SKRÄPPIELÄMÄÄ

Hiukka piilossa on otsake, sanoja eri tunnelmilla vilisee tajunnassa. Tunnelmasta toiseen, yritän tässä nyt peilailla kuinka tekstini sävytän. Miksi minua kirjotatuttaa, mitä pyrkii ulos.

 Niin joo, olihan minulla tässä loppuviikolla ihan "niskapaska"-otsake mielessä, kun asioita tuli tulvimalla tajuntaani. Se sai alkunsa siitä kun hiukan niin kuin usealta kantilta tuli kakkaa niskaan oikein kunnolla, ja niin puskista. Kakkaa niskaan, paskaa niskaan, paskaniska eli suoraan ja suomeksi niskapaska.

Toisaalta olen sitäkin miettinyt, jälleen monilta kanteilta, jaanko moista. Kylvänkö moista luonnontuotetta muille, ihan syyttömillekin. Sillä itsellehän osui mielestäni juuri ne syyttömän tällit niskaan. Onko siitä iloa, hyötyä, apua, virikettä tai muuta jaloa tai rakentavaa asiaa. Eli en jaa, vaikka raivopäissäni olisin halunnut hiukan avautuakin aiheesta tai aiheista, monikkomuoto on tässä tärkeä. Kaiketi syyttömyyttänikin todistella. Mutta nyt alkaa jo erite olemaan sen verran kovettunutta, että jaksaa jopa naurattaa. Se rapisee jo itsestään niskastani. Eli ette saa luonnontuotetta selkokielisenä selostuksena. Mutta moiset asiat voivat ja saavat luvan olla jatkossa kohtuullisia. Toki itsensä suojelu, sitäkin yritän yhä opetella, nyt oli vain kaikki panssarit raollaan ja se osui ja upposi. Toki syyt olivat moiselle moninaiset, olen oiva tunkio.

Kaupunkilaisille selitys tunkiosta, sinne kärrätään vaikkapa navetasta, jossa nautaeläimet asuu, luonnontuotteet läjiksi, levitellään sitten kevään mittaan pelloille lannoitteeksi. Se on luomulannoitusta se. Tai tuohan oli sitä entisvanahaa, mutta idea on moinen.

 

Trip, trip, tai jotain sinne suuntaan huutelee tiaislintu avonaisesta tuuletusluukusta. Kevättä, on. Hiihtolomalaisilla loman loppukiri. Yksi typyistä heräsi juuri, ilokseen löysi kissanoksennuksen vierestään. Ei hyvin alkanut tämä(kään) aamu, mutta tuohon yrjöön olen tasan syytön. Minua naurattaakin moinen ajatuskuvio, ei ole kiva herätä ei. Nuorimmalla kissallamme on synttärit, kaksi vuotta. Pikkumirri käpäisi takaterassilla paljaita varpaitaan aamupakkasessa kipristelemässä. On se ihana, yhä enemmän ihmisrakas ja sylikissa. Ihana rasvasalamamme.

Illalla olimme paljussa, katselimme kuuta, tähtiä ja pilvenliikkuja. Koirat istuvat paljunportailla ja nuuskivat välillä niskaa. Vanhin kolli tuli ulos, käveli polkua suoraan paljunportaille ja moikkaamaan. Teki sen pyydettynä, fiksu elikko. Koira oli moisesta niin kade, että tuuppi kollin alas portailta, jotta sai itse olla aitiopaikalla.

Nukuin liki tunnin normaalia pitempään, nuorempi koira tiesi sen ja kömpi päälleni herättämään. Mikä se nyt on kun palvelija vain kuorsaa? Jopas lähti eläimellisille linjoille aivoitukseni...

 

Eilen minulla oli korttiurakka, joka imaisi mukaansa koko päiväksi. Suunnitteilla oli yhden kaverin kanssa yhteinen skräppipäivä, mutta sainkin skräpätä ihan yksinäni. Mutta on se koukuttavaa ja niin kivaa hommaa, kunhan vain pääsee alkuun. Mistä niitä ideoita oikein tulee, tunnen kuinka niitä vyöryy tulemaan ihan solkenaan. Virikkeitä antaa paperit, pinnat, värit, muodot, ideat, kortin käyttötarkoitukset. Minulta oli tilattu täsmäkortteja, sekin on jännä tapa tehdä. "Väinö, 85, merimies tai Altti, kummipoika, ylioppilas tai vaikka Siiri, ei tasavuosi, prätkämimmi tai vielä vaikkapa Eero, sairaanhoitajaksi valmistuva..." Kaikesta sitä ihminen tykkääkin.

Olisiko moisesta otsakkeeksi, skräppielämää? Päivät ja elämä koostuu asioiden yhdistelemisestä. Mallaamisesta, maistelusta, suunnittelusta ja lopullisen kokonaisuuden kokoamisesta. Välillä, tai oikeastaan useimmiten tyhjästä nyhjäämisestä, nyhjästä tyhjäämisestä. Joo, sitähän tämä, skräppielämää.

 

On siis päiviä, jolloin ei tee mieli skräpätä, ideoita ei vain tule. Tai sitten ei saa aletuksi, sekin on suuri syy, aikaansaamattomuus. Toisaalta on sitten ideoita, jotka kietoutuvat, nivoutuvat ja kehittyvät alitajunnassa, ihan itsekseen. Ovat sitten valmiita työstettäviksi, kunhan vain saa aletuksi. Kiitos luovuuden, on se vain mielettömän tärkeä voimavara.

