HIEKKA VALUU

Lapseni kehotuksesta tartun koneeseen, kirjoittamiseen. Päällimmäinen ja selkein tarkoitus on saada minut omiin oloihini, pois nuorison parista. Etten mokaa, puhu tyhmiä tai käyttäydy sopimattomasti. Aamulla, siis nyt on jo sunnuntain aamupäivä, olohuoneestamme nousi kuusi nuorta, kamareista lisää. Lattiat olivat pelkkää siskonpetiä. Hienoja, hauskoja ja hyväkäytöksisiä nuoria, peukku heille! Kävin kyllä kyselemässä onko se peti siskonpeti, jos siitä poikiakin nousee? Kuulemma mielenkiintoinen kysymys, enkä saanut suoraa vastausta. Jäivät aihetta pähkäämään. Onko se veljespeti, pelkkä peti, brospeti, nuorisopeti, teinipeti, lattialaavu… Voiko pojat nukkua siskonpetissä?

Kävimme eilen päiväseltään Oulussa. Todistelemassa sitä mitä syöpä saa aikaan. On se vihonviimeinen seuralainen. Vetää nöyräksi. Kuka sen saa kantaakseen, mikä aiheuttaa, kenelle se annetaan? Onhan noita kysymyksiä, myös kysymys ”miksi?” kävi alkuaikoina mielessä useinkin. Samaan aikaan vastaus kuuluu ”miksi ei”.  Miksi siis ei meidän omaan piiriimme, jos kerran muillekin, ei kukaan voi sanoa olevansa parempi ihminen, eikä moiselta voi välttyä. Vaikka kuinka yrittäisi.

Minulla ei ole yleensä tapana vastailla suoraan kommentteihin, olen sen jo alusta selväksi tehnyt, mutta saatan teksteissäni käsitellä aihepiirejä joita kommenteissakin ilmenee. Kuka sairastuu?  Lukuisia kertoja silloin matkamme alussa mietin, ynnäsin, vertasin, laskelmoin… Ennen kaikkea lasten syöpäperspektiivistä. Kun elämää on vasta takana muutama kuukausi, tai jopa syntymässä todettu, ensimmäisinä elinvuosina kohdattu. Kun lapsi ei ole itseään auringolla, huonoilla elintavoilla, tupakalla tai muilla kuormittavilla tekijöillä altistanut. Siltikin syöpä paukahtaa pieneen ihmiseen. Mikä on syövän syntymekanismi? En tiedä siitä tarpeeksi, mutta minulla on se käsitys, että meissä jokaisessa on sekä pahoja että hyviä soluja. Välillä syystä tai toisesta pahat kaappaavat vallan. Kaikessa kauheudessaan yksinkertaista. Mikä altistaa vallankaappaukselle? Tarvitaanko sille edes selitystä, saadaanko vallankaappaajaa edes määriteltyä, kun lopputulos tiedetään. Silloin aikoinaan mietin imetystä, korvikkeita, ruokavaliota, elinolosuhteita, lääkkeitä, tulehduksia, lastentauteja, omia tekoja, omia valintoja, raskausaikaa ja valintoja, ilmastoa, hengitysilmaa, omaa asennetta, omaa maailmankatsomusta,… Mitäpä kaikkea sitä miettiikään kun oma lapsi sairastuu. Voitte vain kuvitella. Mutta näinä vuosina olemme saaneet todeta, ettei siihen kyetä suoraa altistavaa tekijää määrittelemään, tuskin koskaan. Sillä kas kummaa saattaahan syöpä valita kohteekseen kenet vain, vaikkapa syöpälääkärin, -tutkijan, huippu-urheilijan, papin, vanhuksen, kaivosmiehen, sairaanhoitajan, puli-ukon, täysin terveen tai ikänsä kaikkea muutakin sairastaneen. Lasten syöpäosastoilla on lukuisat erilaiset perhetaustat, uskonnot, yhteiskuntaluokat ja elämänkatsomukset edustettuina, kautta maan. Toki itse olen ehdottanut, voiko syövän aiheuttaa antibiootit vuonna pipo tai korvikkeet… Mutta ei kuulemma voi, sillä täysin luomulapset ja terveetkin saavat kyseisen seuralaisen. Näinpä en enää ole ajatuksiani, omia aivoituksiani moiselle uhrannut, olen moisesta syyllisyydestä itseni vapauttanut. Sillä onhan äitinä muutama muukin syyllisyydentunto kannettavanaan, en nyt syöpää niskoilleni ota.

