POMMEJA

Vaihteeksi aamu, vähänkö olen urautunut näiden asioiden kanssa. Kymmentä vaille seitsemän ylös, elukat pihalle, aamutoimet, kahvinkeitto ja koneelle tarkistamaan sähköpostit ja lukemaan ajankohtaiset uutiset, ne nyt ainakin… Rutiinit ne toistaa itseään ja samaan aikaan välttelen niitä, yritän olla rutinoitumatta. Tietoisesti teen asioita eri järjestyksessä, yllätän itseänikin, jotten liiaksi rutinoituisi. En esimerkiksi lue televisio-ohjelmia, jottei minun tarvitse tietyllä kellonlyömällä jättää omaa elämää elämättä ja eläytyä pelkkään fantasiaan tai muiden tosielämiinkään. Pian oma elämä jää vahingossa silleen oikeasti kokematta ja elämättä, luiskahtaa ohi. Tiedän tapauksia, ettei rutiineista voi poiketa sitten niin millään, vaikka kuinka innostaisi. Aina on saunottu lauantaina kuuden aikaan, koko ihmiselo, ei sitä voi edes tunnilla siirtää. Päivästä nyt puhumattakaan. Miksikäs ei, varsinkin jos on oma sauna, jonka lämmityksestä vastaa itse. Eihän se ole ongelma tai mikään, sytyttää, lämmittää, käynnistää, pistää tulille, starttaa saunan eri aikaan. Hitsi, päättä itse milloin sen tikun raapaisee, oma valinta.

Kirjoitin otsakkeeksi pommeja. Tänä aamuna olen asiaa ajatellut, ei sillä että olisin räjähtänyt, mutta pommi sanan monet ulottuvuudet vain jalkautuivat tajuntaani. Taustalla kuuluu haastatteluja syövästä. Sairastumisista, hoidoista, tutkimuksista ja lääkityksistä. Mitä kaikkea syöpäpommit sisältävätkään? Joka tapauksessa sehän on ihmisen sisällä tikittävä aikapommi, joka jossakin vaiheessa sitten päättää pamahtaa.

Pommi se on myös lähipiirille, sirpaleita lentää laajalle sairaan ympärille, nekin haavoittavat. Minulla on jotensakin syöpäkiintiö ihan täysi. Miksikö? Onko se itsesuojeluvaistoa, kiintiönylitys, todellisuuden pakoilua vai mitä. Mistä se johtuu, että aina vain törmää moiseen pommiin, vaikka kuinka yrittää jopa tietoisesti vältellä, unohtaa tai kierrellä pommivaarat. Aloitan elokuvan tai kirjan, kas kummaa juoneen kuuluukin syöpä. Ihan perussarja, miltä tahansa kanavalta, kas kummaa siellä käsitellään syöpää, tai kantasolusiirtoja. Kun itse on se pommin kanssa elänyt ja karhunpainia käynyt, saan hermoraivarit, kun asioita yksinkertaistetaan, jopa fantasioidaan ja viihteenä käsitellään, kun ei se niin vain mene. Ei sitä kantasolusiirteen luovuttajaa tuosta vain löydetä, ohikulkijaa testata. Se on äärimmäisen pitkä ja uuvuttava savotta monelle, jopa hengenvaarallinen. Eihän kaikille sitä koskaan löydy, saati sitten että siitäkään operaatiosta hengissä selviäisi, vaurioitumatta.

Mietin myös usein lehtiä lukiessani, luenko, haluanko kaivella aihetta. Muistuttaa kehoani, mieltäni tai elää mukana. Toki kun luen uusista onnistuneista hoidoista, joita lapsellemmekin suunniteltiin, joista jopa minä tiedän, tunnen suunnatonta kiitollisuutta onnistumisista. Onneksi jollekin on apu löytynyt, se ei ole meiltä pois. Monta huikeaa apua meidänkin lapsemme sai, eikä se ole keneltäkään toiselta pois. Minulta on myös kysytty kuinka suhtaudun perheisiin, joissa asiat on voitettu ja lapsi saatu terveeksi. Olenko heille kateellinen? En todellakaan, en uhraa ajatustakaan sille, että kadehtisin jonkun toisen syöpäpommia, saati sitten siitä toipumista. Kun sen tietää mitä kaikkea se pitää sisällään, toivon vain hartaasti että onnistuneitakin hoitoja saavutetaan. Ei se meidän lastamme palauta, vaikka muitakin menetettäisiin syövälle. Ei se minun tuskaani tai ikävääni kevennä.

