TAAS TYHJÄÄ

Kyllä ihminen on kaiketi sanoista tyhjiin pumpattu, jos taas tekee mieli antaa otsakkeeksi taas tyhjää. Mutta annoin taas ja tyhjää.

Siinä mielessä tyhjää, että minua alkoi kirjoitatuttaa nyt, ehkä noin neljänkymmenen minuutin ajan, mutta en tiennyt sitä herätessäni. Oikeastaan aamua ja kirjoitusintoa ruokittiin kaikella turhalla, kiukulla, naukumisella, sättimisellä ja paukkeella. Kaikkihan tietenkin johtuu siitä, että on pakkasta, jonka yleensä vanhemmat, varsinkin äiti aiheuttaa. Paukkuva ja kireä pakkanen kiristää automaattisesti teinilauman tunnelmat. Toki osasyynä on myös eilen loppunut joululoma, kun koulu kiristää myös. Ei mikään tyhjäntoimittaja tämä äiti, kun hallitsee koulun alkamiset ja pakkasenkin. Kaiken kukkuraksi isä lapsensa autolla kouluun vei, mutta sekin kiristi.

Olen positiivisella tavalla hämilläni, kulunut viikko ja alkanut vuosi on ollut aika napakka. Laskin meillä olleen kymmenen yövierasta, lukuisina eri öinä ja eri ihmisinä. Sitten päivävieraita on ollut myös paljon, juuri passelilla tahdilla, virtauksella ja vuorotellen. Olen myös itseni löytänyt kyläilemästä ja yllättävistä paikoista, samoin puhelimitse olen laajasti saanut yhteydenottoja. Minusta tuntuu huikean hienolta, emme ole yksin, meitä ei ole jätetty yksin. Ennen kaikkea meille uskalletaan ja voidaan tulla, kaikesta huolimatta, lapsemme menetyksestä huolimatta. Yhä useammin meillä pyörii myös koulukavereita, sillä nyt meille voi tulla, kun ei ole aina jonkin sortin eristystä tai rumbaa meneillään. Sitä nuoret tarvitsevat ja olen otettu moisista teinilaumoista. Sunnuntaina laskin kattavani kahdelletoista ruokailijalle lautaset, osa ei kuitenkaan syönyt, mutta tarjolla oli. Yksi äiti huolehti minun pyykkivuorista. Eiväthän ne vuoret minulle kasaannu, tytöt huolehtivat itse, petit ja pyykit, tarjottavat ja tiskit. Mikä parasta, jos on kavereita tulossa, imuriin ja pölyhuiskaankin tartutaan itse ja tehokkaasti. Minä pääsen siis helpommalla. Kun kavereita on, ei kukaan myöskään tappele, kiukkua tai ammu sanallisesti kovilla. Elämämme on vieraiden aikana leppoisaa ja tirskuvan kivaa, vähemmän kireää. Sitähän minä juuri kaipaan…

Yksi ystävä ajeli junalla meille päiväkylään satoja kilometrejä. Työkaverilleen hän oli junassa kertonut mihin on matkalla ja mitä on tuliaisina, oli kuulemma hämmennystä aiheuttanut. Voitko tuosta vain tavallaan tuntemattomaan (suru)kotiin mennä ja viedä sen sata värikästä nappia tuliaisina… Olemme edellisen blogin myötä tutustuneet, muutaman kerran nähneet. Surunappikeskustelunkin olemme syksyn mittaan käyneet, minkä värinen on olisi meidän perheen surunappi. Olemme siihen tulokseen tulleet, että surunappimmekin on värikäs, niin kuin meidän surummekin. Nyt meillä on iso lasikupillinen kaiken kokoisia ja värisiä surunappeja pöydällä. Hieno tuliainen, upposi minuun ihan täysin. Hengästyttävän päivän päätteeksi kysyin häneltä, mitä mieltä hän on minusta ja teksteistäni nyt, olenko ymmärrettävästi tulkinnut ja kirjoittanut. Hän tunnistaa minut ja tapani edelleenkin, olen itseni, kaikesta huolimatta. Niin kuin olen kirjoittanut, tunteet vaihtelevat nopeasti ja olen herkillä, mutta en ole lamaantunut tai jatkuvassa alhossa. Vaikka koen ikävää joka siunatun päivä, välillä kouristuksiin astikin, elämä jatkuu ja tulevaisuutta kohti menemme. On tärkeää kuulla välillä hiukan ulkopuolisemman ihmisen mielipide asiasta, sillä lähipiirihän velloo samoissa fiiliksissä, samoilla surun ja ikävän aalloilla.

Pakkanen on yhä kireä, minä en. Uskon aikani tulleen täyteen koneella tälle aamulle. Teki hyvää hetkeksi istahtaa, sillä kireys jäi ilmaan pyörimään ja siihen olisi ollut helppo singahtaa mukaan kun tytöt kouluun lähtivät. Onneksi minulla oli tilaisuus istua alas ja moiset henkiset kireydet saada tasoitettua, sillä on kivempi olla kun ei kiristä. Toivon kireän paukkupakkasen nujertavan edes osan vellovista pöpökannoista. Ulkona on upeaa, talvi ja luonto antavat parastaan, tulkoon kaikkea muuta kuin tyhjä päivä.