 

Minä olen vaihteeksi viettänyt matkalaukkuelämää. Viime viikonloppuna minulla oli tapaaminen kahden surusiskon kanssa. Liikuttava, hyvä, ajatuksia avaava, rentouttava ja tietenkin raskaskin viikonloppu kohdattavaksi. Tärkeää on huomata, että meitä on muitakin, monilla erinäisillä tavoilla lapsensa menettäneitä. Jokainen kuolema on oma tarinansa, ainutlaatuinen. Ei ole tiettyä kaavaa siihenkään olemassa, se kohtaa jokaisen juuri omalla ajallaan, omalla tavallaan. Minä olin porukan tuorein. Meinasin kirjoittaa nuorin, mutta olenkin iällisesti vanhin, vaikka tuorein menetyksen kantilta, tosin pisimmän matkan syöpätaisteluissa kulkenut. Kuinka se tuoreus mitataan.

Kumpikin surusisko on tutustunut tarinaamme edellisen blogini kautta. On se kuulkaas huikeaa, kuinka paljon olen sitä kautta (tai tätäkin kautta) saanut uusia hyviä ihmisiä elämääni. Ihmisiä joiden kanssa sisaruus tai veljeys on olemassa, ilman suurempia kommervenkkeja, sitä vain puhuu ja kokee niin samaa kieltä ja samalla tavalla, ymmärtäen. Myötäeläen. Elämät ja tarinat risteävät.

Itseä mietityttää se, kuinka kauaskantoiset menetyksen ja yksistään sairastumisen vaikutukset ovat. En nyt yksistään näistä viikonlopun äideistä niin ajattele, vaan yleensä ja laajemmin. Usein sanotaan, että ensimmäinen vuosi on pahin surussa. Mutta nämä kumpikin sanoivat, että toinen vuosi se pahempi on. Se säikäytti tavallaan, mutta toisaalta saa myös armollisuutta tulevaa kohtaan tuntemaan. Suru, surutyö ja ikävän eri alalajit, ne tulevat kulkemaan aina mukana, eri sävyillä varustettuina. 

 

Olen myös miettinyt lähteäkkö suruleireille, viikonloppuihin ja muihin nyt tarjottuihin kokoontumisiin mukaan. Koen etten halua, en jopa tarvitse. Samaa mieltä on koko klaanimme. Voinko luottaa moiseen ajatuskuvioon? Vai onko minulla jokin sokea piste tämän suhteen. Tästäkin asiasta olen lukuisien ihmisten kanssa jutellut tai ajatuksia vaihtanut. Minulla ei ole tarvetta ottaa tässä vaiheessa yhtään uutta tarinaa, menetystä tai kohtaloa reppuuni kannettavakseni. Voinko jopa katketa tai romahtaa muiden tarinoiden painosta, vaikutuksesta ja koskettavuudesta. Vai onko moinen ajatusmaailma silkkaa itsekkyyttä vai onko se jopa itsetuntemusta. Molempia. Toisaalta kun ottaa huomioon kuluneet kuusi vuotta ja kahden eri yliopistollisen sairaalan tuttavuudet, kokemukset ja tarinat. Ennen kaikkea kuinka monia lapsia on menetetty näiden vuosien aikana, sairaalakavereita, joiden tarinassa olimme myötäelämässä ja mukana. Se on kuulkaas kolmisenkymmentä tarinaa ja lasta, se on jo valtava repullinen tuskaa. Eli koen, etten halua enää yhtään uutta tarinaa tietoisesti pumpattavan tajuntaani, varsinkaan oman surutyöni raaimmassa vaiheessa. Toisaalta kenties myöhemmin olen tasan valmis vaikkapa omien kokemuksieni kautta jalkautumaan, mikäli siitä on jollekin edes jotain apua. Olen ajatellut, että tässä vaiheessa minulla (meillä) on surutyössä hyvät verkot vesillä... Luotan tähän tunteeseen.

 

Olen ollut myös Oulussa kahden typykän kanssa. Tytöt tekivät loistavia löytöjä, harrastimme myös elokuvia, kulttuuria, shoppailua ja ylensyöntiä. Keikkaamme kuului myös sukulointia, sairaalakäyntejä ja niitäkin lieveilmiöitä. Kaiketi ihan onnistuneet kolme päivää.

 

Kevätaurinko paistelee. Päätimme lähteä oma ja eläinlaumamme kanssa kotirantaan ulkoilemaan. Tytöt kutsuvat juuri sukua koolle. Paas kattoo minkälaisen köörin saamme koottua. Tämä on juuri sitä elämän skräppiä, skräppileämää. Tulee idea, jota alamme työstämään ja illalla tiedämme mitä saimme aikaiseksi. Eli en nyt ehdi yhtään enempää jauhamaan täällä, elämä odottaa.

Toisaalta en tiedä oliko tässä äskeisessä jauhannassa mitään punaista lankaa, ajatukset kun poukkoilivat jo aloitushetkellä laidasta laitaan.

Edessä uusi viikko, luotan, että saamme hyviäkin asioita kohdata. Eihän sitä meikäläiselläkään voi kovin montaa eritteellä vuorattua, tykitettyä ja pommitettua niskapaskaista viikkoa olla peräjälkeen. Nyt yritän olla himpun verran enemmän varuillaan ja tietoisesti kartella moista tykitystä. Nyt tuli kiire, osa porukasta on jo rannassa...

 

Kaunista kevätpäivää ja tulevaa viikkoa...