka toteuttaa, saa siinä syvällisiäkin välillä mietiskellä. Mitä ilmeisemmin valtakunnassa ja meidän huushollissa kaikki suhteellisen hyvin, vaikka viikko on ollut vahvasti tunteiden aallokkoa, monissakin asioissa. Koen olevani pinnalla ja paatti jatkaa taas hiukan lempeämmillä aalloilla, toki tiedän pinnallakin kelluessa, että alla ovat syvät vedet. Toisaalta uskon ja luotan pysyväni pinnalla, ja ellei paatin alla olisi syvää vettä, sehän ei pysyisi silloin pystyssä ja pinnan päällä. Eikö se olisi silloin kallellaan tai kyljellään liikkumattomana rantahietikolla... Jopa taas, pitääkö tuokin noin syvällisesti lähteä jauhamaan.
 
Ollaan ihmisiä toisillemme. Annetaan tunteille tilaa ja mahdollisuuksia.
 
Päivän sanat;
 
NAURU
HERÄTYS
KOLINA
 
 
P.S.
Koulussa minulla oli kaulassa napeista ja metallilangoista tehty pöllökoru, jollaisia Valonlapseni teki useitakin. Yksi henkilö tuli luokseni ja kiinnostui korusta. Kerroin lapseni tehneen sen.
Henkilö kiinnostui korusta yhä enemmän ja kysyi: "Voisiko hän tehdä minullekin samanlaisen?"
Vastasin: "Varmaan voisi, mutta tämä lapseni on kuollut reilu vuosi sitten ja siitä syystä korun tekeminen on hiukan hankalaa..." Menihän se tietty tunteisiin, kerroin olevani hiukan herkillä, koska hänen syntymäpäivänsä on huomenna...
Se tunne kävi, oli ja meni yhtä nopeasti kuin tulikin. Jatkoin silti hommiani ja latasin trikoota pesukoneeseen. Huomasin tämän henkilön ikään kuin jääneen haavi auki ja pysähdyksiin todellisuuteni kanssa... Sain pahoittelut hänen tietämättömyydestään ja lämpimän halauksen. Ei moisesta tietämättömyydestä tarvitse olla pahoillaan, nämä asiat ovat ja pysyvät minussa, mutta voin kaikesta huolimatta tehdä ja oppia, ohjelmoida vaikka pesukonetta ja ommella. Tällä viikolla on mennyt tunteisiin, monikin asia, niin hyvissä kuin syvissä vesissä, välillä tunteellisuudesta löytyy koomisiakin piirteitä.
 
 

lauantai 10. helmikuuta 2018

EKSYIN

 

 Moni luulee minun nyt olevan eksyksissä, mutta enpä ole. Tai siis usko olevani. Tuo otsake tupsahti tuossa ohimennen, kun tänne hetkeksi eksyin, samalla ajattelin muutaman sanasen napsauttaa.
 
Kouluviikko takana, työviikonloppu edessä, tai siis tämä päivä, eilinen jo meni.
Mitäkö opiskeluun, ai että, vaikka ja mitä. Tykkään niin, jopa kaiken kukkuraksi atk:n ja työnohjauksen teoreettisemmista tunneista, joita eniten epäilin. On huikeaa saada exel solmuun, opettaja ihmettelemään kuinka sen teen, saada vuosi ja kuukaudet sekaisin, viikot villiksi, jopa muutama rivi ihan oikeinkin. Tämä on siis tyypillistä oppimista ja tekemistä minulle, aina mutkien kautta, toheltaen ja koheltaen, lukuisia kertoja uudelleen ja uudelleen toistaen ja sitten kaikki onkin oikein. Vaikka kukaan ei tiedä mikä meni pieleen ja kuinka sen korjasin.
 
