tag:blogger.com,1999:blog-81439492703967130012024-03-13T03:59:13.848+02:00VADEMEKKUMIVademekkumi toimii toivottavasti arkesi raikastajana. Saa tuulahduksen aikaiseksi, poistaa tunkkaisuutta ja antaa viipyilevän raikkaan jälkimaun, elämääsi tai päivääsi. Olkoon se jopa jonkin sortin käsikirja, elämänpolulle, aivoitusteni kautta. Tärkein tavoitteeni on suora käännös latinasta vademecum, kanssani kulkeminen, kaikessa mitä edessä onkaan. Kuka tietää. Yhdessä, jakaen ja jaksaen. Vademekkumi olkoon siis huumorinhuuruisen vakava ja tunnistettava, näköiseni...-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.comBlogger299125tag:blogger.com,1999:blog-8143949270396713001.post-75608867093642934942023-01-24T16:16:00.001+02:002023-01-24T16:16:25.402+02:00VETTÄ ON VIRRANNUTEn päässyt netin kautta järjestettävään Pohde-koulutukseen, joten minulle vapautui tunti joutoaikaa. Pohteeseen liittymisen myötä piti olla moinen, jotta osaisin työtunnit ilmoittaa itsenäisesti, mutta kun ei niin ei. Pitäköön tunkkinsa. Aiheeseen liittyen on muutama soittopyyntökin leijunut ilmassa jo tovin, saa nähdä milloin moisiin tartutaan. Oisko vähän sekavaa, eikä ainoastaan minulla... Silloin muistin Vademekkumini.
Hurjalla vauhdilla temponut aikaratas, vierähtänyt monta kuukautta. Eikä mitään helpoimpia kuukausia. Rapiat kolme kuukautta ja kolme kuolemaa lähipiirissä. Onhan siinäkin sulateltavaa ja organisoitavaa.
Eno, eli kummisetäni menehtyi yllättäen kalastausreissulla, jouluaamuna äiti sai yllättäen tähdenlennon isän luokse ja pari viikoa sitten menehtyi serkkupoikani syöpään.
Äitin hautajaiset pidimme meillä perhepiirissä, äitin toiveiden mukaan. Äänekkäät, itkua ja naurua sulassa sovussa reilut 30 perheenjäsentä.
Samassa rytinässä minulle periytyi kummitätini asioiden hoito, enon kuoleman myötä. Noh, kummilapsi laittoi ramapan kalakattamaan ja eilen kummitätini sai muuttaa palvelukotiin asumaan.
Viime viikolla keskiviikkona tuli puhelu, jossa moista palvelukotipaikkaa ehdotettiin. Perjantaina oli jo tavaroiden muutto ja eilen meni täti taksilla perässä. Muutamat lappusulkeiset on siis olleet hoidettavana.
Tänäänkin olin tunnin pankissa, hoidin sekä elävien että kuolleiden asioita, sain hoidettua. On mulla ollut onneksi apukäsiäkin, mutta pääosin oon itse huseerannut. Tätiltä tulee napakaksti ohjeita, on pitänyt edellä käydä katsomassa ja tarkistaa että asunnossa on hällä. Eikä joka päivä täti edes tunne minua. Eilen oli niin tyytyväinen omassa uudessa asunnossaan tutussa kiikkustuolissa, että ehdotti minullekin muuttoa samaan kämppään. Täti myös nauraa minun iälleni ja sille kuinka vanha olen, ei siis muista itse olevansa pian 91-vuotias. Tätin nykyisessä asunnossa on sulassa sovussa tätin omia tavaroita ja äitin kuolinpesän tavaroita. Jotenkin outoa, että isosisko peri pikkusiskonsa seniorivermeitä. Mutta elämä on, välillä enemmän ja vähemmän outoa. Aamulla jo hetkittäin normaalista arjesta haaveilimme.
Työrintamalla menee kivasti: kun yksi ovi sulkeutuu muutama uusi avautuu. Edelleenkin teen lastensuojelussa keikkaa, kaipaan nuoria noissa yksiköissä. Toki työkavereitakin. Yllättäen olen löytänyt tekemästä myös koulutyötä. Vaativan erityistason ohjaajan sijaisuuuksia, oli yksi pidempi pätkä, eikä pidemmät ole minun juttu. Nyt sitten otan vastaan muutaman päivän keikkoja kun tarjotaan. Olen löytänyt itseni myös uudesta vinkkelistä tekemästä lastensuojelua ja perhetyötä, ensi- ja turvakodissa. Samalla myös lastensuojelua perustason yksiköissä. Tykkään, eikähän sitä tiedä mitä moisesta kehittyy jos on kehittyäkseen. Joten olen avoimin mielin aj kokeilen, aina jotain tulee vastaan. Toki tilapäinen perhehoito ja kehitysvammatyö, omaishoitajuuksineen ja avustajan hommineen pyörii siinä sivussa. Tänään on taas satutäteilyn vuoro.
Itse edelleenkin handlaan kalenterini. Pian saan olla viikon sokeainkoulussa Jyväskylässä avustajana mukana, se on huikea ympristö. Siinäpä kiihkeimmät työjutut.
Takki on ajoittain tyhjä ja avuton olo monellakin saralla. On paljon asioita joihin voi vaikuttaa ja sitten aivan liian paljon asioita joihin omat vaikutusmahdollisuudet eivät riitä. On vain hyväksyttävä. Niin ja sopeuduttava. Äitityhjiö on iso, samalla ikävöin myös isää ja omaa lastani. Vast'ikään laskeskelin, kuinka valtava määrä kuolemia lähellä ja lähipiirissä on ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Saatta jopa huimata moinen todellisuus, toki vanhuudessa kuolema on normaaliutta, odotettavaa ja armollista. Ajattelen siis paljon kuolemaa. Olen viime vuosina pitänyt myös lukuisa puheita hautajaisissa. Serkulle on tilauksessa, lupasin. Sitten on kaksi elävää ihmistä pyytänyt puhetta itselleen, sitten kun aika on, jotekin lämpimän kornia. Mutta tottakai puhun, märisen ja puhun.
Kuinka ihmiset kohtaavat surevan. Sitä edelleenkin ihmettelen. Osa itkee enemmän kuin minä ja halauksia saan yhä, osa ei millään tavalla noteeraa vaikka tiedän tietävän, ei minkäänlaista myötätunnon elettä. Päällimmäinen kysymys kuuluu, halauvatko he itseään kohdeltavan oman surun kohdatessa samalla tavalla? Toki kuolema on edelleenkin tabu monelle, vaikea asia. Itse on jo aihepiirille niin marinoitunut, että itkut mennen tullen palatessa eivät itsetuntoani romuta ja uskallan puhua kuoleman moninaisuudesta vaikeassakin tilanteessa. Mutta nyt jatkan eläväistä iltapäivää. Käyn satutätinä ja yöksi töihin. Son moro, kuullaan taas...-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-8143949270396713001.post-3746916368577784622022-09-19T10:57:00.005+03:002022-09-19T10:57:44.531+03:00TUUTTAUSAikaa on hetki, sitten lähden juna-asemalle ja juoksemaan juostavat. Joten ajattelin tuuletella vaikkapa tänne, tuutata fiiliksiä.
Jospa se sillä tämäkin viikko saataisiin avattua ja käyntiin.
Työrintamalla tuli muutoksia matkaan, oikeastaan asioita joita olen peräänkuuluttanutkin, mutta nyt mentiin överiksi.
Omakin kalenteri heitti samalla häränpyllyä, enkä todellakaan tiedä
olenko ollenkaan enää siellä missä pitäisi olla. Mutta ehkäpä tämä tästä aukeaa, teen itse asioita myös avatakseni asioita.
Kysehän on lastensujelusta, siellä työskentelystä ja pätevyydestä. Siis minun epäpätevyydestä. Se on ollut tiedossa koko kaksi vuotta, mutta töitä on ollut.
Mutta nyt kilpailutuksen myötä, rima nousi sellaiselle tasolle, että asiat menivät todella mutkikkaiksi epäpätevän keikkalaisen puolesta.
Lyhyt versio on se, etten enää saa lastensuojelussa tehdä mitään itsenäisesti, yksin, epäpätevänä. Aina pitää olla pätevä mukana. Esimerkkinä kuljetukset, retket,
asioiden hoitamiset, yksiköissä työskentely. Minä en saa nuoren kanssa tehdä mitään omatoimisesti kahdestaan, minua ei saa yksikköön jättää yksin nuorten kanssa epäpätevänä.
Näinpä sairaanhoitaja hoitaa esimerkiksi kauppa-asiat nuoren kanssa, tai kotilomakuljetukset. Minä jään yksikköön toisen pätevän kanssa, joka on vaikka sosionomi,
tekemään sitä mitä saan/osaan/voin tehdä. Työhöni ei kuulu omaohjaukset, ei kuukausikoosteet, ei sossupalaverit, ei kouupalaverit, ei koulutukset. Niinpä siivoan jääkaappeja,
pyyhin pölyjä, ja veivaan helekatin sämpylöitä. Niihin minun epäpätevyyteni riittää. Niin ja olen huomannut myös tiskikoneen täyttämisen ja tyhjentämisen, siihen olen niin niin pätevä.
Sitten nämä pätevien henkilöiden hommat ruuhakautuvat, kun he pätevänä juoksevat/ajavat/hoitava asioita, joihin ennen olin riittävä, mutta en enää.
tarvittaessa töihin kutsuttuna olen mennyt vaikka aamuvuoroon, huomannut tekeväni yksin kahden vakituisen sairaslomien sijaisuuksia. Tehnyt, saanut tehtyä, pärjännyt.
Nyt en saa mennä, enkä tehdä, ellei paikalla ole pätevää. Mutta herää kysymys, mistä saada sitten päteviä keikkalaisia tai tekijöitä, jos niitä ei tähänkään asti ole ollut saatavilla.
Kuka lähtee yhtä nopeasti kuin tällainen vanhahtava epäpätevä, joka vetää kuteet niskaan ja ajaa paikalle.
Voinette kaikessa hiljaisuudessa miettiä, kuinka olen turhautunut. Minulla on suoraan sanottuna turhautuneen kahlittu olo, se korostui koko viikonlopun töitä vääntäessä.
Meinasin ottaa hatkat ja lyödä hanskat tiskiin. Alkaa nuo jääkapin siivoukset tökkimään. Siinä se tuuttaus, nyt menoksi.
Mutta nyt tämä nuorten mielestä 38-vuotias epäpätevä lähtee pätemään omia asioitaan kylille. Lähinnä linnuille ruokaa, sukkahousut ja kehykset. Vähänkö olen tärkeässä roolissa. Ugh!!!
Kyllä tämä tästä vielä korjautuu.-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8143949270396713001.post-44626660297696035712022-08-29T08:23:00.000+03:002022-08-29T08:23:04.952+03:00VARTIN SIKERMÄPikkuhiljaa alan taas palautella kirjoittamista. Vaikka vartin sikermä kerrallaan. Katson mitä vartissa irtoaa.
Maaanantai, uusi viikko aluillaan, elokuu vetelee viimeisiä päiviä. Huomenna on hopehääpäivä, hyvä me. Ukkokulta ei kuulemma halua mitään erityistä, edes juhlistaa moista. Passaa minulle.
On minuole hopeiset sormus ja korvikset hankittu lomamatkalta. Minä olen tehnyt rihkamahelmistä rannekorun, voin vain kuvitella ilmeen, ei varmasti pidä. Mutta lastensuojelussa askartelimme, sattui sopivasti nimikirjaimet ja hopeiset helmet. Eikö se ajatus ole tärkein...
Minä lähden huomenna perhetyökeikan jälkeen lapsen luokse Ouluun, sillä minulla on harvinaista joutoaikaa. Samalla saamme vielä suurempia hankintoja kotiin tehtyä, autolla haettua, viime viikonloppuna oli muutto. Ihana isompi koti, uskon että viihtyy.
Aamukastetta oli napakasti, lämmin elokuun aurinko, tuoksuu syksy, valmius ja maisema värittyy okraan. Kävin juuri lintuni laskemassa. Laskin ne myös pihalle kirmailemaan.
Ankat ovat ennallaan: Uolevi, Olvi, Hessu, Ruu ja Pii.
Kanalaumamme sai lisäystä yllättäen lahjakanojen muodossa. Siis Ukkokullan kaverin linnut etsivät uutta kotia, joten meiltähän se löytyi. Victor kukko keekoileee laumansa päällikkönä. Sitten on nämä meidän alkuperäiset Herne, Maissi, Paprika ja Porkkana. Neljä uutta kanaa, joista yhdellä oli nimi Hertta. Sitten on sellaista pyrstötöntä rotua oleva kana sai nimen Klaara. Kaksi mustaa Korppi ja Kottarainen. Ovatkin oikein kiiltomustia, petroolin metallisella sävyllä. Korppi on lähes kokomusta, Kottaraisella on kaulalla vaaleampaa. Ovat ihan nimiensä näköiset.
Koirissa edelleen ikinuori 13-vuotta lokakuussa täyttävä Kaino, lisäksi viime vuoden pennut Alma ja Pluto. Nuoret ovat aktiivisia ja tekevät edelleen tekosisaan.
Kissaluvussa on käynyt ikävä kato. Juhannuksena Tollomme luottavaisuus kostautui ja jäi traktorin silppurin nielaisemaksi. Ikävä on kissapoikaa, meillä on laskujeni mukaan monen kissapersoonan mentävä aukko, niin ja väreissäkin olisi tarve valkoiselle ja punaiselle, sekä vähän harmaallekin.... Väinö 12 v on edelleen mukana, samoin Virnu, Uku ja Lele.
Tänään aamusta kotoilua, ehkä ehdin sienimetsään. Töitä 13-22 Oulaisissa. Eilen olin töissä Nivalassa, lauantain vapaalla ja muuttoapuna Oulussa. Perjantain töissä Oulaisissa, torstain keikalla Viitasaarella. Keskiviikon taisin olla vapaalla. Tiistain töissä Ylivieskassa ja muistaakseni viikko sitten maanantain Oulaisissa. Vaihtelevaa, välillä pitää kalenterista tsekata mihin suuntaan autonkeulaa tähtään, etten vallan eksy työmatkalla.
Nyt petaamaan petit, kaurapuuron keittoon, kahvia olen tässä samalla juonut ison kulhollisen. Sitten metsään ja töihin. Toivottavasti ehdin ilmottautumaan myös taidekurssille, sillä tänään avautuu kansalaisopiston syksyn kurssien ilmoittautumiset. Paikkoja on vain rajoitetusti... Yhdeksältä starttaa Irmeli, robotti-imurimme. Se on hyvä keksintö. Tosin en ymmärrä millä loogisuudella sekin kulkee perässäni, ihan kuin lemmikit. Kaiken kukkuraksi se "nuolee" varpaitani. Alan jo tottumaan, mutta ensi alkuun se oli puistattavaa. Vartti, se oli siinä. Tulkoon hyvä viikko!!!-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8143949270396713001.post-4114454660005215432022-08-26T08:31:00.003+03:002022-08-26T08:31:25.825+03:00KIROSANAMIETELMIÄOmassa lapsuudessa ei saanut kiroilla, sehän oli todella rumaa, syntiä ja epäkohteliasta. Isä tosin päästeli välillä, jos jokin asia vastusti, mutta ei puhettakaan, että muut meidän perheessä olisi kiroilleet.
Mutta niin vain on nykyisin sekin asia kärsinyt inflaation, kirosanoja viljellään mennen tullen palatessa. Monissa eri ikäluokissa ja ihmisryhmissä.
Minua kyllä ärsyttää moinen, vaikka itsekin päräyttelen. Mutta se, että omaa egoa pönkitetään ja tehostetaan överisti kiroillen. En tykkää. Tai sitten jos on tietty määrä "repliikkejä tai puheaikaa" vuorokauteen varattu, minkä ihmeen takia se pitää käyttää kiroiluun. Silleen haaskataan tyhjään.
Lastensuojelussa, kyllä siihen kiroiluunkin tottuu ja turtuu, kun nakellaan päin näköä sen kymmeneiä repliikkejä päivässä. Samaa asiaa saa rajata joka toisessa lauseessa, mutta se ei vain korjaannu. Aika turhauttavaakin.
Kiroillaan ihan syyttä suotta. Viime syksynä meikäläinen päräytti ihan syystä, ja isosti. Johan porukka hiljeni, säikähti, että nyt on eukko tosissaan. Hääräsin keittiössä, laitoin uuniin ruokaa. Huomasin, että uuniritilä olikin kuumassa uunissa. Otin sen patakintaiden kanssa pois, laitoin ritilän päälle mitä pitikin. Siinä vaiheessa tartuin paljain käsin kiinni siihen tulikuumaan ritilään ja pikkasen niin kuin kirosin. Kun en vaan tohkeissani muistanut sen ritilän kuumuutta. Leiskautin sikermän kirosanoja niin että kuului. Samaan hengenvetoon huusin myös anteeksipyynnät yhtä äänekkäästi. Jo tuli nuorten keskuudessa syvä hiljaisuus, oli se sen verran tehokasta ilmaisua.
Nuoretkin vallan säikähtivät, että nyt se taitaa olla tosissaan.
Mielestäni on kuitenkin outoa, että jopa viesteissä kiroillaan, kommenttiketjuissa kiroillaan, julkisesti kiroillaan. Eikä asioita voi sanoittaa ilman ruokotonta kielenkäyttöä, vähän asiallisemmin. Vai eikö ole enää minkään maailman sensuurivipua olemassa.
Toki tietyt aikanaan rumat kirosanat enää ne eivät ole niin pahoja, ne ovat yleisiä. Mutta kun ei tarvisi olla. On ikävää saada vastaukset tai kommentit silleen, että ne on aina höystetty voimasanoilla. Entäs jos oikeesti välillä sanottaisiin vain se asia, ilman tehosteita. Kärsisikö siinä kovisimago tai eikö enää olisi niin vaikuttava.
Tällaisen tekstin olen aloittanut toukokuussa, mutta se on jäänyt kesken, julkaisematta, joten päräytän moisen kirosanamietelmän eetteerriin tässä samalla.-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8143949270396713001.post-63278476070245209002022-08-26T08:18:00.003+03:002022-08-26T08:18:35.097+03:00IHANA ELOKUUOlen törmännyt muutamaan henkilöön, tai saanut muita yhteydenottoja. Kiitos niistä. En kuulemma ole kirjoittanut. No en näköjään, hämmentää, että joku on turinoitani kaivannut.
Lämmittää, että joku on tarinointiani odottanut.
Oisko se jonkin sortin huijarisyndrooma, olen pommittanut itseni moisesta turinoinnista ja kirjoittamisesta vallan alas, luullut ettei kukaan kaipaa tai lue.
Enkä osaa tarpeeksi tai ei ole aikaa. Nooh, tälle aamulle en tiennyt aikaa olevan ja tässä naputtelen. Kynnet kopsuen ja aivot sauhuten. Olen myös nollannut salaiset tunnuslukuni,
kunnes sitten loin uudet ja täällä ollaan.
Minua ärsyttää unohdus, se ei ole tapaistani. Toki noita tunnuksia ja salasanoja on niin joka suuntaan, että ilimankos jokin jää takavasemmalle. En vaan muista. Töissä kun on pakko muistaa.
Ja minulla on tapana tuulesta temmata uudet salasanat, mutta kun on tuulinen pää, en ehkä huomenna enää muista mitä eilen tuli tuulesta temmattua.
Mitäkö kuuluu, missä mennään? Hyvää kuuluu, kesä oli työntäyteinen, silloin tällöin pidin lomasen. Olemme reissanneet ja kyläilleet. Tarvittatessa töihin kutsuttavana
minun on helppo piirtäää itselle lomapätkiä milloin huvittaa tai on tarve. Eli kun haluan etäisyyttä työntekoon, otan lomaa. Ei tarvitse vuosilomia odotella tai vapaita anoa.
Joka kuukausi olen ainakin sen viikon lorvinut.
Töitä on, olisi paljon enemmänkin, mutta sanon usein ei. Sitten on myös kääntöpuoli, josta en vielä tiedä tykkäänkö, tällä hetkellä se on ajoittain ahdistanut jopa.
Minulla on ollut huhtikuusta saakka työkalenteri jo lähes täynnä elokuulle.
Enkä minä sitä halua. Haluan edelleenkin olla se tarvittaessa vauhtiin hyppäävä. Toisaalta tämähän kertoo itselle myös sen, etten halua ottaa vastaan vakituista työpaikkaa, tai pitkää sijaisuutta,
koska moinen alkaa heti altajunnassani kiristämään. Monen moista pakettia on liki kahdessa vuodessa ollut tarjolla, ja minä vain kieltäytyen kiittelen.
Toki eihän sitä tiedä milloin tilanne rauhoittuu sijaisten kannalta ja
sitten en itseäni kiittele, mutta sitten vaikka naputtelen konetta, maalaan, huuhailen ja höpötän elikoille päiväkaudet. Vaihtoehtoja on.
Kehitysvamma- sekä avustajapuolella on myös huutava pula tekijöistä.
Monta kertaa minua on takaisin pyydetty tai lisää ehdotettu. Mutta sanon ei, kun ei kalenteri anna periksi ja osaan muka rajoittaa jo. Hyvä ikä siinä mielessä, että itsekkäästi moisia kieltokiitoksia jakelen.
Tämä on äärimmäisen hyvä ja suosittu ikähaitari työelämässä. En näe mitää ikärasismia tai hyljeksintää. Kannattaa siis ikääntyä.
Mitäpä muuta, niin minua pyydettiin satutädiksi kirjastoon. Olihan taas hämmentävä puhelu, sain sen tarpoessani sienimehtässä Paskalannevalla. Otin moisen roolin, mietittyäni, vastaan.
