VÄLIAIKA, AIKAVÄLI

Tässä minä väliaikaa vietän, sellaista tavallaan lakisääteistä joutoaikaa, silleen niin kuin aikaa aikojen välissä, tyhjiötä. Samaan aikaa tajuan, ettei sekään mikään tyhjä aika, tyhjiö ole, aikahan kuluu kaikesta huolimatta samalla nopeudella vaikkakin on mitään sanomaton väliaika.

Ha haa, kiitos seurasta jos pysyit kärryillä tähän saakka, ja päätät sulkea eetterin, leppoisaa viikonloppua.

Paplalerita päähäni survoin, katsoin kelloa, neljäkymmentäkolme minuuttia joutoaikaa. Siitä se ajatus sitten lähti, kuinka moisen ajan hyödynnän. Imuroinko? Pyykkäänkö? Tiskit jo hoidin, aamupalan myös, kahvia on vielä tilkka. Elikot on rapsutettu, hoidettu, kehuttu ja kannustettu. Suihkunraikas olen, lorvinut olen, maalata en ehdi, televisio ei kiinnosta, eikä pihatyöt... Rännäksi muuttui, aamulla myrskysi vetenä. Vuosi sitten oli pikkupakkanen ja timanttikuuraa kaikkialla, ei ole vuodet veljeksiä, eikä lapset samiksia, vaikka siskoja ovatkin.

Lauha, leuto, jopa lämmin syksy innoitti minut tällä viikolla maalamaan, Ateljee Tarhapöllössä tarkenin. Voi kuinka teki hyvää, odotan iltaa, että ehdin tänäänkin. Tai siis iltaa odotellessa, väliajan ajattelin hyödyntää. Olen päivän töissä, illalla haaveilen tanssimisesta, eikös siihen jää passeli pikainen huuhaatauko, lakisääteinen väliaika, aikaväli, aikaa ja väliä, siirtymävaihe... Jää, niin odotan.

Eilisen olin henkilökohtaisena avustajana, todella kiva päivä, olimme meillä. Ohjelmaan kuului sämpylöiden, korvapuustien leipomista, maalaamista, piirtämistä, ulkoilua, elukoiden hoitoa ja korttipelejä. Siinä ei paljon väliaikoja tai joutilaisuutta koettu, kun oli niin paljon mieluista tehtävää. Ei kiukkua, ei narinaa, vaan leppoisaa puuhastelua ja hyvää oloa. Ja aivan kauhean hyviä sämpylöitä, vieläkin turvottaa, kun lipsahdin napostelemaan. Ujutin sämpylätaikinaan maustettuja kaurahiutaleita, toisessa oli taatelia ja toisessa marjoja lisänä, ripaus kuminaakin. Kahdesta erilaisesta taikinasta sitten pyörittelimme pieniä sämpylöitä, jotka sydämenmalliseen vuokaan laitoimme ja sämpyläbostonin teimme. Pinnalle vielä juustoraastetta. Kuinka kiva oli taittaa pikku pallero kerrallaan bostonista, miettiä kumpi maku sattuikaan... Mätitahnan kanssa, njam.

Eilen päädyin nuorenparin mukana silmälasiliikkeeseen. Olin silleen turvana, järkenä?, kuulemma. Pukeuduin punaisiin saappaisiin, se aiheutti eripuraa, häpeää, eivät kuulemma ole julkisuudessa käytettävät vaan metsässä käytettävät. En kuullut, ymmärtänyt tai reagoinut, lähdin saappaissani. Ei sen puoleen, toinen osapuoli nuorestaparista oli reinotossuissa, eli olihan turvajoukot niin perusteellisien omintakeisia... Olen käynyt itsekin näöntarkastuksessa, haaveillut uusista laseista, tarvittaessa. En tarvinnut, näkö on ennallaan, se olikin vain omaa muutoshalukkuutta, turhuutta. Onneksi ei ole moiseen varaa, eikä siksikään tarvitse hankkia. Nooh, nämä mieluisimmat kehykseni kuitenkin nuorille innoissani näytin. Yhdestä suusta he tuumasivat "näytät vanhalta täti-ihmiseltä!" Olihan nopea ratkaisu, enhän minä nyt edelleenkään lievänä kaksivitosena halua tietoisesti vanhemmalta näyttää, enhän. Mutta ihana, kuinka he spontaanisti moiseen päätyivät, samaa mieltä olivat. Ja se, että vävykokelaskin uskaltaa sanoa, eikä ole minulle mieliksi. Nostan hattua, olen tyytyväinen kuulemaani selkään mielipiteeseen, ja otan siis väliajan lasiprojektissani. Helppo ratkaisu.

