LÄSNÄ

Aamuvarhaisella mietin paikalla olemista, läsnä olemista, läsnäoloa eli läsnää. Keksinkö jälleen uuden sanan, taivutuksen, ainakin punaisella herjaa moinen, näin sen nyt vain haluan kirjoittaa. Samaan aikaan, toistuvasti kritisoin tyttöjä ja muitakin vaikka tekstiviestien kirjoittamisessa, mitä lyhenneltyä sanahelinää. Lauseissa harva sana on kirjoitettu loppuun tai minun mielestäni oikein. Samaan aikaan ihmetyttää, kuinka äidinkielen numero on kymppi tai vähintäänkin yhdeksän, eikä minun näkemäni lauseet läpäise oikeinkirjoitusta. Ei sen puoleen, että minäkään voisin väittää oikein kirjoittavani. Todennäköistä siis on, että lapset ovat kuitenkin läsnä tunneilla, jos numerot kiitettävää osoittaa.  

Siskoni oli meillä lastensa kanssa yökylässä. Hän sanoi, kuinka enkelityttömme on niin joka paikassa läsnä. Kuvat ovat siellä ja täällä huushollissa, terävään katseeseen tai nauravaan kuvaan törmää monissa paikoissa. Ihan laskin, niitä kuvia on kolme, yksi pieni viikarikuva keittiössä, yksi naurava kuva makkarissa ja yksi tarkkaileva kuva olohuoneessa. Havahduin ajatukseen, olemmeko jossakin pyhätössä, monumentilla ja onko moinen mennyt jo yli. Mielestäni tuo oli aika vapauttava ja kohtuullinen määrä, ei mikään överi, vaikka erossa olemme olleet vasta tasan 101 päivää. Samaan aikaan on tunne, että neiti on kanssamme ja läsnä yhä ilman noita kuviakin, katse seuraa ja voin aistia läsnäolon. Ihan sama mitä siitä ulkopuolinen ajattelee, jos se itselle antaa rauhan ja lohdutuksen. Otan siis läsnäolon suurella kiitollisuudella vastaan. Pyöri vain pimuseni kanssamme, jaa yhä asioita kanssamme, ole ihan vapaasti läsnä. Läsnäile vaan. Taas uusi sana, läsnäily, taidanpa sitä itsekin yhä enemmän koittaa harrastaa.

Ainoa tuplamme, tupliemme jäljellä oleva puolikas, sai kolme kaveria eilen yövieraaksi. Ihania, höpöttäviä, nauravia ja hassuttelevia neitejä. Tuollaista on kiva ja tyyni kuunnella. Vaikka välillä mietityttää paljonko voi kihertää ja yhteen ääneen höpöttää, nähtävästi ja paremminkin kuuluvasti voi, taukoamatta ja paljon.  Minä suljin silmäni ja korvani puolenyön paikkeilla, mutta huusholliimme oli yhä läsnä kiherrys.  Illalla oli hämmentävä ja todella läsnä-hetki kun kävimme haudalla. Ostin värikkäitä puutarhalyhtyjä, jotka nämä teinit kummulle sytyttivät. Se hetki oli todella pysäyttävä, ainakin minulle kaunis, kun rivi ikätovereita kynttilät vierekkäin kummun lumipeitteeseen asetti. Samaan aikaan olin niin varma, että siinä hetkessä mukana oli läsnä myös enkelityttömme. Yhdestä tytöistä kuuli, aisti ja huomasi, että hautausmaa on hänelle tuttu paikka, oma vanhempi on lähes aina ollut siellä. Tajusin, että näin se on meilläkin, tuttu ja turvallinen, tavallaan normaali paikka käydä. Olla hetki läsnä. Eikä se paikka tunnu olenkaan pahalta, minulle se on turvallisen, harras ja kiitollinen maanpäällinen paikka, jossa käyn vilpittömin mielin. Toki tähän kiitollisuuteen vierähtää, jalkautuu ja iskee usein myös ikävän läsnäolo. Mutta se ei erikseen hautausmaata tarvitse, ikävä on läsnä niin kaikkialla, niin lukuisine muotoineen ja väreilyineen. Samalla mietin, kuinka tärkeää olisi ja on itse kullekin paikka, jossa oikeasti pysähtyy ja on läsnä. Enkä suinkaan tarkoita, että kaikilla pitäisi hautakumpu olla jossa läsnäilee. Mutta mitä ilmeisemmin minä tarvitsen näinkin rankan paikan tajutakseni. Toisella se on varmasti ihan arkisempi paikka, vaikkapa sohva, keittiön ruokapöytä. Haen tällä sitä, että olkoon paikka mikä hyvänsä, vaatii välillä rohkeutta ja ihan keskittymistä olla läsnä juuri siinä hetkessä.