Huovuttaessa sain nanohuovutukseen kovankin pitsin tarttumaan, mutta sitten ohimennen uhmakkaasti tehty toisenlainen nanotyö, jossa pitsi ei tarttunut lainkaan, sain aikaiseksi puolitoista tuntia kauheaa hinkkausta, tuloksetta. Nano, muistaakseni se noin kirjoitetaan, huovutetaan pitsikankaaseen kiinni, jolloin saadaan aikaan rypyläistä pitsihuopaa, herkkää ja lämmintä. Kannattaa kokeilla... Muotin avulla huovutettu kännykkäkotelo onkin sitten huopuessaan toiseen suuntaan aivan liian pieni, sainkin käyntikorttikukkaron. Vaikka kuinka mittaa ja ottaa 30 % kutistumisvarat huopumisen kautta huomioon, ei se aina mene niin kuin luulisi menevän. Sain myös valmiiksi edellisellä kerralla aloittamani kuvansiirron huopatyön, siitäkös jälleen uusi käsilaukku syntyi. Siihen tein myös saman sarjan ranteenlämmittimen, käsikorun. Niin ja sitten konehuovutuksen kautta oma huovutustyö, joka on virkattu kaulahuivi.
Olemmekin ryhmämme kanssa nauraneet, että olemme kassialmoja, aina kasseja ja pusseja  kainaloissa, lisäksi teemme itse myös paljon kasseja ja laukkuja. Mikä tahansa tekniikka, ensimmäisenä juolahtaa mieleen saisiko siitä kassin. Tai ainakin minulla juolahtaa, tai paremminkin, tästähän tulee kiva laukku, kassi, kukkaro, harvemmin asiaa edes empii. Opettelen siis kuumeisesti myös käyttämään laukkuja, sillä viime vuodet olen vetänyt kännykkätaskussameinigillä.
Materiaalin yhdistämisen kurssilla teimme mosaiikkitöitä, sanonko mitä, no tosi kivaa ja koukuttavaa. Aivan tyhjästä, muiden sirpaleista sain aikaan vaikka ja mitä, yhtään ehjää astiaa tai laattaa en rikkonut. Kun alkaa hattu tyhjänä sirpaleita liimaamaan, se muotoutuu tehdessä. Tein siis tarjottimen, pannunalusen ja sitten vielä pitkälle pannulle oman pannunalusen. Sudenkorennon teen pääsääntöisesti kaikesta materiaalista, nyt tein sen puiseen tarjoiluvatiin koristekivistä ja cd:n palasista. Olen tehnyt sudenkorennon mm. vanerista, piirilevystä, nahkasta, metallilangasta, jotenkin se putkahtaa aina mieleen, kuinkahan onnistuisi moinen aihe eri materiaaleista. Onnistuuhan ne, eri asia on sitten onko niille järkevää käyttöä. Pian saan moisista teoksista oman sudenkorentonäyttelyn aikaiseksi. Hmmmmm...
Ensi viikolla on trikookurssi, siihenkin olen tehnyt ajatustyötä tuolla liukkailla ajellessa. Ideoita pukkaa niin että kohina käy, toki välillä olen jopa eksyksissä niiden ideoideni kanssa, kun ne jalostuvat aika napakalla tahdilla ideasta kahdeksanteen. Samaan aikaan minulla saattaa olla jo monta monituista ideaa, enkä enää osaa päättää minkä kokeilen, vai pitääkö kokeilla kaikkea. Onneksi tämä ei ole minulle itselleni uutta, moinen kaaos ja ruuhka, tiedän niitä olevan, tulevan, sinkoilevan ja myös menevän. Toki mielelläni olen antamassa ja jakamassa myös muille omistani, jos joku on jumissa ideattomana, niin helposti heitän ratkaisuehdotuksen. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että en osaa epäillä tai rajoittaa, eihän sitä voi tietää ennen kuin kokeilee. Uskon minulta puuttuvan rajoittimen, uskallan, kun monella se oma rajoitin on vielä jumissa ja rajoittaa jarruttaen. Muistan omalta kohdaltani kyllä senkin vaiheen, joskus kauan sitten, jolloin mietti miten tehdä, toimia jotta virheiltä välttyisi ja tekisi muiden mielestä oikein. On vapauttavaa kun ei tarvitse ajatustyötä moiseen enää käyttää, rajoittimen puutteesta johtuen, kun uskaltaa kokeilla vaikka pääsääntöisestä mutkien kautta, väärin ja mokaten. Minulle se on hyvä tapa oppia, kun saan omia virheitäni korjailla.
 
Mutta nyt eksyin tänne liian pitkäksi aikaa, eihän minulla ollut edes tarkoitus kirjoittaa. Mutta saahan sitä ihminen tuon verran hortoilla, jos ei mistään lopullisesti eksy. Kroppani tosin on hiukan ollut eksyksissä, sillä harrastamani lajit ovat käsityöpainotteisia, joku on ilmeisesti aika resu ja raihnainen, välillä ei käsi nouse vaikka kuinka nostaa. Niin, olihan meillä myös entisöintiä, siinäkin maalinpoisto oli hiukan hankalaa yksikätisenä, mutta niin se siitä muotoutui. Entisöin vanhaa naulakkoa, tai paremminkin sellaista vanhanajan pyyhenaulakkoa. Ehkä jostain 1920-30 vuosilta. On jännä poistaa paksua maalia ja löytää uusia kerrostumia. Tummaa puuta, sen päällä vihreää, sinsitä, valkoista ja toista valkoista. Kuka on minkäkin kerroksen maalannut, kuka on naulakon tehnyt, missä kaikkialla sitä on käytetty. Omassa lapsuudenkodissani, vanhassa talossa, joka oli sota-ajalla rakennettu, moinen naulakko oli jo seinällä. Sen jälkeen se on kuljeksinut milloin missäkin. Viimeiseksi se on ollut meidän tytöillä leikkimökin seinällä, keppihevosten tallissa suitsinaulakkona. Muutaman vuoden pyörinyt siis meidän pihalla, roskakatoksessa ja autotallissa, nyt sen sieltä muka pelastan...
 
Mutta nyt eksyn liiaksi, ryhdistäydyn ja aloitan päiväni. Kahvi on jo juotu, paplarit kohta kuivat, eiku murua rinnan alle ja töihin. Olkoon tämäkin kaunis talvipäivä, enkä eksy kovin monta kertaa.
 
Päivän sanat:
 
YSTÄVÄ
KALLIS
RAHKA

maanantai 29. tammikuuta 2018

AVOIMIA

Viikko aluillaan, moni muukin asia on silleen avoimena. Ihan itsestäni riippumattomista syistä, sekös aiheuttaa hiukan kärsimättömyyttä.  On asioita jossa minun pitää olla mukana, joissa haluan olla mukana ja joissa olen luvannut olla mukana. Mutta kun sitten asianosaisilta en saa kalenterimerkintöjä ja monikin asia on ihan auki, vaikka pitäisi saada johonkin päätökseen. Toki on asioita, joihin ei vielä kenelläkään ole vastauksia, tutkitaan...
 