Ihan palkan edestä, kerran viikossa saan satuilla omia tai muiden satuja. Syyskuussa alkaa, saas nähdä mikä siitä tulee, tuleeko mitään. Omat lapseni ovat kyllä varoitelleet, etten saa
eläytyä liikaa, sillä herkemmät oudot lapsukaiset saattavat säikähtää. Tunnistan tasan oireen, liiallisen eläytymisen heittäytymisisneen, siinä sitä onkin piteleminen.
Keväällä oli yksioppilasjuhlat, Valonlapsemme tuplasisko kirjoitti ylioppilaaksi. Olen niin ylpeä tytöistä, on ne melkoisia naisenalkuja. Kaikki opiskelevat itselle mieluista alaa,
pääsevät kouluihin, saavat hyvät toikkarit. Heille tarjotaan töitä, pyydetään milloin mihinkin. Uskaltavat myös muuttaa suunnitelmia, kokeilla uutta, kieltäytyä ei mieluisista ja itsetään selvyyksistä.
He osaavat ja uskalatavat muokata elämäänsä, karsia pois ja hypätä uusiin juttuihin rohkeasti. Työkavereilta tulee ihan minunkin korviini kiitoksia ja kehuja. Tunnistan niin tyttöni kehuista, asiaa ne kehuvat.
Äitinä olen ylpeä, antanut tarvittavat pelimerkit elämälle. Pelimerkkejä on jaellut myös isä, joka heittytyi myös kesän aikana uuteen ja tuntemattomaan. Sanoi itsensä irti, piti lomat ja loikkasi uuteen työhön.
56-vuotiaanakin voi, uskaltaa ja kannattaa. On vain niin paljon ihmisiä jotka vuosikausia naukuvat ja narisevat, kun työ on pelkkiä epäkohtia tai ei ole kivaa. Miksi eivät sitten tee muutoksia.
Kaiketi meidän huushollissa on totuttu siihen, että on asioita joihin ei voi vaikuttaa ja sitten asioita joihin todellakin itse voi vaikuttaa. Sitten on tehtävä niitä omia vaikutuksia ja uudistettava itseään.
Kuinka paljon työyhteisöissä vie aikaa ja syö muita sellaiset jotka ovat niitä leipääntyneitä ja katkerankarvaita, jotka tulevat töihin kun pitää, saikuttavat tuon tuostakin, Välttelevät velvollisuuksia,
eikä siksi että saavat töitä tehdä.
Ugh, tämä asia niin minua sylettää. Enkä halua siksikään vakituista työpaikkaa, koska pelkään samanlaiseksi muuttuvani. Olisin varmasti lahjakas katkeruuden ja epökohtien kaivaja,
jos minut siihen rakoon työnnettäisiin. Hyi! En kestäisi itseäni, saati sitten työyhteisössä...
Mutta nyt en oikeasti kirjoita enempää. Minun piti linuille vedet vaihtaa, käydä Lintulassa höpöttämässä. Haistella syysaamun kirkasta kirpeyttä. Moni asia on kaikesta huolimatta hyvin ja saan olla elämälle kiitollinen.
-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8143949270396713001.post-40166204567518271252022-04-19T09:30:00.003+03:002022-04-19T09:30:30.281+03:00SIITÄ ON VAIKEA PUHUA: LUPAUShttps://radioplay.fi/podcast/siita-on-vaikea-puhua
Joitakin kuukausia sitten sain yllättävän pyynnön, yhteydenoton. Podcast: Siitä on vakea puhua, halusi meidän perheen tarinan muidenkin kuultavaksi. En tykkää kuunnella ääntäni, en tykkää nauhoituksista, enkä moisiin liittyvästä etäyhteydestä tai tekniikasta. Olin myös käheänä koronan seurauksesta. Mutta lupauduin lopulta mukaan, sillä minun mielestä vaikeistakin asioista on hyvä puhua. Edelleen ja aina vaan. Podcastin tuottaja, tekijä ja julkaisja Jenny osoittautui myös erittäin lämminhenkiseksi ja elämää konkeneeksi ihmiseksi itsekin, hänellä oli syvä perspektivi aiheeseen. Hän tiesi, mistä on vaikea puhua, ja kuinka tärkeää juuri siitä on puhua.
On ollut myö äärimmäisen ihanaa ja voimauttavaa itselle, kun niin moni on kuunneltuaan ottanut yhteyttä. Vuosien takaa, sairaalakaverit, uudet ihmiset nykyisestä elämästä. Yritin linkkiä tuohon jakaa, mutta en tunetustikaan ole närtti, joten jos et tuosta pääse, kokeile muita reittejä. Meidän jakson nimeksi oli tullut Lupaus.
Kokemus oli itselle jälleen erittäin vahva, voimauttava, raakakin, mutta koin että on tärkeää sanoittaa ja kuunnella itsekin itseään.
-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8143949270396713001.post-65932222188409094712022-04-19T09:15:00.002+03:002022-04-19T09:15:21.368+03:00TYHJÄKÄYNNILLÄMietin kovasti miltä tämä aamu tuntuu, sitten tajusin ropsuttavani ja pöriseväni tyhjäkäynnillä. Entisajan vehkeissä piti aamuisin antaa ryyppyä, jotta moottori saatiin startattua ja sitten se tyhjäkäynti oli sellaista aaltoilevaa surinaa, mutta käynnistyttyään se pysyi käynnissä.
Nukuin kuin tukki, reilut kymmenen tuntia putkeen, sitä ennen yllätin itseni jo sohvalta nukkumasta. Katsoin muka elokuvaa. Syy moiseen nukkumiseen on tehdyt kolme pitkää, 12 h, yövuoroa. Päivät niiden välissä menee suhteellisen vähillä unilla, mutta luotan siihen että turnauksen jälkeen otan unta nuppiin kunnolla. Ihan pöllähtäneenä moisen unimäärän jälkeen sain aamuuni herätä. Nousin ylös jo seitsemältä, levänneenä, virtautuneena, joskin hiukan pihalla kaikesta.
Nyt menee kahvia, aurinkoa ja aamufiiliksiä. Minulla on tulossa ja menossa löysä viikko. Ihan vain vähäisillä perhetyön työtunneilla, tulevalla vapaalla viikonlopulla. Syöpälapsiperheiden äitien kokoontumisajot viimeinkin Oulussa, monta kertaa siirretty ja muutettu, mutta nyt sinne pääsee. Kyllä minulle on töitäkin tarjottu, useammalta taholta, mutta osaan sanoa myös EI. Se on jännä, laukaista vain, että en tule, en ole käytettävissä, olen vapaalla, olen muualla, ei kiitos, en löydä nyt moiseen kalenteristani aikaa... Hitsi kuinka hieno mahdollisuus keikkatyöläisenä moiseen on. Toki olen tehnyt alkukuusta kohtuullisen paljon jo töitä, kun on ollut mahdollista ja on tarvittu. Ennen kaikkea olen halunnut, koska minua on huvituttanut työnteko. Minä nimittäin huvitun työnteosta, se on minulle tärkeää, kivaa, välillä hiivatin rankkaa, mutta sillä on valtava merkitys. Odotan niin innolla aina töihin pääsyä.
Viime viikolla olin keskiviikon vapaalla, ihan itsekkään yksin liki koko päivän. Se on harvinaista herkkua, varsinkin olla yksin, välillä niin kaipaan moista. Jo edellisenä iltana syyhytti niin seuraavan aamun suunnitelmat, mutta pitäydyin. Halusin siivota vaatehuoneen, siis oikein intona moista ootin. Eli yöpaitalook koko päivän, musiikkia tai änikirjaa taustalle, välillä ihan hiljaisuutta, eikä kiire mihinkään. Yleensä hiljaisuuden rikkoo ainakin yhden koiran äänekäs kuorsaus... Sain vaatehuoneen siivottua, samalla pyykkäsin. Sitten näin taas makkarin yhden valkoisen seinän, joka on minua askarruttanut. No askartelin siitä maalilla petroolinsinivihreän, samalla maalilla kuin viereisen seinän. Yritin myös maalata taulua, en onnistunut, kehystin maalauksia, siinä onnistuin. Tein myös muutaman alkoholimustetyön jatkojalostuksen. Vihersisustin, lisäsin multia, kehuin ja silittelin kasveja, keväänmerkkejä bongailin. Lannoitin ja pyörittelin.
Sitten ikkunat, tuvan isot ikkunat. Niihin ilmestyy aina semmoisia sieraimen ja turvan jälkiä, näinhän se yleensä lapsiperheissä menee, ja meillä on kaksi vuodenikäistä koiraa. Koirat sohvalta seuraavat liikennettä joella, ilmassa, talon takana, muuten vaan... Eli pesin ikkunat, sisältä, ulkoa ne ovat vielä niiin niiin likaiset. Olet ehkä kuullut myös karvanlähdöstä, me elämme sitä todellisuutta, karvanlähtöä on havaittavissa. Sekä pihan sulamisen myötä myös tassunjälkiä. Eli tällä hetkellä imuroinnin tarve on ainakin joka päivä, vapaalla imuroin pari kolme kertaa akuuteimmat läjät. Kyse ei ole siis villakoirista niitä meille ei kerry, vaan aidosta koiranvillasta ja kissanvillasta, jota kyllä kertyy. Suhteuta villan määärä kolmeen koiraan ja viiteen kissaan. Onneksi linnut ovat Lintulassa, sillä niilläkin on sulkasato... Rapatassunjälkiä, niitä tulee menee ja risteilee. On myös ehdotettu tassujen pyyhkimistä, saa ehdottaa, saa myös itse tulla pyyhkimään... Toki enimpiä koirilta pyyhimme, mutta kerroin on moisessakin aika hulppea. 8 nelijalkaista kertaa noin kuusi viiva kahdeksan ulkoilua vuorokaudessa... Tämä on se aika, joka ainoa vuosi, itse olemme moiseen ryhtyneet, muut saavat vain kauhistella.
Niin tuohon vapaapäivääni kuului tietenkin Lintulapuuhailuja: ruokintaa, kuivikkeiden levitystä, munien keräämistä, silitykset ja kehut. Tähänkin puuhaan taivun yöpaidassa, pilkkisaappaissa ja toppatakissa. Niin nytkin. Koirat oli tietenkin apuna. Kunnes Alma päätti ottaa omia oikeuksia, lähti seikkailemaan irrallaan. No tuossa vaatetuksessa sitten koiran perässä ulkoilin pitkin kestohankia, pihaa ja rantoja. Almalla oli kivaa, oli koko ajan suhteellisen lähellä. Kuuli hangen alta myyrien ja hiirien liikkeitä, sukelteli, kaivoi onkaloita. Kirmaili kissojen kanssa rannassa, syöksähteli ja tonki sielläkin, välillä kävi jokijäällä vainunsa varassa. Koko ajan oli sellainen hymy naamalla, koirahymy, silmät innosta kiiluen. Lopulta tunnin seikkalun jälkeen lähti kohti autotietä, veti siksakkia pellolla, koko ajan tietä kohden edeten. Minä yöpaitasillani perässä. Piti soittaa apuun Ukkokulta, hädissäni myös siskoni. Tulivat autoilla, jotta koira saatiin ajettua pihaa kohti. Ja kuinka ollakaan Ukkokullan ei tarvinnut kuin pyytää, Alma puolikuurotottelematonkoiranriiviö kiipesi syliin ja kannatti itsensä sisälle. No siinäpä tuli sen päivän reipas ulkoilu kestohangilla minullekin. Ei ihan mennyt suunnitelman mukaan, mutta sain happea ja nautin keväästä, joskaan en nauttinut koiran tempauksesta.
Saan kritiikkiä usein siitä, kuinka "tehokkaasti" vapaa-aikani vietän. Siis kun touhuan ja teen asioita, saan aikaiseksi sellaista mitä olen haaveillut. Varmaan monen mielestä suhteellisen näkyvää tai kuuluvaa. Mutta se on minun tapani viettää vapaata, rentoutua ja ladata akkuja. Minä en lataudu makaamalla, olemalla vain, tosin toisille se on vapaa-ajan tavoite ja tapa, merkitys. Minusta on niin kiva tehdä ja touhuta, saada aikaiseksi, tuuletella ideoita, keksiä ja keskittyä, luoda uutta. Sitten illan päätteeksi olla tyytyväinen omiin aikaansaannoksiin, ja nupin nollaukseen. Osaan myös niinsanotusti laiskotella, mutta se ei ole minulle tyypillinen tapa viettää aikaa. Tai siinä riittää vartti tai tunti, ja sitten menoksi. Me olemme niin erilaisia tässäkin, mutta jokainen toimikoon itselleen tyypillisellä tavalla. Tosin itse en mielelläni halua olla televisiomaratonia seuraamassa vieressä tai pelkässä nollatilassa, jossa ei värähtele mikään idea tai aivoitus. Moisesta turhaudun ja kerään painetta, eli pyrin välttelemään sellaista. Minulle on lepoa ja latautumista siis kaikenlainen toiminta tai värähtely.
Kello on nyt pian yhdeksän, on tiistai. Lintula-keikka tehty, Alma oli hihnassa. Alan oppia. Edelleen ropsuttelen tyhjäkäynnillä. On muutama joutoaikaidea. Tässä aivonystyröitäni jumppaan, mille alan ja missä järjestyskessä. Olen yksin kotona, saan olla taas ituhippi, syödä just mitä haluan itsekkäästi. Viime viikolla vedin tankoparsalla, tuoreella pinaatilla, kevätsipulilla, ankanmunilla ja iduilla. Njam, niin hyvää, siihen päälle rosepippuria ja yrttisuolaripaus.
Mitä sinun tyhjäkäyntiisi kuuluu? Hyvää huhtikuun loppupuolta, kevättä ilmassa, lintuja taivaalla, lumet sen kuin vähenee ja aurinko lämmittä todella kirkkaasti- Hieno vuodenaika.-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8143949270396713001.post-53160697447138612672022-03-10T09:49:00.003+02:002022-03-10T09:49:55.228+02:00TORSTAIN TAJUNNANVIRRATTajunnanvirtaa ajattelin päästellä, sehän on hyvä tapa avata sanahanat. Sanahana, olihan kiva sana. Mutta sitähän se on hanojen aukomista sanoilla.
Katsoin äsken sotilaspoikien paluita rintamalta, kaiketi amerikkalaisia. Kuinka saivat tiukkoja rutistuksia, niin vanhemmilta, tyttöystäviltä ja kavereilta.
Jälleennäkemisen ikävä omaa lastani kohtaan läikähti jälleen. Voi kunpa saisin rutistaa, kohdata, tuntea. Mietin samalla, että onkohan se sitten aikanaan Tuontakaisessa samanlainen
jälleennäkemisen riemu, toivon ainakin. Tai jos neiti ei enää halua minua tuntea, jos onkin jäänyt jotain hampaankoloon maallisessa. En kyllä usko.
Tunteeko silloin fyysisen olotilan, jos molemmat ovat Tuontakaisessa, vai halaako siinä tavallaan tyhjää. Kauhaisee värillistä pilveä, sumua, sielua.
Ikävä siis velloo, josko tänään haudalle raahautuisin, tai siis kahlaisin. Lunta on todella paksusti, olen haudalle kahlaamisia laiminlyönyt. Mikä on taas omaatuntoani syönyt. Sehän oli riimipari.
Kotona palaa kynttilät lähes päivittäin. Sain olla mukana myös sellaisessa asiassa, joka käsitteli kuolemaa, menetystä, sairautta, surua. Eli teemat ovat yhä arkeani.
Samaan aikaan on uusia menetyksiä, sairauksia, suruja, tuntemattomia vastuksia. Elämän edessä on nöyränä, haavi auki ja avuttomana. Ei voi tietää mitä tarina tuo, millaisin sanahanoin sitä avaisin.
Toissayönä oli vähän jännää. Näin jännäriunen, siinä oli teemaan sopivat musiikit ja kaikki. Sokkeloinen, betoninen tehdashalli, teatteri tai vastaava, välillä isoja tiloja, joihin mentiin käytäviä pitkin.
Oli myös portaita, kerroksia, mutta tiesin mistä mihinkin pääsi. Välillä kuliseissa jänniteltiin.
Hienoja ovi- sekä ikkuna-aukkoja joista valo virtasi sisään. Valoja ja varjoja, tuulahduksia, hienot oli kulissit, näin ajattelin. Päädyin roolissani, joka oli siis jännärissä, pussilakanan sisään.
Oiristelin siellä, näin valoa vasten piirtyvät sormeni, käsieni ääriviivat. Muistan kuinka eläydyin rooliin. Vinguin, huutelin, vaikeroin. Samaan aikaan näin valoja vasten kuinka sormeni
piirtyivät dramaattisesti lakanan läpi. Hieno kohtaus, taiteellinen, tehokas. Sitten heräsin, Ukkokulta ravisteli minua hereilleen. Olin kuulemma eläytynyt siihen oikeasti vinkunut ja huudahdelllut. Läpsinyt miestä käsille, naamalle, kun sekoitti hyvän kohtauksen. Muistin selkeitä katkelmia, herätessäni, ajattelin että se oli jännä ja onnistunnut roolitus, hyvä kohtaus. Samaan aikaan nauratti, se kun olin ääneen eläytynyt.
Hölmö tunne. Sitten kolisi ovi,
yksi lapsista tuli katsomaan mikä hätänä. Oli koiratkin heränneet, samoin vävy. Arkajalat koirat ja vävy eivät uskaltaneet tulla edes katsomaan, oli kuulemma kuulostanut karmivalta pikkulapsen huudolta. Ehdotin siis jännityselokuvan, edes lyhytelokuvan tekoa. Viime yönä uskon heränneeni jokaiseen kääntymiseeni, ajatelleeni, että nytpäs en ole pussilakanan sisällä, nytpäs en huuda. Minä vaan nukun, en ole roolissa, en lyhyelokuvassa. Toisaalta vähän järkyttyneenä ajattelin, josko nämä huutoroolit alkavat toistumaan, onhan sekin kuormittavaa. Mutta hyvä näin.
Aaamuni aloitin ajanvarauksia selaten, haluaisin jotain itsekästä. Värjäystä hiuksille, hierontaa, nyyttihoitoja, hemmottelua, mitä nyt vain. Mutta tuloksetta, kaikki paikat näkyi olevan lomalla tai varattuja. Ehkä siis on itse vaivauduttava hiukset laittamaan, sillä eilen saunan jälkeen menin kosteilla hiuksilla nukkumaan, ja sen huomaa. Kauhea takkupallo.
Laitoin äsken kahvipannua jääkaappiin, se mietitytti, miksikö näin. Olenko yhä noin unessa, aivosumussa, vai onko mistä kyse. Vaiko vain väärä vipu, kun pannun virutin. Hölömö tunne, olisiko tuossakin lyhytelokuvban ainesta, no olisi. Vävy tykkää kuvata ja editoida, siksi kait näitä ideoita pukkaa tulemaan.
Vartin yli yhdeksän, onko se paljon vai vähän. Onhan se kohtuullisen paljon vapaapäivän aktiiviseksi aamuksi, jos olen vasta kahvikuppini kanssa koneelle raahautunut. Tähänkö jymähdän, entäs jos jymähdänkin. Siksihän tavallaan niitä tajunnanvirtoja aloin päästelemmään, josko sormet ja tajunta vetreytyisivät muuhunkin tuotantoon. Onko se sitten kirjoittamista, maalaamista, tai muuta huuhailua. Ja samaan aikaan napsahtaa tajunnanvirrastani äidille ruokien teko. Tartunko moiseen, siinäpä menee sen kuusi tuntia rattoisasti, tarkoittaa tehokkaan hikisesti, erittäin epäitsekkäästi. Vai pyhitänkö päivän omille asioilleni, vaikka itsekkäästi. Osaisinko? Laskin ruokien vielä riittävän liki kolmeksi vikkkoa, siinä mielessä ei kiire, mutta se tikittää alitajunnassa. Tiki tiki. Alkoi korvissakin kutittamaan moinen, sekö se onkin, joka aina kutkuttelee. Muistutus kokkaamisesta, tikittää alitajunnasta ja muuttuu korvien kutinaksi. Olihan teoria!
Varpaat on jotenkin jännästi, mitenhän ne noin menee, silleen rullalle, jalkaterä painaa niitä. Paleleekohan, toisaalta koira nukkuu vieressä voin varpaita siinä lämmittää. Kanantipuja tekisi mieli haudotuttaa kanoilla. Olisihan ne ihania, millaisia persoonia sieltä kuoriutuisikaan. Voisko tehdä munavaihtareita toisissa kanaloissa, hakisi vaikka harmaita ja suklaamunia, veisi omia tilalle. Huomaisikohan ne jos veisi ankanmunia. Sitten ne hautoisi, ja putkahtaisikin ankka kanan siipien alta. Olisihan sekin kiva yllätys. Tai en tiedä olisiko?
Tällä viikolla olen taas tajunnut kuinka olenkin ylätyksistä pitävä ihminen, siis sopeudun muutoksiin nopeasti. Ja tulen niitä aina muillekin tarjonneeksi... Töissä sitä liikkuvaan junaan hyppäämisen helppoutta on kyllä ihmetelty, mutta taas se aukeni uudelle tajunnantasolle. Hyvä näin, ainakin minun mielstäni. Sillä olen tottunut siihenkin, ettei hommat aina suinkaan menen todellakaan omien suunnitelmien mukaan. Jos aina kokee kauheaa vastarintaa, marmattaa, tekee siitä ongelman, sehän alkaa hallistemaan elämää. Marmatus, tuskailu ja vastustaminen. Entäs jos vain heittäytyy, sopeutuu muutokseen. Mukautuu, ja opettelee uusia asioita, uskaltaa jopa nauttia tai mennä mukaan. Tarttuu hetkeen, elää tässä ja nyt, mitä sitä murehtimaan jos jokin asia ei mennytkään suunnitellusti.