Ikävästä pikku siivu. Ikävä on minulla erittäin fyysinenkin olotila. Varmaan ollut koko ajan, mutta nyt sen kykenen havainnoimaan. Sillä on paljon samoja vipuja käytössä kuin pelolla, mutta tunnistan niiden erillisyyden, erilaisuuden. Pelko ja epätietoisuus on ollut minulle aina vielä lamauttavampi, pitänyt pinteessään tiukemmin, ahdistaen ja sille ei ole olemassa aikajanaa, tai se ei ole niin nopealiikkeistä kuin ikävä, ainakin minulla se on liukasliikkeinen. Ikävä on menetettyjen asioiden kaipaamista, ikävöintiä. Ikävöin lastani, tuoksuja, kosketusta, ääntä, tulevaisuutta, yhteisiä muistoja. Ikävään liittyy paljon hyvääkin, toisin kuin pelkoon. Kun ikävä kouraisee, se sattuu. Se lähtee syvältä, matalalta, pohjalta. Se on kuin mankeli, joka jyrää koko kehon. Itselläni se notkauttaa polvet, kramppaa jopa jalat, kouristaa ja salpaa hengityksen. Saa jopa kaksinkerroin vääntäytymään, syvänalasta kiinni pitelemään. Tunnen kuinka se nousee aina alhaalta ylöspäin, kertyen pommiksi sydämen seudulle. Sellaiseksi valtavaksi puristavaksi, räjähdysherkäksi ja haavoittavaksi tunteeksi. Se salpaa hengityksen, sumentaa katseen, sohaisee aivotoimintaa, jopa lamauttaa… Sen kanssa on niin yksin, kun se yllätteleekin mitä ihmeellisemmissä asioissa ja paikoissa, on arvaamaton, sitkeä ja nopea, se sattuu suunnattomasti. Samaan aikaan tiedän sen olevan ohimenevän, onneksi. Se jatkaa vierimistään, mutta raatelee haavoja joka tapauksessa. Se on jo aika päiviä sitten räjähtänyt pommi, ei se enää paukahda, mutta se muistuttaa olemassaolostaan lahjakkaasti. Ikäväni on siis lahjakas, sitäkin, se puristaa minusta uusia asioita esiin, jopa lahjoiksi ne koen. Lahjakas siinä mielessä, että ikävä kyllä keksii monia asioita ilmentää itseään, joita ei aina järjellä ja aivotoiminnalla keksiksi. Voiko ikävältä oppia jopa, sen monimuotoisuudesta. Yritän ammentaa siitäkin, tulla sinuiksi sen kanssa, sillä se on minulle annettu loppuelämäkseni. Matkaseuraksi jokaiseen päivään, ihan jokaisesta askeleesta ja ajatuksesta, jopa valinnasta lähtien. Ikävä on minulle fyysinen tälli, joka poksahtaa ja paukahtaa ihan missä vain ja milloin vain, sitä ei voi itse säädellä.

Pommeista lisää, tämä onkin kiehtova maailma. Vakavalla sanalla on monia ulottuvuuksia, merkityksiä. Aikapommi, monikin asia on sitä ihan elämässä, milloin napsahtaa ja poks. Onko kyse sitten ihan räjähdyksestä, pinnan katkeamisesta, tai jopa elämän loppumisesta. Terveyskin saattaa olla siis tikittävä aikapommi, milloin mitäkin. Itse olen nyt tätä tikitystä kuunnellut ja analysoinut, enkä ole vielä toistaiseksi sanonut poks, mutta napse käy. Mikä on iän tuomaa naksutusta, mikä vakavampaa tikitystä. Mutta sen sanon, että johan auttoi, jätin lepäämisen, liiallisen itsetutkiskelun ja mittaamisen, palasin parketeille unohdin olevani kipeä ja raihnainen, niin johan löysäsi. Pommin viritykset purettiin. Perjantaina tanssimaan, hyvää mieltä ja rytmiliikuntaa, passelilla hikoilulla ja hengästymisellä. Lauantaina flamencoa kolme ja puoli tuntia, teki hyvää. Enää ei sohva kutsunut tai olot rasittanut. Passelit kivut, hyvät sellaiset valtasivat. Ja paineet laskivat kuin hissi Eiffelistä.