Ensi ja seuraava viikko on napakasti opiskelua, joten tällä viikolla on aiheellista saada joitakin asioita ihan omasta aloitteestani tehtyä. Aloitteitahan olen nakellut, mutta niitä lukituksia puuttuu. Toki varmaan minun nopeatempoisuus ja halkipoikki- pinoon asenne on tullut selväksi, eikä se varmasti helpota tilannetta. Mutta mietityttää nykyisessä elämänmenossa ja yhteiskunnassa, ihmisten yksilöllisessäkin tavassa toimia se, ettei annettuja lupauksia pidetä. Mielihän saa muuttua, mutta tykkäisin siitä, että on selkärankaa kertoa ja antaa vastaus muuttuneesta mielestä. Pahinta tai sitkeintä on vastaamattomuus ja karttelu, jätetään asia, lakaistaan maton alle tai mihin sitä itse kukin ja mitäkin lakaiseekaan. Tai sitten minä olen tuossakin asiassa halkipoikki -raivostuttava, kerron myös sen jos mieleni muuttuu, uskallan kohdata toisenlaisen ajatuskuvion ja vaikkapa henkilön. Nokatustenkin. Mielestäni kun on reilua kertoa, jos asia ei olekaan niin kuin vuonna pipo oletettiin tai vaikka viikko sitten oletettiin. Mutta pierusahraan katoamiset ovat mysteerejä, niin ja onhan minulla tapana syyllistää vielä itseänikin siitä. Olisiko se syyllisyys pohjimmiltaan kaiken tämän takana, syytän itseäni etten ole oikein hoitanut, kysynyt, kertonut ja niin edelleen. Taitaa muuten olla, jos enemmänkin jauhaa. Sitten joskus jos ja kun saan vastauksen, se ei liippaa ollenkaan minun tekemättömyyksiäni, mutta olen ehtinyt moisessa liemessä tovin jo kippuroida.
 
Toki kun kyse on vaikkapa maallisista asioista, joihin voimme itse kukin vaikuttaa teoillamme, tykkään asiat hoidettavan pois. Kun lapseni sairasti, oli tyytyminen siihen, ettei omilla teoilla  voinut hakea ratkaisua, hoitaa pahaa pois ja ottaa moista todellisuutta irti. Oli vain oltava, jollakin tapaa opittava hyväksymään ja sopeutumaan asiaan, siihen todellisuuteen. Ei ollut vaihtoehtoa.
 
Yritin tuossa jo pariin numeroon soitella, mutta yhteiskuntahan on hidasliikkuinen aamusta. Sitten kun herää, pääsee jonottamaan. Äitin asioissa olen jonotellut viime viikolla muutaman kotvasen, jonossa ennen minua keskimäärin 5-11 puhelua, aivan älytöntä.
 
Viime viikko oli jännä, sovittuja asioita peruuntui peräjälkeen. Ei sillä, tauko hyppylaukassa teki hyvää, mutta ketjureaktio on aina jännä ilmiönä. Nämä asiat olivat toisista riippumattomia, mutta napsuivat peräkkäin. Oli niissä hyvätkin puolensa, mahdollistui sitten muita asioita näiden tilalle.
 
Mutta enpä naputtele tämän enempää, sillä alan tutkimaan ja tukkimaan noita avoimia asioita. Omia ja velvollisuuksien aiheuttamia. Ai niin, torstaina saan ripustaa jälleen uuden näyttelyn, kun yhden näyttelyn puran. Se oli ihan kiva pyyntö taas sillä sektorilla. Kenties voisin hiukan siis näissä vastuullisuuksissakin löysätä ja vaikka maalauksiin heittäytyä. Jos vaikka maalaan ovia, avoimia, raollaan olevia ja muutama suljettukin on varmaan paikallaan. No jopas taas uuden idean lykkäs, heti alkoi kutkuttamaan aivan uusi perspektiivi, jota ei itse asiassa vartti sitten ollut edes pienessä mielessä. Mutta jospa tällä konstilla kärsimätön ihminen saa joutoajan kulumaan, tai ainakin ajankäyttöni avoimine kysymyksineen heittää häränpyllyä.
 
Hyvää alkanutta viikkoa, päivä on jo paljon pidempi kuin kuukausi sitten, kevättä päin, sanoi mummo lumessa!
 
Heitän sanat:
 
HANKI
ROUSKUTUS
PIANONSOITTO
 
 

lauantai 20. tammikuuta 2018

RYHMÄYTYMISTÄ

 
Tuhinaa, tassujen töminää, kulkusten kilinää. Kahvintuoksua, saunapuhtautta. Oma hetki, oma aika, oma tila, kaikissa noissa mitä ilmeisemmin juuri nyt olen. Heräsin ennen seitsemää, melodioita pyöri heti kun havahduin. Hyviä ja kivoja biisejä, jopa sanoituksetkin tiedän. Yhtenä päivänä korvamatona oli pätkä ilmeisesti räpistä, josta tiesin vain todellakin pätkän, joka pyöri ja pyöri. Se ei siis edennyt mihinkään, se käy jopa rasitteeksi. Kun tunnilla sitä ääneen hoilasin, siitä syytä, että siitä vapautuisin, se tarttuikin muutamalle muulle korvamadoksi. Onneksi heillä oli antaa siihen lisää sanoja ja materiaalia. Niin se sitten yhdessä räpättynä lähti johonkin jatkamaan matkaansa. Tämän aamuiset kulkuset kilisee siis noilla pennuilla kaulapannoissa, en kuule enää tonttujen kulkusia, se aika oli ja meni jo.
 