Jokin asia mielessä vierähti, sanahanoista virtasi. Niin, eilen taas järkkäsin työkuvioita. Eihän minun periaatteessa tarvisi, mutta kun sain hyvän idean. Vähän vietittelin ja nyt se on käytössä. Minulla oli suunniteltu työvuoro Oulaisiin maanantaille. Samaan aikaan minulle olisi töitä tarjolla myös Ylivieskassa. Otanko siis vuoron sovitusti vastaan. No enpä ota, vaan tarjoan sitä työkaverilleni, joka myös keikkailee. Hän voi sen tehdä. Sitten kysäisien Ylivieskan pomolta, onko minulle yhä käyttöä. On. Lanseeraan ajatuksen siis pomoilleni, että muutetaan vuoroa, annan sen toiselle ja otan itse toisen vastaan. Näin ollen tulee kaksi yksikköä autettua ja kaksi keikkalaista työllistettyä. Sehän on puolet enemmän molempia kuin mitä oli hetki sitten kalenteroitu. Samoin kun jouduin sovitun sunnuntaivuoroni jättämään väliin koronan vuoksi, tarjosin sitä itse työkaverilleni, sitten ilmoitin pomolle olevani siaraana ja tuuraajakin on jo järkätty. Sain kiitoksia, kahdesta suunnasta. Helppoa, teen näin luontaisesti ja mielelläni. Onko lie se organisointisuoni vielä olemassa, ratkaisukeskeinen ajatusmalli. Onhan se ja syvällä, onneksi sitä moni katsoo hyvällä. Taas iski runosuoni, sekö onkin päivän juoni? Son moi!-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8143949270396713001.post-47019169469904046482022-03-08T09:00:00.002+02:002022-03-08T09:00:43.167+02:00K-MIETTEITÄViimeinen kuukausi on mennyt koronarallissa. Töissä moinen alkoi kaatamaan porukkaa, altistuksia minullakin ainakin 14 samalle viikkoa. Mutta meikämandoliini jaksoi porskuttaa, muutaman muun työkaverin kanssa.
Tiukka oli turnaus, mutta yhdessä tehtiin, selvittiin. Moinen tiivisti työyhteisöä, hitsasi yhteen, oli omalla tavallaan kivakin savotta. Toisaalta olenhan sitä mieltä ollut, että tykkään turnauksista, silloin tehdään kun tarvii, sitten otetaan etäisyyttä kun on mahdollista. Keikkalaisena voin moisen työnkuvan helposti toteuttaakin. Samaan aikaan oli koko ajan valmiudessa, että saattaa k kaapata minutkin. Välillä sitä jo odotti, sillä tämä juupaseipäs on ollut kuluttavaa, vainoharhaista. Ja näinhän se meni, kun aikaisemmin sairastuneet alkoivat palata töihin, alkoi seuraavat tipahtamaan. Mutta yli viikon myöhemmin sain tartunnan, kuin olin mielessäni laskelmoinut. Jatkuvaa kotitestien tekoa, ennen töitä, töissä.
Minun koronani oli helppo, ainakin omasta mielstäni. Oireista kolmantena päivänä vasta tein positiivisen kotitestin. Kuume sahasi pari päivää 35-39 välillä. Siihen toki liittyi horkkaa ja kuumeista oloa. En ollut suoranaisesti mistään kipeä, vain tokkurainen, hidas, pöllähtänyt, tympääntynyt. Keuhkojen alueella paineen tunnetta, läähätystä, muutama kuiva yskäisy, aivasteluja. Kaiketi minulla aistit sumenivat, outoja makuja tunsin, hajuista ei tietoa. Koirat suutani tarkkaan haistelivat, siinä olisi hyvät kotitestaajat. Maalasin todella pahanhajuisilla alkoholimusteilla liuottimien kanssa joka päivä, eikä moinen haitannut yhtään. Kaiketi niissä liuotinhuuruissa en mitään kipujakaan tuntenut. Päiväunia en nukkunut kertaakaan, hyvää ja syvää yöunta kylläkin. Päivät olivat todella pitkiä, kun ei kuitenkaan voinut tai uskaltanut oikein mitään. Koko ajan hiipi tietoisuus k-peikon pahuudesta, halusi lusia mallikkaasti.
Olin jopa yli virallisten rajoitusten karanteenissa, kaiken varalta, itseäni kuunnellen, rauhoitaten. Viikko sitten keskiviikkona palasin töihin, otin annettuja päiväkeikkoja vastaan, sillä halusin testata työkykyni sovittuihin yövuoroihin. Hyvin jaksoin, teki niin hyvää päästä töihin. Kotona alkoi seinät uhkaavasti lähenemään, ja kas kummaa päädyinkin omassa koronassani omaishoitajaksi. Se ei nyt ollut minun suunnitelmani, mutta k laskeutui muillekin. Tein siis kolme yötä, jaksoin vuorot hyvin, mutta en juurikaan osaa nukkua yövuorojen välissä. Eilinen oli sitten todellinen nukkumapäivä, nukuin pitkin päivää, otin vahingossa iltaunet ja sen päälle vielä täydet yöunet. Nyt luulisi eukon olevan levännyt, olenkin. Tosin yöpaitasillani yhä naputtelen, mutta kohta starttaan ja menoksi.
Eilen minulle neljää uutta yövuoroa tarjottiin, niistä osasin kieltäytyä. Toki siinä oli jo muitakin suunnitelmia niille päiville. Ensi viikonlopun teen taas samaisen kolmen yön putken ja loppukuusta toisessa yksikössä kaksi yötä. Kahdeksan yövuoroa on paljon yhdelle kuukaudelle. Mutta sillä konstin saan enemmän vapaata päiviini, nytkin mulla on käytännössä lähes lomaviikkko, vain muutama pikku työpyrähdys. Näin minä tämän taktisesti laskelmoin.
Mutta edelleen, tavallaan nyt vasta yskityttää. Aaamut ovat tukkoista ja raskasta läähätystä, kyllä ns helppokin korona voimavaroja verotti, sen huomaa. Sunnuntaina Lintulan siivouksessa huomasi, että talikko oli painavampi, pakkanen tuntui putkissa, homma hoitui verkkaisemmin. Samoin korvissa on tunne, sekä ikenissä. Kaiketi poskiontelot ovat turvoksissa ja painavat yläikeniin. Aivoissani on paksusti sumua yhä, liekö yhä myös yövuorojen jäänteitä, sillä nukkumttomana aivosumua kertyy nopeasti. Mutta ohjeiden mukaan ja rajoissa olen työkykyinen, kyllä koen olevani, mutta tuntemuksia on siis monenmoisia yhä. Tai paremminkin nyt vasta. Ääni on todellakin bassoksi madaltunut, haju- ja makuaistista ei oikein ole havantoa, välillä aistii, välillä taas ei. Samoin muulla sakilla, välillä kuulostaa, että nyt sitä vasta sairaita ollaan. Mutta näillä mennään, yhä hiukan hiimaillen, sallien, itseä kuunnellen. Nöyrän leppoisasti elellen, lepoa ja palautumista todellakin hakien. Enkä todellakaan vähättele sitä mitä moinen virus voi aiheuttaa, olen omalta kohdaltani vain suunnattoman kiitollinen kun koen päässeeni vähällä, helpolla moisen suhteen. Vastushan on todellakin suuri, kierä ja yhä tuntematon.
Jaloissani nukkuu kolme koiraa ja kissa, lämmittää kivasti. Yöllä oli satanut lunta, onneksi vain kevyt kerros. Luntahan olemme saanet todella paljon, kinokset ovat yhä mittavat pihassakin. Lomalaiset postaavat kauniita talvilomakuvia ympäri Suomen. Jossakin vaiheessa minäkin jopa hiihtämistä ajattelin, ihan itse suorittavani. Onneksi tuli tuo paha k, nythän minulla on oikea syy siirtää edes hiihtämisen ajattelua, ainakin vuodella. Ei tee hyvää keuhkoille, pitää siis malttaa. Ymmärtänet tämän yskän.
Mutta nyt päivävaatteet päälle, vielä kerran unihiekkojen kaapimista silmäkulmista. Hyvää naistenpäivää naiset ja naisoletetut.-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8143949270396713001.post-59742230985952773292022-02-14T10:26:00.002+02:002022-02-14T10:26:40.216+02:00YstävyydestäYstävänpäivä. Muistan kun olin yläasteikäinen, silloin moisesta ystävänpäivästä alettiin enemmän puhumaan. Siis sehän oli sitä kaukaista 80-lukua. Emapatiaviikon nimellä kulki koulussa moinen teemaviikko, sekä ystävänpäivä. Käytävillä supistiin ja höpistiin, salaisia sydämiä lähetettiin. Ei puhettakaan, että itse olisin yhtään sydäntä itse saanut. Ehei, eihän kaikki luokkakaverit edes tienneet olemassaolostani, vaikka kolme vuotta samalla luokalla olimme.
Oli minulla kolme luottoystävää, olimme samalla luokalla jo ala-asteella. Heidän kanssaan olin välitunneilla. Mutta valinnaisissa ja kielten ja matikan tunnilla olin todellakin orpopiruna yksinään, ja kiusattuna. Inhosin sitä aikaa. Hyi kuinka inhosinkaan. Kyllähän olin jo ala-asteella tiettyjen henkilöiden, ns luokkakavereiden, kiusaamisen kohde, joten tiedän moisesta toiminnasta ja maalitauluna olemisesta suhteellisen paljon, aivan liikaa. 9 pitkää vuotta, se on pitkä aika olla kohde. Onneksi minulla löytyi rohkeutta nostaa kytkintä, vaihtaa maisemaa, oikeastaan oli pakko sillä ahdisti niin tämä paikkakunta ja tietyt ihmiset. Seuraavilta irtautumisen vuosilta, ja koko tältä matkalta olen saanut ystäviä. Samoin koen, että nykyisissä työpaikoissa on muutama lämmin ystävyyssuhde löytynyt. Aikuisena, omana itsenäni, on se hienoa. Kelpaan ja riitän.
Olihan minulla lapsuudessa onneksi kirjeystäväni, heidän kanssaan kirjoitin todella paljon. Hurjimmillaan kirjeystäviä oli toistakymmentä, jokaiselle kirjoitn viikottain, arvatenkin maratonikirjeitä. Kotona minulla kävi vain serkut, en ole koskaan oikein kotiin tuonut/saanut/halunnut ystäviä. Sitä olen miettinyt mistä se johtuu? Olenko myös omaa yksityisyyttäni suojellut, jotten tule vaikka sitä kautta kiusatuksi. Pitänyt oman tilani aika napakasti. Saman olen kokenut myös lapseni sairastamisen myötä, oli aluksi todella vaikeaa päästää kotiin henkilöitä, joita en olisi halunnut. Omaan yksityisyyteen. Vaikka olen aina ollut vieraanvarainen, ovet ovat auki ja ihmiset tervetulleita. Mutta jostakin nousee se alitajuinen tieto, kenet kotiini haluan päästää. Olen myös jättänyt päästämättä, varsinkin jos on tungetellen yritetty. Kyllä, olen mustavalkoinen, vainunokka.
Jälkeen päin olen saanut kuulla, että muutama näistä luokallani olleista on sanonut olleensa ja olevansa ystäväni. Mikä minua todella paljon hämmentää. Toki kun lapseni sairauden kautta tulin tietoisuuteen sanoittamalla aihetta, silloin ollaan mielellään niitä hyviä ystäviä menneisyydestä, muka rinnalla kuljetaan ja tunnetaan ja tiedetään. Hah. Välillä, kun moisista ystävyyssuhteista sain kuulla, jäin haavi auki miettimään että ihanko totta? Kuinka kyseinen henkilö kehtaa edes sellaista väittää. Eikö hän muista mitä on minulle sanonut, tehnyt, ollut osallisena, aiheuttanut. Se ei ole ystävyyttä. Kaiketi olen myös eritysherkkä, moni asia on mennyt pintaa syvemmälle, moni asia on edelleen arka ja verillä. En ole voinut suhtautua kevein perustein selän takana nauramiseen, supinaan, ulkopuolelle jättämiseen, osoitteluun, tirskumiseen, nimittelyyn, vähättelyyn, tönimiseen, ovien lukitsemiseen, munilla heittelyyn, aliarvioimiseen, puheen loppumiseen kun tulen tilaan, pilkkaamiseen, selän kääntämiseen, kumilla heittelyyn, papareilapuilla nimittelyyn, halveksuntaan, tavaroiden piilotteluun, omaisuuden rikkomiseen, lumipesuihin, kasteluun, töhrimiseen, kiinnipitämiseen... Onhan noita variaatioita tullut koetuksi.
Mutta tänään koen, että minulla on muutama luottoystävä, joka on jaksanut rinnalla, joka on kestänyt myös vaikeat ajat. Sitten on takavasemmalta noussut ihmisisä, joilla on ollut kanttia tulle rinnalle. Bloggaamisenkin kautta on löytynyt ystävyyttä. Entäs vertaistuen kautta, se on niin vahva ja tukeva ystävyyden mittari, ettei mikään. Tänään saan olla ystävyydestä kiitollinen. Kiitos juuri sinulle, että olet!
Minulla piti olla vapaapäivä. Heräsin aamulla tekstariin, töitä tarjottiin. Joudanhan tuota, eilinen meni lorviessa. Harvinainen sunnuntaivapaa. Onhan päivässä paljon joutotunteja. Siivosin Lintulan perusteellisesti, kylvetin ankkalaumani, leivoin, kokkasin, pyykkäsin, siivosin, ulkoilin, turhauduin, laiskottelin... Eilen halusin olla myös vapaalla, sillä sen tiesin olevan tunteellisen päivän, tuplieni 19-vuotispäivä. Herkäksi veti, nöyräksi ja avuttomaksi. Samaan aikaan olen suunnattoman kiitollinen, että minulla oli tuplat, että minulla on tuplan toinen puoli rutistettavana. Tarkkaan muistan sen syntymäpäivän kulun, fiilikset, repliikit ja tapahtumat. Se oli hieno kokemus. Onnekseni olen moiseen tullut valituksi.
Mutta nyt, kaiketi on aika yöpaidasta luopua ja ajella töihin. Launataina olin töissä pitkän päivän, päädyimme ajelulle Kalajoelle ja merenrantaan. Kyllä luonto on upea, koskettava ja kaunis. Olkoon samaa kauneutta ja ihanaa herkkyyttä myös tässäkin päivässä. Merenrannassa taivas on jotenkin lähempänä, kun se yhdistyy horisonttiin. Perjantaina sain olla mukana muistojuhlassa, jossa minulle tärkeä ihminen saateltiin Tuontakaisiin. Uskon taivaan olevan niin kauniin paikan. Ystävyydellä, mää!!
-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8143949270396713001.post-56205877326239192422022-02-04T09:44:00.002+02:002022-02-04T09:44:12.158+02:00OIKEITA OTTEITAMilloin mihinkäkin asiaan on oikea ote? Ote, jopas on sanalla monta merkitystä. Sehän voi olla poiminto jostakin, ote kirjasta, artikkelista tai pöytäkirjasta. Ote on myös se, kun otamme kiinni jostakin. Vaikkapa ote pyörän ohjaustangosta. Tai oikea ote kahvakuulasta. Oikea asenne tehdä jotakin, sekinhän on ote. On oikea tai selkeä, suunnitelmallinen ote asiaan. Se ei ole niinkään näkyvä, vaan tulee sisältä rytmittää arkea, roolia, työtä. Pitää rooli otteessa. Se on myös kiinnipitämistä, niin että ote pysyy.
Sain käydä tällä viikolla kahden päivän koulutuksen juuri oikeanlaiseen otteeseen, nimenomaan kiinnipidon kannalta. Kävin mapa- koulutuksen, joka tarkoittaa haaasteellisen käyttäytymisen ennaltaehkäisyä ja hallintaa. Ihan oli fyysinen laji, siellä nippurissa jyskäsimme työkavereiden kanssa, kun haimme harjoitusten kautta oikeanlaisia otteita. Kun ote on oikein, se ei satuta tai aiheuta vahinkoa kenellekään. Sillä sitähän ei kukaan halua. Ote luo turvallisuutta, rauhoittaa ja oikein toteutettuna se pelastaa isommilta vahingoilta. Otteissa on myös matalanriskin, keskiriskin ja korkeanriskin tavat, kuinka hienoa käsi- ja kehotyöskentelyä kun kaksi ihmistä osaa "koreografian". Siinä on nopeasti riehuva ihminen taltutettu, saatu nippuun. Kaikki tämä tapahtuu rikkomatta, vahingoittamatta ja turvallisesti.
Työ jota teen, sehän on lastensuojelua erityistason yksiköissä. Noin niinkuin tiivistettynä, kaikki noissa asuvat, sijoitetut nuoret ovat erityisiä, lähinnä psyykkisesti oirehtivia. Siihen porukkaan mahtuu rämäpäistä sulkeutujiin, rajusti oirehtivista lievästi oirehtiviin. Diagnoosikirjo on laaja. Kun on nuorista kyse, monellekin vasta diagnoosia haetaan, syytä oireille etsitään. On huikeaa, mikäli joku saa rankankin diagnoosin nuorella iällä ja sitä kautta oikeanlaisen lääkityksen. Kun nuori tulee ymmärretyksi, jokin selitys löytyy mikä on. Kun nuoren olo helpottuu, saavutetaan jokin balanssi, nuori saa kokea olonsa hetkittäin ns normaaaleja oloja, tunteita ja kokemuksia. Kyllä se huojentaa ohjaajankin perspektiivistä, kun olemus vapautuu, unirytmit löytyy, koulu edistyy, ruoka maistuu, alkaa juttelemaan, tulee pois huoneestaan, tai näkee ensimmäistä kertaa nuoren ilman huppua, tai päällä on vaikka värikästä ikuisen mustan sijaan. Tai nuori toimeentuu itse aamupalalle, suihkuun, kouluun, pesee pyykkinsä tai hampaansa. Useiden kohdalla on lähdettävä todellakin perusasioista, aina ei tajuakaan, mistä kaikesta pitää muistuttaa, ohjata, vaatia, pitää kirjaa.
Minhän olen siis keikkalainen seitsemässä yksikössä tällä hetkellä. Minulle se on rikkaus, saan tuntea todella monia työkavereita, olla monen pomon alaisuudessa. Tottahan toki myös nuorissa on laaja kirjo, kutakuinkin viitisenkymmentä nuorta yhteensä, siihen mahtuu monta tarinaa. Kun olen kiertänyt yksiköissä, tutustunut nuoriin, taustoihin ja tarinoihin. Harva nuori on niin sanotuista normaaleista ja tavallisisita lähtökohdista laitokseen ja sijoitukseeen päätynyt. Todella harvoin se on nuoren omaa syytä, hölmöilyä. Toki moni on hölmöillytkin, mutta mikä nuoren moiseen on sysännyt ja moisen mahdollistanut. Taustalla on usein vanhempien rankat sairaudet, oirehdinta, järkyttävätkin lapsuuden tarinat, traumat. Asioita joihin nuorella tai lapsella ei ole mahdollisuutta vaikuttaa, on ollut vain elettävä sitä elämää ja siinä samalla itse sairastuttua. Jossakin vaiheessa oireet ovat olleet niin silmiinpistäviä, että ulkopuolisetkin ovat huoleen havahtuneet. Koulu ei luista, lapsi on aina nälkäinen, sekaantuu väärin porukoihin, tulee alkoholi, lääkkeet, huumeet, näpistely, väkivalta, unettomuus, syömishäiriöt, ahdistuksen monet muodot, itsetuhoisuus, karkureissut... Onneksi on lastensuojelu, joka puuttuu. Toki moni kokee sen vihollisena, lähinnä vanhemmat tai nuori itse, mutta on tärkeää että ulkopuolinen taho puuttuu, rajoittaa hakee muutosta, on se sitten vaikka lastensuojeluyksikköön sijoittamisen kautta. Välillä on ollut pakko sijoittaa nuoria monen sadan kilometrin päähän kotipaikkakunnastaan, jotta saadaan katkeamaan vahingolliset kaverisuhteet tai vaikka velkojat eivät ole yksikön ovella liian usein. Kun mukaan tulee huumeet, ihmishenki ei ole minkään arvoinen, siellä ei tunneta osamaksukauppaa tai maksusuunnitelmia. On hurjaa kuulla pikku nassikan suusta, että on käyttnyt jo aineita vaikkapa viisi vuotta, tai aloittanut 8 vuotiaana. Millainen on se ihminen joka tuollaiselle täysin keskenkasvuiselle taaperolle tarjoaa aineita? Sitä en voi ymmärtää, en käsittää. Eikö ole mitään moraalia, eikä yhtään järkeä. Kuinka saada vaikkapa 17-vuotias kuiville ja eroon aineista, jos on käyttänyt jo suhteellisen laajalla skaalalla kaikkea puolet elämästään. Eikä oikein tiedä muusta. Nuori pästetään kotilomille, siellä ottaa entinen kaveripiiri kopin, kotilomasäännöt unohdetaan heti, karataan ja sitten taas haetaan ympäri Suomen. Tehdään sosiaalipäivystykseen ja lastensuojeluun ilmoituksia ja ollaan huolissaan. Ja kuinka valtava huoli on vanhemmilla, kun eihän sitä tiedä, jos tämä oli se viimeinen hatkareissu ja saa hakea lapsensa ruumispussissa. Tai jos nuori luulee olevansa kuolematon, kun sairaus antaa niin ymmärtää. Kun mielialat heiluvat yhdestä sataan saman vuorokauden aikana. Tai jos kipu on ainoa ystävä. Tunteita ei tunnisteta, jos tulee paha mieli, sitä lievitetään kivulla. Vedetään haavoja, ehkä vielä vähän syvempiä. Saadaan tällä konstilla myös huomiota, jota ei olla vaikka koskaan kotona saatu. Ainoa keino vuodattaa itseään kivun kautta, jotta tulee hoivatuksi, tai edes johonkin oma mieli keskittyyy vaikkapa yksinäisyyden suhteen.