Pommit, kun niillä tuhotaan ihmisiä, asuntoja, alueita, historiaa, kansakuntia, saadaan pahaa aikaiseksi. Se on sairasta, mikä saa ihmiset olemaan niin pahoja toisilleen. Mikä sitä pahuutta ja tarvetta ruokkii. Sekin on asia, johon törmää jatkuvasti, mutta yritän olla imemättä siitä itseeni pahaa mieltä. Kun kaikkeen ei voi vaikuttaa, on lähdettävä itsestä ja omasta lähipiiristä. Yrittää omat pommit olla räjäyttämättä.

Kevyempiin pommeihin voi siirtyä jättämällä rasvapommit hankkimatta. Helppoa. Mikä on kaloripommi, sokeripommi, terveyspommi ja rasvapommi, onhan noita. Löysin eilen tarjouksesta aivan ihania keksejä, voin vain kuvitella mitä kaikkia luetelluista pommeista ne ovatkaan. Rasvaa, sokereita… njam. Yritän vältellä, paino sanalla yritän. Jotten olisi napsahtava terveyspommi.

Sitten seksi- ja povipommit. Käsittelen ne nyt yhdellä kertaa, vaikka saattaahan sitä olla povipommi luontojaankin, olematta sen suuremmin seksipommi. Ja toisinkin päin, ihan itsestä riippumattomista syistä, itseään korostamatta, olemalla vain oma itsensä onkin seksipommi. Eiks’ vain. Mietityttää ihmisten, siis lähinnä naisten tarve kuvata itseään joka kulmasta, todella niukissa vaatteissa tai ilman rihmojenkaan kiertämiä ja hiertämiä. Hakea julkisuutta ja huomiota tuolla tavalla. Mistä se kertoo. Julkaisevatko ja kuvaavatko miehet yhtä paljon ja niin monista vinkkeleistä itseään. En ainakaan lehdistä niin usein törmää miesten kuviin. Monta kertaa miehellä on paita ja shortsit ja naisella narubikinit yhteiskuvassa, miksei miehillä ole narushortsit. Tai sitten naisella on miniä ja antavaa kaula-aukkoa, vartaloa nuolevalla tavalla, miehellä vieressä perus tumma puku, kauluspaita ja kravatti. Vaatetta vartalon peittona kahdeksan kertaa enemmän kuin emännällä. Mikä tarve on puristaa ja tiristää, liiskata itseään aina kameraa vasten. Valita kuvakulma omasta yläviistosta tissivako napakoru perspektiivistä huulet mutrussa. Eikö muuta kuvattavaa ole, kuin oma itsensä. Puistattaa, mutta se johtuneekin omasta kamerakammostani, josta ehkä pitää irti päästä. Tai voinko ollakin siis tässä asiassa niin kade, että se puistattaa ja mietityttää? Sitäkö se onkin, viimeinkin kateuteni sain kiinni ja määritin, hah haa. Minussako olikin kytevänä moinen kateuspommi povipommeja ja seksipommeja kohtaan. Olenko noin säälittävä? En aivan hevillä myönnä, mutta kadehdin toki ihmisiä jotka kykenevät heittäytymään helposti kuvattavaksi, ihan vaatteetkin päällä.

Nyt kuului jyrähdys ulkoa, oikein kunnollinen paukahdus, olikos se nyt se pommi? Kuinka minun pitäisi suhtautua, en suhtaudu, jatkan naputtelua. Toki hävittäjien äänet kuuluvat myös, liekö niihin liittyvä paukahdus.

Urautumisesta vielä, niihinkin olen maalatessani törmännyt. Kuinka helposti lähden samaa kaavaa toistamaan. Onneksi opettajat ja muut kurssilaisetkin antavat aina uusia ärsykkeitä ja haastavat, joudun kokeilemisen kautta mukavuusalueeni ulkopuolelle ja epävarmuuttani koettelemaan. Hitsi kuinka tekee hyvää, heittäytyä, kokeilla, jopa oivaltaa. Onhan myös täysiä floppeja, joita saan aikaiseksi. Keittiö nyt on joka tapauksessa koko ajan kuin pommin jäljiltä, kun käytän sitä ateljeenani.