Kouluviikko takana. Oli hyvä viikko, paitsi että itse yritän koko ajan vetää jarrusta, etten lähde keulimaan. Onnistuinkin, koulupäiväni olivat tällä kertaa normaalin mittaisia. Välillä kun olen tehnyt ympäripyöreää. Toki nytkin nupissani työstän vaikka ja mitä, sekä viivoja vetelen kaiken joutoajan, mutten jäänyt vaikka ompelukoneella ajelemaan.
Opiskelu on siis kivaa, tuntuu hyvältä. Mitä ilmeisemmin olen enemmänkin kuin aikatauluissa ja tavoitteissa. Ainakin suoritettuja kursseja alkaa tipahtamaan omaan suunnitelmaani. Se on hyvä, sillä kaikilla ei suinkaan kaikki ole aikataulussa, on hukassa, ymmärtämättä, tekemättä, oivaltamatta ja sehän kuuluu ja huokuu heistä. Siis minä tunnen itseni jopa levolliseksi, minä ja levollisuus, sellainen sanapari jota harvoin tajuan käyttäväni. Toisaalta minulla on kauhea uteliaisuus tehdä, koota, jäsennellä, oivaltaa ja työstää asioita. Omien ongelmien ja ymmärtämättömyyksien vuoksi olen tehnyt vaikkapa laukun kolmeen kertaan, jotta ymmärtäisin. No ainakin olen oppinut, jokaisesta virheliikustakin, mutta olen myös ratkonut niitä mutkakohtia. Joo, ja ratkonut ihan ratkojallakin ihan suoriakin kohtia, kun ompelin ennen ajatusta tai mutkille suoralla... Ei tule mestaria, ellei tee ja pura, oli motto sidonnanopettajallani kun floristihortonomiksi opiskelin. Se pätee yhä. Paras tapa oppia itselle, oivaltaa, kun tekee väärin ja hakee ratkaisua kuinka tehdä oikein tai paremmin. Saattaa harmittaa sillä hetkellä, mutta sen voi kääntää hyödyksi ja hyväksi oppimateriaaliksi sitten myöhemmin, varsinkin jos osaa ratkaista asian ja lopputulos on se mihin pyrkii.
 
Ryhmäytymistä opiskelimme myös, ajatuksia siitä avasimme, tietoa kelasimme. Ohjaajan työssä tulemme olemaan monenlaisten ryhmien ohjaajia, nyt olemme itse ohjauksessa. Koen, että saan olla hyvässä tai paremminkin hyvissä ryhmissä osallisena. Opiskelun puitteissa on monenlaisia ryhmiä, sillä olenhan myös työtoiminnankursseilla, oma virikeryhmämme on jaettu kahteen ja sitten on myös valinnaisia. Tykkään vaihtelusta, jokaisesta saan jotakin.
Tunnilla laitoimme ohjatusti sellaisen paperihaitarin kiertoon, johon jokaiselle jokainen kirjoitti miten kunkin kokee ryhmässä. Rooleina oli puheenjohtajaa, järjestäjää, seurajaa, kommentoijaa... Minulle nousi heti pala kurkkuun, ajattelin sieltä nousevan negatiivisia asioita esille, vaikkakin periaatteessa roolit olivat myönteisiä. Nimittäin aikoinaan yrittäjän ammattitutkintoa suorittaessani, joka kesti kaksi ja puoli vuotta, moinen lappu laitettiin kiertoon. Kaiketi ohjaus siitä mitä siihen oli tarkoitus kirjoittaa oli hiukan ontuva, kun nyt asian otin tuollakin puheeksi. Yhä kaivelee ja tuntuu pahalta kun omassa lapussani oli kaiken positiivisen lisäksi viesti kuta kuinkin näin " en ole koko opiskelun aikana voinut sietää sinua..." Kauhean pahalta tuntui, mutta onneksi kyseinen nimetön henkilö sai se viimeinkin ulos itsestään. Olenhan varmasti sietämätön, monellekin, mutta kun tietyissä ryhmissä pitää kuitenkin yrittää tulla toimeen aikuisena sellaistenkin ihmisten kanssa, joita ei ihan niin kauheasti siedä. Eli moinen traumani täyttää maaliskuussa 10 vuotta, harmittaa edelleen, varsinkin kun hän joutui koko sen ajan sietämään minua. Mutta tuohon nyt tehtyyn, oikein ohjattuun palautteeseen. Kohdallani nousi vahvimpina esiin jännityksen poistaja, rohkaisija ja kommentoija. Itse koin sen jopa positiivisena yllätyksenä, sillä kuvittelin kommentoijan olevan sen vahvimman, jopa niin että se on liiallista. Sillä haluan monta kertaa jakaa jonkun idean, heittää oman kokemuksen, avata keskustelua ja näin pois päin. Ja ennen kaikkea kysyn, jos en ymmärrä, ja minähän en suinkaan kaikkea ymmärrä. Kun sitten omat kerroin vuorollani nostin esiin sen, että kuvittelin kommentoijan nousevan vahvimpana ja jopa negatiiviseksi kohdallani, aina kommentoimassa, jauhamassa... Mutta sainkin palautetta, että se on todella hyvä asia, ihan koko ryhmän kannalta, myös ohjaajan mielestä ja määrältään. Tähän vielä selvennyksenä, että onneksi muillakin nousi sama kommentoija, osa oli taas lähes pelkästään seuraajia. Kuulemma avaan asioita ymmärrettävästi, sanoitan muidenkin päässä pyöriviä sekalaisia asioita. Nostan esille hyviä esimerkkejä. Saan kuulemma jatkaa, minulle kuulemma ilmoitetaan ihan selvästi ryhmän taholta, mikäli kommenttejani ei tarvita. Reilu peli! Ymmärrettävä. Itseä lämmitti myös esille nousseet jännityksen poistaja, sillä minä viihdyn ja ei tuota nyt niin ruttuturpaisesti tarvitse ottaa. Kaiketi jännitystä poistan myös sillä, että minulle sattuu ja tapahtuu, ehkä normaalia taablaajaa enemmän. Rohkaisijan roolista pidän, sillä uskon monellakin meistä ja teistä olevan asioita ja lahjoja, joita pidämme vakan alla. Mistä sitä tietää mitä kaikkea osaa tai kykenee oppimaan, ellei kokeile ja testaa. Ja eihän asia koskaan valmistu, vaikkapa harjoitustehtävä piirtämisestä, ellei sitä ensimmäistä viivaa piirrä ja aloita. Toki joillekin asioille on ihan teoriaperusteet, esimerkiksi harmoniaa harjoitellessa, mutta ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa piirtää tai maalata viivaa.
 
