LAPSENMIELI

Pikaisesti raapaisen aiheesta lapsenmieli. Kuinka vahvana se on meissä? Onko sitä? Entäs kuinka hyvin annamme sille tilaa? Löytyykö sitä? Mitä ilmeisemmin minulla on todella löysässä oleva lapsenmieli, se tuikkii ja ilmenee päivittäin. Tykkään heittäytyä, ajatella asioista lapsen vinkkelistä, nähdä asioita lapsen silmin, innostua ja kokeilla. Kaiketi olen erittäin lapsellinen. Lapsellisinta tässä lapsellisuudessa on ehkä se, että en edes yritä peittää tai osaa edes hävetä moista piirrettäni. Se auttaa lukuisia kertoja päivässä, kun heittäytyy ja pelkistää, jopa taantuu suoraviivaisemmaksi . Se on kodallani ratkaisu moneen asiaan, vaihtaa aikuisuuden vinkkeli lapsellisuuden vinkkeliin.

Olin torstaina kutsuttuna vieraana LC:n illan kokouksessa. Vierailun tarkoituksena oli kertoa enemmän itsestäni ja esitellä asioita, joista minut vuoden merkkihenkilöksi kruunattiin kesällä. Valinnan perusteena oli pitkään jatkunut vaativa omaishoitajuus, luovuuden lukuisat ilmentymät, kirjoittaminen, bloggaaminen ja niin poispäin. En edes kaikkia perusteita muista. Päätin ottaa mukaan maalauksiani, valmiita, ja jalostettavia. Tein pinon korttimalleja ja otin niihin tarvikkeet mukaan. Minulle oli aikaa varattu noin kolme varttia. Kerroin töistäni, esittelin niitä, kerroin aiheista, tunnelmista joissa työ on syntynyt, aukaisin tekniikoita, muotoja, käyttämieni materiaaleja ja värejä. Kerroin kuinka vahvasti maalaaminen ja taide, lapsenmielinen innostus ja heittäytyminen ovat tätä päivää, omaa selviytymisstrategiaani.

Omaishoitajuuden loppuminen lapsen menetyksen kautta näytti satuttavan voimakkaasti koko porukkaa. Kerron kyllä aiheesta, mutta mielestäni en jää siihen kippuroimaan tai halua pitää kuulijoita pinteessä. Herkkyyden näyttäminen tai itkun irti päästäminen on monelle kova paikka. Mutta nyt näin aitiopaikalta, kuinka se sattui muihinkin, jopa ääneen sai itkemään ja pärskimään. Se hirveydessään lämmitti syvästi, vahva myötäeläminen, saan kokea yhä välittämistä. Eilen näin myös yhden äidin joka menetti aikuisen poikansa nyt loppuvuodesta. Halatessani tajusin kuinka hauraalta tämä äiti tuntui. Jäin miettimään, voinko minäkin tuntua hauraalta ihmisten mielestä. Vai onko siinä jo iän tuomaa haurautta mukana. Tämä äiti sanoi jotensakin näin, että puolison menettäminen on kuin toisen puolen itsestään menettäisi, mutta oman lapsen menettäminen raastaa sydämestäkin palasen. Onhan se näin, oman sydämen alla valmistunut ja kasvanut lapsi on niin oma, raaka, raadeltu, revitty pala itseä. Kun lapsen menettää, siinä lähtee satuttava ja iso pala mukana, ihan syvältä omasta itsestä. Ikuisiksi ajoiksi, se arpeutuu mutta se on osa minuutta loppuelämän.

Mutta palaanpas nyt siihen lapsenmieleen. Kun olin työni esitellyt, kerroin että porukka saa itse askarrella kortin. Vaikkapa ystävänpäiväksi tai ihan muuhun haluamaansa tarkoitukseen. Mukana minulla oli esivalmisteltuja materiaaleja, helppoja työstää ja jatkaa, saada nopeasti valmiiksi. Jälleen aitiopaikalta sain seurata ilmeitä ja eleitä. Vastarintaa ja kapinaa, ihan huvittavia reaktioita, jopa pakokauhun välähdyksiä. Kuinka sitä nyt arvonsa tunteva, valmis, tärkeä ihminen voisi muka alentua lapsellisesti askartelemaan? Hiukan sain jopa ääneen lausuttua vastarintaa, inttämistä, osa oli kuulemma voinut pahoin ja alkanut vapisemaan. Yksi kortti, jonka itse tekee, valmiiksi annetuista materiaaleista? Ilman arvostelua, voiko se olla noin vaikeaa, heittäytyminen. Ha? Osalle saattoi olla jopa vuosikymmeniä siitä, kun on viimeksi moiseen heittäytynyt tai paneutunut. Miksi, no koska eihän moinen lapsellinen touhu kuulu aikuisuuteen tai aikuisuuden merkittäviin tekosiin. Ja minä polo teen joka päivä jotakin lapsellisiksi verrattavia tekosia.  Mutta kun sen lauman sai käyntiin, ensimmäinen askel korttiaskartelun saloihin saatiin otettua, tunsin ylpeyttä. Sainpas mukaan ja kaikki jopa tekemään. Innokkaina, vertaillen, päät kallellaan miettien, mallaillen, värejä ja muotoja funtsien. Kauniita lopputuloksia, taatusti ainutlaatuisia kortteja syntyi. Eikä tasan kahta samanlaista. Kaikessa hiljaisuudessa pakkasin kimpsuni ja kampsuni. Sain iloisia heippoja ja lapsellisia kädenheilutuksia askartelun lomasta. Uskon että oli vapauttavaa, itse kullekin, olla se näpertelevä ja innokas lapsenmieli, edes sen vartin. Nyt tämä lapsellinen äiti ja ihminen heittäytyy tulevaan päivään.  Toivon säilyttäväni lapsenmieleni, vaikka missä liemessä tulen keitetyksi. Silmät kiiluen ja mieli avoinna, sydän verellä…

P.S. Eilen aamulla sain ison kunnian keksiä aamulla syntyneelle lehmivasikalle nimen. Alkukirjain on nyt O. Heti vilahti omat lapsuusmuistot ja nimikisat mieleen, kuinka kiva niitä nimiä oli elukoille miettiä. Tätä nimeä minun ei periaatteessa tarvinnut edes miettiä, kun mielestäni pärskähti "Ottiilia". Vitsi kuinka kiva päivän aloitus ja mikä tuttu tunne sieltä jostain kumpusi tulemaan...