KAUNISTA

Kaunista oli luonto eilen. Katselin joenrantaa, puita, uutta lunta, valoja ja varjoja, kevättalven kauneutta. Kun iltasella ajelin kotiin autolla, yhtäkkiä minua kouraisi todellisuus ja sen kaikki lieveilmiöt. Se on aina niin fyysinen kokemus, minulla salpaa hengityskin. Kun ikävä, suru, mieletön kaipaus ja muistot ottavat niskalenkin. Kun lapsemme tarina vyöryy kuin filminauha alitajunnan syövereistä, kaikkine kipeinekin muistoineen, tapahtumineen ja käänteineen. Tunnen kuinka kroppani suorastaan kramppaa, se valtava ikävän hyökyaalto turskuu minusta. Samaan aikaan auto liikkuu tai mikä tahansa toiminto, vaikkapa ostoskärryjen työntäminen jatkuu. Hiukan saatan (kenties) vaikuttaa tuskaiselta ja huohotan, mutta kaikki jatkuu krampista huolimatta. Minulla tuo tunne, tila ja kokemus on lähes aina yhtä yllättävä ja nopea. Pakahduttava. Samaan aikaan kun kramppikouraisu käy, tiedän ja luotan siihen, että sitä seuraa suunnaton rauha, kiitollisuus ja kauneuskin. Luotan lapseni tilanteen kauneuteen, hyvyyteen ja tiedän oireilevani omaa ikävääni. Nämä kuuluvat nyt äitiyteeni ja matkaani.

 

Milloin suru on pitkittynyt? Onko minun tapauksessani, varmaankin joo. Mistä suru alkaa, sairastumisesta, diagnoosista, matkasta vai vasta kuolemasta? Suru jättää jälkensä. Tasan. Kuusi vuotta ja rapiat todellisuuden jalkautumisesta, jota on suru siivittänyt aaltoillen koko matkan, välillä jopa otteessaan pitäen napakasti. Varsinkin vuodesta 2014 se on ollut jatkuvaa surutyötä, sen opettelua ja hyväksymistä. Kun leukemia jälleen nosti uudelleen päätään, toisenkin kantasolusiirron jälkeen... Saati nyt menetyksen jälkeen, liki puoli vuotta olemme surussa porskuttaneet, kun kuolema surun totaalisesti laukaisi elettäväksi. Tai kuoleman jälkeen sureminen todennetaan ehkä paremmin ymmärretäänkin, nyt on syy surra, vaikka surutyötä teimmekin olemassa olevan ja elävän lapsemme kanssa jo niin pitkään.

Muutama kuukausi sitten minulle täysin tuntematon ihminen, katsoi silmiini ja sanoi niissä olevan surun. Siskojeni silmistä hän löysi poltteen ja ilon. Minä vilkassilmäinen ja entinen perusiloinen ihminen olen saanut uudenlaisen katseen. Tämä sanoja oli itse kuulovammainen, kuuro, jolloin tasan muut aistit terävöityvät. Mutta säpsähdin hänen suoraa tulkintaansa. Sitä mitä hän minussa näki, tiedosti. Olen surusilmä, sumusilmä... Tiedän, mutta että se niin selvästi on nähtävissä, sitä hämmästyin.

 

Tottakai olen muuttunut ihminen, eikä muutos yksistään huono asia ole, seinää vasten kun on ahdistettuna siinä pakostakin muuttuu, selkeytyy. Jopa ryhti, askeleet, olemus, ilmeet. Suru jättää jälkensä, eikä se tasan ainakaan kaunista. Omaa peilikuvaa jopa säikähtää välillä, kun siihen yllättäen törmää, siksi(kö) ehkä peilejä välttelenkin. Teinit fiksaa aamuisin itseään peilien edessä, olen niin ylpeä heidän kauneudestaan, jaksan siitä hämmästyä. Onneksi on nuoruus, ilo, polte, naiviuskin ja elämä alussa. Todellisuus ja aikuisuus eivät ole vielä saavuttaneet. Toivottavasti moiset asiat eivät yhtä rajuilla opeilla koskaan saavutakaan, heidän sukupolvensa voisi elää helpomman elämän. Uskon kuitenkin, koko perheemme on muuttunut, että heidänkin silmissään on aina häivähdys surua ja sumua...

 

Otsakkeeksi kaunista kirjoitin, sitten jauhankin jostain muusta. Mistähän nyt tuulee? Tätä se on, kun antaa ajatusvirroille mahdollisuuden, naputtaa sen mitä sielu suoltaa. Kaunista, sen havainnoin kun takapihalle katselen. Puhdasta puuterilunta, pikkupakkanen ja hillitty sininen hetki vyöryy, valoa kasvattaen. On se vaan aina yhtä hämmästyttävää ja kaunista. Onneksi näen ja tajuan sen, hetken kauneuden, vaikka kirjoitankin rajuista asioista.