Eilen kun nakkasin kamppeeni eteiseen pääsin käymään siivotussa kodissa. Jatkoin suoraan illaksi töihin, siksi vain kotona pyörähdin. Nuoriso, ihan siis ryhmä sekin, kokkasi meillä. Kun tulin töistä ryhmäkoko oli kasvanut entisestään, olohuoneessa oli porukkaa vaikka kuinka. Onhan nykynuoriso erilaista, siinä ne yhdessä höristen perjantai-iltana tanssivat meidän olohuoneessa hikipäässä. Mitä lahjakkuuksia, mikä rytmitaju. Minun tanssija-minäni hykerteli niin tyytyväisenä. Vanhojentanssiharjoitukset ne olivat, mutta samat säännöthän pätee paritanssissa yleensäkin.
 
Heitänpä pikakelauksen viime viikonlopusta, syöpä-äitien kokoontumisesta. Koolla oli noin parikymmentä äitiä, lähinnä tältä pallonpuoliskolta, siis pohjoisesta. Mietin todella paljon ja sanoin sen esittelykierroksellakin, etten tiedä haluanko olla mukana. Ristiriitainen fiilis itsellä, mutta se syöpäpa..atodellisuus iski jälleen päin näköä. Onko kiva nähdä, onko kiva kuulla uusista tarinoista, onko hyvä edelleen pyöriä noissa piireissä vaikkei minulla ole enää edes lasta... Kohtasin myös lukuisa sairaalatuttuja, -ystäviä. Ne kohtaamiset olivat lämpimiä, hyviä ja niistä pidinkin. Mutta monikaan ei ollut nähnyt minua lapseni kuoleman jälkeen, osa ihan muuttui kauhusta kankeaksi ja kipsaantui kun joutuikin nokatusten kanssani. Moni oli jopa pelännyt kohtaamistani. Niin, monikin asia on vaikea kun sen ensimmäistä kertaa tekee... Niin kuin nyt kohtaa vaikka minut. Toisaalta minun myötäni varmasti monelle siinäkin ryhmässä konkretisoitui syöpätaistelun se raadollisin puoli, noinkin voi käydä... Niin voi, emmekä me suinkaan ole ainoita. Jälleen huomasin itse päätyväni lohduttamaan lohduttomia... Kuinka vaikeaa jollakin on kun minun lapseni on kuollut. Ja tiedän ihan ilman että minua muistutetaan sen kolmekymmentä kertaa, että minun lapseni on kuollut. Voin puhua ihan muustakin, vaikka minun lapseni on kuollut. Ruoka, tanssi, tunteet ja ilo virtaa edelleen lävitseni, vaikka minun lapseni on kuollut. Onneksi virtaa. Loppuillasta päädyimme suurella joukolla diskoteekkiyökerhoon, tai mikä se nyt onkaan juottola, jossa soi niin että pää halakiaa. He, olen niissä kyllä aikoinani itsekin kolunnut, mutta nyt vieraantunut, liekö ikäkin joka saa vieraantumaan ja viihdyn niin hyvin selvistä päin, selväpäisten ihmisten seurassa ja tanssilavoilla. Se on minun juttuni.  Onneksi bongasin tiskiltä yhden paritanssin kautta naamatutun, ja pääsin heilumaan niin kuin itse tykkään, olemaan vietävänä. Tulihan tilaa lattialla, käytävillä ja yllättävän hyvin talvikengilläkin pystyy. Teki hyvää, sillä minulla on ollut tanssi tauolla aika pitkään, seurausta elokuun keuhkonkuumeesta. Osasin edelleen ja tykkäsin edelleen.
Viikonlopun aikana oli todella lämpimiä kohtaamisia, hyviä keskusteluja ja nauruakin paljon. Paluumatkalla mietimme autossa, juuri tätä, että kannattaako enää meikäläisen roikkua moisessa ryhmässä kun tilanne on mikä on kohdallamme. Toki, siinäkin nousi esiin, että kykenen sanoittamaan asioita muidenkin puolesta, kertomaan ja muistamaan älyttömän paljon. Me olemme tiukka paketti, ryhmä, juuri tarinamme ja taustojemme, todellisuuden vuoksi. Mutta itseäni suojellakseni, minulle tulee jatkossakin riittämään ihan nämä jo olemassa olevat tarinat, on siis ollut hyvä ettemme ole lapsensa menettäneiden leireille ja sururyhmiin lähteneet. Kaikkea meille on tarjottu, mutta edelleenkin tunnen itseni ja olen sitä mieltä, että meillä on tarvittavat verkot lähipiirissä olemassa ja rohkeus tarttua asioihin jotka mietityttävät. Sillä olenhan utelias monenkin asian suhteen, otan selvää, havainnoin, avaan ja jauhan.
 
