tiistai 21. helmikuuta 2017

HETKIÄ JA RUUHKAA

 
Ristiriitainen, myönnän, otsake meinaan. Samaan aikaan voi kuitenkin kokea molempia. Ruuhkavaroituksen kuulin autossa aamuradiosta, se annettiin pääkaupunkiseudulle, toista se on meillä. Harvoin ruuhkaa pukkaa, mutta sitten kun pukkaa tiedän mitä on ruuhka, siinä hetki jos toinenkin vierähtää. Mutta ruuhkassakin voi olla utelias, silmäillä, nähdä ja oivaltaa, hetkien hetkellisyyden ja kauneuden. Lähinnä ihmettelin, kuinka rauhallista oli liikenteessä ja yläkoulun pihalla, ei ollut ruuhkaa. Mutta annas olla vajaan viiden minuutin kuluttua olisi ollut. Onneksi olen ennen sitä kuuluisaa aamuruuhkaa paikalla, askeleen edellä. Pystyin hetkiin tarttumaan ilman ruuhkakuormaa ja ruuhkan aiheuttamaa painetta.
 
Kauneutta näen myös luonnossa, nousevan auringon loisteessa. Kuinka upea valopallo, mikä voima, mikä lämpö, mikä sitkeys. Mikä toivo, mikä uuden elämän merkki. Kevät. Ainakin jokainen hetki minulle, valopalloon tillottaessa valaisee sielua ja sisuskalujani, antaa tyyneyttä. Kävin äsken haudalla, aamutervehdyksellä. Siellä ei ollut ruuhkaa, oli kaunista ja tyynen hiljaista. Puhtaasta lumesta saattoi erottaa lukuisia polkuja ja jälkiä. Osa jäljistä tuli jostain ja jatkui johonkin. Isäni ja lapseni hautojen välillä oli kahdet eri jäljet. Selvät polut rinnakkain, eläinten tekemät sellaiset. Yleensä me ihmiset olemme siihen polun talloneet, mutta nyt oli luonnon omat ihmeet. Se lämmitti, oli mieletöntä tajuta rinnakkaiset jäljet, kuinka eläimet moiset osasivat antaa, tehdä ja luoda. Se oli kaunis hetken häivähdys, joka sai hymyn huulille ja lämmön läikähtämään. Haudoilla oli paljon myös linnunjälkiä, jostain syystä oletin heti että harakoiden. Mietin mistä moinen oletus tuli, miksei varisten. Mutta jotensakin harakat ovat ehkä uteliaampia, joutuisampia, siksi. Yhtään kynttilää ei palanut, siitäkös huono äiti syndrooma läikähti, mutta onneksi se oli vain hetkellinen läikähdys. Yksi kynttilöistä oli sammunut kesken, miksiköhän. Ihan samat olosuhteet kuin muillakin kynttilöillä, mutta oli puolessa välissä jättänyt palamisen. Sytytin sen uudelleen ja hetkessä se alkoi liekillä leikittelyn. Samainen upea aamuaurinko kiiri puiden lomasta kumpua valaisemaan. Hautakivessä oli upeaa timanttikuuraa, kirjaimet hohtivat valon säteissä. Ikävä lehahti todella voimakkaana, mutta samaan hetkeen lehahti myös suunnaton valo ja kiitollisuus. Tyyneys ja tietoisuus, tänään on kaikki hyvin lapsellani, omaa ikävääni minä oireilen.
 
Aamutuimaan eksyin sattumanvaraisesti lueskelemaan vanhempia kirjoituksiani, jostain vuoden 14 taitteesta. Kuinka valtava silloin oli se jatkuva epätietoisuus, pelko ja ruuhka sairastamisen osalta. Samoista teksteistä ilmeni jo silloinen kiitollisuus ja hetkiin tarttuminen, ruuhkista huolimatta. Sen tunnistan yhä. Tässä päivässä ja aamussa en edelleenkään tunne pelkoa, se on mielettömän rauhoittava olotila. Samaan aikaan uskon, luotan ja jotensakin tiedostan, että lapseni saa olla siinä valtavassa valossa ja lämmössä osallisena. Hänellä on kaikki hyvin. Se auttaa minuakin jaksamaan, tarttumaan hetkiin ja välttelemään ilman aikaista ruuhkaa sielusta. Tavallaan se auttaa keskittymään olennaiseen, tarttumaan paremmin hetkiin, imemään pienetkin ilon aiheet.
 
Aamuisin eläimet aiheuttavat ruuhkaa, lähinnä kodinhoitohuoneessa, nyt myös keittiö, pesuhuone, eteinen akselilla. Sinä saa askeleensa tarkasti asettaa, jottei tallo unisilla silmillä siristellessä häntien päälle. Kirjoitin äsken, että häntöjen päälle, ei ihan tainnut olla kieliopillinen sana, mutta pulskahti jostakin, häntöjen... Kolme kissaa istui rivissä, yksi tuolilla ja koirat seurana. On ne lumoavia ja palvovia katseita, jotka ne osaavat luoda. Niillä on aamuisin kuuluisa aamuruuhka ulos ja aamupalalle.
 
