RAP RAP RAPISEE

Kuhinaa kuin muurahaispesässä, on nupissani. Mille alkaisin. Tai siis aloin jo, yksi maalaus kuivuu, tässä kuivatellessa naputtelen. Vuorotahtia. Tavoitteena on kirjoittaa myös lasten suuhun sopiva räppiteksti. Räp räp räpisee, jäät lammikossa rapisee, Jou! Jou! Aaaah, jou, jou, rap rap rapisee... Ei todellakaan vielä irtoa, joten lämmittelen kirjoittamalla ihan muuta.

 

Mitäkö lämmittelen, no konetta, näppäimistöä, sormia ja ennen kaikkea aivojani. Josko sieltä jotain alkaisi rap rap rapisemaan. Onhan jälleen upea aamu, napakka -12 asteen pakkanen, aurinko kirkas ja kevättä ilmassa. Hohtavat hanget rapisevat, jäätiköt pihalla. On siellä vielä paikoitellen tosi liukasta. Huomasin sen kun eilen polkupyörällä suhasin menemään. Sellaista peilikirkasta jääröhelöä, aina jossakin yllättäen, muualla sulaa. En ihmettele vaikka tytöt välillä koulumatkojaan natisevat.

 

Sain olla eilen yksin kotona, muutaman tunnin, voi herkkua. Kaipaan niin omaa huuhailuaikaa ja yksinoloa. Minun luovuuteni voi paremmin, kun sitä ei jatkuvasti sorkita ja kuormiteta. Saan kuunnella mitä musiikkia haluan tai jopa keskittyä kaappikellon tikitykseen. Eläinten kuorsaukseen. Pidän edelleenkin meitä suht' suurperheenä, joten kompromissejahan päivämme on. Kenen musiikkimaku voittaa, kenen ohjelma kirii muiden edelle. Nyt ei ole edes televisiota tarvinnut avata, saa pölyyntyä aivan rauhassa. Nyt takerruin periaatteessa tuohon perhekäsitykseen, millainen perhe on viisihenkinen ja kuusieläiminen. Onko se perhe, siis tavallinen perhe, vaiko suurperhe, keskisuuri vai mikä. Edelleenkään kolmella lapsella ei mahdu perhepakettiin, ideaalihan on kaikessa 2+2. Toisaalta nyt me mahtuisimme ihan normaaliin autoon, siis viisipaikkaiseen. Enää emme tarvitsisi tila-autoa, vaikka meillä yhä sellainen on. Moni asia on muuttunut, käsitteet erilaiset, lapsemme kuoleman jälkeen.

 

Itse asiassa olin ison porukan kanssa syömässä tiistaina. Yksi ihminen ohimennen kysyi, minkä ikäisiä lapsia minulla on? Nyt se kysymys taas ilmoille laukaistiin. Sanoin 14, 15 ja 16. En eritellyt, olisiko minun pitänyt? Morkkis tavallaan siitä, etten kertonut tarkemmin, mutta mietin miksikö siinä syödessä olisin laukaissut totuuden eetteriin. Jos joku on asiasta tietämätön ja ruoka maistaa, en viitsi säikäyttää sanomalla, että yksi tyttäristäni kuoli puoli vuotta sitten kolmetoistavuotiaana. Ja sitten olisin itse vain jatkanut ruuan kitaani ahtamista, kuoli joo, mutta ruokahalu säilyi...Oliko se omaa jaksamattomuutta vai mitä? Höh, kaikkeen sitä takertuukin, tavallaan moinen sattuu ja aiheuttaa myös syyllisyyttä, kun asian ohitin noin löysästi. Mutta tätähän elämä on, välttelyäkin, asioiden ohittamista. Uskon, että leppoisa tunnelma olisi rap rap rapissut moisen faktalaukaisun jälkeen. Ehkä minäkin sitä tunnelmaa ja leppoisuutta olin hakemassa, kaipasin. Samaan aikaan ajattelin menetettyä lastani, että kyllä minä sinut muistan, älä luulekaan että olen unohtanut. Jostakin tuli myös alitajunnan virnistys ja hyväksyntä. Neiti tietää sen.

 

Kävin katsomassa maalauspohjaani, hmmm, siellä se on kuivahtanut. Vahvaa viininpunaista, oranssilla. Menenpäs kokeilemaan mitkä värit minua nyt vievät. Sillä värithän valitsevat minut, eikä toisin päin. Eilen aamulla oli tullakseen kuplivan pirteitä ja värikylläisiä töitä. Illan mittaan sävyt muuttuivat, mutta siinä vaiheessa olimmekin lievässä kompromissien tiloissa perheen kanssa, maalaus ei enää innostanut. Saati sitten että se olisi ollut helppoa. Mutta nytpä kipaisen ateljeeheni, loikkaan kynnyksen yli keittiöön. Tsadam, olen ateljeessa! Onhan tämä heleppua... balleriinaloikka yöpaidassa.

Tuossa loikkiessa sain jälleen elukoidenkarvapallerot leijumaan. Vaikka meillä on eilen illalla seitsemän jälkeen imuroitu. Tätä se eläinhuushollissa on, karvapalleroita ja imurointia. Enkä nyt millään tälle aamulle kerkiäisi imuriin tarttua. Vaikka jossakin vaiheessa päivää on pakko. Meinasin aamulla petivaatteetkin, rapsakkaan pakkaseen viedä tuultumaan, mutta en kuitenkaan. Samaan aikaan kun alkaa tekemiset, aivoitukset ja ideat riistäytymään käsistä, tuloksena on keskeneräisyys ja loputon kaaos. Jos yrittää nyt hallita vain tätä nupin sisäistä kaaosta ja rap rap rapistella ulos jotain näkyvää. Karvat ja siivous kyllä jaksaa oottaa. Muutaman tunnin kuluttua on jo enemmän imuroitavaa, näin optimistisesti ajateltuna.

 

 

Maalasin vihreällä musteella, grillitikulla ja suihkepullolla. On mielenkiintoista katsoa kuinka vesi saa tipan elämään. Muste liikkuu ihan eri tavalla, onko pohja jo valmiiksi märkä vai piirtääkö kuivalle ja kastelee vasta sitten. On myös suuri ero eri paperilaaduilla. Yksi paperi ja musta muste, ai että siitä syntyi todella ihanaa jäkälämäistä jälkeä. Mutta kun minä poloinen en enää muista mistä sen paperin hankin, sain tai otin. Toisekseen mustelaaduillakin on eroa, saati sitten suihkepullolla ja suihkulla. Välillä on herkkä visio jostakin, mutta lopputulos niin kökkö ja kankea, että pistää harmittamaan.

Eilen tuossa pöydällä oli tuoreita maalauksia. Kas kummaa yksi kissoista kerjäsi huomiota, hyppäsi suoraan tuoreen päälle. Saman tien loikkasi jo kuivuneen päälle. Sain vasta siinä vaiheessa kollin syliini, sitten minäkin olin käsistäni tuoreesti maalattu. Tätähän tämä, elukat haluaa osallistua. Jätesäkeillä olen taas keittiön pöydän ja lattian vuorannut, mutta en ehkä kuitenkaan ihan tarpeeksi, sillä kun pitää roiskia, saattaa maali lähteä laajemmalle kuin kuvitteleekaan. Kun tähtää roiskeen eteen päin, ottaa samaan aikaa vauhtia taakse päin ja se maalihan saattaa lähteäkin sinne, ihan päinvastaisen suuntaan. Eilen oli pikkasen lattiassa joo, mutta nopsana likkana ne luutusin pois, heti tai ainakin melkein heti kun tajusin. Kissat tykkäävät olla myös piilosilla jätesäkkien poimuissa, rap rap rapisee vaan.

 

Sain ihanan ja pitkän puhelun. Kuinka hyvää on kuulla ja saada elää mukana tilanteessa, jossa parantumatonkin saattaa kääntyä vielä hyväksi ja parantua. Vuodet, lääketiede, tutkimukset ja elämä saattavat yllättää. Ihan kylmiä onnen väreitä kokee muiden puolesta. Hienoa, niin hienoa! Mutta kyllähän siinä tutkijatkin ja maailman huippuosaajat ovat saaneet muutamaa asiaa rap rap rapistella, jotta näin uskalletaan ajatella. Meidän neidin kohdallakin niin moni huikea asia, tutkimus ja onnistuminen mahdollisti hyviäkin aikoja. Ennen kaikkea niitä lukuisia jatkoaikoja.

 

Aurinkolapsemme kuvan vieressä palaa tänään hempeän punainen kynttilä. Josko en verran sitä pölyhuiskaa käytän, että saan siltä kohdalta tasoa pölyt huiskaistua. Jotta valokuvasta neiti heijastuu mustaan lasitasoonkin, on muka enemmän läsnä, kun näkyy kahtena. Visio se on tuokin. Nyt rapisee taas jokin olohuoneessa. Taitaa kissat olla asialla... Aurinkoa ja valonheijastuksia sinullekin. Lähden räp räp räpistelemään.

RUOKAA OOTELLESA

Laitoin kamarin oven kiinni, aattelin naputella täsä ruokaa ootellesa. Mitä sitte naputtelen, en oo ajatellut sen tarkemmin. Onhan taas vilinää ja vilskettä nupisa sen verran napakasti, että jää nähtäväksi.

Olen saanut olla kahtena viikonloppuna kirijottajakursseilla, ai että on teheny taas hyvvää porukasa kirijottaa. 

Kirijotimme sammosta tajunnanvirtaa, josa oli kaikki kirijotettu yhteen pötköön, iliman kaiken maailman kielioppiasioita, pilikkuja ja pisteitä. Ihan sellaista en aatellu tänne laukaista, mutta ajatukseni kulukee pohojalaisittain, vejän sillä. Mutta hiukan viriteltyä ajatusvirtaa kuitenki, on tulollaan.

 

Kaajuin perjantaina hauvalla, täyvestä vauhista, nopiasti ja kokonaan oikijalle kylijelleen. Silimälasit lensi, hautakynttilät levisi, löin pääni ja olin hetken erittäin tunteellisesa tilasa. Tunsin kaikkivoivasti ja joka paikasta. Mietin tämäkö oli kohtaloni, kaatua saappaat jalasa hauvalla, valamiiksi oikija sijoituspaikka ja asentoki lähes passeli. Eiku monttu vaan auki ja vyörytys... Aikani kun siinä räpiköin tajusin jääväni henkiin, pikkuhilijaa kokosin ihteni ja romppeeni. Nyt kuuntelen ja oottelen mihin kaikkialle saatuu, saattuuko liikaa vai tarpeeksi. Nyt olen menossa ihan passelissa kivussa, ei liikaa, mutta tarpeeksi. Yleensähän ne kivut tullee peräsä.

Illalla kävin tanssimasa, pitkästä aikaa, teki hyvää vaikka oli suuri kiusaus jäähä sohovalle. Oikijasa olasa tuntu kädenaltapyörähykset, mutta muita liikuntarajotteita ei pahemmin ollu. Paras lääke kipuihin on nähtävästi antaa liikettä ja milihyvvää nuppiin. Teki hyvvää, oli se onni kun sain raahauvuttua.

Näin taas tuttuja, lähinnä tanssin ja kurssien kautta elämään tulleita ihimisiä. Oli hämmentävää jutella yhen miehen kanssa, joka on kuulemma blogieni lukija myös. Hän sanoi, että kunnioittaa minua ja tapojani elää ja ajatella. Hän ei lähtenyt sen enempää erittelemään, sanoi ettei halua minua itkettää, mutta kunnioittaa lukemansa perusteella. Olihan se ihtelle jälleen hämmentävää kuultavaa, lämmitti, lämmittää vieläki.