Mutta nyt, tämä saunapuhdas paplaroi hiuksensa. Lähden äitille, maalaan taulun, teen muutaman kotitehtävän. Mm. valurauta, hopea ja tompakki kiinnostaa. Niistä teen sellaisen ohjaustoimintaa tukevan ja liippaavan koosteen. Eilen huovutuskurssilla aloitin myös kuvansiirron huovalle. Kiehtova asia sekin ja uutta. Illalla siis Ukkokullan kanssa rapsutimme huopapalasta paperia irti perjantai-iltana keittiön pöydän ääressä kun teinit tanssi masurkkaa olohuoneessa. Onhan tämä, aika omintakeista, mutta näköistämme elämää.
Ihana pakkassää, -18,9 astetta, eilen näyttäytyi myös sellainen lämmin ja valtavan suuri tulipallo taivaalla. Luonto on niin kaunis, päivät ovat jo paljon pidemmät ja elämässä moni asia on hyvin, kaikesta huolimatta.
 
Sanat nakkaan tulemaan;
 
TULIPALLO
RIIPUS
AVANTO
 
 
 

lauantai 13. tammikuuta 2018

JOUTOAIKANAPUTUS

Rapiat neljäkymmentä minuuttia lähtöön ja olen ilmeisesti jo valmis. Eli joutoaikaa on, mille alakas? No, aloin naputtelemaan. Olin niin tohkeissani kun naputtelun keksin, että yritin jo kirjautuessa päästä sisään "joutoaikanaputus"-koodilla, hiukan herjas kone. Salasana tuntematon. Olihan se, eikä ihme, kun olin sanan juuri saanut mielessäni pyöriteltyä.
Otsakkeen tai jonkin muun tärkeän tiivistetyn asian, sanan, keksiminen on vähän kuin lumipallon pyörittelyä, välillä pallo tulee helposti, välillä ei tartu kiinni, muutu palloksi, on vain sellaista irtolunta. Irtosanoja, kaiketi.
Hyytävää oli eilen, tänään ei vielä tarkkaa havaintoa ilman koostumuksesta. Kävin haudalla, ja meinasin kangistua ikävästä ja kylmyydestä. Sormet meni niin jäihin kynttilöitä sytytellessä. Sielukin oli ihan ryyteessä, on varmaan vieläkin, sormet jo sulasivat. Ikävä on jälleen erilaista, se on yhä todellisemman kipeää, raivostuttaa koko asia, menettää nyt lapsi, syövälle, mille tahansa. Se ei ole oikein!! Uskon, että tuolla Valonlapsellani olisi ollut hirveästi elämisenhalua, mutta se nujerrettiin, otettiin pois. Toisaalta, mistä hänellä oli myös tieto omasta kohtalosta, tarinasta ja elämästään? Niin monissa kohden matkaa hän sen toi julki, ikään kuin sivulauseessa nakkasi ilmoille, tarjosi koppina minulle. Otinkin  niitä koppeja, mutta on hirveää saada sellainen pallo käsiinsä. Tajuta, että oma lapsi puhuu omasta tulevasta kuolemastaan. Kuinka siihen kuuluisi suhtautua? Suhtauduin usein halauksella, muutamalla lisäkysymyksellä, kiitollisuudella tyynestä lapseni viisaudesta, ällistyksellä, raivollakin, ihmetyksellä. Mutta en mielestäni kieltänyt asian mahdollisuutta, koska siihen minulla ei ollut oikeaa vastausta, kun oli vain avoimia kysymyksiä. Olen sanonut, että yritän ja teen kaikkeni, ettei niin tulisi tapahtumaan... Mutta.
 
Itse asiassa paplareista piti kirjoittamani, otin moiset juuri päästä. Taas olen siirtynyt paplarikiharavaiheeseen. Hah. Ne on kyllä kätevät, hiljaiset ja tulee hyvä pito. Minun hiuslaatuni on "nopeakuivuinen", ei tarvitse käydä kaupassa ja toimistoissa paplarit päässä, niin kuin jotkut, ainakin ennen muinoin tuntikausia pyörivät. Mistähän muuten moinen johtui? Paplareitahan pidettiin monta tuntia, huivi niiden päällä ja sitten ne vasta valmistui kiharoiksi. Pilaanko hopulla tuonkin homman, reilut puoli tuntia ja pörrö on kuiva ja kuohkea. Nousin ylös paljon ennen muita, joten en ole tietoisesti vielä smoothiekonetta ja kahvinkeitintä isompaa meteliä pitänyt. Suihku, sehän ei ole silleen niin kuin sähkölaite, niin kuin imuri vaikka, tai hiustenkuivaaja. Olisihan minua tietenkin tosi paljon imuroitatuttanut, mutta ihan siitä syystä välttelen moista kun nuoriso nukkuu. Niin kerta.
Eilisen naputtelin konetta, sain urakoitua koulujuttuja. Liitä, leikkaa, kopio, koosta, työstä ja silleen. Työohjeita, itsearviointeja, materiaalilaskentaa, hinnoittelua ja sen sellaista tein. Ensin toki tein myös ne työt alusta loppuun, muistiinpanojen ja kuvien kanssa. Tuossakin hommassa oppii koko ajan, eka kerralla en vielä tajunnut mitä olisi pitänyt tajuta, toisella mokasin ihan muuten vaan ja mokani tajusin vasta mokattuani, joten kolmannessa mokiani korjailin. Nehän kertovat myös syntyneiden laukkujen määrästä. Toki taas, mikä on milloinkin moka, kuka sen määrittää. Osaa "mokista" ei tiedä muut kuin meikäläinen, mutta se tietoisuus aina himmentää onnistumisen tunnetta. Armottomuusko lie. Sitähän se. Mutta kuinka ohjata tulevaisuudessa muita, jos ei osaa omalla kohdallaan hakea oikeaa tekotapaa ja ohjata itseään ymmärrettävästi. Siinäpä se. Mutta aikaa noihin meni ihan kiitettävästi, eilenkin havahduin pitkästi iltapäivän puolella, sitten tulikin hoppu hoitaa muita asioita. Enkä tietenkään ehtinyt läheskään kaikkea. Mutta delegoin muille, ja jätin tekemättä, onhan sekin yhden sortin vastaus.
 