Siinäpä moinen purkaus, mutta sitten otteeseen. Välillä on siis tlanteita, jolloin päädytään kiinnipitoon, kun nuori on uhkaava joko itseään ta muita kohtaan. Käy kimppuun tai yrittää vahingoittaa itseään. Tai ei kykene mihinkään jumitukseltaan, on ohjattava jokainen askel, jokainen liike, tiukasti rinnalla kulkien. Sanoittaen ja kannustaen. Nuo jumitukset ovat minulle ehkä niitä vieraimpia asioita, kun nuori lamaantuu täysin. Itse kun ajattelee, että eikait siinä, nouse ylös ja toimeksi. Rankin jumitus minun kohdallani oli yhden 8 tunnin vuoron mittainen, tai siis minä lähdin töistä pois, iltavuoro jatkoi. Silloin olin aivan maitohapoilla itsekin, seuraava päivä meni elpyessä. Minä itsekin olen toiminnan ja räiskeen ihminen, vähän aikaa tuuletetaan, huudetaan, riehutaan ja sanoitetaan, siinä lähtee enimmät höyryt pois. Mutta jos nuoreen tai lapseen ei saa mitään kontaktia, siinä on suhteellisen avuton olo ohjaajanakin. Ja valtava huoli. Se kun saa kuulla kiroilua ja huutoa, nimittelyä, raivoa on myös valtava luottamuksen osoitus ja mennään yhä matalalla riskillä verrattuna siihen, että käydään kiinni ja joudutaan kiinnipitoon, käsirysyyn. Kiinnipito ei ole ainoastaan lastensuojelun asia. Samat kurssit, opit ja otteet ovat työkaluja myös aikuisten, lasten, vanhusten kanssa työskennellessä tai kehitysvammatyössä. Monta vuotta olen kehitysvammatyötäkin tehnyt, joutunut osalliseksi tai vierestä seuraamaan. Kyllä tämä on työkalu siihenkin rooliin, tosin niissähän työskentelen yksinään nykyään, eikä kiinnipitoon mennä koskaan yksin.
Eilen siis sain todistuksen käydystä kurssista, mistä lähetin pomoilleni kiitosviestit. Keikkatyöläisenä ja heittopussina arvostan suuresti työnanatajatahon panostusta. Toki tätä kurssia itsekin jo vaatimalla vaadin, sillä yleensähän meikäläinen meneen pylly eellä puhun, on osallisena asioissa, mutta saa pätevyyden jälkijunassa. Mutta tärkeää oli tajuta, että näissäkin asioissa on oma ote ollut suhteellisen oikeanlainen, niin asian kohtaamisen ja fyysisyyden kannalta. Jostakin ne sisäsyntyisen "otteet" löytyy, vaikkei käsien koreokrafiat ehkä ihan oikein ole tapahtumahetkellä menneet. Seuraavaan tilanteeseen osaa mennä jo koulutuksen saaneena, varmempana, tietoisempana. Näitä tianteita onneksi on nykyään ollut suhteellisen vähän, mutta aina on hyvä tietää kuinka toimia. Enkä todellakaan koe pelkääväni moisia rähinöitä, ne kuuluvat työn luonteeseen, mutta tuon koulutuksen ja lukuisien esimerkkien kautta itsellekin avasi silmiä tajuta kuinka vakavien ja raskaidenkin asioiden kanssa olemme tekemisissä. Työ on äärimmäisen tärkeää ja saan olla taas asteen verran ammattilaisempi moisen koulutuksen jälkeen.
Olihan pitkä ote aiheeseen. Nyt otteeni siirtyy pyykkeihin, sitten on yhden muistoleikekirjan kokoaminen, kaksi pakettia ystäville ja äidin ruokien kuljetus. Illalla tein nelisenkymmentä annosta sapuskaa, leipää ja suolaista pannaria lisäksi. Tuli aika hyvät pöperöt, vaikka itse sanonkin. Ote kokkaamiseen oli siis kohtuullisen herkullinen. Sitten on viikonloppu omaishoitajan vapaapäivän tekoa, eli vuorokausihoitoa, ensi viikolla olen kuulemma koulunkäyntiavustajana pari päivää, henkilökohtaisena avustajana muutaman illan. Tilapäisenä perhehoitajana kolmelle perheelle. Niin ja loppuviikosta lastensuojelua. Tällä hetkellä on vielä lauantai ja sunnuntai kalenterissa tyhjänä, paas kattoo oonko vapaalla, vai miten tämä meneekään. Tykkään nopeatempoisuudesta ja työni monipuolisuudesta. Nyt suuntaan otteeni muuhun, ja irroitan otteeni näppäimistöstä. Hyvää viikonloppua!-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8143949270396713001.post-56454025670490631682022-01-27T10:56:00.001+02:002022-01-27T11:07:06.938+02:00TORSTAI ON TOIVOA TÄYNNÄTorstai on toivoa täynnä, miksei muuten muutkin päivät.
Minulla on aamu vapaata. Ankkojen aamiaismunat on nautittu, kera salaatin. Kahvia mennyt ämpärilllinen, hörppy liikaa, tuntuu siltä. Koirien kanssa pihalla oltu. Kissat palveltu, ees taas, ainakin sen yhdeksän kissaa sillä laskuopilla. Lintulan aamupuuhat, kyllä oli taas kiitollisia nyökyttelijöitä lauma. Ihania, kovin tuttavallisia. Samassa kopassa sulassa sovussa ankat ja kanat. Kukko nurkassa kylpytynnyrissä aamupesuilla.
Tänään on lauhaa, joten avasin Lintulan ulkoluukun, linnut pääsevät ulkohäkkiin. Kovasti haluaisivat ihan pihalle tepastelemaan, mutta mun aikataulu ei oikein anna periksi. Tai miksei se anna, jos menen heti ja päästän ne kirmailemaan. Hetki pieni...
Siellä ne nyt pihalla ovat, suvilumessa pelleilevät. Kaivoivat heti nokallaan kuoppaa ja kävivät makuulleen. Ei tarvinnut monta kertaa pyytää, tulivat heti kun häkinoven avasin. Kanat viihtyt paremmin sisällä, mutta ankat ovat ulkoilmalintuja pakkasellakin. Välillä olen kantanut niille kuumaa vettä uima-altaisiin, voi sitä pärskettä kun kylpevät.
Eilen aloitin aamuni taidekurssilla. Meni jatkamaan kahta tauluani, mutta ei huvittanut, joten maalasin jotain ennalta suunnittelematonta. Lehtiä, vihreyttä, valoja, varjoja. Annoin vain käden kaarrella vapaasti. Tulikin aika hieno. Illalla tein perhetyötä kahdessa perheessä. Ensimmäinen lapsi tahtoi maalata myös, oli jo aikaisemmin pyytänyt, eilen oli jo hirmu hinku. Maalasin samalla taas itse lehtiä, vihreyttä, vehreyttä. Lapsi maalasi ilotulituksen ja kesämuiston, sisarkin siihen tuli mukaan omalla työllään. Lauloimme Taiteilijaelämää, aika kului kuin siivillä. Todella kivaa. Kuinka hyvin aika kuluu, kunhan vain saa osallistumaan. Ei ole narinaa, ei aikatauluja, ei kiukuttelua ja hyvin jaksaa. Kyseinen lapsi ehdottikin minulle hattua päähän, jossa lukisi taiteilija ja hoitaja. Aina pyöräyttäisin sen roolin hatusta, missä olen milloinkin. Kiva idea. Toisessa perheessä maalaaminen jatkui, nyt vesiväreillä. Musiikkina Hevisaurusta, jota lapsi lauloi maalatessaa, minä sain tai paremminkin minun piti olla hiljaa. Ja maalasin vesiväreillä lehtiä, vihreyttä ja vehreyttä.
Tälle aamullekin olen samassa teemassa kahta taulua kotioloissa maalaillut. Mutta olin vähän liian hoppunen, eihän uskoisi, en antanut kuivua tarpeeksi kerrosten välillä. Mutta nytpä kuivuvat.
Kello on nyt kymmenen, yhdeksi töihin. Töissä olen ollut paljon, töitä olisi/on tarjolla vaikka kuinka. Tykkään, voi kuinka työstäni tykkäänkin. Hallelujah! Joulukuussa otin vähän osumaa, siitä saakka minulla on niskaa särkenyt. Maanantaina sitten viimeinkin tajusin, ihan hoksasin kuin valo olisi napsahtanut päälle. Vilahti autonratissa semmoinen filmi, sama tuikinta, sama kohta, sama tunne kuin silloin... Kipuhan lähtee tuolta niskanikamasta, joka on jo kymmenen vuotta sitten vialliseksi kuvattu, siihen ikälisät vielä. Kallonpohja on ollut kipeä, todella aristava sormenpään kokoinen kohta rangassa, oikeaan käteen sätkinyt eniten, vähän muuallekin. Ei lihaskramppeja, vaan syvältä täsmäkipu. Sellaista hermoperäistä juilintaa, oikeastaan tauotta, yötä päivää. Kävin sitten tiistaina lekurilla, sain pyytämäni tutun hermosärkylääkkeen. Voi hitsi mikä autius levisi jo kahden otetun pillerin jälkeen. Enää en ole hermo enkä särki. Enhän ollut tajunnutkaan kuinka kipeä hermoistani olin, kunnes kipu löysäsi. Jäin omaa tyhmyyttäni manaamaan, miksen tajunnut kyseistä onnellisuusnappia syödä viime keväänä siihen jäätävään polvihermosärkyyni. Tyhmä minä, ei aina vain tajua. Jospa nyt vahingossa hoituisi se polvikin, jonka kanssa kyllä pärjään, mutta se rutisee ja paukkuu, särkee välillä. Mutta enää se ei turpoa niin kuin vielä kesällä ja alkusyksystä. Ehkä siihen turvotukseen auttoi se, kun kaaduin oikein rusahtaen polveni päälle marraskuun liukkailla. Turvotus turskahti siinä laakissa pois tykkänään. Polvi on ollut paljon parempi moisen tällin jälkeen, sain siihen liikkuvuutta huomattavasti lisää. Hyvä ja nopea hoitokeino, ei vain aina tiedä mihin moinen auttaa, vahingossa nopijasti kaaduin oikein ja tosi hyvin.
Koirat kuorsaavat tässä lähistöllä, ovat ihan rauhassa. Pennuille, siis liki vuodenhan nuo jo ovat, on uusi ärsyke ja ihmettelyn aihe jokijää. Siinähän menee moottorikelkkaa, traktoria, hevosta, hiihtäjää, kävelijää, kissaa, jänestä, koiraa, fasaania, saukkoa, potkukelkkaa, mönkijää, pyörää... Vempainta ja elävää joka lähtöön. Tuvan ikkunat on kuononjälkiä täynnä, niinkuin lapsiperheessä konsanaan, kun ne tuijottavat ikkunasta. Ja mikä ärsyttävintä räyhäävät. Koomista on, että Kaino, vanhuskin on alkanut haukkumaan kun muut haukkuvat. Korkealta ja kovaa, vaikka on lähes kuuro itse. Samoin Pluto, iso poika, ottaa äänen Kainosta ja kimakasta Almasta, haukkuu samalla taajuudella, vaikka yleensä sillä on miehekäs basso ja komea haukku.
Kuorokin pääsi jatkamaan tälle viikkoa, todella pitkä tauko. Minähän olin marraskuun röhästä johtuen ja äänen menetyksen vuoksi pois kaikki joulun esiintymisetkin. Välillä oli jo fiilis, että jatkankokaan. Mutta kyllä se oli taas niin kivaa, varsinkin kun jossakin biisissä osuu oikeaan säveleen ja uskaltaa laulaa. Joulun äänenmurros kaiketi ohi, pystyin, mikä tuntui myös kivalta. Ja onhan se kiva "kanalauma", kotkotusta joka suuntaan, kun on liki 30 naista. Varmaan minä olen monelle se piikki lihassa nopeuteni ja ratkaisukeskeisyyteni vuoksi, mutta en minä vaan jaksa jauhaa sukkahousujen denieriluvuista kovin kauan ennen esitystä. Sama denieri kuitenkin näyttää eriltä paksummassa nilkassa kuin ohuemmassa nilkassa, ja kysehän on vain nilkan näkymisestä pitkällä mekolla.
Eilen kahlasin haudalle, oli kylmää, räntää ja tuulta. Lasit kastuivat ulkoa sateesta, sisäpuolelle turskahti kyyneleitä. Nilkkurista meni lunta sisään, samaan aikaan rullaantui nilkkasukka jalasta. Ärsyttäviä tuntemuksia. Omatunto kolkutteli pimeästä, kylmästä haudasta. Vain yhden kynttilän sain lyhtyyn, isompi lyhty jäätynyt kiinni ja maahan. Samoin kynttilöidenraadot, en saanut niitä irti vaikka kuinka paljain käsin yritin. Se on sama kylmä kohmeinen ja kipeä koura, joka ikävänäkin puristaa. Olen ajatellut kuolemaa todella paljon, viime viikoina aivan uusista vinkkeleistä. Olen saanut raskaan suru-uutisen jälleen, mutta olen kyennyt kohtaamaan, menemään luo ja kulkemaan rinnalla. Töissä minulle sanottiin, että olen kova luu, kun kykenen töihin kaikesta huolimatta. Mutta itken nopeasti kun itkettää, nauran kohta jos on aihetta nauruun. Selkeää ja simppeliä, helekatin rehellistä. On myös huikeaa kuulua työyhteisöön, jossa saa olla myös tunteellinen ja hauras, näyttää herkkyytensäkin, sillä sitähän minä olen. Myös.
Mutta nyt torstai ja toiveikkuus jatkukoon noihin maalauksiin. Uskon niiden kuivuneen, sitten pukaisen säädyllisemät vaatteet, maalaan naaman, laitan linnut häkkiin ja lähden taidekaupan kautta töihin. Moni asia on hyvin, verrattuna siihen että huonosti olisi. Ihan mistä suunnasta ja minkäväristen lasien läpi kahtoo. Tänäänkin minulla on vihreät lasit, joiden sekaan solahtaa kirkasta keltasta, valoa siis näkyvissä.-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8143949270396713001.post-33841093467004554872022-01-05T08:51:00.002+02:002022-01-05T08:51:24.708+02:00LOPPIAISAATTOTänään on keskiviikko, huomenna torstai ja loppiainen, eli tänään on siis loppiaisaatto. Olihan tärkeä oivallus.
Kahvikupposen kera tässä koneella istun, yritän antaa itselleni mahdollisuuksia relailla näppäimistöllä. Annan sormieni heilua, tanssia, hypähdellä. Oikeastaan vähän samalla tavalla heiluu ja pompii ajatuksetkin.
Tunnin olen ollut jo ylhäällä, elikot palveltu ja ruokittu, siis siäelikot. Tiskikone tyhjennety ja täytetty. Lintulaan kohta suuntaan, ennen sitä laitan petivaatteet pyykkikoneenseen hyrräämään. Tein minä paljain varpain lumitöitäkin portailla ja polulla. Lakaisin luudalla tuoretta lunta niin että pöllysi, liekö samalla myös karaistun, kun olin yöpaidassani ja paljailla varpailla. Ainakin veri alkoi kiertämään kivasti, eikös se kihelmöinti siitä kerro.
Perinteisesti käyn aamulenkillä pilkkisaappaissa, paljailla jaloilla yöpaidassa ja miehen rönttätakissa Lintulassa. Oli pakkanen mikä hyvänsä, sama vaatetus. Kummasti karaisee. Viime viikolla minulla oli tässä lapsosia yökylässä, lomalla. Hekin lähtivät Lintulaan aamuisin puolialasti yövaatteissa, kaikkea sitä voikin apinoida. Tosin apinoinnin piikkiin meni myös monipuolistunut ruokavalio, resptiikka ja leipomiset. Olen huomannut, että usein sitä jymähdetään samoihin ruokailutottumuksiin perheissä, suhteellisen suppeaa, ei uutta ja ei juurikaan kasviksia. Mutta kun yhdessä tekee, tulee maistaneeksi aivan uusia juttuja, ja huomaakin tykkäävänsä. Tämän olen huomannut perhetyössä lukuisissa perheissä, viime viikoinen oli siis vain tuorein yksi esimerkki. Lapselta tuli kuvia focaccialeivästä, jossa päällä tomaattia, sipulia, pinaattia, paprikaa. Samoin munakkaasta, nimenomaan antamistani ankanmunista tehdystä, sisällä pinaattia ja sipulia. Samoin eilenkin upotin kanakastikkeeseen sipulia, paprikaa, lehtikaalta, valkosipuolia ja porkkanaa. Hyvin maistui. Samoin kun kokkaan äidille annosruokia pakkaseen, kyllä makaronilaatikossa on usein paljon muutakin kuin makaroonia ja jauhelihaa. Onneksi omat lapset syövät erittäin monipuolisesti, mutta pienestä saakka he ovat itse ideoineet ja olleet mukana, saaneet kokeilla. Uskon, että sitä kautta oppii. Valonlapseni kokkasi todella paljon, keksi ihan omia reseptejä. Huomasitko, tässä vaiheessa läikähti ja roiskahti ikävä, yhä suunnaton ikävä.
Joulun aikanaa haudoilla käydessä ikävä oli taas asteen verran kovempi, raakempi, realistisempi, avuttomampi. Niin valtava määrä uusia hautoja, uusia suruja ihmisten kannettavaksi. Ensimmäisi jouluja. Paljon Tuontakaisiin muuttaneita. Uusiin suruihin lukeutuu myös anoppini, joka lähti syntymäpäivänäni, liki 95-vuotiaana. Täysin valmiina ja odotetusti, mutta lopullinen raja ylittyi kuitenkin hieman yllättäen. Enää "sitä sarjaa" on meidän äiti, 80-vuotias. Mikä tulee olemaan hänen loppumatkansa, sillä väistämättä loppu lähenee. Tosin eihän sitä kukaan tiedä, kenen loppu koittaa aikaisemmin, nämä elämän loppumiset ja kuolemat eivät aina mene maallikkojen laskentakaavioilla. Eivät todellakaan. Nöyränä toivoo aina, että matkaa saisi tehdä kivuttomasti, hyvillä mielin ja elämästä nauttien. Oli ikä sitten mikä hyvänsä. Että liekki palaisi, saisi roihuta, loimottaa kullekin persoonalle sopivimmalla tavalla. Palaa puhtaan elävästi, ei kituen ja kärvistellen.
Nyt kello lähenee puolta yhdeksää, haen lisää kahvia, käyn Lintulassa, keitän aamupuuron. Menen iltavuoroon, huomenna ehkä vapaalla. Töitä on tarjottu paljon, todella paljosta olen myös kieltäytynyt. Myös oppisopimuspaikkaa on tarjottu, vakinaista työsuhdetta. Mutta ei, kammoksun ajatusta, että olisin lukittu tiettyyn rooliin ja paikkaan. Enkä nyt halua uutta opiskellekaan, ei vaan kalenteri jousta, haluan jäävällä vapaa-ajallani olla huuhaa, tehdä mitä lystää jos lystää. Pidän niin tästä kun olen pyydetty, joka ainoaan vuoroon pyydetty, en itsestäänselvyys. Tekee vuosikausia työstä syrjäytyneelle, ihmisraunion mielelle hyvää, olla haluttu/pyydetty/kilpailtu työntekijä. Saan huseerata ajankäyttöni niin kuin huvittaa, jos huvittaa. Olen tehnyt keikkaa seitsemässä eri lastensuojeluyksikössä, sekin avartaa omaa näkemystä. Olen myös sitä mieltä, että jokaisen kannattaisi välillä poistua siitä omasta muotistaan, roolistaan, käydä muualla kärpäsenä ja oivaltamassa. Enkä tarkoita nyt yksistään lastensuojelun näkökulmasta, ihan yhtä lailla päättäjät voisi jalkautua, lumityöntekijä tehdä eri kohteet, kaupassa eri osatolla käydä hyllyttämässä tai palvelemassa, automyyjä vois tehdä välillä avustajan töitä, sekä päinvastoin. Kassahenkilö palvelutiskiä, maitokaappivastaava kassahenklön töitä. Toimitusjohtaja siivojan töitä, onnistuiskohan sivojaalta toimarina toimiminen... Tai rutinoitunut kahdeksasta neljään tyyppi iltavuoroa, kenties viikonloppua tai hurjana vaikka yövuoroa. Minä teen kolmivuoroa, jokaisessa vuorossa on oma viehätyksensä. Erityisesti pidän viikonlopuista ja pitkistä turnausvuoroista. Samallahan sitä tekee sen 10-14 tuntia, jos töihin lähtee, ei tarvi päivää kesken lopettaa. Samalla se vapauttaa vaikkapa kaksi vakituista henklöä viikonloppuvuoroista tekemään arkivuoroa ja omaohjausvuoroja.
