TYHJÄ

Oma oloni kohisee tyhjyyttä, niin on tämä vuosikin vielä tyhjä. Arvatenkin on aamu, on sunnuntai 1.1.2017. Aikaisemmin kirjoittamaton aikalaskurin määre, huomenna jo eilinen, entinen.

Olohuoneen lattialla on siskonpeti, viisi lasta ja lemmikit. Minun vuoteni vaihtui uniharson jo hapuillessa, keinutellen mukaansa. Kuulin lasten tulevan paljusta ja siinä he hihkuivat, ”viittä vaille ensi vuosi” ja kas kummaa minuthan uni sieppasi jo ennen sitä hihkuttua ensi vuotta. Hyvät unenlahjani on ja pysyy, hyvä niin.

Joka vuosi tässä uuden vuoden tyhjässä tilassa minulla on tapana tehdä inventaario, tsekata mitä tuli tehtyä ja mikä olisi saanut jäädä tekemättä. Plussat ja miinukset, ikävät ja vähemmän ikävät asiat. Mitä kaikkea sitä ihminen aina rajalla kelaileekaan? Toki rajalla, sillä tunnen olevani lähestulkoon päivittäin. Kumman puolen valitsen. Toivon vai epätoivon, jaksamisen vai jaksamattomuuden, ilon vai surun, todellisuuden vai epätodellisuuden, pakokauhun vai tyyneyden, vihan vai kiitollisuuden, katkeruuden vai hyväksynnän. En tiedä onko muiden elämässä näin jokapäiväistä ja selkeää kamppailua, mutta näissä tunnelmissa harvan se päiväni aloitan, terällä keikun. Teen valintani, toki saattaa olla päiviä jolloin huomaan, aamun valinnasta huolimatta, loikanneeni rajan toiselle puolelle, siinä olen yllättävän notkeahko ja nopealiikkeinen myös. Kun ärsykkeet osuvat kohdalleen, avot’sii löytyy viha, katkeruus, raivo, kiittämättömyys, kapina…

Jälleen vertaan uutta alkanutta vuotta tyhjään valkoiseen taulupohjaan. Kun tartun maaleihin, minkä tunnelman ja vaikutelman valitsen. Tai minun tapauksessani sehän on maalit ja tunnelmat, jotka minut valitsevat. Minä vain tunnelmien välikätenä heilun niiden maalien kanssa. Liian harmoninen tai yhden värin työ on jopa tylsä. Kun siihen lisätään edes ripaus kontrasteja, vastavärejä tai muuta särmää, harmoniakin korostuu. Sama on taas toisinkin päin, liiallisten kontrastien kanssa sokeutuu, se vaatii jonkin tasoittavan elementin tai värin tehokeinona.

Elämä, se on mielestäni myös sopusointujen ja erilaisten asioiden kautta haettua jotakuinkin miellyttävää ja siedettävää kokonaisuutta. Minun tapauksessani en havittele edes harmoniaa, kunhan on siedettävää. Jollakin tavalla, edes jostakin kohtaa tasapainoista, tyyntä. Odotan niin, että elämäni laskeutuisi edes joskus, vuonna tuleva pipo ja karvalakki, siedettäviin mittasuhteisiin. En mielestäni havittele kuuta, en liikoja, kunhan olisi siedettävää, paikoin jopa tylsääkin. Toivon hartaasti viime vuoden olleenkin pohjakosketuksen, myös sitä edellisen vuoden olimme jo syvällä. Kun menettää lapsensa, voiko sen syvempää ja pahempaa pohjakosketusta vanhempana kokea. Ei äkkiseltään tule mieleen. Toki lukuisina uusina vuosina viimeisien kuuden vuoden aikana se on ollut tulevan vuoden suurin pelko, menettämisen pelko. Oli vapauttavaa eilen kelailla asiaa, nyt elämästä puuttuu se iso ja valtavan kuormittava tekijä, kroonistunut pelko. Se on jopa hämmentävän vapauttava olotila, paikoin jopa syyllinenkin, sillä elämä saattaa antaa häivähdyksen jo keveämmästä ajanjaksosta. Enkä usko sen noin vain tulevan, kunhan se hiipisi edes pikkasen lähemmäksi, pelottomampi arki. Jolloin ei joka ainoa päivä tarvitsisi tehdä niin tietoisia valintoja ja kamppailla jopa itsensä kanssa. Vaan valinnat olisivat enemmänkin jo sisäsyntyisiä, se terävä terä ei olisi joka päivä jalkojen alla.