Olisin ottanut mukaan hopeaglitteriset tanssikenkäni, jotka ovat viime aikoina ruostuneet yläkaapissa käyttämättöminä tanssimattomuudestani johtuen. Mutta mitä, löytyi vain vasempaan jalkaan! Taskulampun , muutaman kissan ja koiran kanssa, sekä Ukkokullan avustuksella sitä haettiin. Mutta tulos yhä sama, vain vasempaan jalkaan. Harmi! Ostin moiset glitterit Prahasta reilu vuosi sitten, ne ovat kyllä hintansa haukkuneet. Voiko oikean jalan kenkä olla piilossa jossakin? Onko se hypännyt yläkaapista ja koirat sen lumeen pihalle piilottaneet? Olenko tullut vain vasemmalla kengällä kotiin? Hukkako vei? Mörkökö söi? Jää mysteeriksi. Tämä on niitä asioita, että joku päivä se sitten löytyy tuosta vain, tulee käteen itsekseen kun ei edes sitä hae. Mutta äsrytti, kun ajattelin justiin ne nyt ottavani. Ei sillä, tuskin me edes ollaan syöpä-äitien kanssa tanssimaan menossa, mutta pitäähän varulta olla, jos alkaa kutkuttamaan tanssijalkaa niin ei tarvitse harmitella. 
Mun kyytiin lähtee mammat matkan varrelta. Itse asiassa en edes muista päivän tai illan aikatauluja, varmaan selviää tuossa matkalla. Tulevan kämppikseni kanssa tuossa aamulla viestittelin, että yritän matkalla keksiä jotakin jutunaiheita, ettei tarvitse hiljaisuuden vaivautuneessa olotilassa jakaa huonetta. Hah haa, voin vain kuvitella kuinka paljon on puhuttavia, jaettavia, pureskeltavia asioita. Odotan niin, sielunsiskon, -siskojen tapaamista! Juuri nyt sain viestiä aikatauluista samaiselta henkilöltä, varmaan hänellä korvia kuumotti... Niin, jollen ole kertonut, olen lähdössä Ouluun syöpä-äitien kokoontuminen.
 
Mutta nyt on ehkä aika jo haroa hiukset asentoonsa, lisätä huulirasvaa, harjata eläintenkarvat vaatteista ja miettiä mille alakas. Huulet on hiukan rouheat. Illalla olin jo sängyssä, kun yksi typyistä kävi huuleni reilusti rasvaamassa. Hyvä palvelu, eikö. Pitää muistaa, että välillä rasvatkin saattavat olla värillisiä, jos noin niin kuin julkisesti vetelee, on syytä pysyä huulien tuntumassa, eikä vetää nokkaan ja leukaan asti. Yksi, nimeltämainitsematon, sukulainen oli kerran näin vedellyt, luullut rasvaavansa värittömällä. Mutta onneksi lapset ovat sen verran valppaita, ettei äidit aina julkisiin övereihin ja ylilyönteihin päädy.
Nyt, hyvää viikonloppua! Kauniita talvipäiviä, kevät se jo kolokuttelee ja päivät pitenee...
 
Sanat:
 
KAAMOS
KOHINA
LUKEMA
 
 

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

MITTAREIDEN MIES - MONOLOGI


                                                                    MITTAREIDEN MIES

Ostin uudistettuun saunaamme mittarin. Sellaisen vaaleaa puuta olevan, kahdella kullatulla mittarilla. Lämpötila ja ilmankosteus. Kuinka tärkeää on tarkkailla mittarista onko sauna lämmin. Löylytellessä pidän ilmankosteuden tarkkailusta. Tosin meillä on ainavalmis-kiuas, joten perinteistä saunanlämmitystä ei tarvita. Ei tarvitse kuin luukku avata ja heittää, heti kirpoaa löylyt. Entisen mittarin lapset olivat solmuun vääntäneet, sillä se oli sellainen avonainen vieterimittari. Nyt ajattelin uudelle upealle seinälle, uuden upean kullanhohtoisen mittarin kiinnittää. Jostakin tuo vaimo siihen selän taakse ilmestyi, juuri ennen naulaamista. Kielsi mittarin laittamisen. Uhkasi koko mittarin heittää jorpakkoon, jos sen upeaan uuteen paneeliin meinaisin kiinnittää. Mutta eikös nyt saunassa pidä mittari olla? Ainakin minä sitä tarvitsen. Vaimo antoi luvan mittarille, jos kiinnitän sen lauteiden alle, ettei haittaa esteettisyyttä. On se aina välillä napakka noiden mielipiteidensä kanssa. Mitä sillä mittarilla nyt lauteiden alla tekisi. Pitäisikö minun sitten virittää sellainen digitaalinen mittari? Se olisi huomaamattomampi, voisin upottaa sen paneelien väliin. Siinä olevasta anturista voisin sitten keittiössä seurata ilmankosteutta ja lämpötilaa. Olen perehtynyt, että siihen voisi laittaa toisenkin näytön, jotta voisin vaikka makuuhuoneessa tarkkailla ilmankosteutta ja lämmönkehitystä saunassa. Ajastimenkin siihen saa, jotta se hälyttäisi, kun kosteusprosentti on optimaalinen. Tai ainavalmis olisi ihan valmis saunottavaksi.