Tänään, loppiasaattonakin, saan olla paljosta kiitollinen. Moni asia on hyvin, verrattuna että kauhean huonosti olisi. Enkä anna jalkakivun roihuani himmentää, huonolaatuisen yöunen kipinöitä vähentää, näillä mennään. Onneksi sormet vetreytyivät tätä naputelessa. Hyvillä mielin tähänkin päivään, korkella keltaornssilla liekillä, hieman viekkaan leikittelevällä, yllätyksellisellä...-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8143949270396713001.post-77586971926212302282022-01-02T10:44:00.002+02:002022-01-02T10:44:38.290+02:002022Ollaan vuodessa 2022. Hienoa, niin se vain elämä rullaa ja taas on tyhjää taulupohjaa maalattavaksi, noin niinkuin kuvainnollisesti.
Siis jokainen alkava vuosi on minulle täynnä tyhjää, mahdollisuuksia, tabula rasaa.
Jää nähtäväksi miten se täyttyy, millä tekniikoilla, massoilla, väreillä, struktuureilla, aiheilla, tyylilä tai tyylittömyydellä.
Kello on nyt 10.30, lähden kohta töihin. Tykkään. Eilen tein töitä 12 tunta, tänään suunnitelmissa vain 9 tuntia. Oma valinta, mielekästä työtä, lastensuojeluyksikössä.
En osu näppäimiin, tai siis meillä on uusi pöytäkone, uudet näppäimistöt. Jotenkin aina lyön ohi, jokin tässä asettelussa on eri tavalla. Nyt osuin sitten ohomennen johonkin selliaseen, että tekstejä poistuu, kirjaimia sieltä täältä. Argh!
Lintulassa ja eläimien kanssa aikaa suttautuu todella paljon, eikä se ole ollenkaan hukkaan heitetyä vaan erittäin antoisaa. 3 kaunista munaa oli aamun saldo, kiitollista vaakkumista ja nyökytelyä. Koirien kanssa kirmailua pakkasaamussa, kissat saaneet aamupalansa.
Kahvia mennyt pannullinen, latautumista, lueskelua, hömppää telkkarista. Nyt jumittaa tämä tekstin tuottaminen, jokin vipu poistaa niin paljon, että kiristyy hermo meikäläisellä. Jatkan vielä tänä vuonna.
Hyvyyttä alkaneeseen vuoteesi, rauhaa, rakkautta, terveyttä. Son moi, nauti talven upeudesta!-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8143949270396713001.post-73802887081034131282021-11-02T10:01:00.006+02:002021-11-02T10:01:38.568+02:00MITÄ SINULLE KUULUU?Mitä sinulle kuuluu? Kuinka usein sen kysymyksen kuulemme, saati sitten että siihen odotetaan vastausta, tai kyetään ottamaan vastaus vastaan. Kuuntelemaan.
On tiettyjä henkilöitä, jotka eivät sitä koskaan minulta kysy, vuoden 2013 jälkeen olen lakannut laskemasta ja odottamasta. Yhtäkkiä vain tajusin, asia minulle kirkastui. Vähän niinkuin honasin.
Kyllähän se munaa, pokkaa ja rohkeutta vaatii kysyä, ennen kaikkea kuulla. Noh, olen aika paljon ihmisiä karistanut elämästäni, tai ihan itsekeenkin he ovat karisseet, väistyneet,
kun moinen ei kiinnosta. Itse kun pyrin pysymään rinnalla, niin vastamäessä kuin myötäiselläkin. On toki ihmisiä jotka tietävät tämän ja sitten antavat kuulua itsestään kun ollaan tiukilla, mikä on huikeaa.
Kun halutaan puhua, kohdata suoraan ja kaartelematta. Yksi ystävä palasi nyt elämääni, taukoa noin 24 vuotta. Mutta rohkeasti otin yhteyttä, kun sain pienenkään tiedonjyvän olemassaolosta.
Minä tykkään niin halki poikki pinoon tyylistä, ettei tarvitse arvailla.
Pari vuotta sitten lastensuojelun keikoilla, sain mennä suoraan syvään päähän, ihan amatööriperspektiivistä. Minuun otettiin yhteyttä, että nyt on tarve, ja sinä tulit mieleen. Jälkeenpäin toimitusjohtajakin mietti, mistä moinen idea tuli, ja kuinka hyvin siitä selvisin. Mutta ehkä nämä meikäläisen marinadit ovat olleet sen verran täpäkkää tavaraa, että ne toimivat yhä.
Nuorten parissa, eilenkin, sain moisen asian äärellä pysähtyä. Sain kuunnella, kun lopulta nuori oli valmis kertomaan. Kysynyt olen useinkin, mutta eilen olin juuri oikeaan aikaan juuri oikeassa paikassa.
On mieletön luottamuksen osoitus, kun nuori käskee laittamaan oven kiinni ja saan jäädä kuuntelemaan, pitämään kädestä. Ymmärtämään ja avaamaan asioita. Kenties selventämään ja sanoittamaan,
varsinkin jos on väärinkäsityksistä kyse. Aikansa asioita pyöriteltiin, nuoren olemus muuttui, hänen vastarinta ja tefloninsa sulasivat hieman. Vastapuolelta sain myös kiitosta, sovittelijan roolistani. Huikeaa.
Sanoinhan, että huikeaa, no oli!
Munat, ankanmunat, taitavat olla jo kypsiä. Pinaattikeitolle kaveriksi keitin. Minulla on vapaapäivä, kuuntelen musiikia, höpötän elikoille, kokkaan jotain. Kohta lähden pihalle Lintula odottaa minua, linnut ovat kyllä jo lähes portailla. Munat aamulla jo keräsin ja kanat silittelin kopeissaan. Söin peräti kaksi munaa, kun en osannut kumman munan valitsen. Pii-ankan ja Maissi-kanan munat. Nyt on siis lounas nautittu, oli simppeliä ja hyvää. Koirat vaativat pihalle, niin myös oma mieli ja kroppa. Siivoan Lintulan, pistän puhtaat uintivedet ja ruokaa. Meillä kävi talvi, se oli ankoista todella kivaa, nauttivat suunnttomasti lumesta. Kukko vähän epäluulosteli, mutta lopulta uskaltautui harppomaan lumeen kanaset perässä.
Nyt minä lähden kumppareissani harppomaan, jatkan jos jatkan. Moikkelis.
Mitä sinulle muuten kuuluu?-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-8143949270396713001.post-2360195674978248772021-10-10T07:12:00.001+03:002021-10-10T07:16:30.882+03:00AAMUAHeräsin herätyksiin. Olin kyllä pariin otteeseen hereillään, mutta oottelin herätyksiä. Ja kas kummaa, olinkin syvässä unessa, sitten kun herätyksen aika tuli. Siinä vaiheessa mietin, miksi ihmeessä venyin ja jäin oottamaan noita herätyksiä, kun en tahtonut sitten tajuta yhtään mistä kyse kun nukahdin. Aikajana oli sellaiset 20 minuuttia.
Noin monisanainen oli heätykseni, aamun aivomylläkkä.
Juon kahvia, maistuu, toivon myös tehoavan. Minulla on aikaa puolisen tuntia, sitten lähden töihin. On hiukan pitkä päivä tulossa, mutta itse moisen lupasin tehdä. Sijaisuuksia riittää yhä, välillä saisi tehdä töitä kolmessa yksikössä yhtä aikaa. Mutta en ole moiseen taipunut, eipä siihen kyllä taivu moni muukaan. Heh. Olen myös ihan listoilla työvuorosuunnittelussa, eli aika paljon tiedän jo ennakkoonkin olemiseni. Minulle tämä tapa tehdä töitä toimii, ei tarvitse olla huolissaan. Tykkään niin työstäni, töistäni. Näillä töillä on merkitystä, koen onnistumisia, saan olla mahdollistajanakin paljossa. Lastensuojelun lisäksi siis kehitysvammatyö, tilapäinen perhetyö, omaishoitajien vapaat ja avustukset. Tukihenkilöksi tai avustakasi minua on monelle muullekin pyydetty, mutta en voi ottaa enepää vastaan. Onhan minulle jo viisi lasta näissä asioissa.
Mutta jos sinulla riittää aikaa ja sydäntä, tai omalla nuorellasi, niin tartu tehtävään. Lukuisat nuoret/lapset kaipaavat omiin juttuihinsa tukihenkilöitä tai avustajia. Uiminen, retket, pelaamiset, kaupassakäynnit, elokuvat, reissut, poikien- tai tyttöjenjutut.
Olen ylpeä meidän klaanista, he tekevät tällaista työtä, opiskelun ohessa esimerkiski. Jokaisella paikkakunnalla on varmasti tarvitsijoita.
Kauhea kuinka hidas olen kirjoittamaan, kun en ole pahemmin koneella ollut. Minua kyllä kirjoituttaisi, mutta en vain teho ehtiä. Tai sitten jää paljon muuta tekemättä. Paljon vie aikaa myös nuo elikot, pihalla tulee oltua päivittäin useita kertoja ja puuhailtua siellä. En varmaan kertonut, että pari viikkoa sitten meille tuotiin Somerolta saakka eläisuojelun kautta pelatettu kukko Victor. Eli silloin kun menetimme Hectorin, näin ihan sattumalta "etsitään kotia" ilmoituksen, kukkolauma tarvitsi koteja. Laitoin sähköpostia, etenimme kuvaviesteihin ja lopulta haastatteluun. Meidän Lintulamme kukkoadoptioon hyväksyttiin. Sain määritellä millaista kukkoa haemme, sain kuvan neljästä komistuksesta. Tässä vaiheessa kerroin kotona projektista, sain myötätuulta ja teimme valinnan. Näin sitten Victor Töyhtö Tuulispää yhtenä sunnuntaina illalla oli meille saapunut. Kanarouvat ottivat kukon hyvin vastaan. Victorilla on sen verran kokoa ja luonnetta, että jopa ankat väistää. Hän on komea, ylväs, värikäs ja lempeä sylikukko. Kukkoherra patsastelee irrallaan pihalla siinä missä muutkin, vaikkei ollut koskaan ulkona ollut.
Voisin toki adoptoida muutaman kukkoherran lisääkin... Jotenkin ajatus kiehtoo. Salakavalasti perheessä moisia ideoita tykitän. Hienot yksilöt päätyvät aivan liian usein pataan.
Nyt alan vaatteitani haeskelemaan, tai siis kyllä minä tiedän missä ne ovat, lähinnä pukemista odottavat. Eilen olimme isolla porukalla keilaamassa, mikä ei hyvää tuolle resulle jalalleni tehnyt. Heinäkuussa kun keilasin viimeksi, polvi suorastaan räjähti ja turposi. Siitä tuli pitkä kipukausi. Toivon, että nyt vetämäni lääkkeet ja voiteet ennaltaehkäisevät moisen kipurallin.
Minulla on paljon ajatuksia syksystä, taiteesta, huuhailusta, räsumatoista, ankanmunista, elämästä, eläimistä, kuolemasta, ikävästä, todellisuudesta, ideoista, aivoituksista. Mutta jääkööt ne muhimaan tai pyörimään itsekeen tuonne ajatushautomoon. On ehkä laitettava hiukset, vedettävä pinoteksit pintaan, maalattava silmät esiin ja lähdettvä töihin. Lintulan väki kuulostaa vaativalta, käyn nekin moikkaamassa, siis sellaisella oktaavia korkeammalla äänellä lempeästi lässyttämässä. Ai että, tästä tulee hyvä päivä.
-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8143949270396713001.post-30711048925249587862021-09-17T09:55:00.001+03:002021-09-17T09:55:15.512+03:00SALASANOJA- En meinannut päästä tänne sitten niin millään. Salasanoja vain surisi ja pörisi päässä, mutta ei havaintoa tästä. Vehje kertoi minun salasanani vaihtaneen. Sen muistin sitten hämärästi, niinpä taisin vaihtaa.
Mutta mikä on se uusi? Surinaa... Vaihdoin viime viikolla kännykkäni, ihan ajatuksen kanssa, ennakoiden ja kaukaa viisaasti. Edellinen alkoi ajoittain vikuroimaan, ja kun moinen vehje on jopa elämänhallintaaani vaikuttava asia, niin ennakoin uudella vehkeellä. Nämä asiat ovat niitä todellisisa mukavuusalueelta poistumisia, kuvottavia ja nöyryyttäviä minulle.
Siinä rytäkässä piti yhtä jos toista salasanojen suhteen. Tein minä niistä jopa kirjallisen koosteen, mutta eihän se nyt aina ole kädenulottuvilla.
Olen myös aloittanut jo kahdessa uudessa lastensuojelun yksikössä, ja kolmas perehdytys on maananantaina. On siinä muutama salasana poikineen ja tyttöineen. Uusissa kohteissa ei myöskään se oma salasana ole se tärkein asia, vaan pikkasen on muutakin opittavaa, ajan tasalle yksikkö kohtaisesti päivitettävää.
- Illalla tulin perhetyöstä. Kaukosäätimemme televisioon oli osunut koirien maitohampaisiin, siis aivan silppuna. Juuri äsken Alma vielä näppäintä numero 2 imeskeli. Plutolla on tuota kokoa ja se yltää vaikkapa mihin. On siinä mennyt minun kuoropaperitkin ja Novelle-pullo oli "juotu" sohvalla. Voi sitä sotkun määrää. Ukkokulta oli työmatkalle ruotsiin lähdossä viikko sitten, pesi itselleen matkavaatteita. Koiruukset olivat sitten kauluspaidan ottaneet pyykkikoneesta ja syöneet joka ainoana napin paidasta. Jokaisen napin kohdalla oli siisti reikä. Alusvaatteita on myös ilmastoitu, hyvin kiertää ilma, tuskin hiertää sauma. Villasukat ovat myös maistuneet. Kengät on hajasiljoitettu ympäri huushollia, välillä näyttää että kengien päiväkoti on siirtynyt pöydän alle ja eskari olkkarin lattialle. Metsässä ollaan käyty koko lauman kanssa. Kaino on niin esimerkillinen metsäläinen. Nuo kaksi nyt vielä suhteellisen vietävissä, varsinkin aistien. Korvat toimivat ajottain. Mutta hyviä palkkionmetsästäjiä he ovat kyllä, mikä on tärkeää. Mutta kyllä niistäkin metsäläisiä tulee. Meidän lähipelto on niiden lempipaikka, leikkivät delfiiniä. Almalta näkyy vain hännän kiehkura ja ajoittain selkä ja pää vilahtavat kun ne siellä loikkivat.
- Lintulassa on täysi hyörinä heti aamusta. Joka aamuisiin rutiineihin kuuluu, tänään jo ennen seitsemää, aamutervehdykset. Kyllä niillä on asiaa, juttelevat isoon ääneen koko lauma. Sitten avaan oven ja alkaa ankkaralli, kanatkin juoksentelevat omaan tapaansa. Kanojen juoksu on niin kuin ne pussihousuissa juoksisivat, hauskaa katsottavaa. Kanat osaavat olla jo käsivarrella, tasapainoilla kävellessä, antavat silittää ja sylittää. Välillä olen nostanut niitä puidenoksille, osaa ne itsekin sen verran pyrähtää, sekä ylös, että alaspän. Kerroin Hectorista, menetimme sen, kaiketi saanut niin kovaa kyytiä muiden lintujen osalta, että vammautui. Onhan tämä rankka rooli Lintulan emännällekin. Mutta itseä on lohduttanut keskustelut muiden lintuharrastajien ja ammattilaistenkin kanssa aiheesta. Nämä ovat asioita, joita valitettavasti tapahtuu kaikkialla, ne on vain hyväksyttävä. Ne on niitä inhottavia oppirahoja...
- Munavaraisomatalous, omavaraismunatalous, siinä olemme huipulla. Eilen oli munaennätys, kuusi munaa, kaiken järjen mukaan kaikki munakykyiset munivat. Viittä munaa on useinkin, tälle aamulle vasta neljä, kohta kanaset turskauttavat vielä munan kaksi. Ennustan... Kyllä jaksaa hämmästyttää kanojen kyky "synnyttää" joka ainoa päivä uusi muna. Kanan rooli on hiivatin rankka, näkee olemuksesta koska alkaa supistelut, kuulee ja näkee olemuksesta myös koska on munittu. Silloin kirmataan vilkkaasti, kaula pitkällä ja kotkotetaan riehakkaasti. Onahan se kevyt olo moisen mötkylän jälkeen, ja sma toistuu joka ainoa päivä... Yhtenä päivänä mnulla oli yksi ankka hukassa. Sitä kyynel simässä hain ympäri pihaa, koko lintulauman ja nelijalkaisten avustuksella. Lopulta se ankka löytyi keskeltä pihaa, maastoutuneena heiniin ja humalanlehtiin. Siellä se supisteli. Voi sitä helpotusta ja iloa, kun löytyi.
- Nyt on aamupuuron aika. Ukkoukulta tuli yöllä kolmen jälkeen kotiin Ruohtinreissulta, elikot lievästi riehaantuivat moisesta kesken unien. Tein linnuillekin aamusörsselit, tarjoilen ennen omaa työpäivääni. Kahvia on mennyt meikäläiseen jo sankollinen. Istuin aamutuimaan tovin yöpaidassani portailla Alma kainalossa lintuja seuraten. Onse vaan ihana lauma, tästä minä kaiketi olen haaveillut.
- Mutta minulla on vielä muutama salasana hukassa, en ole saanut ladattua niitä äppejä kännykkääni, kun en ole niitä salasanoja keksinyt. Op mobiiliin oli moiset numerosarjat hukassa. Alitajunta puski jos vaikka mitä. Kävin jo pankissakin, missä kokeiltiin. Virkailija sanoi nuivasti, ettei moinen ainankaan, sillä se on Nivalan pankkitunnus, vuodelta 2004 siis kun siellä asuimme. Meinasihan tuskastuttaa, jos aikahaitari on noin kaukaa haettavissa, jotta sarjat muistan. Mutta sitten yks kaks liikenteessä kun olin, alkoi taas jokin sarjanumero vilisemään. Ajoin heti parkkiin, ja se olikin oikea sarjanumero siihen tarkoitukseen. Huh huijaa.
- Salasanoilla tai ilman, hyvää viikonloppua.
-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-8143949270396713001.post-18148978290861340172021-08-25T11:02:00.002+03:002021-08-25T11:02:33.793+03:00SATEESTA MOIJohan on vaikeaa osua näppäimille. Olen vieraantunut, olet kaiketi huomannut.
No yritän kuitenkin. Kokoilen lyhyesti aatteitani, kenties kuulumisiakin. Tai sitten en, saatan lopettaa jauhamisen aika lyhyeen, kuka tietää. Riippuu tietenkin siitäkin osunko näppäimille.
- 5 vuotta sitten otettu kuva, hymyilemme auringossa Valonlapseni kanssa. Ihana, iloinen ja valoisa kuva. Samaan aikaan oli se vihon viimeinen lähtölaskenta ja kuolinviikot polkaistu elettäväksi labratulosten perusteella.
Kun alkoi useammassa solulinjassa olemaan muutoksia, diffi kuitenkin edelleenkin puhdas. Suoraan sanottuna helevetti ja kauhu elettäväksi, oma avuttomuus tunnustettavaksi. Mutta se oli kohdattava, mikä annettiin kohdattavaksi. Kuva ei kerro, ei todellakaan kerro mitä kamppailua kävimme. Eihän moisessa tilanteessa nautita auringosta, hymyillä leveästi. Tartuimme kuitenkin siihenkin hyvyyteen, nauroimme, kun oli siihen tilaisuus. Koskaan ei voi tietää millaiset kamppailut ulkokuoren alla on, itse kullakin, joten pitää yrittää ola tuomistematta ja tekemättä omia johtopäätöksiä.
- Toista viikkoa lomalla, en tiedä onko tämä minulle oikea tapa kuluttaa aikaa. En suuremmin nauti, alan olla vinkuva ja itseeni turhautuva ihmisraunio. Mutta opettelen, vaikka kohtaamaan tämän vinkuvan ihmisraunion.
- Kävimme Lapissa. Mieletön mökki, oikea luksusmökki, jossa saimme asustella syöpäystävien kanssa. Kiitos heidän! Uskaltauduin jalallani metsäterkille, sillä maasto oli sopivan matalaa ja helppolkulkuista. Sieniä piirakkaa ja salaattiin. Loistavat lomailusäät muutenkin. Kävimme siis Levillä, Pallas- ja Yllästuntureillakin. Teki hyvää, Lapissa on paljon elementtejä joita sieluni kaipaa ja ammentaa.
- Paluumatkalla esikoisen luona Rovaniemellä, hän muutti sinne viikko sitten. Siellä silmiin osui koirailmoitus. Haimme samalla reissulla iloksemme Pluton, 18 viikoisen Latvian tuonnin, saksanpaimenkoiraremixin Almalle kaveriksi. Todellakin järkevä veto, oikeasti, nyt Alma saa jyskätä. Pluto loksahtaa hyvin laumaamme, kissatkaan eivät enää juuri hätkähdä, kulkevat samoilla ovenavauksilla koirien kanssa.
- Hector, kukkomme oli heikossa kunnossa kun tulimme, hoiperteli ja oli alakuloinen. Siis olen saanut silkkikukon synttärilahjaksi, Hectorin. Kukko on ehkä arkajalka noiden röyhkeiden ankkojemme kanssa ja liekö kanatkin vahvempia. Olen ottanut Hectorin nyt omaan häkkiin, katsotaan miten jaksaa, toipuuko. Vien ruokaa, seuraan syöntiä, silittelen ja juttelen... Pesuhuonettakin jo ajattelin, mutta en ehkä sinne uskalla salakuljettaa.
- Tälle aamulle olen leiponut sieni- ja omenapiirakkaa, sienileipää, sekä fetatäytteistä kesäkurpitsaa. Omasta maasta saa paljon kokkaukseen tuoretta.