Olen sanonut, vakuutellut ja luullut että minulla on hyvä keskittymiskyky. Ainakin olen tyttöjen pienenä ollessa kyennyt kaikessa metelissä uppoutumaan vaikkapa lopputyön kirjoittamiseen, kirjanpitoon tai lukemiseen, ottamaan torkut vaikka on synttärihulinat ympärillä. Nukkumaan unet, vaikka juna paukuttaa vieressä, elukat kiehnää kyljessä. Tässä todellisuudessa ja viime vuosina olen kuitenkin törmännyt vaikkapa tekemieni testien kautta siihen, että minulla on huono keskittymiskyky, siis läsnäilykyky. Tiedän kyllä kun se herpaantuu, tunnen kuinka läsnä minusta irrottautuu, kun puskee muuta joka ylittää mielenkiinnon tai siis oma läsnäni keskeytetään minusta riippumattomista syistä. Tai yksinkertaisesti vallattomat ja erittäin nopeatempoiset aivoitukseni kaappaavat tilan läsnältä. Toki koen, että osaan olla erittäin vahvasti läsnä vaikkapa mielenkiintoisissa keskusteluissa, aiheissa, tekemisissä ja projekteissa. Mutta samaan aikaan minulla tempoo monta muutakin ärsykettä, jotka saattavat tempoa sen hetken läsnäolon yli, peittää läsnäilyn. Se on jopa aivan fyysinen tunne, kun vaikkapa tanssiessa huomaa olevansa läsnä vain osittain. Kun tiedostaa valtavasti asioita mitä ympärillä tapahtuu, ennakoi jopa vientiä ja sitten töpeksii. Itsellä on siis mittareita, joilla tajuan läsnäoloni voimakkuuden. On huikeaa tajuta jos uppoudun vaikkapa juuri tuon tanssin kautta juuri siihen läsnäoloon, hetkeen. Säpsähtäen huomaa käyneensä jossakin vahvassa läsnäolon kuplassa. Samaa kuplaa haen siis kirjoittamalla, maalaamalla, uimalla, kuntopyörällä, mitä nyt milloinkin tekemällä. Minunlaiselleni virtapiirisätkylle se antaa valtavasti voimaa ja paukkuja maallisempaan läsnäolon, kun saa edes hetken olla läsnä omassa pienessä läsnässään.