Toki lukuisia kertoja olen saanut kuulla, että olen tarpeeksi vahva, siksi lapseni sairastui. Se on minusta mielettömän loukkaavaa, syyllistävää, inhottavaa kuultavaa. Huitsin kuikkaan vahvuuteni, haluaisin olla heikko ja avuton, jos sillä syövältä olisi säästynyt. Mutta syöpämatkamme aikana ei ole ollut varaa aivan älyttömän heikoksi ja avuttomaksi heittäytyä, on ollut oltava vahva, rohkea ja jaksava. Vaikkei sitä olisi halunnutkaan, ei ole ollut vaihtoehtoja. Olen jyrkästi asiaa vastaan kapinoinut. Toki asialla on kääntöpuolikin, uskon että vahvuuteni vuoksi olemme myös jotensakin jaksaneet. Jaksaa, jaksaa, se on niin moniselitteinen sana, sama sana monta merkitystä. Kun odotin tuplia, minulle sanottiin, ettei niitä kaikille anneta, minulla oli kuulemma tarpeeksi sitä jaksua. Silloin määritelmä lämmitti, tuntui hyvältä. Mutta saman sanan käänteinen terä muuttui itselle jopa uhkakuvaksi syövän myötä. Jälleen yksi ihminen muutama viikko sitten otti napakastikin esille jaksamisen, minulla on siihen tarvittavat eväät ja keinot, usko vain. Minun pitää luottaa omaan jaksamiseeni ja selviytymiseeni. En osaa sitä selittää tai kirjoittaa, mutta jossakin aivoissani vipu on hiukan hyväksyvämmäksi kääntynyt moisen ajatuskuvion takia. Toivon, että sekin auttaa uuden elämän jatkamisessa, kun hyväksyy tuonkin nyanssin asiasta ja elämästä. On suuri luottamus ottaa vastaan tuplat, saada elää ruuhkavuodet lauman kanssa, ilman omaa jaksamista niitäkään en olisi kokenut, saati sitten viimeistä kuutta vuotta jaksamisen kääntöpuolineen ja tulevaisuutta määrittelemättömine aihepiireineen ja tilanteineen, jotka jaksamisen kautta määritellään. Moni asia on siis omassa kupissani bonusta, saada tuplat ja saada lapsi pidettyä noinkin kauan elämässämme, syövästä huolimatta. Kuinka upean lahjan me elämäämme saimme, moisen tytön, joka jätti paljon oppeja jälkeensä. Olen siitä suunnattoman kiitollinen. Vaikka meille keskeneräinen elämä valui loppuun kuin hiekka tiimalasissa, tyhjäksi.

Nyt menemme jo maanantaissa, aika valuu kuin hiekka käsistä. Käsittämätöntä. Mihin kaikki katoaa, karkaa, menee, johtaa ja kuluu? Kuinka paljon moinen kuluttaa meitä itseämmekin. Toki tunnen jonkin sortin kuplassa eläväni edelleen, näen ja tajuan kuinka muut menee ja porskuttaa, itse olen sivusta seuraajana omalle ja muidenkin elämälle. Toki omassa huushollissa tajuaa konkreettisestikin hiekan valumisen ja ajan kulumisen. Ensi viikolla on tuplien syntymäpäivä, se aikalaskuri ja hiekan valuminen tekee kipeää. Minua on mietityttänyt sekin, että ikääntyykö kuoleman jälkeen samalla tavalla kuin eläessä, aikalaskurilla laskettaessa. Voinko sanoa tuplien olevan silloin neljäntoista? Vai kuuluuko minun ajatella että tuplani ovat toinen neljätoista ja toinen kolmetoista. Minulla on käsitys että meillä aikalaskuri ja hiekka jatkaa valumistaan, vaikka toinen tuplista onkin rajan toisella puolella. Tuplamme ikääntyvät samalla noin vartin ikäerolla kuin tähänkin saakka. Lapset kasvaa, elämä etenee ja hiekka valuu aina vain nopeammin, ei tässä omassa maailmassa ja ikääntymisessä tahdo mukana pysyä.

Lauantaina kävin tanssimassa. Naapurikunnassa on alettu uudelleen järjestämään tansseja, nostalginen paikka lukuisilta eri vuosikymmeniltä. Sain tanssia paljon, bändi oli loistava ja tavoitin kaipaamani hyvän fiiliksen ja tanssin ilon. Yksi mies haki minua valssille. Pyöritti todella hyvin ja taitavasti. Kiitin tanssin lopuksi miellyttävästä tanssikokemuksesta. Siihen tämä mies sanoi, kiitos samoin, tanssiin tarvitaan aina kaksi.  Voi veikkoset, kuinka hiveli itsetuntoa moinen palaute. Jonkin aikaa sitten pyörähtelin valtavassa tyytyväisyyden nosteessa. Jälleen yksi papparainen pyysi minua tanssimaan. Hyssyttelimme kohtuullisen hyvin. Samalla kävimme keskustelua siitä, olenko aiemmin samalla tanssipaikalla käynyt. En ehtinyt sen enempää vastaamaan, kun papparainen jatkoi täsmäkysymyksellään, joko minä silloin kuuskytluvulla olin mukana? Hiukan häkellyin, hmmm, kuuskytluvullahan olen ollut aika mitättömän kokoinen ja pyörinyt muualla kuin tanssilattialla. Sillä olenhan edelleenkin vasta lievä kaksvitonen. Näin ne vuodet vierii ja valuva hiekka naamankin naarmuttaa ja hiukset hiekan värisiksi muuttaa. Mikäli olisin jo kuuskytluvulla tanssannut, minun olisi pitänyt syntyä jo parikymmentä vuotta aikaisemmin. Ai että minua yhä mietityttää, minkäköhän ikäisenä se papparainen minua oikein piti? Tänään en ole pahemmin naamaani peilaillut, yritän sulatella moista ajatusta ja työstää sitä. Mutta kyllähän se itsetunnolle kolauksen taas antoi, ehken enää olekaan ihan se sama kaksvitonen joksi itseäni luulen. Tai sitten ihminen on juuri sen ikäinen kuin itsensä tuntee, jatketaan hiekan valumista mieluummin tällä motolla. Ja katsotaan mitä alkavalla viikolla ja kuluvalla kuukaudella on annettavanaan. Saati sitten kun lumet sulaa ja hiekka on valuvassa muodossa. Sitä odotellessa...