- Olen ulkoillut koiralauman kanssa, päästänyt ankat jaloittelemaan. Nyt ne osavat itse pyytää häkistä pois ja takaisin. Tarvii enää ovi avata, niin vaappuvat sisään jonossa. Ankat ovat jo isoja ja niin kauniita.
- Lauantaina on jälleen isojen asioiden päivä. Toinenkin tyttö muuttaa, tällä kertaa Ouluun. Muuttokuormaa ja muuttoapuilua. Samalla keikalla on myös hautajaiset. Muutama viikko sitten anoppi nukkui pois, liki 95-vuotiaana.
Syksyyn mahtuu siis isoja muutoksia ja asioita. Mutta edelleenkin pidän syksystä.
- Mutta nyt otan rekkamiehen tirsat sadeaamun ratoksi, juon kahvia, ja nukahdan vartiksi. Siitä se loppupäivä käynnisyy, toivottavasti. -Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8143949270396713001.post-51658791665564969852021-07-08T11:33:00.000+03:002021-07-08T11:33:01.262+03:00SUIT SAIT- Kävin koneella ihan asia asialla. Suit sait aattelinkin napauttaa muutaman rivin, ottaa sen ajan itselle.
- Olen töihin lähdössä, alkuviikko lorvailtu. Loppuviikko napakasti töitä.
- Eilen illalla päätin värjätä hiukseni, lapseni avustuksella, tänään olen sitten brunetti. Tekipä hyvää mönjätä väriä päähän, piristi harmaata olemusta. Mun hiukset ovat pidemmät kuin koskaan viimeisen 40 vuoden aikana. Kauhean iso kiharapörrö, pistin yöksi hiukset sormikiharoille, nyt vain auki harjasin. Helpot ja kestävät kiharat.
- Aamulla paistoin kaksi munaa, liekö ne niitä luomuja ja onnellisten kanojen munia. Haluan niin uskoa, moinen oivallus vallan herkisti. Jokin etappi saavutettu, omavaraismunatalous. Yksi tytöistä kysyikin, onko tämä nyt sitä mistä haaveilit... Myönsin monelta osin olevan. Saamme asua maalla, on noita elikoita, tilaa ja moni asia hyvin, verrattuna siihen että kauhean huonosti olisi. Kiitollisuus ja nöyryyskin on läsnä jokaisessa päivässä, monine muine tunnevilinöineen.
- Kesäkukka-alennusmyyntiin päädyimme, aivan ihania amppeleita, lisäkukkia istutuksiin. Muutama huikea havukin ja perenna mukaani lähti. Nyt ne pitäis vain istuttaa, havut ja perennat meinaan. Illalla jo kesäkukat tuikkasin multiin, samalla penkit perkaksin. Vesiheinät menee suoraan linnuille, helppoa ja nopeaa. Yksi typy poikakaverinsa kanssa sai urakakseen tyhjentää ankkojen uma-altaat penkkeihin. Luomua sekin lie, ankanakakka höystevesi. En nyt nuorten innostuksesta tiedä, mutta tehtävä suoritettu. Kehuin minä niitä.
- Tälle aamulle en ole antanut lintujen pihaa vallata, sitten kun iskee aikataulukiire, ne eivät varmasti itse ohjaudu häkkiin.
- Huomasin ruskettuneeni, naama on saanut väriä, vähän muutkin raajat.
- Kalajoella on tuulut pyörähdettyä tuon tuostakin, on se vain kaunis merenranta, ja niin lähellä.
- Raparperi-mansikka-minttu kesäjuomaa tein viisi litraa, raikasta. Edellinen satsi oli mustaviinimarjanlehdistä. Teen suhteellisen vähällä sokerilla, ehkä järkevämpää niin, jos sillä janon meinaa sammuttaa.
- Äitin eiliset juhlat, nehän siitä kehittyivät. Onneksi leivoin piirakan, koristelin vaahdolla ja marjoilla, pistin muutakin pöytään. Pesun jälkeen kiharsin sankarin hiukset. Sitten tulikin muutamat vieraat, siinä kahviteltiin yhdessä. Jospa näitä vieraita riittäisi nyt tipotellen, pidemmäksi aikaa, niin tulisi äitillekin sosiaalista elämää korona-vanhuus-yksinäisyyteen.
- Nyt juon vitamiinit, taas kulkee ja tulee hyvä päivä. Suit sait sullekin!-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8143949270396713001.post-10830641094189692812021-07-07T11:22:00.000+03:002021-07-07T11:22:00.275+03:00HELTEESTÄ MOIEn kuulemma ole kirjoittanut, no en ole. En ole kotikoneelle istunut aikapäiviin. Nyt ajattelin rääpäistä helteestä kuulumisia. Jää nähtäväksi kauanko räävin ja mitä kirjoitan.
- Helle, on ja pysyy. Hienoa, mutta kuluttavaa ja uuvuttavaa. Luonto alkaa huutaa jo vettä. Toivottavasti vaikka öisin sitä saadaan. Mutta kaunista kesää. Hankin sublaudan, sillä nuoriso on joessa puljunnut. Minä vain uinut, en uskalla tuolla jalallani subbaileen.
- Alma, on edelleen nakki ja junttura. Omintakeinen elukka, joskus jopa minunkin mieleen. Yhä kapinoin ajatuksellisesti, sillä suloinen koiramme ei vastaa minun koirakäsitystäni. Ainakaan vielä. Piti olla koirankokoinen, onkin kissankokoinen. Piti olla hiljaa, onkin usein äänessä, jopa räksyttäjä. Piti pysyä lattiatasossa, onkin sohvaytyynyihin kaivautuja. Piti palvoa minua, kulkea imussa, ei palvo vaan puree ja riiviöi. Piti olla sisäsiisti, mutta onkin ulkosiisti. Siis Almahan on tuntikausia pihalla, touhuaa ja pysyy irrallaan. Mutta touhuaa niin paljon, ettei muista kakata sinne, rykäiseee sitten kun käy sisällä. Ei suinkaan aina, mutta kuvio on usein toistunut. Toki pentuhan se on yhä, kehitystä tapahtuu joka viikko. Eilen sitten söi Kainon ruuat, ja siitähän seurasi kakkararumba.
-Lintula, saimme eilen ensimmäisen munan. Omavaraismunatalous! Ankat ja kanat kulkevat pitkiäkin aikoja irrallaan pihalla. Kavereina on koirat, sekä kissat, myös siili. Mutta aina ei noista meidän kissaeläimistä tiedä, milloin leikki muuttu todeksi. Kyttäävät puiden oksilla, makailevat ankkojen ja kanojen seassa varjossa, seuraavat ja kurkkivat lintujen mukana. Ankkarallia saa seurata usein, voi sitä menoa ja meininkiä, kun ne juoksevat siivet levällään, pyrähdellen ja kaakattaen. Aamulla kuuntelevat kun ovi avautuu, heti huutavat huomenet.
- Kanojen kanssa on jouduttu kokemaan myös epäonnea ja pettymyksiä. Meillä oli myös kaksi ihanaa silkkikanantipua, nimenomaan oli. Kyllä kanankin menetys sattuu. Heikolla hetkellä kaikesta syyttää itseään, en osaa edes kanoja pitää hengissä. Enkä lastanikaan. Toki siihen ajatusmaailmaan meni sitten kaikki menetetyt lemmikit, surut ja valtava oman lapseni ikävä. Monen mielestä tämä on sairas yhtälö, millä tavalla mieli rinnastaa, mutta kyllä ne vain samoja suruvipuja aktivoivat. Ja onko hoivaviettini lapseni jäljiltä niin kova, että haluan sen eläimillä taltuttaa. Miten vain asian haluaa nähdä. Haluan olla tärkeä, edes kanoille ja ankoille. Kyllä ne minua kehuukin, tosin aika vaativaankin sävyyn välillä, lemmikit meinaan. Joka ainoa päivä niiden kanssa tulee touhuttua, siliteltyä, syliteltyä. Vekkuleita ja kauniita eläimiä. Joskus uskomattoman viisaita, välillä taas ihan saappaita. Varsinkin eilen, kun yksinäni yritin saada ankat häkkiin. Kanat olivat menneet itsekseen. Juoksin länkkäämällä pitkin pihaa, kiersin puita, hain jo haravan kättä pidemmäksi. Oli siinä Almakin apuna, välilä koira seistä törötti häkin ovella tukkona, ja taas ankat vetivät ohi. Moinen ralli jatkui tovin, välillä ne hyppäsivät altaaseen ja kastuin likomäräksi. Ei auttanut kuin yksitellen saada kiinni ja laittaa häkkiin, viimeinen meni kävelemällä. Usein nämä menevät siis jonossa kaakattaen ihan itse häkkiin. Olivatko eläimet eilen seiis tyhmemipiä, vai testattiinko siinä minun tyhmyyttäni. Moisen jälkeen ei voinut kuin nauraa.
- Työkuviot ovat asettuneet uusille uomille, olen tehnyt muutoksia. En muista olenko kirjoittanut, mutta päädyin irtisanoutmaan neljästä henkilöäkohtaisesta avustuksesta. Summa sum marum, kaikella on tarkoituksensa, koen nyt.
Eli kun alpakkaonnettomuuden vuoksi jouduin saikulle ja kävelykyvyttömäksi, en voinut tehdä noita "liikkuvia" avustajan töitä. Kela suuressa viisaudessaan ei myöskään myöntänyt sairauspäivärahaa, kehoitti tekemään korvaavaa työtä. Jota oli siis pakko tehdä, ei muuten tämä paatti kellu. Olin syksyllä hekenut lastensuojelun tuntitöitä, tulin valituksi, näille siis tarjoutui tällä tavalla tilaisuus. Minulle tarjottiin korvaavaa työtä samaan syssyyn enemmän ja vielä enemmän. Ja olenkin tehnyt niitä koko ajan, sen mitä on huvittanut, sillä paljosta olen myös kieltäytynyt. Eli ajatuskuvioni menee näin, että moisen jalkaonnettomuuden myötä minulle mahdollistui töideni uudelleen organisointi ja uudet työkuviot. Aamen. Ajauduin lastensuojeluun, joka on erittäin vaativaa, raskasta, samaan aikaan suunnttoman palkitsevaa työtä. Viihdyn, vaikkakin olen natsiohjaaja. Mutta koen olevani odotettu, ainakin ajoittain nuorten parissa. Samoin työyhteisö, siihen on huippua kuulua, olla osana jotakin. Olla nimenä jo seinällä työvuoroissa. Se teki yllättävän hyvää korvien välille. Olen jotain, olen kyennyt moiseen tehtävään, mina pyydtään ja minuun luotetaan. Varmaan jokin kytkin puuttuu, sillä minulle ei ole ongelma heittäytyä vaativimpiinkaan tehtäviin.
- Tein viikonloppuna kolme yötä, se on kesäaikatauluilla 12 h, kuumuudella rankka laji, palautumiseen menee aikaa vähän turhankin paljon. En ottanut alkuviikolle tarjottuja työvuoroja vastaan, teen tällä viikolla torstaista sunnuntaihin. Itsekkään ihanaa. Voin itse määritellä, mitä teen, paljonko, jopa työvuoroni kulkuun pystyn vaikuttamaan. Teen paljon viikonloppuja, koska haluan tehdä paljon viikonloppuja. Toki minua säälitään ja jopa puolestani rukoillaan, että saisin arkipäiville työn, virka-ajalla. Mutta se on kohdallani vähän turhaa rukoilua, sillä en halua moista. Kannattaa nekin paukut kohdistaa toisin, vaikka kysyä minulta millaista rukousta puolestani välitetään. Sitten on ollut sulatteleminen, kun tajusin, että olen vanhin työyhteistön jäsen, muut jopa puolet nuorempia. Vuosikausia, omaishoitajana ja harrastusteni kautta olen ollut usein se tyttönen, auttamattomasti nuorin. Omaishoitajathan ovat pääsääntöisiesti ikäihmisiä, varsinkin vesijumpissa ja sen sellaisissa. Toisaalta minulle kerrottiin, että näin se normaalissa työlyhteisössä onkin . Usein noin 50 on se kokenein, vanhin, työkaverit helpostikin puolet nuorempia. Eli onko tilanteeni siis normalisoitumassa, on, koen näin. Kiitollisuudella. Ja sekin on kiitollisuuden paikka, että tässä iässä olen pyydetty ja odotettu töihin, minulle tarjotaan töitä. En koe ikärasismia kohdallani, päin vastoin, ikä ja elämänkokemus on etu.
- Jalka, roikkuu edelleen mukana. Kuukausi sitten siitä imaistuiin taas nestettä, laitettiin kortisonia, kukonhelttaa, puudutetta ja kipulääkettä. Se on ollut jo paljon parempi, olen jopa luullut vain kuvittelleeni kaiken. Mutta nyt se on taas öisin herätellyt, toissapäivänä oli aivan tönköksi turvonnut ja vaikutti liikkumiseen. Eli se ei sittenkään ole vain mielikuvituksen tuotetta. Haluan tanssimaan, mutta en tiedä miten siinä käy, jos huonosti käy.
- Leivoin juuri raparperipiirakkaa, päälle mansikoita ja vaniljakastiketta. Vien äitille, hän täyttää tänään 80 vuotta. Olimme järjestämässä sunnuntaille perheen kesken brunshijuhlia nyyttärimeiningillä, mutta äiti kieltäytyi. No, ei sitten järjestetä. Toisaalta harmi, sillä olimme järkänneet loma- ja työsuunnitelmat tuota silmällä pitäen, eikä sankari sitten haluakaan. Toisaalta tarjouduttu on, niin oma valinta. Vanhuus, mitä kaikkea se tuo tullessaan. Koen, että tämäkin vaihe on jatkuvaa luopumista, jonkin sortin saattohoitoa. Kauhulla odotan omaa tulevaa vanhuuttani, mitä se tuo tullessaan. Toivon olevani se vierivä kivi, joka ei paikoilleen sammaloidu. Sammalta saa ottaa kylkiin, se kaunistaa ja luo arvokkuutta ja on kivaa katsoa, mutta en halua sammaloitua piiloon ja paikoilleen. Hartaasti toivon, että pilke silmissä, mielikuvitus, uteliaisuus ja elämänjano ovat aina mukana. Tietenkin liikuntakyky ja perusterveys. Mutta nämähän eivät ole omia valintoja.
- Kännykkäni on piippaillut taukoamatta, mikähän lie viestirumba odottaa. Piirakka on jäähtynyt, hiukseni kuivuneet. Vedän kesävaatteet niskaan, sipaisen huulipunaa, tästä alkaa tämä päivä, toivottavasti ihansine kohtaamisisneen ja tapahtumineen. Voi, kunpa olisi muna tällekin päivää Lintulassa, niin päiväni olisi vallan mainio. Jaksetaan helteessä!-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8143949270396713001.post-38136239817607520622021-05-19T07:48:00.003+03:002021-05-19T07:48:41.056+03:00ALMA TULI TALOONAlma Fiona Vanttanameera Va-Hinko, kolmen kuukauden ikäinen, nakkimainen koiranpötkylä. Latviasata lähtöisin, ns elintasopakolainen, mamu. Suomeen tuotu,
jotta saa pitää henkensä ja kenties paremman elämän.
Semmoinen elikko se lopulta meille muutti. Onhan se ihana, aktiivinen, raivostuttava, junttura, omintakeinen, höyry. Välillä tuntuu, ettei se ymmärrä kieltämme, liekö vielä kielimuuri.
Minä en ole hänelle lempi-ihminen, kun opetan kävelemään remmissä, pitämään pantaa. Kiellän napakasti, enkä palvele. Saa kävellä ihan omin jaloin pihalle.
Saatan minä vähän lässyttää, kun siihen on aihetta. Mutta opetan koiran tavoille, en sylivauvaksi. Sen mitä olen kotona, yleensä en ole kotona, joten neiti ottaa ja pyörittää
huushollia heti oman kuononsa mukaan.
Almassa on kaiketi mäyräkoiraa ja corgieta, sellainen matala, vanttera ruskeankirjava luppakorva, sirolla kuonolla. Häntä ehkä kuin pystykorvalla, nousee kippuralle.
Saas nähä minkälainen siitä tulee, omintakeinen on jo nyt olemukseltaan. Kovin on kiinnostunut ankoista, jaksaa niiden touhuja seurata ja yrittää haastaa juoksuun mukaan.
Räksyttääkin välillä ihmisille ja myös ankoille, mikä ei ole minulle mitään lempikuultavaa, mutta tekee varmaan paniikissakin kun niin jännittää.
Vieraille aukoo päätä, tosin onhan se vahtikoiran ominaisuus.
Mehän olemme tottuneet puolikuuroihin koiriin, joiden yli saa murtovarkaatkin kävellä. Tämän yli ei kävellä, lähtee ääntä ja valppautta löytyy. Puolensa ja puolensa.
Eilen neiti keräsi olohuoneen perälle pyöreän maton päälle tavaraa, liekö pesää perustanut. Matolle raahattiin iso koiran lattiatyyny 60 x 60 cm. Kohta Alma meni keraaminen ruokakuppi suussa, samaan pinoon sekin.
Myös oma peti vaihtaa paikkaa, kun neiti sisustaa. Raahattavat asiat ovat viisi kertaa elukan kokoisia, mutta niin ne vain liikkuvat.
Pihalla kiinnostaa kuorikatteet, puulastut, ruusupuska, mullat, kaikkien kakat, kivet. Kauheaa rallia ruusupensaan alle, vauhdissa haukataan oksasta ja ralli jatkuu. Eikö yhtään pistele? Ei kait.
Kissat katsoo vierestä, ylempää nojatuoleilta, sohvalta. Alma ei nimittäin yllä mhinkään, joten kissat saavat huoletta olla. Pari kertaa Väinö on näpäyttänyt, samoin Kaino, aiheesta uskoisin.
Ensi Uku ja Lele vähän karttoivat elikkoa, mutta nyt jo kulkevat nokatusten ja pihalla lähekkäin. Ovat tajunneet, ettei pötkö joka paikkaan yllä.
Vieraille Alma esittää, samoin meille eka päivinä, sellaista hellyyttävää ja rauhallista ihanuutta. Mutta kun pääsee tutuksi, niin löytyy terävää hammasta, nilkassa roikkumista, jaloissa pyörimistä,
tavaroiden viemistä ja sitä vauhtia. Pötkylä vetää niin että tanner tömisee. Välillä sekoaa jaloissaan ja mennään kippuralla, kuperkeikoilla. On hetkiä jolloin ei voi kuin päätä puistella,
kun sen vauhdikasta touhuamista seuraa. Semmoinen on meidän Alma. Alma on kuulemma espanjaa ja tarkoittaa sielua, sielukasta, jospa moinen eteerinen hinous ja sielukkuus vielä Almasta kuoriutuu.
Ankat taas ovat kasvaneet niin että kohina käy, alkavat olla kanan kokoisia, semmoisen peruskanan. Viikonlopun aikana heille valmistuu Lintula. Ihania vaakkujia, alkaa olla jo äänenmurrosta havaittavissa.
Untuvat tippuu ja sulkapeite kehittyy. Jännää minkä värisiä moisista untuvikoista kehittyy. Pihalla on sellainen lasten uima-allas/hiekkalaatikko, jossa harjoittelemme ulkouintia.
Se on mieluinen laji, kyllä pärskyy. Välillä löytyy kastematoja ruoaksi, näyttää maistuvan. Voikukanlehdetkin menee kuin silppurissa. Ankat tykkäävät sylittelystä ja silittelystä.
Ne ovat kovia juttelemaan, niitä on todella kiva seurata. Hämmästellä ja ihmetellä.
Vieraita, niitä meillä on nyt kyllä rampannut. Laskujemme mukaan ainakin se 50 ihmistä parissa viikossa, onhan se. Melekosta. Eikä kaikki halukkaat ole edes päässeet meille, kun ei vaan ole ollut saumaa ottaa vastaan.
On käynyt myös valokuvaajaa, ihania kuvia syntyi vaakuistamme ja vähän koiristakin, Alma pisti tosin senkin homman rähinäksi. Taidan seuraaville vieraille antaa haravaa, maalisutia ja kottikärryä käteen.
Ei nämä meidän omat hommat vain kahvittelemalla ja eläimiä ihailemalla kummene. Ei sen puoleen minähän tykkään kun käy porukkaa, mutta oma aika on aikas kortilla kotihomissa, joista elikot nappaavat ison
siivun ja vieraat myös. Siinä jää moni homma itsellä tekemättä, kun on taas riennettävä. Olen siis tehnyt paljon töitä, kieltäytynyt myös tosi paljosta tarjotusta. Ihan on siis tehä asti.
Mistä olen kiitollinen, että olen toivottu ja tavoiteltu työntekijä, tykkään tehä ja olen kuulemma hyvä organisoimaan. No se oli kyllä tiedossa itselläkin.
Mutta ei vanha kehäraakki enää kaikkeen suostu. Ja tuo hiivatin jalka senkuin valitututtaa. Leposärky syö naista ja yöunia. Mutta näillä mennään. Pidetään löysempää lahetta, kun jalka turpoaa välillä niin että saumat paukkuu.
Ensimmäinen koronarokote on saatu, koirakin rokotettiin samana päivänä. Tosin nyt näillä huudeilla on ollut paljon uusia tartuntoja, kylmää hikeä puskee siitä syystä, moinen pöpö hiipii turhankin lähellä.
Yksi tuore ajokortti myös tälle viikolle, nyt näkyy entistä harvemmin tyttöjä tai autoja. Niin ja yksi ammattitutkinto suoritettu, esikoinen sai ensimmäisen virallisen ammatin. Itsekin ihmetteli, että onko hänellä nyt ammatti. Onhan se, moni asia on siis loksahdellut oikeille urille.