Valonlastani minulla on ikävä, tuliko yllätyksenä. Päädyin katsomaan videoita pitkältä aikaväliltä, juoksevana, nauravana, kujeilevana, autettavana, mykkänä, puhuvana, oma-aloitteisena, muiden avusta riippuvaisena... Sydäntä särkee, sydän itkee, kauheita kokemuksia. Ja siitä huolimatta hän jaksoi olla ihana, positiivinen ja osallistuva, kaiken takaa löytyi sama tyttö. 

On se luojan lykky, että jaksoimme mahdollistaa hänelle asioita, vaikka hän olikin täysin meidän avun varassa. Kävimme, koimme, menimme ja teimme. Emme tehneet hänestä sairaampaa tai avuttomampaa, kuin sairaus tai hoidot olivat jo tehneet. Onneksi hän ei päätynyt laitoskierteeseen, muiden, tuntemattomien pompotettavaksi. Onneksi jaksoimme. Samaan aikaan se viimeinen vuosi oli myös väliaika, aikalisä, lisäaika, aika elämän ja kuoleman välissä, siirtymäaika. Onneksi sen saimme, mutta samaan aikaan lapsemme onneksi, se ei ollut enää yhtään pidempi. Varmaan kauheaa luettavaa sellaiselle, joka ei ole elänyt syöpähelvetissä, kuolema on toivottavaa, odotettavaa. Edelleenkin olen lopullisuudelle kiitollinen, samaan aikaa koen suunnatonta kiitollisuutta myös väliajasta, joka meille vielä elämän loppusuoralla tarjottiin. Ja siitä, että minut hänen äidikseen valittiin, huikea oppiläksy, elämänoppi, opetus. Onnekseni olen hidas oppimaan, kaiketi, kun kuusi vuotta opin. Kyllähän noita oppeja yhä elän todeksi, muistan ne aina, toivottavasti ne näkyvät myös omissa ratkaisuissa ja tavassa elää. 

Haudalla olen käynyt varmaan lähes joka toinen päivä, joka ainoa kerta hämmästelen epätodellisuutta ja todellisuutta, näinkö tämä meni. Tunnen vihaa, suuttumusta, kiitollisuutta, helpotusta, levollisuutta, samaan aikaan taas yllättäväkin vihanviima sivaltaa. Mutta haudalla en ole kenellekään kade, siellä ei tarvitse kenenkään kohtaloa tai perhettä kadehtia, siinä mielessä olemme samalla viivalla. 

Usein minulta kysytään myös, kuinka voin olla tekemisisissä perheiden kanssa, joissa selvittiin syövästä. Eikö se tee kipeää? Ei todellakaan, olen aivan suunnattoman tyytyväinen ja kiitollinen siitä, että on onnistuneitakin tarinoita, se ei ole minulta pois. Enkä saa lastani takaisin, vaikka kuinka selviytyneitä kadehtisin. Monta kertaa tiedän mitä kaikkea siellä on koettu taustalla, ei se matka niin siloteltu ole ollut... Ikuiset jäljet ja arvet ovat heihinkin hakattu, ainainen epätietoisuus ja moinen todellisuus kalvaa varmasti. Tiedän ja elän sitäkin muutaman perheen mukana.