Eilen kuntosalille mennessä puhuimme tyttäremme tilanteesta, kuoleman tuomasta pelottomuudesta ja helpottavasta kauneudesta. Niin me yhä koemme, tuskaisina muiden syöpätarinoissa mukana elämme. Meillä on jopa helpompaa tällä hetkellä, kun tiedämme lopputuloksen, olemme jo surutyössämme matkalla. Tärkeintä on hyväksyä, että kuolema oli lapsemme parhaaksi, enää ei tarvitse jaksaa, jaksaa, taistella ja jaksaa... Kun viimeisen vuoden aikana todellisuus ravisteli todella rajusti, voiko muuta toivoa kuin lapsensa parasta. Vaikka koskaan en olisi halunnut luopua, äitinä siihen on vain taivuttava. Tunnemme lapsemme asioiden olevan hyvin, kauneutta. Kaikesta huolimatta.  Kaunis hän oli eläissäänkin, ihana viisas, vielä keskeneräinen ja kuitenkin niin valmis ihminen.

 

Eilen en saanut aikaiseksi kauneutta, pensselit eivät heiluneet mihinkään suuntaan. Minut lannisti se eilinen mylvivä hirvieläin ajatusleikki, en saanut sitä toteutettua. Omaan rajallisuuteeni törmäsin, monilta eri kulmilta. Kypsyköön, ja tulkoon ulos sitten joskus jos on tullakseen. Mutta jäähän se ärsyttämään, kun ei saa aikaiseksi jotain mihin itse voi konkreettisesti vaikuttaa. Halki ja poikki pinoon ihmisen ongelma... Tänään alkaa hiihtoloma tytöillä. Tulee niin tarpeeseen, kevätväsymystä on havaittavissa. Tai sellaista kevään odottavaa kärsimättömyyttä, kissoillakin. Jostain syystä kissat ottavat yhteen mennen tullen ja palatessa, pistän sen kevään piikkiin. Sisälläkin karvat pöllyää, aina joku jotakin kovistelee. Myös tyttökissat keskenään. Välillä ne tappelevat koko lauma. Kahelia touhua. Koirillakin veri vetää ulos oudoilla rytmeillä, mahtaa olla kevättä niidenkin karvaisissa rinnoissa. Kollipoika istui yhtenä päivänä takaterassin pöydän päällä kauniina, pitäisikö sanoa komeana, pari tuntia. Patsasteli turkki kiiltäen kevätauringossa. On ne kauniita eläimiä, sulavalinjaisia ja ylväitä. Kaikkea se Luoja on osannut luodakin. Hyvä kauneudentaju.

 

Istuttelin pari viikkoa sitten kukkia, lähinnä viherkasveja. On elävät kasvit vaan niin kauniita, kertovat elämästä, jatkuvuudesta, uudistumisesta, talven ja pimeyden selättämisestä. Paas kattoo, saako floristipolo ne pidettyä hengissä. Eikös se mene niin, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä.

Toki minulla on monia kauneuskäsityksiä, tavoitteita elämälle muutenkin. Rempan, taiteen, uudistumisen ja vähän vaikka minkä suhteen... Toki minun käsitykseni kauneudesta on varmasti aivan muu kuin valtaväestöllä. Minä kun saan kiksini kauneusasioissa aivan ihme asioista. Vaikka kaarnasta, naavasta, kauniista oksasta, veden välkkeestä. Rohtuneesta laudasta, rosoisesta pinnasta. Hajusta, tunnelmasta, tarinasta. Hiljaisuudesta, ajattomuudesta. Minulle kauneus koostuu kaikkein aistien sulavasta sekamelskasta, näen sitä luullakseni usein myös siellä missä muut ei sitä näe. Jaksan ihmetellä elämän kauneutta, jostain syystä kirjoitin kauheutta, ne ovat niin lähellä toisiaan. Kauneus ja kauheus. Kauneushan on katsojan silmissä.  

Nyt tämä mammapolo lähtee etsimään kadotettua ja uinuvaa, toivottavasti herätettävissä olevaa kauneutta peilin kautta, piirtää sumuiset surusilmänsä esiin. Kohentaa hiukan hiuksiaan. Paino sanalla hiukan, hah. Tänään on tarkoitus jalkautua ihmisten ilmoille, ei passaa ihan näin luomuna lähteä ja olisi hyvä löytää jonkin sortin elämän kauneuskäsitys tähänkin päivään. Käyn haudalla, tiedän, että siellä on kaunista tänään. Elämä on, välillä hiukan rosoinen, mutta kuitenkin kaunis seikkailu....