Kursseilla kirijotettiin lukuisista aiheista, jokainen käsittellee saman annetun aiheen aivan eri vinkkelistä. "Minun paikkani" oli yksi aiheista. Voi kuulkaa kun minun kynä taas lensi kun paikkaani analysoin, haeskelin, mittailin, kenties siinä jotakin löysinkin oivalluksien kautta. Yhden vanhemman naisen tekstit ovat napakoita ja saavat hymyn huulille. Hän mietti ommaa paikkaansa myös, ajatteli, että monien mielestä hänen paikkansa olisi jo hauvasa, mutta hänpä istuuki kirijottajakursseilla. Yksi käsitteli kuolemaa, todella laajasti, rohkijasti ja läheltä. Tekstistä kuului, että se on pähkättyä ja itse koettua, tuoretta. Niin olikin. Minusta on hyvä kuulla, että on muitaki jotka menevät aivan päin asiaa, jauhavat ja vatvovat kuolemankin lukuisia vinkkeleitä ja olomuotoja. Kuinka toisen kuoleman myötä kuolee ihtestäki palanen, riippuen siitä minkä verran on kuoltavaa ja irti päästettävää. Näinhän minustaki lähti osa lapseni mukana, irtosi isohko klöntti minuutta. Tämä kurssikaveri kirjoitti loistavasti myös sen, että vanhemmisa ihmisisä on enemmän kuoltavaa. Hieno ilimasu, näinhän se on, heillä on enemmän maileja takana ja tarinaa elettynä kuin lapsilla, enemmän...

Kurssikavereitani on myös yli kasikymppinen leskinainen, ikuinen pikkutyttö sisältä. Vaikka hänellä on kova ikävä puolisoaan, hänen mottonsa on kuitenki ellää täysillä sitä hetkeä joka on käsillä. Ja hän elää niinku kirijottaa, osallistuu, jumppaa, jogaa, ui, kylläilee, lausuu ja niin eespäin. Miksi surun kautta pitäisi lammaantua ja jättää oma elämä elämättä. Jos kerran on sitä ommaa elämää vielä eesä päin, pittää ottaa siitä irti ilokin, vaikka kuinka välillä itkettäs.

Kotitehtävänä oli monologi, tai siis yön aikana tehtävä kotitehtävä. Minä olin sanonu, etten pääse lauvantain kurssille, oli nelijä päällekkäistä menua. Mutta alitajunta yöllä jauho vain monologeja, joten muutin aamulla suunnitelmani, peruin muut menot. En ehtiny uutta kirijottaa, joten luin sielä sitte oman kirijottamani monologin vanahasta Kaarlo-miehestä ja hänen seikkailustaan ambulanssisa ja tutkimuksisa. Olin muutama vuosi sitte kipujen vuoksi aluesairaalasa tipasa, mulla oli aikaa kuunnella mitä papparaiset verhojen takana puhuvat. Pappoja oli monta, jokaisella oma tarinansa, minä heistä muistiinpanoja tein ja yheksi papaksi loin. Osa eli tojellisuuvesa, osa menneesä, osa leijui välimaastosa. Eilen sitte kun tämän monologini luin sain siitä kivvaa palautetta. Olihan se hiukan roisiaki kieltä, mutta kirijotin siitä mitä kuulin, eli papatki voi olla roiseja. No kurssilla on yksi pappa kans', hän ei ennää palijo pysty kirijottamaan, mutta mielikuvitus laukkaa yhä. Hän sanoi monologini kuultuaan, että kannatti tulla kirijottajakurssille, vaikka välillä miettii kuuluuko hän sinne, kun ei ennää kynällä saa aikaseksi. Kuulemma tarinani oli hauskaa kuultavaa ja palijo tuttuja asioita. Seki pallaute teki hyvvää. Kannattaa vaan heittäytyä ja mennä ihtekki omalta mukavuusalueeltaan pois, lukea sellasta mitä ei ole koskaan lukenu, vaikka se on muhinu konneella monta vuotta ihte sensuurin vuoksi.

Nyt alakaa valamis ruoka nokasa tuoksummaan. Minäpä kerron vielä hai(na)ku runomitasta. Sitä voi ja kannattaa kokkeilla, ihan kuka vaan. Siinä on muutama perussääntö, eikä liikaa kurinalasuutta vaikka haikuun verrattuna. Hai(na)ku runot ovat tavallaan kuin ajatusten portaita, joissa ensin seisotaan yhellä sanalla, sitte kahella ja lopulta kolomen sanan rivillä. Siinä kaikki. Runon rajallisuus kuuteen sannaan on samalla armoton, mutta myös vapauttava.

Ruokana on jauhelihakastiketta, perunamuussia, porkkanoita ja parsaa. Sekä sallaattia.

 

 

Mutta nyt muutama eilinen hai(na)ku maisteltavaksi:

 

Ikävä,

velloo sielussa,

tunnen sen aallokon.

 

Kevät,

antaa toivoa,

pian koittaa kasvunaika.

 

Hiljaisuus,

vain kynät,

piirtävät ajatuksia paperille.

 

Odotan,

saavani viestin

sinulta, juuri tänään.

 

Kiitollisuus,

asuu minussa,

huolimatta kaikesta kokemastani.

 

Tämän päivän hai(na)kut;

 

Elämä,

sykkii minussa,

tirautan kirkkaita elonpisaroita.

 

 

Tänäänkin,

kaipaan sinua,

tunnen läsnäolosi, yhä.

 

Sittehän voi samoja sanoja pyöritellä eri rivveille. Viimeisintä hiukan pyörittelen, koukuttavvaa...

 

Yhä,

kaipaan sinua,

 tunnen läsnäolosi, tänäänkin.

 

Sinua,

kaipaan tänäänkin,

läsnäolosi tunnen, yhä.

 

Läsnäolosi,

tunnen tänäänkin,

yhä kaipaan sinua.

 

Tunnen,

läsnäolosi yhä,

kaipaan sinua tänäänkin.

 

Kaipaan,

sinua tänäänkin,

yhä tunnen läsnäolosi.

 

 

Loputonta, pistää ajattelemmaan, maistelemmaan, samat sanat, mutta kuinka merkitys muuttuu, kun niitä kokkeillee eri lailla pyöritellä. Kokkeile, ihan oikijasti, valihte ihte aihe (vaikka kevät), sinulle tärkeät sanat. Nyt tämä sanojen pyörittelijä miettii millekkö alakas. Vai alakasko millekkään.

 

 

 

 

 

 

 

SANASAIVARTELUA

Minä täällä taas, linjoilla naputtelen.

 

Niin kuin minä eilen hehkutin, että viha ei ole minua valloittanut, niin yölläpä valloitti. Sillä ei ollut mitään tekemistä omien valintojen kanssa, yön hiljaisina tunteina ja unien muodossa se puski tajuntaan.

Muistan kuinka unissani huusin ihan vapisten, niin että sylki roiskusi. Muistan kuinka itsekin ajattelin, nyt tulee vihaa minusta, joka tuutista. Enkä edes tiennyt noin kovaa vihaa minussa olevankaan, vaikka tiedän sen että jokaisessa on myös se vihansiemen. Enkö ole antanut sille tilaa, kun olen muka joka päivä ajatellut, etten päästä sitä valloilleen. Vaikka vihan kutkutukset tunnenkin, nytkö ne napsahti päälle, jäävätkö ne valvetilaankin. Kaiken tuon unessani analysoin, outo, olen.

 

Yöllä unissa puski eilisen päivän asiat, aivoitukset ja käsitteet yhteiseksi filmiksi. Yhden äidin kanssa juttelin siitä, kuinka jotkin pienetkin sanat, asiat, ilmaisut saattavat jäädä kaivelemaan alitajuntaan. Varsinkin epikriiseissä lauseet, tai sivulauseet, mitä ne pitävät tarkkaan ja oikeasti sisällään. Ja kun olen sanonut, että mielestäni minulla ja meillä on tarvittavat verkot surutyössä jo vesillä, olenko oikeassa. Pitäisikö oikeasti lähteä jonnekin oikein pohjamutia myöten ryvettymään, huutamaan, jakamaan, itkemään ja vaikeroimaan. Huijaanko kaikkia, itseämmekin, kun ajattelen ettemme lähde.

 

Unimaailmani liittyi siis sairaalaan, kas kummaa. Hortoilin siellä eri lastenosastoilla, sokkeloissa. Tajusin valtavan määrän uusia lapsia, letkuja, huoneita, uusia lääkäreitä. Minulle pläjähti tajuntaan siellä lukuisat uudet kohtalot, vaikerrukset, hajut ja tunnelmat. Muistin kuinka viha aloitti kasvunsa, kun huomasin hurjia tilanteita, väsyneitä vanhempia, paniikkia. Olin vihainen uusille tarinoille.

Mietin kuinka osastojen toiminnat olivat muuttuneet, siellä oli jopa mattoja lattioilla, jossa perheet saivat lasten kanssa leikkiä. Hurjaa oli ohi mennen tullen kuulla, milloin kenenkäkin suusta, niitä itselle alitajuntaan jääneitä lauseita. Niitä jopa joillekin lapsille isoon ääneen vanhemmat iltasatuina lukivat. Toistivat niitä, äänet vain voimistuivat aina kun minä tulin lähemmäksi. Ne suunnattiin ihan minun kuultavakseni. Kuulin myös lauseita, että äidin mielestä sitä ja täytä. Äiti ei antanut rassata, äiti puolusti, äiti vaati. Niinhän minä teinkin, kuusi vuotta, mutta ainoastakaan hoidosta, joka tarvittavaksi määrättiin, en kieltäytynyt. Päinvastoin. Olin leijonaemo lapselleni.

Lopulta kun sokkeloista pääsin palaverihuoneeseen, siellä olikin ihan pimeää. Tunnistin tuttujen lääkäreiden ja hoitajien äänet. Kuulemma myöhästyin, lastani koskeva palaveri ja esitelmä, oli pidetty ilman minua. Nimenomaan lapseni kuolemaa koskeva palaveri, tiesin ettei häntä enää ole. Silloin sain sen raivarin, jossa huusin, raivosin ja roiskusin. Annoin täys' laidallisen siitä, että se on vedettävä uudelleen, koska minun kuuluu olla paikalla. Tähänkin saakka olen saanut olla ajan tasalla ja mukana, myös nyt haluan olla paikalla, sillä onhan kyse minun lapsestani ja hänen kuolemastaan. Tunsin kuinka se viha tuli minusta ulos, ja mietin, olenko sisimmässäni näin suunnattoman vihainen lapseni menetyksestä, vai mihin tämä viha kuuluu. Tottahan toki olen vihainenkin kuolemasta, mutta edelleenkin olen sitä mieltä, ettei se saa hallita ja sille löytyy valtavasti myös perusteita. Hyväksyn sen yhä, olen kiitollinen lukuisia kertoja saamistamme jatkoajoista. Mutta kuinka paljon vihaa niiden taustalle on jäänyt. Olen vihainen syövälle, lasten sairastamisille, epäoikeudenmukaisille kohtaloille, raskaille tarinoille, olen myös suunnattoman vihainen että aina vain uusille perheille annetaan sama koettavaa.

Unessakin ajattelin, että vedetään nyt se palaveri uudelleen, ettei jää mitään hampaankoloon ja saan kysyä jos on kysyttävää. Ja niin se palaveri otettiin alusta, istuin rauhassa kuulemaan ja keskustelemaan. Tunsin tyyntyväni. Eli se oli hetkellinen ja raju leimahdus, eikä siihen ollut yhtä ainoaa syytä saati sitten syyllistä. Se ei keneenkään henkilöitynyt, enkä tuntenut kaunaa mihinkään suuntaan. Se oli vain äärimmäisen tärkeä asia, joka kulminoitui siihen paukahdukseen. Se oli tekijöiden, kokemusten ja asioiden summa. Viha oli laajempaa kuin omani, siinä tuli muutaman muunkin lapsen puolesta. Poks!