Joitakin asioita tiedän jo tästä tulevasta vuodesta, tekee mieli sanoa asioita joita pitäisi tehdä. Mutta kun nappaa tuon surullisen kuuluisan, paljon viljellyn isi- päätteen pois, niin sehän tarkoittaa että nyt oikeasti pitää tehdä, enää ei auta jappasu. Tavoitteena ja monen osatekijän summana on muuttaa minun lapsuuskotiini. Meillä oli sinne jo olemassa olevat hyvät vammaispuolen remonttisuunnitelmat, joita me emme nyt tarvitsekaan. Mutta muuton tarvitsemme yhä. Olen muuttamiseen valmis, henkisesti kypsä. Mutta en ole ollut vielä valmis siihen myyntiprojektiin. Sehän tietenkin on typerää tässä yhtälössä, kun pitäisi myydä, jotta voi muuttaa. Tällä hetkellä olen yrittänyt kuumeisesti palauttaa ja pitää kynsin ja hampain kiinni itsemääräämisoikeudesta omassa elämässämme. Koota sitä ja omaa itseäni pala palalta takaisin tai löytää uudelleen edes jollakin määriteltävällä tavalla. Olen mielestäni ollut aina todella tarkka omasta tilasta, sen tarvitsen. Kun ihminen tulee liki, minulla on tietty selkeä raja, milloin mennään mukavuusasteessa sentinkin yli. Vaikkapa oppilaat, työntekijät, tanssikaverit, saati tuntemattomammat. Olen myös liiankin tarkka henkilökemioiden suhteen, nykyään suunnattoman mustavalkoinen. En jauha, halua tai jaksa edes yrittää liiba laabaa, sen pitää olla aitoa, mielellään luomua. Se tekee minulle ystävyyden ja henkilökemian ”ostopäätöksen”. Kuuden vuoden ajan olen joutunut omasta tilastani luopumaan, sairaaloissa ja omaishoitajana. Muualta on määritelty ja määrätty missä olen, nimettömänä ja määrittelemättömänä persoonana olen heilunut. Luojan kiitos minulle määrittyi kuitenkin omaishoitaja identiteetti ja jopa omaa etunimeäni sairaaloissa käytettiin. Siihen meni kolmisen vuotta, mutta se tuntui suunnattoman hyvältä. Olla sentään joskus itsensä niminen, eikä pelkästään nimetön äiti. Viime vuosilta iso kiitos siitä, että saimme olla sairaalassa omia itseämme, ymmärrettyjä, kuunneltuja ja luotettuja, vaikka kulissit olivat laitosmaiset ympärillä. Sen mahdollisti luontevat ja selkeät pelisäännöt, reilu peli henkilökunnan kanssa. Ainakin minä sitä tarvitsen, reilua ja inhimillistä vastavuoroisuutta.

Viimeinen vuosi rankassa tilanteessa kotona, vei perheemme ja oman itsemääräämisoikeuden lukuisilta kanteilta. Tavallaan sitä minulle tärkeää asiaa veisteltiin joka puolelta siivu kerrallaan. Oli päästettävä kotiin lukuisia ihmisiä, vaikka ei olisi halunnut tai henkilökemiat tökkäilivät. Mutta se mahdollisti meille myös kotona olemisen ja pärjäämisen. Sekin oli oma valinta, laitos vai koti. Mutta kuinka vaikeaa oli myös omassa kodissa siivu kerrallaan luopua siitä, kun aikaisempina vuosina kotona tätä asiaa nimenomaan kävin tankkaamassa, sain voimaantua olemalla edes rippeitä siitä mitä olin joskus ollut. Haeskella minuuttani, edes päivän silloin ja toisen tällöin. En tiedä kuinka moni selitystäni ymmärtää, mutta yritän yhä selittää. Eli nyt kun laitamme kotiamme myyntiin, sehän tarkoittaa sitä, että meille tulee toivottavasti sankoin joukoin ostajaehdokkaita ja löydämme uudet asukkaat.  Sehän siinä on idea, eikös vain. Mutta antaa oma elämä sen pinnat ja konkreettisuus, niin kuin tapetit, lattiat ja kaakelit, huonekaluineen muiden arvosteltavaksi ja tutkittavaksi. Kodissamme on valtava määrä myös meitä, se ei ole pelkkää pintaa.  Kun ne ovat omaa persoonaa kuvastaviakin henkilökohtaisia elementtejä. Tämä on oma tärkeä tila, kun oman tilan määrittäminen ja tarve on tällä hetkellä valtava, ei jotenkin millään halua sitä sorkittavan tai puhkottavan. Sitten pitää taas alkaa moisen tilan uudelleen kokoaminen, oman tilan kasvattaminen. Tällä hetkellä koen, että olemme aika herkillä, siihen ei enää turhia asioita halua ottaa taakaksi. Toivon hartaasti, että ostaja löytyy luontevasti, helposti ja hyvällä fiiliksellä. Hyvällä makuyhdistelmällä ja harmonialla. Se korttipeli olisi nopea ja kiva, eikä sellainen kuin viimeisen kuusi vuotta, soutamista ja huopaamista. Mutta tähän on heittäydyttävä ja luotettava. Odotan samaan aikaan innolla uusia suunnitelmia, visioita jotka ovat muhineet ja vaativat ulos pääsyä. Että sellaisella rajalla tämän asian suhteen… Tyhjässä tilassa, joka odottaa täytettä.

Nyt tämä tekstilleni määrittelemä tyhjä tila tulee taas täyteen. Tyhjyyteni sain jaettua. Jännä kuinka tyhjässäkin tilassa on näin paljon sanoja ja asiaa. Odotan jopa humoristisella kauhulla, entäs sitten kun minulla onkin täysi tila mistä alan kirjoittaa, ihan niin kuin asiaa, josta oikeasti tiedän jotakin. Kuinka herkästi se menee sitten jo yli. Tyhjä tulee täydeksi. Nyt menen kylppärinkaapille, otan ison huikan Vademecum- suuvedestä. Purskutan, pyörittelen, porskuttelen ja sylkäisen. Hahaa, mikä raikkaus ja sain suuni tyhjäksi moisesta. Tulkoon raikas päivä ja viipyköön raikkaus myös tulevassa vuodessakin. Onneksi on iso pullo, josta ottaa hömpsyt aina tarvittaessa, toistaa säännöllisesti. Raikas hönkäys itse kullekin!