Nyt alkaa väliaikani olla tapissa, enhän tiennyt mitä tuolla mielenpäällä pyöri, ennen kuin kirjoitin pyörineet. Olen yhä paljain varpain, outoa, Kaino-koira ei nukukaan varpaillani. Kuulostaa kuorsaavan tuossa metrin päässä. Sukat jalkaan, paplarit kaappiin, taidan lähteä taas kirkuvan punaisissa kumppareissani. Eikös räntäsade ole moiseen passeli keli.

Leppoisuutta ja luovuutta, ota väliaika, jos mahdollista...

MITÄ? MITÄ, MITÄ? HÄ?

Hämmentyneenä eukko bloginsa avasi. Eipä ole toviin availlut...
- Mitä? Mitä, mitä? Hä? Mitenkäs minä nyt näin olen kirjoittamisen unohtanut?
Lokakuulla oli vain yksi lyhyenläntä tekstinpätkä.
Piti ihan päätä kynsiä, niin että rohina kävi. Se rohina oli niin voimallista, että sai eukon silmätkin aukeamaan ja verenkierron päässä elpymään. Samaan aikaan eukolla taas monta aihepiiriä mielessään vilahti, mistä voisi kirjoittaa, mistä on ollut aikomus kirjoittaa.
- Oppia ja opetella nyt nukkumaan aamun parhaat kirjoitustunnit, tässä seurausta. Unen laadusta, pituudesta ja levosta on niin monta saarnaa tullut kuultua, ihan ymmärrettäviäkin saarnoja, ei siinä. Mutta se on aina jostakin pois. Kun nukkuu pidempään, nousee täyteen hulinaan huushollissa, se arvostettu oma aika ja hiljaisuus ei ole enää käsillä.
- Niin ja viime viikon kouluviikko, siinä ei paljon kirjoittamaan ehtinyt, paitsi faktaa ja opiskeluun liittyvää. Aikaisia aamuja ja rallia, useita tunteja viikossa. Mutta auringonnousuja ja päivän heräämisiä ehdin kyllä siemailemaan, tykkään niin. Tiedän jo minkä aukon kohdalla, missäkin kohtaa, mihinkäkin aikaan on parhaat auringon väreilyt ja värit. Kyllä tuo luonto
on vain ihmeellinen juttu, en kyllästy.

- Joutsenia, aivan yläpuolella, kaksi kappaletta. Vähäkö ihania, kuvan paikka olisi ollut ja auringon värjäämä taivas.
Äskenkin eukko ihasteli paljain varpain terassilla, kun siskonsa kanssa aamupalaveria puhelimessa piti. Oli keli mikä hyvänsä, eukko hipsuttelee paljain varpain ja yöpaidassaan, eläinkatras kannoillaan terasseilla ja portailla. Ottaa tuntumaa aamuun, keliin ja lämpötiloihin. Muutamana aamuna on jäänyt paljaiden jalkojen jäljet lumeen, seuranaan sen kymmenet tassunjäljet. Se on jotenkin niin aitoa, alkukantaista ja puhdasta.
- Täällä on ollut kunnon myrsky. Kalusteita löytyy pitkin pihoja, ovat terassilta pudonneet. Kynttilät ovat lyhtyjen sisällä kaatuneet, pari pyöreää muovirottinkilyhtyä löytyy milloin mistäkin. Niiden liikkeistä pystyy lukemaan menneet tuulensuunnat.
- Tänään ei ole töitä, kaksi päivää on ollut, kaksi päivää on edessä. Sellainen syysloma, mutta tykkään. Työnteko on nykyään niin erilaista, vaatii opettelua. On verrattavissa myös tuohon nukkumisen opetteluun. Jopa se opetteluttaa...
Eilenkin eukko erilaisia kehitysvammaisuuteen liittyviä diagnooseja luki, jotta kykenee ymmärtämään ja lukemaan mistä milloinkin on kyse. Kehitysvammatyössä mikään ei ole itsestään selvää, diagnoosien kautta monet erityispiirteet korostuvat, eikä näitä asioita voi purkittaa yksi yhteen, kaikilla sama. On myös lukuisia liitännäisjuttuja, samassa diagnoosissakin on laaja skaala, laidasta laitaan. Osalla saattaa olla jopa suuriakin ongelmia liikkumisen ja motoriikan suhteen, kun taas lievemmässä tapauksessa päälle päin ei mitään näy. Aihepiiri on mielenkiintoinen, siinä ei koskaan ole valmis ja voi lukea vain papereista miten tämä homma menee, jokainen tarina, ihminen on niin erilainen. Mutta eukko toivoo oppivansa ja oivaltavansa  jotain lukemastaan, suhteuttavansa ihmisiä ja taustalla olevaa diagnoosia, mutta on se vaikeaa.