   Keittiön ikkunalla on digitaalinen mittari, seuraan sillä lämpötiloja ulkona ja sisällä. Sen mittarin anturi on vedetty etuovelle ja paneelin väliin. Samassa mittarissa on nähtävillä myös maksimilämmöt, niin kylmimmät huiput, kuin kuumimmat hetket. Toisaalta onko tämä mittari tarpeeksi luotettava, olenkin virittänyt vastaavan mittarin talon toiselle puolelle. Anturi on ulkopuolella makuuhuoneen nurkalla ja näyttö makuuhuoneessa. Kirjoituspöydälle sen olen lasten valokuvien viereen pönkittänyt. Vaimo sitäkin yrittää somistaa, piilotella ja peittää. Mutta, jos en sitä tarkkaile, en voi suoraan verrata onko pakkasta saman verran talon Etelä- tai Pohjoispuolella. En minä näistä luvuista mitään erillistä kirjanpitoa harrasta, vaikka moiset vehkeet siihenkin mahdollistaisivat. Tykkään vain niin katsella mittareista faktaa, tiedostaa lämpötilaerot talon eri puolilla.

   Piharakennuksessamme on mittari, digitaalinen. Sillä seuraan samoja asioita kuin sisämittareillakin. Toisaalta tässä tilassa ja ulkorakennuksessa olevalla mittarilla on aivan liian paljon ominaisuuksia, mutta se oli juuri sopivasti ostoetäisyydellä. Satuin kiertelemään yhtenä päivänä sellaisilla mittarihyllyillä marketissa. Huomasin jälleen kuinka moneen tarkoituksen on mittareita olemassa. Haluaisin itsellenikin kaikenlaisia kaikuluotaimia ja huippumittareita. Mutta en oikein uskalla niitä kotiimme kuljettaa, en löydä tarpeeksi hyviä perusteluja vaimon pehmittämiseksi. Miten se yleensä hoksaakin hankintani ja on mittareistani naputtamassa.

   Kun minulle iski verenpainetauti olin kova poika tarkkailemaan paineitani. Pörräsin äitini, anoppini ja omalla mittarillani. Kovin oli erilaisia lukemia, tosin eri tilanteissahan ne tuli mitattuakin. Ovatko ne siis vertailukelpoisia. Päätin ratkaista tilanteen ja mittaustulokset hankkimalla itselleni toisen mittarin. Niitä kun vähän aikaa testailin ja vertailin, otin optimaalisemman mittarin käyttööni. Mitäpä sitä suotta sillä huonompia arvoja antaneella enää mittaamaan. Onneksi hankin sen toisen, vaikka se ensimmäinen olikin lopulta se optimaalisempi mittari. Mutta onneksi vertailin. Piti se lääkitys kuitenkin aloittaa ja pitää minun yhä tarkkailla säännöllisesti. Verensokereitanikin olen saanut mittailla, se onkin vähän yksinkertaisempi mittari. En ole perehtynyt, olisiko siitä saatavilla paremmalla varustetasolla olevaa mittaria. Joka näyttäisi vaikkapa ruumin lämmön samalla kun verensokerin. Voisikohan siihen joitakin muitakin ominaisuuksia liittää. Onneksi keittiössä löytyy digitaalisia asioita ja vempaimia joka lähtöön. On mikroa, ajastinta, uuninmittareita. Yleensä valitsen kodinkoneen ja vehkeen senkin mukaan missä on mielenkiintoisimmat ja monimutkaisimmat näytöt.

   Auton koelauta on paratiisi, mittareita poikineen. Pidän tosin vanhemmista autoista ja niiden koelaudoista, koska mittaristot ovat huippu kauniita. Upeaa käsityötä ja designia. Autojen mittarit ovat nykyään muuttuneet yhä enemmän pelkiksi numeronäytöiksi. Minulle olisi tärkeää havaita myös mittarissa tapahtuva viisareiden liike. Kuinka kiihdyttäessä mittari nousee kiihkeästi. Ottaa kierroksia antaumuksella. Vaimoni on autossamme välillä ihan hukassa mittareiden kanssa. Ei muista, eikä tajua tarkkailla lämpötilaa, ei kierroksia, ei nopeuksia, ei polttoainetta ja muita olennaisia. Vaimo se ottaa meillä eniten ylinopeussakkojakin, kun unohtaa mittareiden tarkkailun. Keskittyy vain vauhdin hurmaan. Vuosi vuoden jälkeen yritän moisia taitoja opettaa, mutta ei se näytä menevän jakeluun.

   Kännykätkin ja älypuhelimet ovat minulle jonkin sortin mittareita. Minulla on jonkin sortin pakonomainenkin tarve saada uusia moisia vehkeitä, jotta löytäisin yhä uusia ominaisuuksia niistä. Kuinka äärimmäisen tärkeää on omata kompassi, alkometri, navigaattori tai sykemittari omassa kännykässä. Mitenhän sitä ennen osasikin olla ilman kaikkia näitä hienoja ominaisuuksia. Toisaalta autossa on ajaessa navigaattori kiinni ikkunassa, sitten laitan sen päälle kännykässäni. Vaikkapa nopeutta voi samaan aikaan tutkailla ja vertailla kolmesta mittarista. Niin kun se auton omakin nopeusmittari otetaan lukuun. Onneksi vaimo pitää ajamisesta, jotta voin keskittyä mittauksiini. Välillä tekisi mieli kyllä kehittää sellainenkin mittari, jolla voisi mitata noita vaimon paineita. Ilmeestä näkee, että paineet nousee, mutta voisiko sen jotenkin kaaviona tai numeroina todentaa. Tuosta saunanmittarista yritin puhua, mutta tuloksetta. Yritin sanoa, että olen sellainen mittareiden mies. Mutta ei se auttanut, yhä se mittari on lauteiden alla irrallaan. Vaimo kuulemma tiesi sanomattakin mikä olen, virnisti vain kun itse ominaisuuteni määritin.