 

Aamulla olin, että hupsista vaan, jopas oli uni ja silmitön viha. Tällainenko oikeasti olenkin, räjähdysherkkä pommi, mikä on se  sytytyslanka, jos räjähdysherkkyys on tuota luokkaa. Vai voinko sen valinnoilla ja tahdonvoimalla aina nujertaa. Pitäisikö minun oikeasti pistää paikat silijäksi vihan voimalla. Auttaisiko se? Ketä?

 

Päädyin eilen akupunktioneuloilla piikitettäväksi. 17 neulaa ja selkeät vaikutukset. Enkä koe, että vaikutukset olisivat huonot tai haitalliset olleet. Paljon lähti kaikenlaista liikenteeseen. Ja mitä sätkyjä, minulla onkin ihan tunteellinen kroppa, piuhat toimii kaikesta turtumuksesta huolimatta. Koen siis viime öisien olevan neulojen ansiota, en syytä. Tahtoo lisää! Jos tällä tavalla keho on vastaanottavainen ja poistaa kuonaa, mikä ettei. Kuonaksi koen ikävät asiat myös henkiset, traumat ja taakat, jos ne neuloilla herää ja poistuu, se on todella hyvä asia. Ja jos se poistuu yöllä, unissa, ei se muita vahingoita...

 

Yöllisen vihapäästöni jälkeen olen herännyt todella pirteänä, takana on jo kuntosalia ja verotoimistoa. Mitä ilmeisemmin vuorokauden vihakiintiö paukahti öiseen aikaan jo tappiin, sillä äsken olisin voinut olla vihainenkin, mutta enpäs ollut. Liukastelin parkkipaikalla, meinasin kaatua. Odotin sitten pyörätiellä pääsyä suojatielle. Kuormurihan se sieltä ajeli, suoraan lätäkköön. Se nostatti upean rapavesi patsaan, ja arvaat varmaan, että minä patsastelin juuri sen vesipatsaan alla. Olihan se kylmää ja märkää, päästä varpaisiin noloppasi. Mutta mitäs tuosta, menin valuvana hoitamaan asioitani verotoimistoon, kyllä ne joskus kuivuu... Jokuhan olisi saattanut vihastua ja palata takaisin, mutta on tuota suurempiakin vastustuksia nähty. Heräsin ja skarppasin ainakin.

 

Mutta niihin sanoilla saivarteluihin. Niistähän minun piti kirjoittamani. Kuinka samat sanat voidaan käsittää niin eri tavoilla. Olenhan sen kuuden vuoden bloggauksen aikana jopa omakohtaisestikin huomannut. Saati sitten sanalliset ilmaisut, sävyerot, murre-erot, luokkakohtaiset erot ja rotuerot. Villi viidakko. Sama sana ja asia, sen voi niin monilla tavoilla tajuta, ymmärtää ja oivaltaa. Kuinka se halutaan tulkita. Ja ennen kaikkea kuinka se kirjoittamaton tai sanomaton rivien väli kuullaan.

 

Mutta sana jaksaa, jaksaminen. Kuinka sitä käytetään niin moniin tarkoituksiin. Kuinka usein sitä kuulee. En jaksa. Miksi et, miksi en? Onko jaksaminen psyykkistä, fyysistä, henkilökohtaista, laiskuutta, pitäisikö olla huolissaan, pelataanko sillä vain aikaa, eikö voimat riitä, eikö henkinen kantti riitä, siirränkö asiaa jaksamattomuuteen vedoten, haluanko omaa rauhaa vai onko nyt tosi kyseessä.

Kun minulta kysytään kuinka jaksan, mitä halutaan kuulla? Kuinka tänään jaksan, olenko nukkunut hyvin? Vai kuinka jaksan huomista, entäs jaksoitko viime viikkoa, mitenkä ajattelit jaksaa ensi vuoden? Onko jaksaminen sängystä nousemista, vapailla painoilla 134 kg nostamista, siivoamista, lapasten tippumista, uupumusta, variarvojen heikkoutta, valvotun yön rasitusta, painavan taulupohjan kantamista, kottikärryllä kivilastin lykkimistä, yöllisiä syöttöjä, ikuista pyykkäämistä ja siivoamista vai nälkää. Jaksaa, jaksaa, huudetaan ladun varressa tai kannustetaan oluenjuontikilpailuissa. Jaksa kulta, koita jaksaa vielä tämä hoito, tämä päivä. Voinko sanoa, etten jaksa, jos tulen kuntosalilta. Tai voinko sanoa, että jaksan hyvin, jos tulen haudalta. Voinko ilmaista että jaksan tilanteeseen nähden hyvin, niin mikä tilanne? Liikenteen solmukohtako, vaiko menetetty lapsi, vaiko eletty elämä, vaiko kipuileva olkapää. Jaksan tässä tilanteessa, syödä hyvin, vaiko organisoida hyvin, vaiko jatkaa elämääni mahdollisimman hyvin kaikesta koetusta huolimatta.

 

Entäpäs sana haaste ja sen moni-ilmeiset variaatiot. Onpas ollut haastavaa, kun sitä ja tätä. Onko se haastavaa, jos taistelee elämän ja kuoleman välimaastossa. Onko suurikin haaste päättää syökö pizzaa vai hampurilaista. Onko haastavaa oppia kävelemään proteesilla amputaation jälkeen. Voiko olla haaste löytää oikean sävyinen valkaisuaine hampaille. Onko se haastava keli, kun vettä sataa ja suksi ei luista. Onko se kovakin haaste, kun ei löydy oikeaa hiusväriä. Haastehan sekin on jos hoidot ei tehoa. Tai haastavaan tilanteeseen ei löydy lääkkeitä, oman haasteensa aiheuttaa allergiset reaktiot. Haaste on myös kirjekuori, jossa haastetaan vaikkapa käräjille, oikeuteen. Haastaa voin myös kävelemään kerran viikossa tai haastan sinut verenluovutukseen. Onko elämäni haasteellista, vai oliko se mennyt elämäni haasteellista. Haastanko itseäni, haastanko riitaa. Vai onko elämän suurin haaste päättää miten vapaa-aikansa lauantaina kuluttaa. Onko ihmisen kanssa haastavaa, johtuuko se erilaisista näkemyseroista, vai onko se kuluttavalla tavalla haastavaa, kun ei tiedä mitä sanoa tai mitä tehdä. Voinko sanoa arjessa olevan haasteita, jos olemme yhden kuoleman kanssa käydyn haastekamppailun hävinneet, mitäs haastetta tässä nykyisessä elämässä voi olla. Voinko sanoa, että meillä on haastetta tulevissa remonteissa, muutoissa ja asioissa, sillä nehän ovat vapaaehtoisia päätöksiä ja omia valintoja. Miten ne haasteena voi kokea? Eihän meitä kukaan niihin ole haastanut. Sanaa haaste voi siis käyttää lukemattomissa yhteyksissä, mutta välillä tuntuu että ne sitä eniten viljelevät, jotka eivät todellisia haasteita ole kohdanneet. Pyrin itse käyttämään sanaa harkiten.

 

Mitenkä sana vahva. Olenko henkisesti vahva, vai mitataanko se vyötäröltä vai ranteista. Joo, vyötärö on himpun verran rannetta vahvempi. Onko vahvuus jaksamisen yksi nyanssi. Aamukahvi oli vahvaa, matonkude myös. Onko vahvan vastakohta ohut. Mikä on vahvuuden vastakohta, heikkousko. Milloin minun on oltava vahva, milloin voin olla heikko. Voiko vahvuuteenkin sairastua? Olenko jo liian vahva. Onko ilmaisu vahva, kannanotto vahva. Voiko tunnelataus olla vahva, kokemus myös. Herättikö teksti vahvoja vihoja, tunteita, tunnelatauksia. Löytyikö niiden rivien välistä heikkous vaiko vahvuus. Onko kuolema, kuoleminen, kuoleman kohtaaminen vahvuutta vai heikkoutta? Onko vahvuutta itkeä, vai mieleltäänkö se heikkoudeksi. Onko vahvuutta löytää jokaisesta päivästä valoa, joka vahvistuu kevään jokaisella askeleella. Oli miten oli, nyt lopetan sanoilla saivartelun.

 

"En koskaan tiennyt millaista on olla vahva, ennen kuin se oli ainoa jäljellä oleva vaihtoehto."

TÄNÄÄN, UUDEN ELÄMÄN 182. PÄIVÄN AAMU

Kello on kuusi, kirjoitan. Maitokahvi seuranani, lapseni hailakan turkoosinsinisestä pöllökupista, rutistuksen jälkeen. Sytytin kolme auringonkeltaista kynttilää, valontuojaa, kuvan viereen ja keittiöön.

 Tänään on puoli vuotta, 182 päivää lapseni kuolemasta. Jo, vasta.

Ikävä, leijailee, tunnen sen kyllä. Mutta tänään olen ikäväni kanssa sinut, se ei ole niin kipeä, se ei niin satuta, se ei ole niin hallitseva. Se on suunnattoman kaunis ja lempeä, täynnä koskettavia ja hyviä muistoja. Odotan auringon nousevan, aamun heräävän, kaiken kirkastuvan. Tarvitsen tänään valoa, näyttää lupaavalta, siellä ne auringon säteet jo venyttelevät. Kevään pikkupakkanen, piristää aamun koko olemuksen. Luotan valoisaan aamuun ja heräävään tunnelmaan. Luotan tähän sarastavaan päivään.

 

Eilen sain hoitaa vaihteeksi lappusulkeisia, niitähän riittää edelleen. Olenko hukassa, mitä ilmeisemmin, ainakin kirjavan lappuviidakon ja täytettävien lappujen perusteella. Alan olla jonotuksen ammattilainen, viisi puhelua, jonossa puoli tuntia. Muutama soittopyyntö, soittolupaus. Sitten ihan istuallani jonotin, jonotusaika viisikymmentäkaksi minuuttia. Onneksi joku oli lannistunut ennen minua, joten yksi numero pompattiin yli. Asiani oli jälleen niin moninainen, että virkailijakin soitti neljä tarkistusvarmistuspuhelua. Välillä koen olevani pelinappula, joutava turhake, joka pomppii ja jota pompotetaan. Mutta vahvasti uskon, jahka jaksan pomppia, niin kyllä tämä tästä. Eli jaksanhan minä.

Kerron ehkä joskus aiheesta enemmän, jahka itse olen paremmin jyvällä näistä liikuista ja kuviot selkenevät. Uskon yhä, että ne tai paremminkin se tarvittava oikeakin ovi vielä löytyy.

 

Tuossa jonottaessa naputtelin tekstiviestejä ympäri Suomen. Aktiivisesti viestittelemme yhden lapseni sairaalakaverin äidin kanssa. Eilen sain kuulla, että tämä lapsi oli saanut positiivisia uutisia syöpänsä hoidon suhteen. Silloin ratkesin märisemään onnesta, myötätunnosta, suunnattomasta helpotuksesta. Olen niin vilpittömän tyytyväinen, kun lapsille tulee hyviä uutisia, toivolle annetaan tilaa. Oli siinä kanssajonottajat hiukan ihmeissään, kun karpaloita roiskuttelin ja nokkaa niistelin hymyillen ja vapisten. Koin erittäin kokonaisvaltaisesti hetkellisen tunnevyöryn, paino sanalla hetkellisesti, en siis jäänyt tuohon silmin nähtävään ja vuolaaseen olotilaan.