Eilen kehystimme ison pinon uusia maalauksiani. Osa maalauksista on niin isoja, että paspiksen avulla olen niistä etsinyt parhaita kohtia, hetkiä. Paspis on hiukan kuin kameran linssi, jonka reunat määrittelevät rajat. Sen avulla ja kehysten myötävaikutuksella monikin asia saadaan rauhoitettua ja korostettua, tuotua selkeämmin esille. Sen avulla saa työstä juuri sen hetken "irrotettua", korostettua, rajattua. Tytöt ovat jo pienestä pitäen katsoneet suurempia kokonaisuuksia vaikka omien sormien muodostaman putken läpi. Rajaamalla, keskittymällä vain yhteen olennaiseen, ainokaiseen. Vaikkapa pilviä ja taivasta tykkään sillä tavalla katsella. Samaan aikaan sama taivas antaa lukuisa hetkiä, uskomattoman erilaisiakin tilannekuvia kun hiukan putkea siirtää tai asentoaan vaihtaa. Sama pätee elämässäkin. Sama hetki saattaa selän takana ilmetä eri sävyissä, eri tavalla. Erilaisen putken kautta katsottuna, saati sitten jos putken muodostaa täysin toinen ihminen, on kuvakulmakin erilainen.
Kun mietin noille tauluille nimiä, jokaisessa ilmeni jollakin tavalla hetkellinen ajankuvaus. Ilo, ele, hämy, hämärä, hehku, valu, rento, leikki... Vaikka tuotantoni on pahastikin ruuhkautunut, maalauksia on pitkin poikin huushollia, sieltä löytyy hetkittäin itsellekin nostetta antavia kohtia. Kuinka tärkeää on löytää se pienen pieni vähäeleinenkin hetki isosta kokonaisuudesta. Sama on elämässä, vaikka kuinka ruuhkaa pukkaa, koitan löytää niitä kauniita hetkiä.
 
Öisin olen nähnyt paljon unia, osittain jopa painajaisiakin. Pahimmat peikot ryömivät uniini entisten työnantajieni muodossa... Siellä nyt muutama ex-työnantaja kauhulla lueskelee, mitähän nyt eetteriin lävähtää. En lähde erittelemään, eikä suinkaan kaikista painajaisia saa aikaiseksi, on kivojakin ex-pomoja. Heistä olen kyllä leppoisiakin unia nähnyt. Mutta mistä nyt moiset ex:t puskee tulemaan. Antaisivat minun nukkua rauhassa, sillä olen tasan kellokorttini leimannut menneisyydessä oikeilla perusteilla. Mitä kaikkea alitajunta työstää? Niin, viimeyönä työsti kyllä reippaalla kädellä myös tämäniltaista flamencoesitystäkin. Enkä siitä kyllä sitä hetkellistä nautintoa kyennyt erottamaan, suunnatonta häpeää ja koheltamista, kompurointia tyystin koko show. Huumorinsekaisella kauhulla odotan sitä hetkeä, kun minun pitää astua lavalle... Liukastelenko, niin kuin harkoissa korkkareilla, kun otin pikkasen liian laajoja askelia, sivuluisuun päädyin. Vai osaanko sivistyneesti naputtaa ja taputtaa. Kun keksityn taputtamiseen ja rytmin laskemiseen ilmeisiin en sillä hetkellä kykene keskittymään. Joko hymyilen ja taputan päin honkia, tai sitten olen totinen ja pysyn tahdissa. Jää niin nähtäväksi.
 
Jäin tässä miettimään ovatko hetket aina kauniita? Eivät suinkaan. Mutta jotenkin haluan niihin hyviin, kauniisiin ja positiivisiin hetkiin tukeutua ja turvaitua, korostaa niitä ja kehystää. Rauhoittaa ja nostaa esille. Se auttaa kummasti jaksamaan. Alitajunta työstää ja antaa muistettavaksi lukuisia hetkiä, milloin minkäkin matkan varrelta. Varsinkin lapseni sairastelun varrelta. Kyllä siihen mahtuu uskomattoman monia kauhun hetkiä, epätoivon hetkiä, vihan hetkiä, tuskan ja avuttomuuden hetkiä. Hetkiä kun olo on niin tyhjä, niin loppu, niin kuormitettu. On hetkiä jolloin on luullut itse loppuvansa, sekoavansa, kun todellisuus on meinannut hirttää ja hukuttaa samanaikaisesti. Onneksi vastapainoksi muistoista kierähtää niitä ikimuistoisia ja hyviäkin hetkiä. Naurua, elämänpaloa, -janoa, puhtaita tuloksia, uusia alkuja, selviytymisiä toisensa perään, voittoja, tärkeitä maaliviivoja ja tuuletuksia. Aivan käsittämättömän hienoja hetkiä. Yksi ikimuistoisimmista, jopa uskomattoman kaunis ja valoisa hetki edelleenkin on lapseni kuolema. Kun hän nopeasti ylitti sen rajan, vaihtoi puolta, saavutti mielettömän rauhan ja tyyneyden. Kaikessa hirveydessään ja luopumisen tuskassaan se on edelleenkin minulle hetki, joka antaa voimaa jaksaa jokaiseen uuteen hetkeen.
 
Joku saattaa ajatella, että tuosta se vain jaksaa jauhaa, kuolemasta ja lapsestaan. Mutta ne asiat kulkevat hetkien helminä jokaisessa päivässäni. Onneksi tänään tuo kirkas kevätaurinko saa tuon kauniin helminauhan hohtamaan, loistamaan ja kimaltamaan. Ruuhkasta ei tietoakaan, kun keskittyy hetkistä koostuvan helminauhan kauneuteen... 
 

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu