VÄLITILA

Olen miettinyt tätä olotilaa, olemista, olemusta, elämää, kuolemaa. Yleensä elämän havainnointia. Kaikki on yhtä välitilaa, matkalla olemista, kohti jotakin ja samaan aikaan justiin ja nyt tässä olemista. Leijumista ja havainnointia, tajuamista. Ikä on myös välitila, paljon on takana näin lievällä kaksivitosellakin, mutta samaan aikaan luulen ja toivon ikää olevan edessäkin päin, eli välimaastossa leijun, kahlaan, taaperran, rämmin, huohotan. Siis jopa olemalla olen. Ei ole vara paikalleenkaan tähän tilaan jäädä, sitähän pian ruostuu, lamaantuu tai juuttuu kiinni. Tulee mieleen lapsuuden savivelli, johon olen juuttunut ensin kumppareistani ja sitten olen pyllähtänyt ja pyllykin on samassa liejussa jumissa. Ei auta kuin huutaa ja kiljua, jotta joku vetää ylös. Tai yrittää vapauttaa ne varpaat sieltä kumisaappaista ja vapautua jollain konstin itse. Onhan mahdollista, ettei kiljuminenkaan auta, jos kukaan ei ole kuulolla. Sehän saattoi käydä tuon tuostakin, näin maalaistytöntyllerölle. Paljasjalkaiset kaupunkilaiset eivät ehkä tiedä asiasta mistä kirjoitan. Paljasvarpainen tyttönen saattaa juuttua ihan mihin vaan, vaikka kotijoen rantaliejuun kiinni, kun se on upottavaa ennen kuin saa sen verran vettä mahan alle että kelluu ja pysyy pinnalla. Se välitila on kahlattava, aika nopeastikin, ennen juuttumista ja ennen veden varaan pääsemistä, ennen niin sanottua uimista.

Suvun lähipiirissä olemme päässeet jälleen tämän ikääntymisen tuoman välitilan todellisuuteen käsiksi. Kun meistä seuraava sukupolvi haurastuu, ihan luonnollisillakin tavoilla ja kuitenkin yllättäen. Olemme itse välitilassa, paljon tapahtuu omille lapsille, saati sitten seuraavalle sukupolvelle. Ruuhkavuosia ne nämäkin on. Samaan aikaan tajuntaan iskee todellisuus, etten aivan eilisen teeren poika ole itsekään, kun on vaikka mitä välitilahavainnointia. Elämän realiteetit paukkuvat joka puolelta. Muutama kymmenen vuotta eteenpäin saamme omassa sisarusparvessamme käydä omia luopumisiamme läpi. Omat lapset ovat silloin tässä vaiheessa, ruuhkassa ja välitilassa. Voin vain kuvitella kuinka Tiina-mummun toikkarointia huolestuneena seurataan. Kuinka se taas kompuroi jossakin, juuttui kiinni nutturastaan tai jopa rastoistaan, oli kaikkea muuta kuin siellä missä piti, teki täysin ennalta arvaamattomia tekosiaan. On yhä liukkaampi kuin ajattelu tai järki, tekee ensin ja ajattelee ehkä vasta sitten, jos ajattelee. Tiina-mummu ei muuksi muutu, vaikka kuinka paneroidaan ja rasvassakin keitetään, riiputetaan ja koulitaan. Yhä luulee olevansa kaksivitonen tai jopa se tytöntyllerö… Minulla on varmaan jokin mikrosiru tai seurantalaite, jotta paikantavat. Kuinka omat lapset ja sisarukset voivottelevat, huokailevat, jopa salaa nauravat… Ovat varmaan huolissaankin, aidosti.

Surussa ja ikävässä koen olevani myös jossakin raastavassa välitilassa. Ikävä on muuttanut muotoaan, takana pian neljä kuukautta lapsemme kuolemasta, monta monituista vuotta jo vähitellen tehdystä luopumisesta ja surutyöstä. Olen välitilassa tämän todellisuuden kanssa. Koen ajoittain suunnattomia vihan puuskia menetyksen vuoksi. Mikä järki ja paska käsikirjoitus on tuollainen, että lapsi otetaan pois, lapselle annetaan monen vuoden suunnaton rääkki ja paskaa niskaan syövän muodossa, kaikkine lieveilmiöineen, palkkioksi kokemuksista ja rääkistä viedään vielä henki. Hyväksyn edelleenkin sen että menetimme lapsemme, kun kaikki tehtävä oli tehty, tasan kaikki kivet käännetty, kaikki maallinen apu annettu. Siitä olen suunnattoman kiitollinen huippuosaajille ja yhteistyötä tehneille tahoille, monta monituista kertaa vuosien aikana oli mahdollisuus jättää asia sikseen ja antaa periksi, mutta aina yhdessä se positiivinen ja luottava uusi ja rohkea mahdollisuuden kivi käännettiin. Laajemmalla perspektiivillä ja muidenkin puolesta olen vihainen, suorastaan raivo, en hyväksy koskaan syöpää kenellekään, saati lapsille lusittavaksi. Se on niin paskamainen ja vihonviimeinen matkaseuralainen, siihen ei voi luottaa sitten pätkääkään. Miksi syöpä on noin kieroutunut ja katkera, myrkyttää ja saastuttaa niin paljon, kaikkialla. En myöskään usko, että syöpää saadaan koskaan parannettua maailmasta, vaikka kuinka hoidot kehittyvät ja yhä tehokkaammin nujerretaan moista paskiaista. Se iskee yhä uusilla tavoilla ja uusilla parantumattomilla lonkeroilla.  Se tulee varmasti aina olemaan asteen verran kierämpi kuin paraskaan hoito, lääke tai oivallus. Se on suunnattoman kierä ja ovela, ihmisjärkeä ja lääketiedettä himpun verran edellä. Näin minulle hematologikin mietiskeli lapsemme kuoleman jälkeen, vaikka kuinka paljon ja isoilla askelilla kuudessa vuodessa saavutettiin hyviä tuloksia ja kehitys jalkautui omaan elämäämme. Näiden asioiden vuoksi saimme lukuisat jatkoajat, kehityksen runsaasta välitilasta hyödyimme. Mutta lopputuloksen tiedämme kaikki, vaikka kuinka räpiköimme ja kaikkemme yritimme.

Viikonloppuna sain kuulla itse asiassa loistavan vertauksen ihmiselosta soittorasiaan. Soittorasiassa on vetoa tietty määrä, jokaisella oma biisinsä ja oma määränsä vedettyä virtaa. Se on meille jo valmiiksi vedetty, emmekä voi siihen suuremmin itse vaikuttaa, vaikka ja kuinka muka oikeita valintoja tekisimme. Jos veto loppuu kuin seinään, siinä ei auta vaikka kuinka räpiköi. Hautausmaalla sen voi kivistä lukemalla todeksi todeta, yllättävän monella se veto on loppunut meidän mielestämme kesken. Toisilla taas vetoa riittää vaikka kuinka moniksi vuosiksi, vaikka haluaisikin räpiköintinsä lopettaa ja olisi niin valmis vaihtamaan puolta. Soittorasiamme on vedetty jo syntymässämme, toisilla veto loppuu jo ennen syntymää. Tuskin itse pystymme sitä kovinkaan paljon muuttamaan, saatu mikä saatu. Toki räpiköintimme ja biisimme laatuun meillä on mahdollisuus omilla valinnoillamme vaikuttaa.

Oman lapsemme soittorasiaan saimme välillä rankkojen hoitojen kautta vedettyä muutaman kierroksen lisää, mutta aina se veto vain hiipui ja soitto kävi laahavammaksi. Onneksi soittorasiassa oli ajoittain lukuisia kepeitä sointuja ja ilosäveliäkin. Muistan siskollani olleen sellaisen ihanan ison soittorasian, olin siitä jopa kateellinen joskus, kun se aina vain jaksoi soida ja ilahduttaa pimputuksellaan. Minusta oli mieletöntä painaa muovinen soittorasia korvaani vasten, sulkea silmät ja antaa musiikin upota kallon kaikupohjan kautta koko kehoon. Vetää aina uudelleen ja uudelleen. Oli meillä joku muukin soittorasia, jonka tekniikkaan perehdyimme avaamalla ja tutustumalla siihen. Kuinka eri kohdissa olevat pienet nystyt määrittivät soinnut, kuinka pieni asia ihmissilmälle ja se väritti koko biisin ja tunnelman. Onneksi siis oman elämäni soittorasiassa on ollut kohtuullisen paljon niitä pieniä nystyjä jotka keventävät välillä mollisäveliä, antavat ilosointuja. Pirskahtelevat. Ilman näitä nystyjä nämä vuodet ja elämä olisi todella raskassointuista ja tylsää. Toisaalta käänteisesti ajateltuna ilman niitä raskaampia sointuja ei keveitäkään erottaisi. Kuinka yksinkertainen onkaan soittorasian ideologia, ja kuinka ennen vanhaan ne vain jaksoivat ja jaksoivat pyöriä, vaikka kuinka kuoret ympäriltä rakoilivat, soitto vain soi. Onkohan enää edes olemassa niin alkukantaisia vehkeitä, vaan onko siinäkin kilpavarustelu ohittanut alkuperäisen idean.

Tästä ikävän välitilasta, tämä on sitkeä vaihe elettäväksi ja koettavaksi, mutta tarpeellinen. Aikaisemmat kuukaudet olen ollut suunnattoman helpottunut ja kiitollinen lapseni nykyisestä tilanteesta, olen niitä edelleen. Lapsemme on sairauden lohduttomasta välitilasta päässyt perille. Se on mielettömän kevyt ja lohdullinen ajatus itselle, sillä välitila oli kohtuuttoman raastava. Mutta nyt viisari on kääntynyt eri sektorille, minulla on suunnaton ikävä yhteistä tulevaisuutta ja niitä asioita joita emme koskaan voi saavuttaa tai kokea, ihan vain elää yhdessä. Ihan vain siitä syystä että lapsellamme käpäisi muutaman vuoden syövän paskiainen ja vei mennessään. Ikävöin siis yhteisen tulevaisuuden menetystä. Toki ikävöin ihan konkreettisesti olemassa olevaa lastamme, hymyjä, silmiä, tekoja, luonnetta, tapoja, taipumuksia, harrastuksia, tuoksua, lämpöä, temperamenttia, tulta ja leimausta, ääntä, tarinoita, käsiä, lempeyttä, sitä valtavaa kypsyyttä ja ymmärrystä… Ikävöin niin kaikkea mistä lapsemme koostui. Tässä ikävän välitilassa on välillä sietämätöntä, raastavaa ja välillä todella ulkopuolista elää. Lukuisia kertoja olen välitilassa sivustaseuraajana, säpsähtelen todellisuutta.

Toki säpsähtelyjä aiheuttaa myös kroppani, joka on päättänyt muistutella lukuisilla tavoilla tilanteestamme. Stressi mitä ilmeisemmin puskee ulos vähän joka puolelta, jopa lamauttaen ja pistäen peruuttamaan, nöyrtyen. Kun tässä välitilassa yritän näitä viestejä lueskella ja makustella, löydän sieltä myös niiden viestin, armollisuuden ja maadoittamisen tarpeen. Jos ei höyryn nuppi ymmärrä, niin annetaanpa sellainen paukku tai oire, että johan ymmärtää. Tajuaa. Vauhtisokeus ja toiminta on myös aina ollut tapani selvitä, mutta se on myös kuluttavaa, silleen jos en osaa sanoa ei ja vauhti ja sokeus on jatkuvaa. Toisaalta en ole koskaan ollut lamaantuvaa tyyppiä, on sitten ollut mikä tahansa ja minkä tahansa elämänvaiheen välitila menossa. Opettelen koko ajan. Yöni nukun edelleenkin hyvin ja aamuisin on kiva aloittaa uusi päivä, minulla on pääsääntöisesti positiivinen vire päällä. Koen ja havainnoin kauneutta, hyviä asioita ja olen luova, mutta välitilaan mahtuu myös koko tunteiden rankempikin kirjo. Eilen asiaa systerin kanssa jauhoinkin, onneksi ei nuppi ole toistaiseksi, luullakseni lasahtanut, antaa nyt kroppani ja venttiileiden päästellä höyryjä ja vuosien paineita pois. Jospa nuppini lasahtamiselta totaalisesti säästyisin, toivon, vaikka materiaalia varmaan siihenkin olisi... Lyhyesti tiivistettynä; iho ja nivelet oireilevat, ovat oireilleet jo vuoden, vuosia, mutta nyt oikein kunnolla. Paineet hipovat myös huippuja. Viime viikolla liukkaus maadoitti minut kaatopaikalla kontalleen, moinen sätkii yhä hermokipuina valmiiksi resun niskan seudulla. Itse kaatuminen oli kuulemma nopea, notkea ja naurusta päätellen hauska. Olikin, mutta muistot jäivät kroppaan ja viipyilevät yhä. Perjantaina vasemman jalkani jalkapöydälle putosi painava lasilevy, huusin korkealta ja kovaa. Kolme varvasta edelleen mustana, hiukan arkuutta vieläkin, mutta tanssimaan onneksi kykenen. Olen ottanut muutaman kotipäivän, vain ollut, ollut, ja maalannut. Plääh, tylsääkin, mutta yritän ymmärtää ja hellittää, kunnolla tylsistyä. Mutta onhan sitä kuormitusta itsestä riippumattomistakin syistä vaikka ja mitä.

Kun nyt seuraamme vierestä lähipiirissä sähläävää syöpää ja uutta taistelua, sekin on jokin välitila. Tavallaan voimaton välitila, ei auta ja voi tehdä muuta kuin rinnalla kulkea. Muistan kuinka lukuisia kertoja itse tunsin olevani sivusta seuraajana oman elämämme tapahtumille ja kaikelle. Koin tajuavani asioita ulkopuolisesta vinkkelistä, siellä ne taas menee, siellä se taas hikoilee. Eikö se tajua mitä ympärillä tapahtuu, jopas sen nupissa on ajatuksen kaaoksessa. Mistähän se tuohon tuli, tajusiko koko matkasta mitään ja nyt istuu niin kuin olisi sata vuotta siinä istunut. Säpsähtäen tajuaa todellisuutta ja siirtyy sitten taas välitilaan, hiukan ulkopuoliseksi. Tätähän tapahtuu ihan arjessakin, urissa, tie-tai työura,  joissa vedämme ilman kriisin ripettäkään. Moniko muistaa työmatkaansa, ajaa vain samaa reittiä vuodesta toiseen, tai istuu nollana junassa ja poistuu tutulla asemalla ja tajuaa vasta kotisohvalla olevansa perillä siinä hetkessä. Sama ralli jatkuu uudelleen ja uudelleen. Välitilassa kiidämme kulutushysteriaan tai harrastuksiin, milloin olemme täysin läsnä siinä mitä kulloinkin teemme, varsinkin jos iskee vauhtisokeus.

Koen myös, että itse elämä, on se sitten minkä mittainen tahansa, on jokin välitila. Elämä on matka, matka on välitila alkupisteestä loppupisteeseen, kuolemaan. Voiko elinkaaremme olla siis välitila matkalla perille? Sillä minähän luotan siihen, että lapsemmekin on nyt perillä. Uskon, että siellä perillä leijunta jatkuu ilman etenevää ja tavoitteellista jatkumoa, ilman konkreettista välitilaa. On vain olemassaolon kepeys ja valo. Tai voiko se olla valonvälitilaolomuoto?

Että tällainen on tylsistyneen ja maadoitetun, tylsän ihmisen välitila-analyysi. Nyt minua odottaa uusi taulupohja ja selkeä visio jonka yritän toteuttaa. Lempeän pehmeän soljuva, hempeä, kepeä ja kevyt. Olette varmaan samaa mieltä, että jos tämä mamma paikalleen maadoitetaan, sekin on aika syvä luotaavaa ja jopa rankempaa kuin tekemisen kautta höyryäminen. Eli onneksi kykenen yhä olemaan luova ja näkemään kauneutta, värejä ja valon leikkiä. Äsken oli aivan mieletön auringonnousu. Tämäkin välitila putkahti ilmoille aamutuimaan, luulee siinä paineiden laskevan, jos oli näin paljon korvien välisessä välitilassa tavaraa poistettavaksi.  Päästettäväksi ulos, kirjoittamisen venttiilin kautta. Saan olla yksin kotona, otan tästä myös ilon irti!



Huomaan kirjaimien olevan sikin sokin, eri fontteja siellä ja täällä, olkoon. Jospa se kuuluu tähän välitila-aiheeseen ja vaiheeseen... En ymmärrä, enkä edes yritä ymmärtää moista fonttisekamelskaa. Hah!