Joku on kysynyt lapseni kuoleman jälkeen ja muulloinkin tiukoissa paikoissa, kuinka suhtaudun muiden onnistuneisiin hoitoihin ja paranemisiin. Tuntuuko se pahalta, epäreilulta? Onneksi kykenen edelleenkin iloitsemaan muiden onnistumisista, vaikka omaa lastani ne lukuisat onnistumisetkaan eivät pelastaneet. Se ei ole meiltä pois, eikä minun lastani palauta, vaikka muut saavat hyviä uutisia. Jokainen hyvä asia syöpätaistelussa on tärkeä, olen niistä edelleen nöyrä ja kiitollinen, muidenkin puolesta. Sillä kun omakohtaisesti tietää millaisen peikon kanssa siinä painiskellaan, niin se ei ole itsestään selvää.

Toki voisin olla myös ihan täysipäiväisesti ja kokonaisvaltaisesti katkera ja kateellinen muiden hyvistä asioista, toistaiseksi en koe tarvetta siihen. Toki senkin tiedän, että minussa, jokaisessa meissä on myös nekin siemenet olemassa. Joka ainoa päivä pyrin tekemään valinnan, valitsemaan puolen, tietoisesti karttamaan niitä. Siis vihaa, kateutta ja katkeruutta. Uskon, tiedän ja myönnän, että olisin niissä asioissa todella lahjakas ja saisin levitettyä ja tartutettua niitä kuin kulovalkeaa, mikäli sille tielle lähtisin. Toki maistiaisia minullekin niistä annetaan, vaikka en haluakaan, tietoisesti tiedä valitsevani. On se hapanta, karvastelee, jättää pahan jälkimaun, vaikka kuinka sylkee.

 

Minulla piti olla tänään yksi kauan sitten varattu rentoutushoito, jota olen odottanut, muka luulen tarvitsevani. Se peruuntuikin, mikä harmittaa aika lailla. No, eilen sitten viestittelin yhden ihmisen kanssa, menenkin hänen luokseen päiväkahville, käyhän sekin.

 

Olen todella huono kyläilemään ja ihmisten elämään tuppautumaan. Monilla kun on niin omat rutiinit, kuplat, omat tiukat ympyrät ja aikataulutettu elämä. Toki lukuisia kertoja minulle sanotaan, tule käymään, ihan koska vaan. Mutta milloin on se ihan koska vaan? Huomaan kyllä, jos ehdotan, onkin selitystä yhtä jos toista... Toki kalenterit, onhan ne napakat, senkin tiedän, mutta vaistoan keksityt kalenterimerkinnät. Välillä koen olevani aika ulkopuolinen. Arkailen jalkautua, etten sotke muiden elämää, tartuta tahtomattani surua, sohaise heidän erilaista kuplaansa. Minulle kun on helppoa ja luontevaa tästä omasta ikävästänikin ja surun vellomisesta puhua, kuoleman eri nyansseista keskustella. Toisille ne onkin tabu, johon eivät tiedä kuinka suhtautua.

Minulla kyyneleet ja nauru kulkevat rinta rinnan, kuuluvat pakettiin. Toisille herkistyminen ja itku ovat heikkoutta, jota ei päästetä pintaan saati näytetä, kun pitää olla niin kova. Onhan se paha, jos minun elämä, todellisuus ja arki saa vastapuolen herkistymään, kokemaan jotain sellaista vasten tahtoaan, en halua sitä aiheuttaa, mikäli se on niin paha asia. Minun mukanani ja olemuksessani jalkautuu tämä todellisuus, sillehän en minäkään mitään voi. Tietoisesti vältellään aihepiiriä, lätistään jonninjoutavia, yritetään kaikella sälällä kierrellä ja kaarrella vakavampia asioita. Onko se sitten tälle vastapuolelle vielä niin vaikea asia, satuttaa, tai pistää tuskan vyörymään, ei tiedetä kuinka suhtautua, jos vaikka omalle kohdalle osuisi...

Tarkkaa syytä en tiedä, mutta näen niin sen asioiden yhteydessä kiemurtelun, kuinka vaikeaa se on ja pelkään tekeväni heidän olonsa vaikeaksi tuppautumalla tai kertomalla omasta arjestamme ja asioista mitä tässä on meneillään. Enkä todellakaan halua kenellekään tuoda tieten tahtoen pahaa mieltä, sillä olen viime aikoina jälleen omakohtaisesti saanut sitä pahaa mieltä aiheuttavaa kakkaa niskaan, se ei tunnu hyvältä.

On myös ihmisiä, jotka eivät  syystä tai toisesta lukuisiin vuosiin ole kysyneet mitä minulle kuuluu, koska pelkäävät ilmeisesti vastausta. Näissä tapauksissa en myöskään ole oma-aloitteisesti kertonut, kun näen ja tunnen niin sen välttelyn ja aihepiirin vaikeuden. En siis ole automaattisesti omaa oloani luukuttamassa, asioita avaamassa, vaikka näiden asioiden ja tämän todellisuuden kanssahan minä elän. Tänne naputtelu on siis loistava muoto jäsennellä kuulumisiani, yksinpuheluahan tämä. On siis ihmisen oma valinta kestääkö kohdata nykyistä minua ja elämääni. Aivoituksiani vaikeistakin aihepiireistä. Onneksi on olemassa ihmisiä, jotka ovat tulleet elämääni tietoisesti, tilanteestamme huolimatta.

 

Nyt soi herätykset typyille, yksi jää kuumeessa kotiin nukkumaan. Minua maalatuttaa. Nyt kun kotimme on myynnissä, katsojia ramppaa lyhyelläkin varoitusajalla, arkailen heittäytyä huuhaaksi. Se kun tarkoittaa keittiön muuttumista ateljeeksi, jätesäkkejä pöydille ja lattioille, maalaustelinettä. Muutamaa purkkia ja purnukkaa, pensseliä, sutia ja pellinpalaa. Saati sitten minä olen korvia myöten tilanteessa, enkä mielelläni kesken session lähtisi vekslaamaan tai siivoamaan maalausvehkeitäni pois. Pitää odottaa, että pöly hiukan tasaantuu, tai sitten ramppa kalakattaa oikein kunnolla. Sitä mieluummin toivon, paljon ostajia, paljon katsojia. Edistystä. Kunhan löydän se tilan maalaamisellekin, luovuudellekin. Heti muuten huomaa, olen kirjoittanut enemmän, kun olen maalannut vähemmän. Näinpäs onkin. Jostakin venttiilistä ne puskee tulemaan.

 

Nyt kello on vartin yli seitsemän, yöllä päälläni nukkui yksi kissa. Aamuherkut on annettu, naukumiset vaihdettu, silitetty. Lässytelty ja pussailtu. Samoin koirat. Tosin koirilla on vielä aamu-unet hiukan kesken, kun heräsin ennen heidän ajanlaskuaan. On ne tarkkoja. Illalla seitsemältä on koirien ruoka-aika. Ne osaavat kait kellosta katsoa, kun vaativat ruokaansa juuri oikeaan aikaan.

Nyt se odottamani aamuaurinko alkaa siivilöitymään sisälle asti. Tollo-kolli istui terassin pöydällä, aurinko sai sen turkin hohtamaan ja silmissä kiiluu auringonkeltainen.

Terassilla roikkuu tekemäni huoneentaulu, "asioilla on tapana järjestyä". Siinä on timanttikuuraa ja kujeilevia pakkasen jälkiä. Se on kuluneen näköinen, mutta edelleenkin kaunis, muuttaa muotoaan taustan mukaan. Kesällä erilainen kuin talvella. Sanojen merkitys on muuttanut myös muotoaan, mutta haluan uskoa yhä tuohon fraasiin, jotenkin ne asiat aina järjestyvät. Ei aina ehkä omalla valitsemalla tavalla, mutta jossakin vaiheessa, kaiken kipeänkin jälkeen huomaan niiden vain järjestyneen jollekin mallille. Tänään tiedän kuinka ne lapseni kohdalla järjestettiin, suunnaton kiitollisuus hulvahtaa yliseni. Lähden haudalle, siellä on kaunista juuri tähän aikaan kun aurinko nousee. Aurinkolapseni hautakivi kujeilee säteiden osuessa pronssiristiin ja kullattuihin kirjaimiin. Entäs se kiven kaunis harmaa kuuralla päällystettynä ja auringon valossa.

Kaunista ja kipeää, elämä on, tänäänkin...

 

 

MAITOKAHVIA

Maito kahvilla kiitos, on minun aamukahvisuhteeni. Yleensä juon kahvia vain aamuisin. Tänään valitsin punaisen, energisen ja vahvan, pöllökupin kahvilleni. Toki siinä kupissa paljon muitakin elikoita vilisee, mutta olemme hankkineet lapseni kanssa ne pöllöjen vuoksi. Siis kuppeja on kaksi, lapseni valitsi sairaalaan tsemppikupiksi itselleen lempeän turkoosin, muuten samanlaisen. Olemme ne syksyllä -15, rankassa solukuopassa ollessa, polkupyörillä kaupungin toiselta laidalta ostaneet... Eli kupeilla on valtavasti tunnearvoa, muistoja. Kun aamuisin herään oikein ikävän runnellessa otan takuuvarmasti lapseni kupin, saan siitä läheisyyttä. Pussaan kuppia, sivelen sen kylkiä, märisen sille huomenet, jopa rutistan. Kahelia, on. Mutta minua lohduttaa kahvikuppikin. Tavallaan onni, että olen aamuvirkku, saan suorittaa noita rituaaleja ihan yksinäni. Kauhea jos lapsiparat joka aamu joutuisivat todistelemaan herkät hetket kahvikupin kanssa. Ei ne joka aamu yhtä konkreettisia ole, ei kannata olla huolissaan. Osaan ottaa kupin ihan tuosta vain kättäni ojentaenkin, ilman suurempia tunnelatauksia, kaataa pohjalle maitoa ja päälle kuumaa kahvia. Se täytyy tehdä ehdottomasti tuossa järjestyksessä. Sitten se eka ryystö, tehoaa heti ja maistuu niin hyvälle, maitokahville.

 

Kyllähän se ikävä tänäänkin virtaa suonissa, mutta nyt riitti maitokahvikuppivalintaani energinen punaisen värin tuoma lataus. En minä yleensä jokaista kuppia näin paljon analysoi, mutta eiliseen astiakaappi-tarinaani palatakseni asiat nousivat mieleen tänäkin aamuna. Niin joo, eilen kysyttiin kursseilla onko jokin ajankohta milloin kirjoitamme. Arvaaks' kukaan minun ajankohtaa... Aamuhan se, näköjään ja pääsääntöisesti.

 

Aamuaurinko venyttelee säteitään takapihallamme. Pikkuinen pakkanen, timanttikuuraa, kuurankukkia ja hohtavia hankia. Mielettömän kaunista. Valo tunkee sisälle enkelinsiiven siipien lomasta, kasvikin hehkuu lukuisissa sävyissä. Viherkasvit eivät olekaan pelkästään vihreitä, oletkos ajatellut. Enkelinsiivessä löytyy lukuisia vihreän, harmaan, ruskean ja punaisen sävyjä. Kasvi on kookas ja käännän sen pari kertaa viikossa, sillä lehdet kääntyvät selkeästi valoa päin. Minusta on niin ihana nähdä uusien lehtisilmujen puskevan tulemaan, se on jälleen yksi voitettu lepokausi, kaamos ja pimeä aika. Yksi ylitetty haaste. Talven jälkeen on jälleen paukkuja aloittaa kasvunsa, innostua. Mikäli talvi olisi kuormittanut liikaa tai sitä olisi laiminlyöty, ei se tuohon tahtiin uutta puskisi. Enkelinsiiven lehdet muistuttavat siipiä, tietenkin enkelin. Minusta se on kaunis, kuinka se kääntää siipensä, ottaa suojaansa, siipeilee ja elää lehdillään. Juurella kököttää osanottokimpusta saatu keramiikkaenkeli ja höyhentupsu. Enkelinsiipi on tuttu kasvi mummuni ikkunalta, ei mikään kauhean yleinen, mutta pidän sen väristä, muotokielestä ja nimestä. Tämä yksilö on keikkunut meillä varmaan kymmenisen vuotta. On sillä lapsikin, joka keikkuu lapseni kuvan, kynttilöiden ja Lohtu-taulun vieressä.

 

Joskus aikaisemmin minä koin ahdistavana sen asian, että alamme myymään kotiamme. Kun ihmiset tulevat omaamme, uteliaisuuttaan, ostoaikeissaan, kyyläämään ja kyttäämään. Ei se minua enää haittaa, saati ahdista, toki siinä auttaa se että välittäjä osaa asiansa ja hoitaa hommansa. En siis ole moitteita ja kritiikkiä kuuntelemassa, ne kun saattaisi mennä tunteisiin. Mietin mahdollisille ostajaehdokkaille, kannattaako alkaa millekään jos näkee enemmän moitteita, uhkia ja ongelmia, verrattuna mahdollisuuksiin, kivoihin asioihin ja positiivisuuteen.

Voi kauhea paikka kun minä olen näissäkin asioissa niin nopea, tunteilla ja fiiliksellä toimiva ihminen. Tässäkin kodissa olen tehnyt ostopäätöksen alle viiden minuutin. Kun tunsin eteinen-keittiö-olohuonesektorilla että se on tässä niin se oli sitten tässä. Samoin se, että jos kaikki meidän kätemme jälki koetaan niin sisällä kuin ulkonakin uhkana, onko siinä mitään järkeä, hankkia uhkaa itselleen, jos kaikki pitää muuttaa, poistaa tai korjata. Kun voi nähdä runsaan pihan ja seinämaalauksetkin myös valtavana etuna, jopa bonuksena tai talon persoonaan kuuluvana, ainakin jollakin tapaa hyväksyttävänä asiana. Ei sen puoleen, jokainenhan saa tehdä kodissaan mitä haluaa, mutta on ihana kuulla, että pidetään kätemme jäljestä ja voidaan kuvitella itsensä suoraankin tänne asumaan ja asettumaan taloksi. Hyväksytään tietyt tekemämme ratkaisut.

 

Toki jatkoa ajatellen, mitkä asiat omassa kotitalossani ovat niitä mihin olen kiintynyt, mitkä haluan säilyttää, mitkä korjata. Mutta uskokaa tai älkää, koen senkin hurjan remppamäärän huomioiden, että siellä on niin paljon mahdollisuuksia. Kuinka tärkeä minulle on tietää, että katon paneeli on omasta metsästä, tai pihakoivun olen minä isän kanssa istuttanut tynnyrisaunan taakse. Saunanikkunasta näkyy joki, ikkunan voi avata ja sieltä voi mölistä tuon puolen akoille, isäni lempipuuhaa pikkuveljeni kanssa saunoessa. Tupaan virtaa valoa koko päivän, voin kuvitella että sekin valo saa pölyt kujeilemaan, hohtamaan ja leijumaan. Tuvan ikkunalla viihtyy runsas määrä kasvillisuutta, äiti on luvannut minulle yhden oikein rujonkauniin lehtikaktuksen jättää. Saan siitäkin kiksejä, se on niin hieno ja kuuluu siihen ikkunalle. Rantapihlaja on sen minun lapsuuteni rantapihlajan lapsi. Juhannusruusun juurella ja läheisyydessä on monen rakkaan lemmikin hauta. Tien varressa, kanavan reunalla, oleva koivu on nyt iso, mutta minäpä muistan kun se oli pieni. Mitä kaikkea olen siinäkin kanavassa puuhannut, on nääs tullut puuhattua kesät talvet. Yksi jännimmistä muistoista on se, että olen toukokuussa tulvan aikaan uinut parhaissa koltuissa siinä kanavassa alle kuusi vuotiaana ja uimataidottomana. Olin sen verran fiksu, jo silloin hah, etten antanut alle kolme vuotiaan siskoni uida, kun sen pää ei olisi näkynyt pinnalle asti, kun sitä vettä oli niin syvästi. Pikkusisko oli siis minulle vahtina, etten huku ja toi aina uudet vaatteet kun entiset meni ruskeiksi liejusta. Kaiken kukkuraksi meillä oli päiväkerhon kevätjuhla kirkossa samana iltana. Olin hukassa navetan jälkeen vanhemmiltani, löydyinkin kanavasta uimasta. Minut pestiin karjakeittiössä kylmällä vedellä. Istuin vielä kirkossakin letit märkänä. Ja nöyränä, tiesin olleeni synnin kanssa tekemisissä, mutta kun lipsahti...

Tai talon takana virtaava joki on ollut siinä aina, sen monimuotoisuus ja kauneus kiehtoo suunnattomasti. Tiedän, että ranta on jyrkkä ja liejuinen, mutta kaislikon yllä liitää uskomattoman kauniita neidonkorentoja. Kalat uivat rantakaislikossa, välillä kuuluu molskauksia ja näkyy kuplia. Joki on mutkainen ja sen välke on tainnuttavan, rentouttavaa ja loputtoman ihana katsella. Saati sitten rannan haavat, naapurin puolella tosin, mutta ne ovat olleet siinä aina. Niiden runko, havina, upea syysväri. Kuvittelen saavani itselleni rempan yhteydessä ikioman kirjoitusnurkkauksen, oman tilan, ai että. Entäs sitten navetta ja sen käyttö, sinnehän on tulossa Naveljee, navetta-ateljee. Eli toivon hartaasti muutosten olevan hyvää, hyväksi ja hyviä. Mutta matkaa on hiukan vielä, ennen kuin ehdin kaislikon suhinaa ja sudenkorentoja ihailemaan.

 

Kello oli kuusi kun venyttelin ylös. Ilman kissakarnevaaleja ja äkkiherätyksiä. Toki tuo aamuaurinko hiukan siivottavaakin näyttää, mutta en alkanut vielä kun typyt nukkuu. Laitetaan iso ramppa kalakattamaan, kunhan nousevat.

 

Ensi viikolla on uuden elämämme 182. päivä, puoli vuotta lapsemme kuolemasta. Aika rientää. Yhä mietin mitä hän on nyt, mitä hänelle kuuluu? Eilen törmäsin sanaan Aurinkolapsi, sekin kuulostaa lapseltani. Valonlapsihan hän on mielessäni ollut. Mikä kuolema on, onko se oven sulkeutuminen, lopullinen loppu, kaiken katoamainen. Vai onko se uuden oven aukeaminen, uusien mahdollisuuksien saavuttaminen, matkan jatkuminen. Arvaat varmaan kuinka minä ajattelen, kyllä, se ei ole loppu, se on ollut maanpäälisten asioiden ja mahdollisuuksien loppuun eläminen ja todella ison valonpolun ja tärkeän oven avaaminen. Tunnen niin, edelleen ja yhä, että lapseni asiat ovat nyt hyvin. Paremmin kuin hurjina ja kurjina sairasteluvuosina. Eli tämäkin asia nousee vahvasti esille, kun kiitollisuuksiani listaan. Olen yhä nöyrän otettu siitä, että minulle annettiin tuollainen lainalapsi, Aurikolapsi hetkeksi elämääni. Kyllähän eilen taas muistot hulvahteli kun hänen kenkiään pakkasin, takkeja taittelin, muistoja muistelin. Mutta se on nyt minun roolini tässä vaiheessa elämää, teen ne turvallisin, hyvillä mielin, joskin älyttömällä kaipauksella. Lähden käymään haudalla, moikkaamassa, jahka maitokahvini loppuu ja saan yökkärit päältäni.

 

Olen kuullut myös, että jälleen nouseva trendi värien suhteen sisustuksessa on maitokahvin eri pehmeät sävyt. Latte, cappucino, ihan perinteinen Kulta Katriina maidolla, Entäs luomu Presidentti, hylamaidolla, saati sitten tummaksi paahdettu Saludo runsaalla kuumalla maitovaahdolla. Minulla on tälle aamulle vahvaa luomu Kulta Katriinaa runsaalla rasvattomalla maidolla. Tehosi, olen hereillä ja vireessä, kupin energisyys toimii, olen tankattu tähän päivään ja sen mahdollisuuksiin.

 

Nyt lähden heiluttamaan vessanpyttyharjaa ja pölyhuiskaa. On hienoa katsella kuinka saan pienen  pienet kimaltelevat pölyhiukkaset lentoon ja napattua kiinni vasten auringonsäteitä ja kuinka vessanpyttykin ottaa osumaa auringosta. Kaunista porsliinia, monta tarinaa, hassuakin pitää sisällään, uskon. Mitähän vessanpytty kertoisi jos osaisi puhua, pitääkö minun antaa sillekin ääni? Miten se eilen kirjoittamani viisaus menikään... Vilkas mielikuvitus auttaa kestämään todellisuuden. Näin on, on se näin!

KAIKENKARVAISTA

Nukuin yöni tuttuun tapaan kissa, luullakseni yksi kissa, jaloissani. Sitten tämä rento olento putosi sängystä suoraan sängyn vieressä nukkuneen koiran päälle. Johan oli herätys! Meille kaikille kolmelle ja hiukan muillekin. Noooh, jatkoimme sätkystä huolimatta uniamme.

 

Näin unta, että navetan yliseltä löytyi kuusi kissanpentua, kaikki olivat ihania hailakan harmaita tiikerijuovaisia. Sellaisia lapsuuteni kissan värisiä, sellaisia mistä olen haaveillut, mutta eteemme ei ole vielä moista väritystä löytynyt. Samassa läjässä oli myös pieni tiibetinspanielinpentu. Kaiken huippu oli että koko tämän lauman oli synnyttänyt aikapäiviä sitten kuohittu kiiltomusta kollimme Väinö. Ihmettelin siinä unessakin kissan kaksneuvoisuutta, mutta sekin on kuulemma mahdollista sain kuulla tänään eläinlääkäriltä. Olin unessa todella mielissäni niistä pennuista, kas kummaa halusin pitää kaikki.

 

Unimaailma jatkui ilman sen suurempia askelmerkkejä. Puoli seitsemän aikaan paukahti, kilisi, kolisi ja rytisi taas. Toikkaroin silmät sikkurallaan keittiöön, siellä niitä kissoja taas sinkoili. Yksi keittiön tuoleista makasi selällään tiskipöydän edessä. Pöydällä olleet isot kanamunankuorennäköiset kynttiläkipot heiluivat ja liina oli rullalla. Kolinalle ja rytinälle löytyi selitykset. Etsimme kilinän aiheuttajaa. Lopulta iso avainnippu löytyi olohuoneen puolelta. Kissat olivat sen pöydältä ottaneet leikkiinsä, hyvä etteivät hukanneet. Minä sen nipun siihen illalla jätin, koska oli tarkoitus heti aamusta startata. Vessapolullani sain kahlata hiekkalaatikon hiekassa, en tajua kuka oli käynyt kauhomassa hiekat ympäri kodinhoitohuonetta. Lakaisin lattiat ja olinkin sitä myötä hereillään.

 

Kaikesta säädöstä ja yöllisistä säpsähdyksistä huolimatta on ne hienoja elikoita. Olin illalla ja tänään päivällä kirjoittajakurssilla. Hyvä kun herättivät aamusta ajoissa, ehdin naputella joutessani ison pinon kurssitekstejä. Kas kummaa monissa niistäkin seikkailee sikoja, kissoja ja kaiken maailman eläimiä. Olen jossakin vaiheessa kirjoittanut ohimennen muistiin ajatuksen: "vilkas mielikuvitus auttaa kestämään todellisuuden". Näin on, mihinkä minä vielä joudunkaan tämän laukkaavan mielikuvitukseni kanssa tai mihinkä olisinkaan joutunut ilman sitä.

Kurssilla opettaja kuulemma on katsonut sivusta kirjoittamistani, mistä sitä tekstiä oikein tulee, kynä jatkaa taukoamatta liitoaan. Toki emme me koko aikaa kirjoita, välillä myös kuuntelemme. Luemme omiamme, kommentoimme, keskustelemme aiheista jotka nousevat esille. Mutta minusta on ihanaa heittäytyä aiheen vietäväksi, kirjoittaa voi ihan mistä vaan. Tänään olen kirjoittanut astiakaapin astioista, Sinko sisäsiasta, runon viidestä auringosta, tarinoihin on pitänyt upottaa annettuja sanoja ja sen pohjalta. Kirjoitin myös hurjan tarinan Laase-pojan kertomana karitsan taposta...se pelotti jo itseänikin. Eilen kirjoitin luonneanalyysin itsestäni haapapuuna, muutaman muunkin virittelyn vaikkapa annettuja lauseita jatkaen. Koskaan ei tiedä mihin mielikuvitus vie. Välillä niistä syntyy todella raastavia, riipaisevia ja omakohtaisia tulkintoja. Noilla kursseilla ei kyyneliltäkään vältytä. En ole ainoa, joka lirauttelee. On huikeita tekstejä ja tulkintoja, moni kirjoittaa niin sydämellään ja niin kauniisti.

Voi kunpa moni muukin uskaltaisi tarttua kynään ja päästellä ajatusvirtojaan ulos. Eihän niitä tarvitse muille lukea, antaa luettavaksi tai avata. Mutta uskon kirjoittamisen voimaan. Sama on monilla muilla luovilla asioilla, joiden uskon vahvasti minua auttavan. Uskon niistä varmasti olevan apua myös muille. Kirjoita mieltäsi painavat asiat, listaa kiitollisuutesi, analysoi aivomyrskysi, maalaa mielenmaisemasi, roiski tuskasi, räjäytä paha olosi maaleilla... Kokkeileppa...

 

Tämä viikko on ollut todella, todella, vaiherikas ja täynnä mielenkiintoisia asioita. Mutta onneksi viime viikon niskapaskaviikkoon verrattuna positiivisempi. Meneillään on omia ja muiden tiukkaan aikataulutettuja, kuormittaviakin asioita. Ei pääse joutilas laakereilla lepäilemään, saati tylsistymään. Huomiselle on aamusta siivousurakka, iltapäivällä on kotimme näyttö. Mutta asia ja päivä kerrallaan, ei tälläkään mopolla mahdottomia. Toivottavasti kissaeläimemme osaavat olla huomenna kunnolla kun ihmisiä tulee meille. Koirat viemme mukanamme. Eläinpölyt tasan jäävät leijumaan, kaikkialla voi nähdä ja aistia että meillä asuu aika kaikenkarvainen ja omintakeinen poppoo.

 

Minulla on ollut syystä jos toisestakin taukoa tanssissa muutama viikko. Kuuntelen tässä samalla illan bändiä, josko saisin lähdetyksi. Ikään kuin virittäydyn tunnelmaan. Nyt näyttää ilmakin selkiintyvän, aurinko paistaa. Eilen ja tänään on ollut pilvistä ja räntää on tullut kunnolla. Onneksi kevättä on jo ilmassa, luonto henkäilee uuden alussa. Samaa koen myös omissa nahoissani, selkiytyvää. Tähänkin päivään on mahtunut vahvoja tunnemyrskyjä, kaikenkarvaisia asioita. Koen tämän päivän olevan valoisan, innostuneen ja monesta asiasta kiitollisen. Kaikenkarvaisen ikäväni siivittämä, mutta valoisa.

 

 

 

SKRÄPPIELÄMÄÄ

Hiukka piilossa on otsake, sanoja eri tunnelmilla vilisee tajunnassa. Tunnelmasta toiseen, yritän tässä nyt peilailla kuinka tekstini sävytän. Miksi minua kirjotatuttaa, mitä pyrkii ulos.

 Niin joo, olihan minulla tässä loppuviikolla ihan "niskapaska"-otsake mielessä, kun asioita tuli tulvimalla tajuntaani. Se sai alkunsa siitä kun hiukan niin kuin usealta kantilta tuli kakkaa niskaan oikein kunnolla, ja niin puskista. Kakkaa niskaan, paskaa niskaan, paskaniska eli suoraan ja suomeksi niskapaska.

Toisaalta olen sitäkin miettinyt, jälleen monilta kanteilta, jaanko moista. Kylvänkö moista luonnontuotetta muille, ihan syyttömillekin. Sillä itsellehän osui mielestäni juuri ne syyttömän tällit niskaan. Onko siitä iloa, hyötyä, apua, virikettä tai muuta jaloa tai rakentavaa asiaa. Eli en jaa, vaikka raivopäissäni olisin halunnut hiukan avautuakin aiheesta tai aiheista, monikkomuoto on tässä tärkeä. Kaiketi syyttömyyttänikin todistella. Mutta nyt alkaa jo erite olemaan sen verran kovettunutta, että jaksaa jopa naurattaa. Se rapisee jo itsestään niskastani. Eli ette saa luonnontuotetta selkokielisenä selostuksena. Mutta moiset asiat voivat ja saavat luvan olla jatkossa kohtuullisia. Toki itsensä suojelu, sitäkin yritän yhä opetella, nyt oli vain kaikki panssarit raollaan ja se osui ja upposi. Toki syyt olivat moiselle moninaiset, olen oiva tunkio.

Kaupunkilaisille selitys tunkiosta, sinne kärrätään vaikkapa navetasta, jossa nautaeläimet asuu, luonnontuotteet läjiksi, levitellään sitten kevään mittaan pelloille lannoitteeksi. Se on luomulannoitusta se. Tai tuohan oli sitä entisvanahaa, mutta idea on moinen.

 

Trip, trip, tai jotain sinne suuntaan huutelee tiaislintu avonaisesta tuuletusluukusta. Kevättä, on. Hiihtolomalaisilla loman loppukiri. Yksi typyistä heräsi juuri, ilokseen löysi kissanoksennuksen vierestään. Ei hyvin alkanut tämä(kään) aamu, mutta tuohon yrjöön olen tasan syytön. Minua naurattaakin moinen ajatuskuvio, ei ole kiva herätä ei. Nuorimmalla kissallamme on synttärit, kaksi vuotta. Pikkumirri käpäisi takaterassilla paljaita varpaitaan aamupakkasessa kipristelemässä. On se ihana, yhä enemmän ihmisrakas ja sylikissa. Ihana rasvasalamamme.

Illalla olimme paljussa, katselimme kuuta, tähtiä ja pilvenliikkuja. Koirat istuvat paljunportailla ja nuuskivat välillä niskaa. Vanhin kolli tuli ulos, käveli polkua suoraan paljunportaille ja moikkaamaan. Teki sen pyydettynä, fiksu elikko. Koira oli moisesta niin kade, että tuuppi kollin alas portailta, jotta sai itse olla aitiopaikalla.

Nukuin liki tunnin normaalia pitempään, nuorempi koira tiesi sen ja kömpi päälleni herättämään. Mikä se nyt on kun palvelija vain kuorsaa? Jopas lähti eläimellisille linjoille aivoitukseni...

 

Eilen minulla oli korttiurakka, joka imaisi mukaansa koko päiväksi. Suunnitteilla oli yhden kaverin kanssa yhteinen skräppipäivä, mutta sainkin skräpätä ihan yksinäni. Mutta on se koukuttavaa ja niin kivaa hommaa, kunhan vain pääsee alkuun. Mistä niitä ideoita oikein tulee, tunnen kuinka niitä vyöryy tulemaan ihan solkenaan. Virikkeitä antaa paperit, pinnat, värit, muodot, ideat, kortin käyttötarkoitukset. Minulta oli tilattu täsmäkortteja, sekin on jännä tapa tehdä. "Väinö, 85, merimies tai Altti, kummipoika, ylioppilas tai vaikka Siiri, ei tasavuosi, prätkämimmi tai vielä vaikkapa Eero, sairaanhoitajaksi valmistuva..." Kaikesta sitä ihminen tykkääkin.

Olisiko moisesta otsakkeeksi, skräppielämää? Päivät ja elämä koostuu asioiden yhdistelemisestä. Mallaamisesta, maistelusta, suunnittelusta ja lopullisen kokonaisuuden kokoamisesta. Välillä, tai oikeastaan useimmiten tyhjästä nyhjäämisestä, nyhjästä tyhjäämisestä. Joo, sitähän tämä, skräppielämää.

 

On siis päiviä, jolloin ei tee mieli skräpätä, ideoita ei vain tule. Tai sitten ei saa aletuksi, sekin on suuri syy, aikaansaamattomuus. Toisaalta on sitten ideoita, jotka kietoutuvat, nivoutuvat ja kehittyvät alitajunnassa, ihan itsekseen. Ovat sitten valmiita työstettäviksi, kunhan vain saa aletuksi. Kiitos luovuuden, on se vain mielettömän tärkeä voimavara.

 

Minä olen vaihteeksi viettänyt matkalaukkuelämää. Viime viikonloppuna minulla oli tapaaminen kahden surusiskon kanssa. Liikuttava, hyvä, ajatuksia avaava, rentouttava ja tietenkin raskaskin viikonloppu kohdattavaksi. Tärkeää on huomata, että meitä on muitakin, monilla erinäisillä tavoilla lapsensa menettäneitä. Jokainen kuolema on oma tarinansa, ainutlaatuinen. Ei ole tiettyä kaavaa siihenkään olemassa, se kohtaa jokaisen juuri omalla ajallaan, omalla tavallaan. Minä olin porukan tuorein. Meinasin kirjoittaa nuorin, mutta olenkin iällisesti vanhin, vaikka tuorein menetyksen kantilta, tosin pisimmän matkan syöpätaisteluissa kulkenut. Kuinka se tuoreus mitataan.

Kumpikin surusisko on tutustunut tarinaamme edellisen blogini kautta. On se kuulkaas huikeaa, kuinka paljon olen sitä kautta (tai tätäkin kautta) saanut uusia hyviä ihmisiä elämääni. Ihmisiä joiden kanssa sisaruus tai veljeys on olemassa, ilman suurempia kommervenkkeja, sitä vain puhuu ja kokee niin samaa kieltä ja samalla tavalla, ymmärtäen. Myötäeläen. Elämät ja tarinat risteävät.

Itseä mietityttää se, kuinka kauaskantoiset menetyksen ja yksistään sairastumisen vaikutukset ovat. En nyt yksistään näistä viikonlopun äideistä niin ajattele, vaan yleensä ja laajemmin. Usein sanotaan, että ensimmäinen vuosi on pahin surussa. Mutta nämä kumpikin sanoivat, että toinen vuosi se pahempi on. Se säikäytti tavallaan, mutta toisaalta saa myös armollisuutta tulevaa kohtaan tuntemaan. Suru, surutyö ja ikävän eri alalajit, ne tulevat kulkemaan aina mukana, eri sävyillä varustettuina. 

 

Olen myös miettinyt lähteäkkö suruleireille, viikonloppuihin ja muihin nyt tarjottuihin kokoontumisiin mukaan. Koen etten halua, en jopa tarvitse. Samaa mieltä on koko klaanimme. Voinko luottaa moiseen ajatuskuvioon? Vai onko minulla jokin sokea piste tämän suhteen. Tästäkin asiasta olen lukuisien ihmisten kanssa jutellut tai ajatuksia vaihtanut. Minulla ei ole tarvetta ottaa tässä vaiheessa yhtään uutta tarinaa, menetystä tai kohtaloa reppuuni kannettavakseni. Voinko jopa katketa tai romahtaa muiden tarinoiden painosta, vaikutuksesta ja koskettavuudesta. Vai onko moinen ajatusmaailma silkkaa itsekkyyttä vai onko se jopa itsetuntemusta. Molempia. Toisaalta kun ottaa huomioon kuluneet kuusi vuotta ja kahden eri yliopistollisen sairaalan tuttavuudet, kokemukset ja tarinat. Ennen kaikkea kuinka monia lapsia on menetetty näiden vuosien aikana, sairaalakavereita, joiden tarinassa olimme myötäelämässä ja mukana. Se on kuulkaas kolmisenkymmentä tarinaa ja lasta, se on jo valtava repullinen tuskaa. Eli koen, etten halua enää yhtään uutta tarinaa tietoisesti pumpattavan tajuntaani, varsinkaan oman surutyöni raaimmassa vaiheessa. Toisaalta kenties myöhemmin olen tasan valmis vaikkapa omien kokemuksieni kautta jalkautumaan, mikäli siitä on jollekin edes jotain apua. Olen ajatellut, että tässä vaiheessa minulla (meillä) on surutyössä hyvät verkot vesillä... Luotan tähän tunteeseen.

 

Olen ollut myös Oulussa kahden typykän kanssa. Tytöt tekivät loistavia löytöjä, harrastimme myös elokuvia, kulttuuria, shoppailua ja ylensyöntiä. Keikkaamme kuului myös sukulointia, sairaalakäyntejä ja niitäkin lieveilmiöitä. Kaiketi ihan onnistuneet kolme päivää.

 

Kevätaurinko paistelee. Päätimme lähteä oma ja eläinlaumamme kanssa kotirantaan ulkoilemaan. Tytöt kutsuvat juuri sukua koolle. Paas kattoo minkälaisen köörin saamme koottua. Tämä on juuri sitä elämän skräppiä, skräppileämää. Tulee idea, jota alamme työstämään ja illalla tiedämme mitä saimme aikaiseksi. Eli en nyt ehdi yhtään enempää jauhamaan täällä, elämä odottaa.

Toisaalta en tiedä oliko tässä äskeisessä jauhannassa mitään punaista lankaa, ajatukset kun poukkoilivat jo aloitushetkellä laidasta laitaan.

Edessä uusi viikko, luotan, että saamme hyviäkin asioita kohdata. Eihän sitä meikäläiselläkään voi kovin montaa eritteellä vuorattua, tykitettyä ja pommitettua niskapaskaista viikkoa olla peräjälkeen. Nyt yritän olla himpun verran enemmän varuillaan ja tietoisesti kartella moista tykitystä. Nyt tuli kiire, osa porukasta on jo rannassa...

 

Kaunista kevätpäivää ja tulevaa viikkoa...

 

 

 

KAUNISTA

Kaunista oli luonto eilen. Katselin joenrantaa, puita, uutta lunta, valoja ja varjoja, kevättalven kauneutta. Kun iltasella ajelin kotiin autolla, yhtäkkiä minua kouraisi todellisuus ja sen kaikki lieveilmiöt. Se on aina niin fyysinen kokemus, minulla salpaa hengityskin. Kun ikävä, suru, mieletön kaipaus ja muistot ottavat niskalenkin. Kun lapsemme tarina vyöryy kuin filminauha alitajunnan syövereistä, kaikkine kipeinekin muistoineen, tapahtumineen ja käänteineen. Tunnen kuinka kroppani suorastaan kramppaa, se valtava ikävän hyökyaalto turskuu minusta. Samaan aikaan auto liikkuu tai mikä tahansa toiminto, vaikkapa ostoskärryjen työntäminen jatkuu. Hiukan saatan (kenties) vaikuttaa tuskaiselta ja huohotan, mutta kaikki jatkuu krampista huolimatta. Minulla tuo tunne, tila ja kokemus on lähes aina yhtä yllättävä ja nopea. Pakahduttava. Samaan aikaan kun kramppikouraisu käy, tiedän ja luotan siihen, että sitä seuraa suunnaton rauha, kiitollisuus ja kauneuskin. Luotan lapseni tilanteen kauneuteen, hyvyyteen ja tiedän oireilevani omaa ikävääni. Nämä kuuluvat nyt äitiyteeni ja matkaani.

 

Milloin suru on pitkittynyt? Onko minun tapauksessani, varmaankin joo. Mistä suru alkaa, sairastumisesta, diagnoosista, matkasta vai vasta kuolemasta? Suru jättää jälkensä. Tasan. Kuusi vuotta ja rapiat todellisuuden jalkautumisesta, jota on suru siivittänyt aaltoillen koko matkan, välillä jopa otteessaan pitäen napakasti. Varsinkin vuodesta 2014 se on ollut jatkuvaa surutyötä, sen opettelua ja hyväksymistä. Kun leukemia jälleen nosti uudelleen päätään, toisenkin kantasolusiirron jälkeen... Saati nyt menetyksen jälkeen, liki puoli vuotta olemme surussa porskuttaneet, kun kuolema surun totaalisesti laukaisi elettäväksi. Tai kuoleman jälkeen sureminen todennetaan ehkä paremmin ymmärretäänkin, nyt on syy surra, vaikka surutyötä teimmekin olemassa olevan ja elävän lapsemme kanssa jo niin pitkään.

Muutama kuukausi sitten minulle täysin tuntematon ihminen, katsoi silmiini ja sanoi niissä olevan surun. Siskojeni silmistä hän löysi poltteen ja ilon. Minä vilkassilmäinen ja entinen perusiloinen ihminen olen saanut uudenlaisen katseen. Tämä sanoja oli itse kuulovammainen, kuuro, jolloin tasan muut aistit terävöityvät. Mutta säpsähdin hänen suoraa tulkintaansa. Sitä mitä hän minussa näki, tiedosti. Olen surusilmä, sumusilmä... Tiedän, mutta että se niin selvästi on nähtävissä, sitä hämmästyin.

 

Tottakai olen muuttunut ihminen, eikä muutos yksistään huono asia ole, seinää vasten kun on ahdistettuna siinä pakostakin muuttuu, selkeytyy. Jopa ryhti, askeleet, olemus, ilmeet. Suru jättää jälkensä, eikä se tasan ainakaan kaunista. Omaa peilikuvaa jopa säikähtää välillä, kun siihen yllättäen törmää, siksi(kö) ehkä peilejä välttelenkin. Teinit fiksaa aamuisin itseään peilien edessä, olen niin ylpeä heidän kauneudestaan, jaksan siitä hämmästyä. Onneksi on nuoruus, ilo, polte, naiviuskin ja elämä alussa. Todellisuus ja aikuisuus eivät ole vielä saavuttaneet. Toivottavasti moiset asiat eivät yhtä rajuilla opeilla koskaan saavutakaan, heidän sukupolvensa voisi elää helpomman elämän. Uskon kuitenkin, koko perheemme on muuttunut, että heidänkin silmissään on aina häivähdys surua ja sumua...

 

Otsakkeeksi kaunista kirjoitin, sitten jauhankin jostain muusta. Mistähän nyt tuulee? Tätä se on, kun antaa ajatusvirroille mahdollisuuden, naputtaa sen mitä sielu suoltaa. Kaunista, sen havainnoin kun takapihalle katselen. Puhdasta puuterilunta, pikkupakkanen ja hillitty sininen hetki vyöryy, valoa kasvattaen. On se vaan aina yhtä hämmästyttävää ja kaunista. Onneksi näen ja tajuan sen, hetken kauneuden, vaikka kirjoitankin rajuista asioista.

Eilen kuntosalille mennessä puhuimme tyttäremme tilanteesta, kuoleman tuomasta pelottomuudesta ja helpottavasta kauneudesta. Niin me yhä koemme, tuskaisina muiden syöpätarinoissa mukana elämme. Meillä on jopa helpompaa tällä hetkellä, kun tiedämme lopputuloksen, olemme jo surutyössämme matkalla. Tärkeintä on hyväksyä, että kuolema oli lapsemme parhaaksi, enää ei tarvitse jaksaa, jaksaa, taistella ja jaksaa... Kun viimeisen vuoden aikana todellisuus ravisteli todella rajusti, voiko muuta toivoa kuin lapsensa parasta. Vaikka koskaan en olisi halunnut luopua, äitinä siihen on vain taivuttava. Tunnemme lapsemme asioiden olevan hyvin, kauneutta. Kaikesta huolimatta.  Kaunis hän oli eläissäänkin, ihana viisas, vielä keskeneräinen ja kuitenkin niin valmis ihminen.

 

Eilen en saanut aikaiseksi kauneutta, pensselit eivät heiluneet mihinkään suuntaan. Minut lannisti se eilinen mylvivä hirvieläin ajatusleikki, en saanut sitä toteutettua. Omaan rajallisuuteeni törmäsin, monilta eri kulmilta. Kypsyköön, ja tulkoon ulos sitten joskus jos on tullakseen. Mutta jäähän se ärsyttämään, kun ei saa aikaiseksi jotain mihin itse voi konkreettisesti vaikuttaa. Halki ja poikki pinoon ihmisen ongelma... Tänään alkaa hiihtoloma tytöillä. Tulee niin tarpeeseen, kevätväsymystä on havaittavissa. Tai sellaista kevään odottavaa kärsimättömyyttä, kissoillakin. Jostain syystä kissat ottavat yhteen mennen tullen ja palatessa, pistän sen kevään piikkiin. Sisälläkin karvat pöllyää, aina joku jotakin kovistelee. Myös tyttökissat keskenään. Välillä ne tappelevat koko lauma. Kahelia touhua. Koirillakin veri vetää ulos oudoilla rytmeillä, mahtaa olla kevättä niidenkin karvaisissa rinnoissa. Kollipoika istui yhtenä päivänä takaterassin pöydän päällä kauniina, pitäisikö sanoa komeana, pari tuntia. Patsasteli turkki kiiltäen kevätauringossa. On ne kauniita eläimiä, sulavalinjaisia ja ylväitä. Kaikkea se Luoja on osannut luodakin. Hyvä kauneudentaju.

 

Istuttelin pari viikkoa sitten kukkia, lähinnä viherkasveja. On elävät kasvit vaan niin kauniita, kertovat elämästä, jatkuvuudesta, uudistumisesta, talven ja pimeyden selättämisestä. Paas kattoo, saako floristipolo ne pidettyä hengissä. Eikös se mene niin, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä.

Toki minulla on monia kauneuskäsityksiä, tavoitteita elämälle muutenkin. Rempan, taiteen, uudistumisen ja vähän vaikka minkä suhteen... Toki minun käsitykseni kauneudesta on varmasti aivan muu kuin valtaväestöllä. Minä kun saan kiksini kauneusasioissa aivan ihme asioista. Vaikka kaarnasta, naavasta, kauniista oksasta, veden välkkeestä. Rohtuneesta laudasta, rosoisesta pinnasta. Hajusta, tunnelmasta, tarinasta. Hiljaisuudesta, ajattomuudesta. Minulle kauneus koostuu kaikkein aistien sulavasta sekamelskasta, näen sitä luullakseni usein myös siellä missä muut ei sitä näe. Jaksan ihmetellä elämän kauneutta, jostain syystä kirjoitin kauheutta, ne ovat niin lähellä toisiaan. Kauneus ja kauheus. Kauneushan on katsojan silmissä.  

Nyt tämä mammapolo lähtee etsimään kadotettua ja uinuvaa, toivottavasti herätettävissä olevaa kauneutta peilin kautta, piirtää sumuiset surusilmänsä esiin. Kohentaa hiukan hiuksiaan. Paino sanalla hiukan, hah. Tänään on tarkoitus jalkautua ihmisten ilmoille, ei passaa ihan näin luomuna lähteä ja olisi hyvä löytää jonkin sortin elämän kauneuskäsitys tähänkin päivään. Käyn haudalla, tiedän, että siellä on kaunista tänään. Elämä on, välillä hiukan rosoinen, mutta kuitenkin kaunis seikkailu....