Suru-uutinen suvusta on myös pysäyttänyt, kenen aika on milloinkin. Kun kävimme surunvalitteluja viemässä, omasta mielestä nousi paljon asiaa, miten ne kaikki suruvivut aktivoituivatkin.
Suru ja sen tuoma kipu ikävineen on niin tiukasti minussa, pinnassa, voimakkaana ja raakana, yhä.
Sen asian kanssa on opittava elämään, eämään niin että elää hetkessä tässä ja nyt. Kukaan ei tiedä huomisesta. Joten mieluummin nytku sitku.
Aamuhkahvini tässä siemaisin, ankat on palveltu, samoin kissat. Koirat ulkoilutettu, yksi tyttö meni töihin. Minä menen taidepiirin kautta töihin, sitten se onkin jo ilta kun kotiin palaan.
Nautitaan alkukesän tuoksuista, vihreyden eri sävyistä ja ollaan kiitollisisa pienistäkin asioista. Tänään moni asia on hyvin.
-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8143949270396713001.post-39908598219877247492021-05-04T07:40:00.000+03:002021-05-04T07:40:05.037+03:00TERVEHDYS SIIPIKARJATILALTASiipikarjatilallinen, tarkemmin ankkatilallinen. Ilmoitus Eviran ruokavirastolle, elämäni ensimmäinen, on sekin tehty.
Tarviiko minun oikeastaan enempää kertoa. Tuossapa ajankohtaisimmat, kiihkeimmät, jännimmät kuulumiset.
Vappuajelulla ajelimme syvälle savoon, sieltä haimme 5 ihanaa ankanpoikaa. Silloin ne olivat iältään 4-7 vrk. Vietämme heidän keskiarvollista kuoriutumispäivää 26.4.
Kaikki ovat hieman eri värisiä, jännänä ootamme millainen höyhenpeite moisille untuvikoille ilmestyy.
Kaksi vaaleaa, yksi siltä väliltä ja kaksi tummaa kirjavaa. Ihan valkoista tuskin tulee kenestäkään.
Nimetkin ovat; Hessu Eetunankka, Ruu Jussinankka, Olvi, Uolevi ja Ujo-Pii. Tällä hetkellä heillä on häkki pesuhuoneesssa, lämpölampun alla. Äsken ne kuulivat kun heräsin, alkoi kauhea piiperrys ja piipitys, taas oli nälkä. Voi ihanat kun ne tulevat jo kädelle istumaan, nokkivat kädestä, tulevat ääntä kohti, tillottavat.
Näyttävät kesyyntyvän vauhdilla, jokainen on oma persoonansa.
Uimakoulua pidämme pari-kolme kertaa päivässsä. Minun Ujo-Pii oppi eilen jo sukeltamaan. Vähän ahmatti on tuo minun ankkani, istuu aina ruokakupissa tai uiskentelee vesiastiassa. Uolevi on portinvartija, kököttää aina luukulla, katso silmiin ja juttelee, nokkii nenästä. Olvi on kenties vanhin, Ukkokullan nimikkoankka. Sekin eilen kahdesti sukelsi. Sillä on päässä sellainen kiva tummempi piirto. Hessu ja Ruu olivat hieman sivustaseuraajia, kenties ne nuorimmat, mutta nyt alkavat ottamaan kontaktia hekin. Tulevat kädelle, nokkivat hihansuita, sormuksia. Temppurata niille pitäisi tehdä. Nyt siellä on nystyinen hierontapallo ja pakasterasia, mutta liukumäkeä ja jonkin sortin kiipeilytelinettä kaipaavat. Ne ova erittäin touhukkaita, varsinaisia vipeltäjiä. Sotkuisia myös, ruoka otetaan nokkaan ja päätä heilutetaan oikein kunnolla, siitä se ruoka roiskuu kaikkialle. Sen päälle vettä nokallinen ja taas pyöritetään. Häkki näyttää vartti siivouksen jälkeen jälleen sottaiselta. Uinnin jälkeen olen pyyhkeeseen kuivannut enimmät vedet, sitten häkkiin sukimaan ja venyttelemään. Ne nukkuvat läjässä, lähellä luukkua. Mun mielelstä ne ovat viisaita elikoita, miten pienessä asuu joa ankkaviisaus.
Navettaan on aikeissa lintula perustaa, maitohuoneesen. Siitä sitten häkki pihalle, mihin pääsevät ulkoilemaan. Toki minulla, meillä, on visio seurapiiriankoista, jotka vapaana pihalla käyskentelevät. Tulevat luokse kutsuttaessa, seuraavat perässä. Munatuotantoa myös tavoittelemme, omavaraismunatalous, siinäpä myös motivaattori. Tuoretta munaa kokkauksiin. Siipikarjatilalliseksi ryhtyminen tapahtui puolivahingossa ja nopeasti. Tutustuin perheeseen joilla on ankkoja ja kanoja, hautomossa tulollaan poikasia, lisää luomuna ankkojen hautomana. Siitä se idea lähti, ilmoitin asian tekstiviestillä. Kuinka ollakkaan, sitä ei torpattu, vaan se sai kuin saikin innostusta ja kannatusta. Mies on perehtynyt asiaan todelle perusteelliseti; lukenut blogeja, tutustunut faktoihin, katsonut videoita. Oon minäkin perehtynyt aiheeseen, olemme jopa keskustelleet moisesta todella paljon. Jee.
Heräsin aamulla ennen kuutta, takana kehno yö, heräilin vähän väliä. Se on tuo resu jalka joka valvottaa. Ei se tunnu tuosta tokenevan, ainakaan hetkessä. Mutta on se pikkasen parempi kuin vaikka kuukausi sitten. Mutta kun se on sohjoa sisältä, ei se tahdonvoimalla korjaannu. Sökö mikä sökö. Eli keksin koko ajan itseäni uudelleen, teen luopumistyötä. Tanssin unissani, viime yönäkin liitelin. En tiedä uskallanko enää koskaan parketille. Iso nyyhky! Portaita pääsen ylöspäin ihan kohtuudella, mutta alaspäin tekee kipeää ja tiukkaaa, en edes uskalla kunnolla, kun se sattuu niin. Mutta hitaasti ja varmasti yritän. Välillä kärsii kävellä tunnin ihan reippaasti, välillä ei viitä minuuttia länkkäsemättä. Kontalleen ei puhettakaan, polvi tuntuu että räjähtää ja luut tulee läpi. Siinä huomaa myös turvotuksen määrän. Glukosamiinia vedän, msm-rikkijauhetta mennyt pussillinen, särkylääkkeitä aivan jatkuvasti, nyt mukaan ovat tulleet myös vatsansuojalääkeet... Ärsyttää, kuohuu, polttelee ja närästää. Loputon suo. Osasta töistäni olen jo luopunut, sanoutunut irti. Lopetin jappaamisen, helpompi molemmille osapuolille, ei tarvi miettiä milloin palaan ja pystynkö. Kauhulla ajattelin avustajana pihatöitä, ei tarvita kuin pieni nikasaus ja taas olen viikon kaksi jalattomana. Eipä minusta avustajana ole moiseen. Mutta ajattelen aika aikansa kutakin. Kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu. Lastensuojeluun olen eksynyt yhä enemmän. Sillä saralla ei tänä päivänä työt lopu, valitettavasti.
On myös todella liikuttavaa, että tänäkin aamuna sain yhdeltä kehitysvamaiselta avustettavaltani viestejä, viime viikolla tuli puhelu. Kyllähän minä tekisin, mutta kun ei vaan pysty. Hiivatin korona vaikeuttaa kaikkea, kun koko se avustajuus täytyy toteuttaa jalkojen varassa, kun ei voi mihinkään mennä. Jopa sijaiseni sanoo, että ottaa jalkoihin, ja hän sijaistaa vain yhdelle minun neljästäni.
Mutta nyt alkaa laumamme kömpimään ylös, jokainen näkyy käyvän ankkatervehdyksen kautta. Teen tänään äidille ruokaa, eilen tekaisin jo ison kattilallisen kanakeittoa. Haen lisää värkkejä, kun vien kuopuksen kouluun. Siinäpä se keittiössä vierähtää muutama tunti, mutta samalla äidille valmistuu liki parin kuukauden sapuskat. Kotona voin oikaista koipeni touhumisen lomassa, tai jättää tekemättä, jos siltä tuntuu.
Tällä viikolla meillä on myös juhlaviiko, esikoinen täyttää 21 ja vanhin kissamme Väinö 11. Onhan myös äitienpäivä, saan olla mamma monellakin tapaa. Ankkaemokin.
Son moro, vai olisiko kvaak kvaak.
-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8143949270396713001.post-20448200773131318002021-03-31T11:47:00.001+03:002021-03-31T11:47:12.409+03:00HARTAUS
Pääsiäinen, sehän on harrasta aikaa. Tässä siis meikäläisen aamupäivän hartaushetki.
Luin aamulla paikkalislehden, oikeastaan todella perusteellisesti. Se käsitteli Ylivieskan uutta kirkkoa moneltakin kantilta. Kirkko vihitään käyttöön nyt pääsiäisenä, 4.4.-21.
Viisi vuotta sitten, olimme kotona. Odotimme ystävän junan saapuvan, hän tuli viettämään kanssamme pohojalaista pääsiäistä. Junassa hän oli ihmetellyt suuruudenhulluutta, kokkokin niin suuri, että loisti ja loimotti kauas.
Sellainen kokko, kirkkommehan siellä paloi. Käsittämättömän avuton olo, epätodellinen, mitään ei ollut tehtävissä. Yhä kuvottaa ne kuvat ja videot.
Toisaalta se kertoo myös yksittäisen ihmisen henkilökohtaisista ongelmista, paha olo oli mittakaavalla kirkon kokoinen. Hakiko hän apua, saiko hän apua? Tuliko hän kuulluksi, ymmärretyksi, autetuksi?
Kuinka paljon heitä/meitä onkaan, jotka tekevät jotain käsittämätöntä omista lähtökohdistaan, voidessaan niin huonosti. Voi kunpa uskallettaisiin hakea apua, avata ongelmaa ja vaatia apua, ennen kuin mittakaavat ovat tuota luokkaa. Kauhulla kuulen juttuja, aavistelen, mitä tikittäviä aikapommeja muhii (korona)huusholleissa, kun asiat kuormittuvat, kasautuvat ja lopulta kaatuvat. Tajuan tämän myös lastensuojelun perspektiivistä,
yhä useampi tarvii apua, niin perhe kuin nuori, tai ihan pikkulapsikin. Emme elä lintukodossa... ja kaikki ei myöskään ole tämän koronan syytä, mutta sen myötä moni asia on mennyt uusille ulottuvuuksille. Kohderyhmätkin ovat saattaneet muuttua, ongemat ovat jalkautuneet heille, joilla niitä ei ole ennen ollut. Heillä ei ole kokemuspohjaa, kuplia on puhjennut uusissa kohteissa.
Omaa tragediaa mekin tuolloin 5 vuotta sitten elimme, lapsemme oli päässyt kotiin muutamaa kuukautta aikaisemmin vakavasti vammautuneena. Mutta jotenkin tuossa kohtaa olimme jo voittajia, meillä oli asiat hyvin, verrattuna vaikka joulunaikaan. Hänenhän ei pitänyt joulua nähdä, mutta lapsemme näki myös pääsiäisen, vapun, juhannuksen, venetsialaiset, siskon rippiuhlat, iskän 50-vuotisjuhlat, meikäläisen Savisillan Santaran kruunajaiset. Sekä muutamat kissanristiäiset ja suvun muut kemut. Sai olla kaikissa niissä mukana, osallisena.
Hänellä oli pitkät ruskeat hiukset, joihin tykkäsimme vääntää sutturoilla kiharoita, ranskanlettejä. Voi sitä huumoria ja naurua, kuinka hän eli ja nautti monistakin asioista, oli skarppina mukana niin peleissä, keskusteluissa, televisio-ohjelmissa. Hän söi omalla suullaan, nieli, vaikka niin ei pitänyt enää koskaan olla. Hän sai olla edelleenkin kulinaristi; poroa, lohta, oliiveja, makuja, elämyksiä. Ja hän osallistui vaikka ja mihin. Vaikka hänen ei pitänyt koskaan enää ja mitään, hän näytti närhen- kalalokin ja strutsinmunat toipuessaan ja palautuessaan, niin meille kuin lääketieteelle.
Toki osittain myös meikäläisen ansiota, hulluutta ja rohkeutta, sillä tunsin lapseni. Purin lääkitykset, sillä mikään niistä ei parantanut, ollut elämän tae. Kolmio- ja tehohoidonlääkkeillä kuka vaan saadaan lamautettua, tiesittekös sitä. Kaikella toki oli aikansa ja paikkansa.
Oli aivan huippua keskustella yhden tietyn hematologin kanssa asioista, suunnitelmista, sain häneltä täyden tuen. Tasan viisi vuotta sitten muistan huippukeskustelun, kun kyseenalaistin elvytyskiellon. Siihen oli täydet perusteet ja niin moinen kielto purettiin, sen hetken faktojen pohjalta. Samoin cvk:n poistamisen perustelin, sekin tehtiin ja vapauduimme uimaan, paljuun, saunaan ja rentouteen. Sen hetkiseen normaaliuteen, uuteen elämäämme. Lääkäri kiitteli asioiden esille nostamisesta ja aiheiden käsittelystä, olimme ennakkotapaus aika monessakin asiassa. Oli myös lääkäreitä, joille en kertonut lääkkeiden vähentämisestä, koska kuulin se huokailun ja kauhistelun, mutta kaikeen opimme, puolin ja toisin. Olin varmaan leijonaemona kauhu monellekin lääkärille, väänsin asioita, vaadin ja haastoin. Kyseenalaistin ja halusin kääntää vielä sen seuraavankin kiven tai rautalangan. Onneksi lääketieteessä kuunneltiin ja näin tehtiin, aivan tappin saakka. Uskon sen edesauttaneen lapsemme jatkoajoissa useamman vuoden verran. Vetää nöyräksi, kun ajatteleekaan paljonko noilla jatkoajoilla saimme kokea ja elää täysillä.
On kuvia myös, missä hän on pyörätuolissa rantteella, polttopuita tekemässä, koirien kanssa. Tai sienimetsässä, laavulla, pihalla, lenkillä, autossa, taksissa, konserteissa, kirkossa... Arki oli mahollisimman tavallista, ei elämän tarvitse olla sirkushuveja.
Tavallaan kirkostahan minun piti, mutta vetikin muistot lapseemme. Mutta moni asia kulkee käsi kädessä, muistot, nöyryys, mittakaavat, hartaus, kiitollisuus ja se miten asioihin suhtaudumme. Uutta kirkkoa on mollattu, yhä käydään kauheaa sotaa netissä asiasta. Ei tykätä, mallista, väristä, arkkitehtuurista, rististä, nimestä, valosta, penkeistä... Mietin, moniko penkkien mollaaja on istunut niissä, jotta voi sanoa, että niissä on huono istua? Vai onko moinen vain oletus, suoralinjaisista puupenkeistä, jotka eivät justiinsa sillä hetkellä miellytä silmää. Toisaalta ei ne entisenkään kirkon penkit ihan huiput olleet istua, muistelen. Ainakin minä niistä luisuin ja pylly puutui, samoin häntäluu. Faktat ovat nyt nämä, entinen poltettiin ja tilalle rakennettiin uusi. Päätökset on tehty, yhdessä ja olemassa olevien tietojen perusteella. Päätöksiä on vain nuijittava ja tehtävä, silloin kun on tehtävä, näinhän se menee muissakin asioissa. Vaikkapa lapseni hoidon suunnittelussa ja useissa valtavissa ja rohkeissa päätöksissä. Ne tehtiin sen hetkisiin tietoihin ja tuloksiin pohjautuen. Pysyn yhä niiden takana ja olen niistä kiitollinen. Luin myös, että kirkko olikin halvempi kuin luultiin, melkoinen yllätys nykypäivänä, yleensähän moiset heittävät muutaman millin ja sen muutaman vuoden. Pääsin aikoinaan vanhan kirkon kellotapuliin. Isä sen keksi. Kuulosuojaimet ja niin me kiivettiin sinne jonossa, askel kerrallaan. Olihan se rytinää ja tuntui, kun kello heilahti ja soi, kunnon kumina. Ikimuistoinen tunne. Olen päässyt nyt uudenkin kirkon huoltokäytävän kautta metalliportaita pitkin yläikkunalle, alttarin yläpuolelle. Jälleen huimasi, jännitti, vaikkei tapuli edes heilunut kellojen lyönneistä. Olen siis päässyt käymään siinä ikkunanrei'iässä mihin tuo entinen kello on nyt upotettu. Kuinka moni muu on uuden kirkon vanhan kellonrei'iässä käynyt? Meriitti ja seikkailu sekin, ainutlaatuinen kokemus. Varmasti kiikkustuolissa kehustelen. Odotan myös kuinka valo toimii, mitä se saa aikaan kirkkosalissa. Ainakin sen hetkinen kokemukseni ennakoi valon kujeilua ja loistavaa suunnittelua. Ties vaikka porukka kokee valaistumisen...
Olen täälläkin vinkunut, kun en ole haudalle päässyt. Viikonloppuna kävin, ja edelleen menemättömyydelle on vahvat perusteet oman jalan vuoksi. Hanget ovat korkeat, upottavat, alla jäätä. Kun sinne kahlasin, polvi niksahteli ja notkahteli, sattui todella. Koko ajan jännitän, jopa ajoittain pelkään, että se niksahtaa vielä pahemmaksi, enkä sitä halua. Mutta haluan käydä kevättä viemässä, niksui vaikka kuinka, narsisseja suunnittelen vieväni. Hauta on saattanut ulopuolisista vaikuttaa talven ajan unohdetulta, mikä minua harmittaa ja sieluunkin sattuu, mutta lastani en ole unohtanut. Näinä nilikkuina kuukausina olen surussani ollut varmaan syvemmillä vesillä kuin aikoihin. Hän on ollut niin vahvasti jokaisessa päivässä ja kivuissa mukana. Olihan meillä upea, sitkeä ja rohkea lapsi. En voi muuta kuin hartaana olla ja edelleenkin ihmetellä. Niin kiitollinen hänestä, sekä monesta muustakin asiasta tässä ja nyt.
Hyvää, rohkeaa, voimauttavaa, harrasta, keltaista ja sydämellistä pääsiäistä!
"Kiitos, että osaan vaalia niitä asioita, jotka tuovat minut lähemmäksi itseäni". Tällainen viisaus osui tähän päivään kortista, ole itsellesi armollinen.-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8143949270396713001.post-6698525210252302952021-03-22T10:56:00.002+02:002021-03-22T10:56:47.795+02:00NO NIIN, MITÄPÄ NYTMistähän tämä eukko nyt keuhkoaa? Ei taida tietää itsekään.
En viihdy koneella, en tässä blogipohjassa, mutta yritän nyt jotain saada aikaiseksi. Kuinka paljon voi vaikuttaa yleisilme, se joka ei ole omaa luomista, vaan eetteriin pläjähtänyt valmis pohja. Sensuroitu, tylsä ja ankea.
Kaikesta päätellen meikäläiselle tosi paljon. Eikä mua kiinnosta pätkääkään lähteä hakemaan ja löytämään uutta pohjaa, olenhan pian 11 vuotta takonut ilman moista ongelmaa. Niin ja kirjoittaessa tekstit eivät ilmaannu eetteriin reaaliajassa, vaan viiveellä, siihen en tajua syytä, mutta seuraus on että mää vedän hermot. Elänhän ja kirjoitan tässä ja nyt, reaaliajassa!
Aurinko paistaa, kauniit ovat hanget. Eilen oli todella sakea lumipyry heti aamusta. Ei ole keväät veljeksiä, vuosi sitten oli jo narsissit tyhjällä hautausmaalla, kivet olivat näkyvissä ja lumet sulanneet.
En edelleenkään pääse haudalle, olen saanut kuulla, ettei minun koivellani ole asiaa. Lunta siellä on ihan kahalata saakka, polkuja ei. Parempi vaan poltella kynttilöitä kotona, mutta onhan tämä vaikeaa.
Lapsemme on ollut pois luotamme neljä ja puoli vuotta, yhden päivän. Suhteellisen pitkän aikaa verrattuna eiliseen, mutta lyhyen aikaa verrattuna ihmisikään. Ihan mihin vertaa, mutta ikävä on. On ja pysyy.
Viime viikolla sain näyttelypyynnön, suhteellisen nopeana ihmisenä ripustin taulut jo seuraavana päivänä. Jostain noita uusiakin tauluja aina kehkeytyy. Ai että moinen tuntuu hyvältä, inspiroi ihtiäkin. Parin taulun kohdalla emmin, en ole niihin itse tyytyväinen, ajattelin jättää ne jopa kotiin odottamaan parempaa hetkeä, hautumaan tai kohtaamaan aggression. Jostain syystä, juuri niihin kahteen ensimmäinen katsoja kiintyi, ne puhuttelivat häntä eniten. On tämä ennenkin nähty, itse ei osaa määrittää mikä kiehtoo katsojaa. Mikä on toisaalta hyväkin, saa itse hämmästyä myös.
Samoin edellisellä viikolla, kun maalasin, jaoin kuvia sosisaalisenmedian kautta, kaksi taulua ostetiin ns märkänä ja kolmas tilaus tuli aikaisemmasta maalauksesta. Se jaksaa hämmentää,
tuntuu aina yhtä yllätävältä. Siis se tuntuu ihmismielelle hyvältä, kun aina silloin tällöin tulee kyseenalaistaneeksi omia huuhailujaan. Kyseenalaistajia riittää myös itseni ulkopuolelta, luuletko jonku tytkkäävän tai miten kehtaat pyytää rahaakin? Ja ainahan saan huuhailukulujani katettua moisilla, sillä jostain syystä uusia vermeitä aina ilmantuu kaappeihin ja kasseihin. On erilaisia maaleja, suteja, pohjia, musteita, hileitä, väriliituja...