Äitinä, varsinkin kun kaikki puhuvat yhtä aikaa, toivon että minulla olisi, korjaan ei olisi vaan on, entistäkin parempi kyky olla juuri siinä hetkessä mahdollisimman kokonaisvaltaisesti läsnä. Olla läsnä, juuri niin syvästi ja täysillä, kuin se hetki vaatii. Teineillä kun se oma ulospäin suuntautuva läsnä kun saattaa olla äärettömän nopea, arkakin ja lyhyt hetki. Tuota läsnää niin opettelen. Samaan aikaan kaipaan suunnattomasti omaa tilaa, omaa rauhaa ja tilaa omalle läsnäololleni. Sitä on ehkä vaikea ymmärtää tai käsittää, jos se oman tilan tarve ei ole yhtä voimakas, jopa fyysinen kuin minulla. Moni luulee, että minulle on vaikeaa jäädä yksin kotiin, varsinkin tyttären menetyksen jälkeen. Ei ole, ei todellakaan, toivon vain niin hartaasti että minulla olisi enemmän yksinoloon mahdollisuuksia. Joululomalla ja lomilla yleensäkin se tahtoo olla kaukainen haave ja välillä saavuttamattomissa. Muutama viikko sitten sain konkreettisesti kellosta mitattavan, ajalla määritettävän reilun vartin, olihan se kaivattu ikioma läsnä kotona. Arvatenkin se loppui kesken ja pahasti. Minulle ehdotetaan ja pidetään outona, miksi en lähde itse muualle, jos kerran omaa läsnää niin kaipaan. Lähdenhän minä, välillä useinkin, mutta kaipaan niin omaa läsnää ja omassa kodissa. Mitä ilmeisemmin tämä on omaa itsensä etsimistä, oman tilansa ja paikkansa hakemista. Toivottavasti myös löytämistä, joskus.

Minulla on valtava tarve saada koottua itseni pala kerrallaan uudelleen, ennen kaikkea joistakin vanhoistakin rippeistä tuunata, oma itsemääräämisoikeus palauttaa edes osittain. Sillä tuo itsemääräämisoikeus on pala palalta vähennetty lapseni sairauden ja viimeisien vuosien aikana.  Mitä se nyt onkaan kun tuntee olevansa sirpaleina, kappaleina ja levällään, muiden käskytettävissä, määräiltävissä, ohjattavissa. Sairauden ja hoitojen läsnäolon vietävissä. Minua on viety kuin pässiä narussa monta vuotta, koita sinäkin saada mielikuva, sellainen jukuripää, joka on harannut vastaa, mäkättänyt, kaula on venynyt ja sorkat harittanut. Muutama yhteistyön askel ja taas sama vastaanhangoittelu, vaikka samaan aikaan on tiennyt, ettei pässiparalla ole muuta vaihtoehtoa kuin seurata ja olla läsnä matkalla, jokaisella askeleella. Samaan aikaan omana itsenäni jopa hukassa, kuitenkin jostakin saumasta vielä roikkuen tai ehjänä, jotain entistäkin minuuttani havainnoiden. Tarkan keskittymisen, oivalluksien ja läsnäolon kautta uskon itseni vielä löytävän. Tai pitääkö ajatella, että toivon keksiväni itseni uudelleen. Kunhan siihen on mahdollisuuksia, jotta jaksaa ja kykenee läsnäilyn kautta havainnoimaan ja ihmispalapeliä uudelleen kokoamaan.

Tämän hetken läsnä alkaa tulla määrittelemieni kopin ja mittareiden reunamille. On aika tämän aamun läsnästä singahtaa oikeaan aamuun ja laajempaan läsnäoloon. Eipä tuo oikea aamu paljon miksikään muuttunut tuolla siskonpetillä olohuoneessa ainakaan. Samat eiliset kihertävät teinit jatkavat lähes äänetöntä nukkumistaan. Kissalaumamme sai joulupaketeista kulkuspannat kaulaansa. Sitten yllätys yllätys aina jokunen joulupallo kuusesta päättää pudota kissoille leikkikaluksi. Eli kissojemme läsnäoleva leikkiminen kuuluu. Lauma elukoita nukkuu samaisella siskonpetillä, jonkun teinin unen läsnäolo saattaisi herpaantua. Mutta ei tuolla laumalla, he ovat yhä omassa unessaan niin läsnä ja syvällä. Koetan siis olla läsnä, edes hetkittäin, aluillaan olevassa päivässä, uudelleen määritettävissä ja haeskeltavassa tulevaisuudessa, koita sinäkin läsnäillä.