 

 

LEEKOPALIKOITA

Mietin tässä kirjoitanko legoista, kotoisammin leekopalikoista. Samaan aikaan mietin kirjoitanko herkkyydestä, vaiko hetkistä. Mielessä on pyörinyt myös maaliskuu, maatako jo näyttää. Muistoista, jauhanko yhä samaa rataa, muistojani eetteriin. Mietin, josko avaisin aiheita, jotka pyörivät eettereissä; kuten eutanasia, avioliittolaki, soteuudistukset ja kuinka ne jalkautuvat meille ihmisille, eriarvoisuus, ihmisarvot ja ihmisarvoisuus. Kohtalontoverit, mikä kohtalo, mikä on kohtalo ja mikä toveruus. Vakavuus vai kepeys, katkeruus vai katkeroimattomuus. Valinnat, vaihtoehdot ja vaihtoehtohoidot, etiäiset, lohdullisuus, viestit milloin mistäkin, nastat vai kitkat, liukkaus ja kolarointi. Rumba, akryyli- vai öljyväri, tärpätti ja haistelu, liuottimet, tärkeysjärjestys, arvot ja arvottomuus, terveys kontra sairaus, kirjallisuus, kirjat ja kirjoittaminen, opiskelu, yhteishaku, omat rajat, rajallisuus ja rajakokemukset. Nukkuuko nukkumattikukat auringonkierron vaiko kuunkierron seurauksena. Missä alkaa avaruus? Tai mihin katoaa lumesta valkoinen väri kun se sulaa tai mistä se lumen valkoinen väri yleensä tulee...

 

Paljain varpain hiihtelen sisällä, hiukan ohimoissa jyskyttää. Mikä? Onko se tuo ruuhka ohimolohkoissa ja ajatuksissa, vaiko ihan vaikka päänsärky. Mistäpä se? Yritin hakea kuvaa mylvivästä peurasta, kauriista tai yleensäkin sarvipäisestä hirvieläimestä. Maalatuttaisi sellainenkin. Minulla on visio, idea, ajatusleikki menossa. Samaan aikaan tiedän, ettei se helpolla tulisi, kun en osaa tarpeeksi. Haluaisin taulupohjan kokoa 120x120, ei mahdu autoon, teenkö kompromissin ja otan pienemmän, mutta se ei ole saman kokoinen kuin tuo määrittelemäni tarve koosta. Miksi sen kokoinen, no kun se nyt on se koko jonka haluaisin, kantti kertaa kantti, iso ja suuruudenhullu. Olen.

 

Eilen loppui molemmat maalauskurssini, koloristit ja valoristit. Harmittaa, kevät tulee liian aikaisin, minulla olisi ollut niin kova hinku yhä laumassa maalaamiseen, opissa olemiseen. Ja sitten ihmispolo heitteille nakataan, yksinään tuhertamaan. Plääh. Olenko poloinen, mikä on poloisen määritelmä. Onneksi olen saanut lukuisia uusia maalauskavereita, ihmisiä laidasta laitaan, joiden kanssa saan jakaa samat vouhotukset ja ajatukset. Onneksi heitä on kurssien ulkopuolellakin, hengenheimolaisia.

 

Paljonko maalit, värit, aineet, lukuisat eri asiat aiheuttavat kuormitusta elimistölle? Kuka tietää? Milloin kuormitus napsahtaa yli, naps, täynnä ja yli menee. Mitä siitä seuraa. Hajuton tärpätti, sitä en uskalla edes ajatella. Kun päiväkaudet huuruissa hiihtelisin, millainen pääpöhölö minusta liukenisikaan. Onko jo liuennut, sillä vuonna pipo, olisiko 1970-luvulla tai jotain tykkäsin haistella bensaa. Tai mustetta kopioista, uusista kirjoita. Muistan kuinka Toyotan takaikkunan sai auki kun isä tankkasi, nenä notkolla imppasin ikkunan raosta, ai että. Vaikuttaako se yhä, siksikö leekot on hiukan sekaisin. Onko silloin altistunut, jos se kertautui ehkä kymmenen kertaa vuodessa. Kuka tietää? Missä rajat menee. Toki vastamyrkkynä bensalle oli puhdas maalaisilma. Nollaantuiko silloin ikkunanraosta impatut myrkyt elimistöstä?

Leekot on myös suussa, omat hapaat meinaan. Ennen vanhaan sai tekohampaat eli leekot suuhun jo rippilahjasta. Olemme hammashoidossa kehittyneet. Ihan oikeaan suuntaan ja isoilla palikoilla. Minulla on oiotut, tiheät. Yhdellä lapsista oli ristipurenta, toisella saksipurenta. Kauniit hampaat, kunhan vain hymyilisivät niin että leekot loistaa. Yksi hymyilee aina niin, pari hiimailee hymynsä kanssa, menetetty nauroi tasan niin että palikkarivi näkyi. Kuinka paljon sytostaatit, syöpähoidot, saati kantasolusiirrot hampaisiinkin vaikuttivat. Vaikutukset oli jo nähtävissä, viisaudenhampaat olivat tulollaan nuppineulanpään kokoisina, kiillevauriot. Mutta leekot olivat suorassa ja kauniit. Hymyilytytti, kaikista asioista huolimatta.

 

Näin ohjelman legokeräilijästä. Paljonko on paljon, leekojakin. Onhan se koukuttavaa, kun alkaa rakentamaan mielestään leekomaailmaa, -maisemaa, -tarinaa. Heittäytyy leekojen vietäväksi. Itselle tuli mieleen, että olisi hyvä olla pohja, johon lähteä fantasiaansa kehittelemään. Ihan niin kuin elämässäkin, ihmisyydessä. Antaa välillä mielikuvituksen laukata ja mopon keulia, kunhan pohja on tarpeeksi napakka. Kuulemme jatkuvasti ihmisten, pahoinvoinnista, johtuuko se huojuvasta tai puuttuvasta pohjasta. Jopa pohjan olemattomuudesta. Kykenemmekö itse tekemään tarpeeksi napakan pohjatyön omiemme kanssa? Vai milloin alkaa oireilu, millä lailla. Yhden äidin kanssa puhuin ohimennen aiheesta, onko tehty tutkimusta mitä syöpähoidot lapselle ja hänen perheelleen aiheuttaa. Äideille? Kuinka monisyiset ja kauaskantoiset seuraukset niillä ovat. Milloin meidän kohdallamme alkaa seuraukset, joko ne ovat päällä vai onko palikat vielä totaalisen sekaisin. Onko pohja hukassa, vai pitääkö se ryhtinsä, kaikesta huolimatta. Vai olemmeko pohjalla? Pohjankin alla. Miksi oppilaat käyvät opettajien kimppuun, häiriköivät tunnilla, miksi opettajat itkee, miksi koulussa kiusataan. Kuka kiusaa ja ketä? Välillä aivan järjetöntä touhua, olen kuullut... Kuka on kiusaaja ja kuka uhri, voiko kiusaaja ollakin itse myös uhri? Sen tiedän tasan omasta kokemuksesta, että jäljet se jättää, varsinkin kiusattuna ja uhrina olo.

 

Eutanasia, todella arka asia. Kenellä on oikeus, itsellä vai muilla päättää elämän pituus. Onko moista oikeutta olemassa, voiko sitä lailla määritellä? Kenen näkökulmasta? Potilaan, omaisten, hoitohenkilökunnan. Onko yhtä ainoaa oikeaa vastausta? Saako ja voiko mielipidettään muuttaa sitten kun se on omalla kohdalla ja olet asian kanssa seinää vasten? Kun se todellisuus on totta, eikä mielikuvitusta. Liittyykö siihen armo ja armollisuus, kuinka paljon. Vai käytämmekö lääketiedettä ja omaa päätösvaltaamme väärin. Kuka sen määrittää, kenenkin puolesta. Mikä on oikea vastaus. Minullakin on mielipide, jokaisella on. Mutta en mene sanomaan että mielipiteeni olisi sen oikeampi kuin jonkun toisenkaan. Tarkoituksenani ei ole nostaa tai saada tästä mitään julkista nettiraivoa aikaiseksi, puolesta eikä vastaan. Mutta on asioita, joita täytyy miettiä. Muodostaa mielipide, hyväksyä myös muut näkökannat. Kun ei koskaan tiedä milloin se on totta. Samoin myös elintenluovutus, antaisitko omasi käyttöön, jos vaikka joku niistä elämäänsä saisi uuden leekopalikan. Siinä tapauksessa, että sinun oma palikkatornisi hajoaisi syystä tai toisesta, haluamattasikin. Kuinka paljon keveämpää, pinnalisempaa elämä onkaan, mikäli tällaistenkin asioiden ajattelemisen sivuuttaa. Ohittaa kylmän viileesti ja kiillottaa vain pintaa ja kulissia. Mutta lukuisia kertoja olen sen huomannut, nähnyt tai oivaltanut, ettei kukaan voi tietää mitä on edessä. Tänään, huomenna tai ensi vuonna. Kohtaloiden kanssa on vain niin avutonkin olo. Sain juuri puhelun kuntoutuskeskuksesta, yksi läheinen on sinne tahtomattaan joutunut, yllättäen, mutta kuitenkin tasan tietoisena siitä että olisi voinut myös kuolla. Mutta on elossa, opettelee palikka kerrallaan kokoamaan tulevaisuuttaan. Hän(kin) oli miettinyt sitä, miksi, mitä pahaa on tehnyt ansaitakseen moisen. Onko toiminut väärin, tehnyt väärin, mikä kaiken tarkoitus on. Mistä moinen oppiläksy? Opettaako se, ketä ja paljonko?

 

Miksi ja mille sitä alakais? Alakaisko filosofiksi, papiksi, runoilijaksi, huuhaaksi, kirjailijaksi, remonttireiskaksi, imppaajaksi, terapeutiksi, avustajaksi, seinähulluksi, pummiksi, reippaaksi, laiskaksi, huijariksi, huijatuksi, heittäytyjäksi, tiukkapipoksi tai vaikka todella ilkeäksi ja katkeraksi? Hakisiko kouluun vai olisiko hakematta. Lähtisinkö kuntosalille vai jättäisinkö menemättä. Nyt nousee käteen kuntosalileekopalikka. Otan sen napakkaan otteeseen, laitan sukat jalkaan, housutkin. Lähen polkemaan kuntopyörällä, vasen oikea, vasen oikea. Jospa siinä polkiessa ja vehkeissä hikoillessa muutama muukin tänä aamuna levällään ollut leekopalikka löytäisi paikkansa elämäksi kutsutussa kaaoksessa.

Kunhan iltaan mennessä saisin leekot sen verran koottua, edes laatikkoon, etten yöllä pimeässä astu pienen pienen palikan päälle ja kaatua rojahda vaikka. Joka ainoa päivä tiedän kuitenkin tekeväni jos jonkinlaisia päätöksiä, sekin on jo melkoista palikoidenhallintaa. Tänään olen päättänyt olla hiukan huuhaa, lastani lempeydellä ikävöivä äityli, joka saa jotain näkyvää tänäänkin aikaiseksi. Tästäkin päivästä tulee jäämään positiivisia muistoja, edes pienen pieniä palikoita, joilla on merkitystä jatkoa ajatellen ja jaksamisessa, se on tietoinen valinta, en valita. Noistakin on ihan hyvä, kohtuullinen ponnistaa, ne ovat jonkinlainen pohja näille elämän leekopalikoiden luovalle kaaokselle. Kaikkia leekopalikoita ei voi millään saada samana päivänä tai edes koko elämänsäkään aikana järjestykseen, on niitä sen verran reilusti ja sen verran levällään. Ei edes tarvitse saada, eikä kaikkia hallita. Mutta edes muutaman...