Jalka on edelleen pois pelistä, mutta se ei ole ollenkaan yllättävää. Olihan se pysäyttävä isku päin näköä, kun kirurgi näytti magneettikuvani kuva kerrallaan, uusista kuvakulmista.
Ei ole ihme, jos ja kun olen kipeä. Sanotaanko näin, ettei polvestani juuri ehjää luupintaa näy, se on sellaista valkoista söheröä, murskaa ja solsketta. Sieltä ja niillä ne kivut ja sätkyt selittyy.
Kirurgin kirkkaansisniset silmät olivat viisaat ja tietävät, jopa myötätuntoisen lempeät, maskin takana. Hän tiesi just mistä olen kipeä ja millä tavalla, ei tarvinnut itse kertoa.
Pistettiin piikkejä ja toivottiin parasta. Kornia tässä hommassa on taas se, että kirurgi ei saa kirjoittaa sairaslomaa, vaan se on haettava erikseen omasta työterveydestä tai terveyskekuksesta.
Joihin periaattessa kumpaankaan minua ei otettaisi vastaan, en taho saada aikoja kummallekaan sektorille, kun en tavallaan kuulu kumpaankaan. No, aikani kun jankutin, pääsin viikon sisällä työterveyslääkärille,
vaikken kuulemma olisi sinne kuulunut. Hän määräsi toukokuulle saakka saikkua, yllätyksekseni, onneksi. Toivotti jopa tsemppiä. Mutta sitten on tämä Kela, sieltä en ole puolen vuoden aikana saanut senttiäkään,
jännänä odotan milloin tämä paatti hörppää nesteet sisään. Hörppääkö keulasta vai perästä? Eli en oikeasti ole kyennyt töihin kivuiltani, mutta korvaavaa työtä kuuluisi tammikuun päätöksen mukaan tehdä.
Nyt kivut ovat hieman hellittäneet, vedän mm msm-jauhetta, se on semmoinen rikkivalmiste, joilla resut hevosetkin saadaan liikkeelle. Syön mustikoita, selleriä, puolukoita.
Jumppaan, vedän lääkkeitä kipuun, yritän olla koivelle armollinen.
Leposärky on se pahin, sitkein ja v-mäisin. Öisin kun käännän kylkeä, polvet hipaisevat toisiinsa, tuntuu kuin resu lumpio tulisi terävänä piikkinä nahan läpi. Tämähän tietty juurikin luisevien ihmisten onglma, sarkasmin kautta aateltuna. Pitkin yötä siinä ja sätkyillen, polvien välissä pitää olla tyynyt. Hämärästi muistuu mieleen raskausajat, silloinkin tyyny oli tärkeä. Vaiva se on pienikin vaiva.
Mutta koen asioideni olevan hyvin, meillä on asiat hyvin. Olen suunnattoman kiitollinen monesta asiasta. Myös siitä, että olen kyennyt olemaan apuna muille, nyt kun olen ns joutilas. Apua on monenlaista, voin saada apua tekstareiden ja suhteiden kautta junailtua, ihan olemalla läsnä ja aukomalla aivoituksiani. On huikeaa huomata, kuinka asiat loksahtelevat, kun niihn tarttuu. Konkreettisesti kahdelle nuorelle on järjestynyt töitä kesäksi, yhdelle perheelle olen junaillut jeesiä, lähettänyt toipilaalle vanhukselle ruoka-annoksia valmiina. Sitten on ollut äitin asioissa hieman ruuhkaa, mutta onnekseni joutilaana olen kyennyt hoitamaan, jonotteleman sen tunnin tuosta vaan ja seuraavana päivänä sen pari tuntia. Jännää on ollut tajuta taas kuinka yhteiskunta on sulkeutunut. Edes rikoilmoitusta ei voi tehdä tiistaina tai torstaina, sillä silloinhan ei kaiken järjen mukaan tehdä rikoksia. Ja kuinka sattuikaan moinen rötös sattui juuri torstaille. Sähköinen versio ei onnistunut, oli häiriö, sekin oli sattuma. Vakuutusyhtiöön oli 100 puhelun jono, jälleen ennakkotapauksien ennakkotapaus. Mutta sitten sain välitettyä kissanpentuja, olin siinäkin välikädenvälikäsi. Mutta ehkä se onnistui, viestikapulan heitin nyt yhdelle hoitolapselleni, joka oli hommassa mukana. Voi sitä homman tärkeyttä, kun sai olla mukana, kuulin innon lankoja pitkin. Vai tuleeko se kännykässä lankoja pitkin, eipä taida tulla. Mutta kuitenkin.
Nyt minulla on monta ajatusta, ennen seuraava ajatusta. Jospa johonkin niistä tartun. On se hirmunen vilinä, kun noita ajatuksia tulee ja menee, sitten jokin ulkopuolinen asia, häiriö, puhelu, tms, sotkee oman ajatusleikin. Sitten keksin uuden ajatuksen, suorastaan aivoituksen. Kunnes huomaan päivän menneen taas ilman alkuperäiseen ajatukseen päätymistä, ihan vain häiriötekijöiden häiriöihin sekaantuessa. Mutta nyt on nyt, keskityn. No niin, mitäpä nyt...!? Kaiken järjen mukaan minun pitää keksiä itseni jälleen uudestaan, noin niinkuin työnkin puitteissa. Mutta en ehi siihen nyt keskittymään, on muita ajatuksia. Kait mää sen kekin tässä muiden asioiden seassa. Ei siis paniikkia. Plups vaan joku aamu olen itseni uudelleen keksinyt, luottamus on vahva. On huikeaa olla jopa tyhmänrohkea ja kiitollinen, tästäkin kaikesta. Nyt aurinkoa viikkoosi!
Mainos:
Varma keväänmerkki on näyttelypyynnöt🎨
Niistähän vallan innostuu.😅
Samalla sain verkkosivunikin
tiinapiippoart.wixsite.com/tiinapiippo
pitkän pitkästä aikaa päivitettyä.
Käyppä kurkkaamassa.
Maalis-huhtikuun ajan siis
KÄDENJÄLKIÄ
Kievarila Kissankellossa
Kievarilan kahvila on toistaiseksi kiinni
(korona😷), mutta seiniltä löytyy tauluja ja Vaatekammarista kevään uutuuksia, niin ja onhan ne elikotkin pihalla.
Tsekkaa aukioloajat Kievarila Kissankello.
Nautitaan keväästä☀️ ja revitään ilo irti kaikesta mahdollisesta💛
-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8143949270396713001.post-39942470765509321922021-02-26T13:41:00.001+02:002021-02-26T13:41:33.165+02:00PIKAVIRRETMeinasin otsikoida valitusvirret, mutta enpä otsikoinut.
Meinasin otsikoida pikaiset, mutta enpä otsikoinut.
Eetteriin tupsahti siis omintakeinen otsake, pikavirret, toivottavasti se sisältää muutakin kuin valitusta.
- Vedän ihan -ranskalaisilla- kuulumisiani. Jokainen saa sitten mielessän päättää meneekö valituksen piikkiin, vai realismin, vai onko moiselle jokin ihan oma piikki olemassa. Kuka tietää, tietääkö kukaan tai tarviiko edes tietää...
- Hankin "ole itsellesi armollinen"-kortit, häjissäni aattelin, josko ne ajatuksiini vaikuttaisivat. Nooh, tuhahdellen niitä aina silloin tällöin nostelen.
Sisälläni kuohuu, ai noinko pitäisi muka ajatella, hah, no enpä ajattele tai sitten ajattelen vain vähäsen. Tai noinko huonosti minulla meneekään, kun ei ajatteluta.
Tänään viisautena nousi "Luota polkuusi, sinun ei tarvitse nähdä yhtään pidemmälle kuin missä olet". Sehän osui ja upposi, ovatpa hyvät kortit.
Näistähän voisi ottaa opikseen, ajatella, mitä ne tarkoittavat. Ihan itsekin positiivisesti yllätyin, eukolla on ajatusmaailma värähtänyt himpun positiiviselle!
- Tänäänkin paistaa kevätaurinko, lunta on valtavasti. Talvi on kerrassaan upea, lähinnä sisältä tai autosta katsottuna. Mielettömiä sinisiä hetkiä, puhtautta, talventaikaa, myös kunnon pakkasia. Myös elikoidemme karvanlähtö on keväästä enteilevä. Näkisittepä äsken ripustamieni pyykkien irtokarvamäärät. Voi kauhia, rukkaset joku näpsäkkä niistä tekisi!
- Kelahan lopulta päätti, etten ole oikeutettu sairaslomakorvauksiin, joita olen marraskuulta saakka odottanut. Voin tehdä korvaavaa työtä.
Noh, onneksi on korvaavaa työtä, pakkohan on tehdä, jottei muut ongelmat seuraa perästä. Sillä ilman tuloja, säännöllisiä, ei paattimme kellu.
Jännä yhtälö. Kun on kiinteät menot, se vaatii suhteellisen säännölliset tulot. Ja jos en kykene tekemään työtä, joilla nämä säännölliset tuloni kuittaan, niin mitä sitten. Ratkaisukeskeisyys ja monityö on päivän sana, sisuunnuin ja keksin ratkaisun, pakko.
Joskin Kelan päätös ihmetyttää, noh, siinäpä ihmettelen, en kuitenkaan voi jäädä makaamaan ihmetykseen.
- Onnekseni saan tehdä keikkahommaa lastensuojelussa. Nyt olen päätynyt tekemään yövuoroja. Ihan siitäkin syystä, että yövuoroissa saan olla pääsääntöisesti sisätyössä, omaan tahtiin liikkua, ja kun valvon joka tapauksessa kipujeni vuoksi öitä, nyt saan siitä myös korvauksen. Eikös tämä ole huippudiili! Joskin sisäinen kello on aivan sekaisin. Samoin tilapäinen perhetyö erityislapsiperheissä; perheille riittää, jos käyn liikuntakyvyttömänä pelaamassa, valvomassa, olemassa läsnä, ottamassa kopin muutamaksi tunniksi, jotta vanhemmat saavat hetken itselleen. Tiedän sen pienenkin hetken tarpeellisuuden perheen jaksamisessa. Uskon myös näiden asioiden pitävän minut järjissäni, sillä en viihdy paikoillani, enkä pysty edes olemaan paikoillani. Minä en ole herttainen koti-ihminen, noin niinkuin tiivistettynä.
- Kivut, nuo ihanat sähköiset muistuttajat. Niitähän riittää, ne ovat muuttaneet muotoaan, tapaansa ilmetä. Olen jopa kuumepikin ja horkan vuoksi päätynyt päivystykseen. Polvi punkteerattiin, tehtiin viljelyt. Päivystäjä oli jo hädissään minua laittamassa Ouluun, mutta polven erite oli ns normaalia, joten eikö kotiin, uutta nappia kipuihin ja kärvistelyjä sietäen. Kipulääkkeitä siis menee, joka ainoa päivä, säännöllisesti, pitkävaikutteisina ja välillä opiaatteja. Mömmöt tuntuu kehossa, suolissa, mielessä, olemuksessa, tajunnassa, osittain myös kivuissa, ehkä pientä helpotusta, mutta en ole kivuton. Hermosärky tekee hermoksi.
- Jalan liikkuvuus on parempi, saan koukkuun, voin ajaa kuntopyörää. Mutta en kykene ulos, pienikin liukastuminen tai lumikokkare, hangesta puhumattakaan saa aikaan valtavan kipusätkyn ja kirvelyn. Välillä oon märissyt pihalla, kun sattuu niin. En pääse haudalle, en edes uskalla yrittää. Kinoksittain lunta, paikoitellen lingottuja polkuja, joiden alla löysää lunta. Pari kertaa kuukauden aikana, liian vähän minulle, muutta en uskalla, enkä saa useinkaan kaveria uskaltaakseni. Polttelen kynttilöitä kuvan vieressä urakalla. Kaikkeen se kipu vaikuttaakin.
- Jokijäällä on trafiikkia, myös lingottuja jääteitä, latuja. Sinne kun pääsisi, mutta en uskalla kahlata ja jyrkästä rannasta yrittää. En pian pääse pois, kun kipu yllättää. Kipu kun yllättää, jalka menee toimintakyvyttömäksi, se lamauttaa täysin. Kaupassa jos käyn, pakko olla kärryt, jos näin käy, muuten en pääsisi mihinkään.
Mutta eipä minulla ole juuri tarvetta kauppoihin.
- Ensi viikolla on uusi aika kirurgille, päivystäjä silloin laittoi kontrolliajan vetämään. Odotan kyllä pääseväni, jos jotain on pielessä, korjaussarjaa ja vähän äkkiä.
- Vakuutusyhtiö päättikin nyt, ettei kyse olekaan tapaturmasta, vaan normaalista ikääntymisestä. Ensin meni täysin tapaturman piikkiin. En ole oikeutettu mihinkään sairaskulukorvauksiin. Eli ikääntyminen voi hypätä suit sait sukkelaan alpakanmuodossa takaapäin. En jaksa edes v..uuntua, olen sarkastisen huvittunut. Mutta tämähän oli odotettavissa, aina löytyy jokin alpakanmentävä reikä, jolla vakuutusyhtiö vastuunsa ohittaa. Kiva siis olla vakuutuksenottaja ja -maksaja. Miten pitikin just mun kohalla, tämäkin. Heko heko!
- Lähipiirissä on paljon liikehdintää, isojen asioiden äärellä. Kauhua, pelkoa, surua, menetystä, onnea, ihania yllätyksiä, ratkaisuja ja iloja. Myös tämä korona-hässäkkä ilmenee monella saralla. Onnen- ja kauhunkyyneleitä, kaikkea on virrannut. Olen suunnattoman kiitollinen, kun saan olla henkilö, jolle kerrotaan, saan elää mukana, minulle uskalletaan jakaa asioita. Uskalletaan puhua vaikeastakin asioista.
- Myös lastensuojelussa, tekemässäni (yö)työssä, kohteena psyykkisesti oirehtivat nuoret, olen kyennyt olemaan heille se luotettava aikuinen. Varmaan semmoinen ärsyttävä äiti-hahmo, mutta ihan sama, jos sillä roolilla saan luottamuksen. Saan hyvää palautetta nuorilta ja muilta ohjaajilta kyvystäni olla läsnä, kuunnella ja saada nuorten luottamus. Se on itselle todella tärkeää kuultavaa, että omalla maalaisjärjellä kykenee handlaamaan ja saamaan moista aikaiseksi. On voimauttavaa, kun menen yöhön ja nuori sanoo, että on kiva kun tulen. Vaikkakin suurimman osan yöstä nuori nukkuu, niin siitä huolimatta.
- Itkuviikkoni, perinteinen helmikuun puolivälin sellainen oli ja meni. Ainoa tuplamme täytti 18, mielettömän hieno asia. Samaan aikaan konkertisoituu todellisuus tuplana olemisen yksinäisyydestä. Valonlapsemme olisi myös 18, ellei olisi Valonlapsemme. Kuinka suuri on/olisi erilaisuus tällä hetkellä tuplien välillä. Mikäli Valonlapsemme olisi saanut elää, mutta olisi siinä kunnossa täysin autettavana kuin mitä aivovaurion myötä viimeinen vuosi hänellä oli, kuinka hän sen kokisi täysi-ikäisyyden. Meidän itsenäinen, vahva ja voimakastahtoinen, nykyisyys olisi hänelle kohtuutonta. Olen siis edelleenkin kuolemalle kiitollinen, se oli hänen parhaakseen. Vaikka ikävä on ollut aivan uusilla leveleillä jälleen.
- Eli lyhyesti, minulla on yhä, kova ikävä lastani. Vaikka viisaat sanovat, että pitäsi olla jo parantunut ikävästä ja surusta. No, ei siihen ole korjaussarjaa, tämä on ja tulee olemaan ikuisesti osani. Käsittääkseni kykenen sen kanssa myös elämään, se ei ole minua lamauttanut, vaan avannut myös uusia ovia. Kiitollinen olen siis paljosta.
- Itkuviikkooni kuuluu myös vanhojentanssit, jotka piti tanssia, mutta ei tanssittukaan. On epäreilua, että tällainenkin tärkeä asia nuorten elämässä siirtyy tai laimenee. Ainoa tuplamme olisi niin tanssinsa ansainnut. Mutta jospa keväällä edes jonkilaiset tanssit saavat.
- Kansainvälinen lastensyövän päivä 15. helmikuuta. Se on jälleen päivämäärä itkuviikollani, joka iskeytyy päin näköä tajuntaan. Myös se, että yhä joka viides syöpään sairastunut lapsi kuolee. Valonlapsemme oli se joka viides, kuinkas sattuikaan. Eli lapsemme aikajanalla 10 vuotta, sairaalakavereista pystyn tuosta vain sen parikymmentä menetettyä nimeämään, se on valtava määrä. Onnekseni kykenen samalla aikajanalla sen liki sata onnellisempaa tarinaa muistamaan ja tajuamaan, lääketiede tekee huippuosaamisellaan paljon hyvää. Mutta faktat ovat yhä karut tajuttavaksi.
- Itkuviikolle saattuu myös ystävänpäivä. Sekin on yllättävän rankka päivä tiedostettavaksi. Kuka on, kuka ei. Kuinka ihmissuhteet ovat muuttuneet, miksi? Olenko itse tarpeeksi? Viime viikkoihin on kuulunut muutamia huippukohtaamisia, hetkiä ja tapaamisia. Uusia ihmisiä elämäämme ujuttautuu, rohkeasti. Ystävyydestä ja ihmisistä jotka ovat pysyneet rinnalla, saan olla myös kiitollinen.
- Myös syöpälähipiirissä tapahtuu jatkuvasti, nämä surulliset myöhäisvaikutukset, nyt niitä alkaa ilmenemään sairaalakavereilla. Myös ja yhä perheillä, mitkä ovat perheiden myöhäisvaikutukset, se onkin laaja sektori. Ja Valonlapsellammehan ehti jo jotain kantasolusiirtojen myöhäisvaikutuksia ilmetä, mitä kaikkea olisikaan ollut tiedossa, jos kerran syöpähoidoillakin, mitä olisi ollut tulevaisuus kantasolusiirtojen jälkeen. Onneksi syöpää hoidettaessa ei näistä tiedetä, eikä kerrota tarpeeksi, sehän pelottaisi pian tulevaisuudessa. Ja on tärkeää, että käydään syövän kimppuun täysillä, jotta se saadaan nujerrettua.
- Kukat, olen muutaman joutunut heittämään menemään, kun ne vain kuolivat. Mikä harmittaa ja hävettää, florsistiikan ammattilainen, eikä voi mitään. Mutta eiväthän muutkaan huippuammattilaiset kukene kaikkia hengissä pitämään, joten armollisuutta itselleni kukkien suhteen. Ne ovat vain kukkia.
Sitten olen salakavalasti muutaman uuden jo ujuttanut huusholliimme. Viime viikolla vaihdoin multia, istuttelin ja huolsin kukkasemme. Joissakin ruukuissa alakaa näkyä jo keväänmerkkejä, uusia silmuja ja heräämistä.
- Hiukseni ovat kasvaneet, ne ovat jo olalta toiselle heitettävissä. Hyvää niskajumppaa, nakella tukkaa. Minulla on suhteellisen usein myös ranskanletti, jolloin saan kiharat yön aikana. Viime viikolla kyykin tuossa kukkieni parissa ranskanletissäni ja juutuin piikkilankajalkalamppuun letistäni kiinni. Aivan uusi kokemus moinen. Olinhan taitolaji päästä irti lampusta. Viime viikolla siirsin myös jakauksen paikkaa, sain kuulla, että minulla on uudet hiukset. Kyllä elämä oon mielnkiintoista ja moniulotteista, nytkin minulla on hiukset sutturalla kiinni, milloin viimeksi.
- Eilen sain yllättävältä sektorilta ja taholta puhelinsoiton ja mielenkiintoisia tarjouksia ja kyselyjä. Kylläpäs lämmitti romutettua itsetuntoani ja tekee hyvää kuulla palautetta. Tämä saattoi olla myös positiivisten asioiden lumipalloefekti lähipiirille, ainakin eilen sain kuulla jo riemukiljahduksia nuorten kaveripiiristä. Sanottakoon näin, että ei todellakaan ole meiltä pois, jos voi auttaa muita.
- Tyttömme, olen niin kauhean ylpeä heistä. Minkä kauhean prässin he ovat joutuneet käymään ja elämään, siitä huolimatta koen heidän asioiden olevan todella hyvin.
Tulevaisuudelle on tavotteita, selkeitä suunnitelmia, opiskelut luistaa, lahjakkuuksia löytyy ja töitä riittää. Ei ole peli- eikä päihdeongelmia, on ystäviä ja he tietävät mitä haluavat. Jokainen on myös erillinen ja ihana oma persoonansa, ei mitään massatypyjä. Rohkeita ja ihania, niin ja kauniita! Samoin Ukkokullalla töitä riittää, mikä ei nykytilanteessa ole itsestään selviö. Aihan käsittämättömän kiitollinen saan olla, käsittämättömän monesta asiasta!
- Nyt mietin mille alan, jos alan. Ruokaa suunnittelen, pyykit pesin, elikot palvelin, kohta haen kuopuksen vanhojentanssitreeneistä. Nostin uuden kortin: "Anna minulle herkkyyttä kuulla itseäni." Siinäpä se motto loppuviikoksi.
-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com0