Toki epävarmuuteni ja orastavat paniikkini myös ovat koetuksella, sillä olen löytänyt ja tulen löytämään itseni estraadeilta. Olipas hieno ilmaisu, vaikka kyse on ihan ryhminä tehtävistä esiintymisistä, mutta yleisölle joka tapauksessa. Paniikkihäiriöpommini väreilee joka ainoa kerta. Olen monissakin asioissa laumasielu, osaan kyllä muiden mukana tanssia ja laulaa, mutta kun joudun tai joutuisin sooloilemaan olenkin pomminvarmasti lukossa. Paritanssissa toinen, eli viejä päättää milloin liikutaan, osaan kyllä sujuvasti seurata. Sooloillessa sitä pitää ihan itse keksiä tahdit ja rytmit, jotta evä värähtää. Flamencossa saan dramaattiset ilmeet vasta naamalle, mutta ainoakaan raaja ei liikahda, kun sooloni aika oli ja meni. Se on säälittävää ja yllättää joka ainoa kerta. Sitä olemme yhdessä jauhaneet, poisoppineet ja opetelleet. Enkä ole onneksi ainoa. Kuoron kanssa esiintyessä tunsin kuinka paniikkipommini sai minun huojumaan, notkumaan, hikoilemaan ja pelkäsin romahtavani. Auoin päätäni kuitenkin muiden mukana, taoin korkkareita lattiaan, jotta sain paniikin ravistettua. Ei sitä pahemmin ulkopuoliset huomanneet, kait. Mutta kaiketi ihmisyyteni on niin tikittävä aikapommi, kaikkine rasittavuuksineen, että moiset oireet muistuttelevat olemassaolostaan. Toki nämä asiat pistävät miettimään, jopa säikäyttelevätkin. Toki vaihtoehto voisi olla myös se, etten mene niille estraadeille panikoimaan, mutta en ajattele antaa moisille asioille koko kättä. Heilutelkoot vain pikkusormea, muistutelkoot, mutta menen näitäkin asioita päin. Niin kauan kuin se on mahdollista, eikä se hallitse liikaa. Mutta kropan rajallisuus ja kuormat ilmenevät näinkin.

Voin vielä paljastaa yhden mokan, joka sattui tuossa sunnuntain esityksessä, jälleen moka joka ilmeisesti voi sattua vain minulle. Mutta se ei tasan mitään paniikkia aiheuttanut, pisti vain nauramaan itselleni, räkänä. Tälle olisi pitkä johdanto, mutta kerron vain lopun. Päädyin estradille lainakoltussa, joka oli itse asiassa kaksiosainen äitiysasu, kokeilin sitä pikaiseltaan lauantain kenraaleissa, tarpeeksi passeliksi luonnehdin ja vedin kyseisen asun suoraan ennen esitystä päälleni. Huivi kaulaan, huuliin kiiltoa, äänenavaus ja esiintymään. Kun sitten palasin takaisin puvustamoon, huomasin kuinka helma raahasikin takaa pidempänä ja pitkin lattiaa. Kas kummaa tohinassa meikäläinen olikin pukenut sen äitiyshameen väärin päin. Se mahalle tarkoitettu pussiosa ja levitys olikin takapuolella. Siitä syystä siis takaa roikkui pidempänä kuin edestä, toki esityksen aikana tuntui hiukan hamonen myös laskeutuvan, kuminauhan ja äitiyspuvun vaikutusta kaiketi. Siskoni lohdutti minua, että ole tyytyväinen sinulla on perä kuin Jennifer Lopezilla, maha siis perää pienempi. Hameen levitys tarvittiin perälle, ei mahalle. Taidankin siis olla verrattavissa maailmankuuluun seksipommiin (kirjoitin vahingossa sketsipommiin), mitä ei aina vain arjessa tajua. Mitä kaikkea sitä ihmisessä uinuukaan, taidankin aamuni ratoksi lähteä mutristelemaan huuliani peilille… Muuten olen turvallisesti harmaaseen pukeutunut ja hiihtelen villauksissa. Ainakin olen saman ikäinen kuin JoLo, saattaahan sitä samaistua ajatuksellisesti, onhan hänelläkin kaksoset ja hän(kin) osaa laulaa ja tanssia. Voi kunpa vielä opettelen kuvaamaan ja somettamaan laukaisen teidänkin iloksenne pomminvarmaa kamaa. Mutta sen aika ei ole tänään, ei todellakaan. Nyt lähden pommittamaan taulunpohjia maaleilla...