- Jokohan ne näyttösuunnitelmani olisi hyväksytty, pian kuukauden olen odottanut? Tai eihän niitä nyt kukaan lomalla... Paskat. Tämäkin on asia, johon odottaisin kuittausta, hyväksyntää. Kuitenkin kyse on viimeisistä näytöistä, samalle viikolle on myös muiden asioista huolehtimista. Ja kun pyrin olemaan hyvissä ajoin, tekemään korjaukset tarvittaessa ja lyömään asioita lukkoon, mutta kun vastapuolien vastauksia pitää odottaa. Sitten itse selittää taas neljännelle osapuolelle, etten ole saanut vastausta. Semmoinen syö, vaikka olen monessakin konkreettisessa asiassa viimetipan ihminen, näissä olen aina hyvissä ajoin liikenteessä, on pelivaraa... Ja kun yhtälössä on muitakin kuin vain arvioijat ja minä, monimuotoisen aikuisopiskelun lieveilmiö tai rikkaus, kuka mitenkin näkee. Tietenkin koko oppilaitoksen ja byrokratian perspektiivistä mitätön asia, yhden ihmisen sähköpostit ja kyselyt, ne on niin helppo ohittaa... Kun menee tärkeämmät ja isommat asiat ohi. Mutta siltiki, odottaisin vastapuolelta reagointia, jos meiltäkin odotetaan.

- Kylläpä se kuorsaa taas naisellisesti. Niin ja lämmittää paljaat varpaani. Kaino, kymmenvuotias ikipentumme. On se elukka!
Maanantaina moisia juhlittiin, hyvä ikä koiralle. Koiramme ovat nyt molemmat sen kymmenen, Reino tammikuussa jo 11, se on kova saavutus. Alkaa poika olemaan jo vanhus, mutta jaksaa yhä, varsinkin mamman mukana mehtässä ja pihalla. Askel on välillä kankea ja lyhyt, mutta kun vauhtiin pääsee, ei haittaa menoa. Naapurin rakennusmiehiä Kaino käy ajoittain moikkaamassa. Haukkuu korkealta ja kimakasti, häntä heiluu kuin vispilä ja koira kiemurtelee kun ottaa kehuja rapsutuksineen vastaan.
- Minkä ikäinen pentu tämä on?
- Parin viikon kuluttua kymmenvuotias, pentu...
Kaino siis huijaa mennen  tullen olemuksellaan ja taantuneella käytöksellään. Toki huonontunut kuulokin tekee tehtävänsä.
- Meneekö se huonon kuulon piikkiin, ettei tiedä mitä peräpää tekee? Viikko sitten lauantaina ompelin, ennen kirjoittajakursseille lähtöä oli inspiraatio. Kun nousin koneelta ja aukaisin saumoja seisaaltaan, lähti ompelukone ajelemaan itsekseen. Tosi hölömö olo, kun katsoin hyrräävää konetta ja tajusin itse seisovani. Minä en ollut syypää ompeluun.
- Kaino, sun pylly on kaasulla!
Ei vaikutusta, Kaino vain oli eikä tiennyt mistään mitään. Eukko siirsi koiran peräpään kaasulta ja koira jatkoi nukkumistaan. Koirahan on aina eukon jaloissa, niin ommellessakin. Vyörähti sitten rentoutuessaan kaasun päälle, tietämättään.
- On tämä hommaa!

- Mihin minä ne silmälasit nyt hukkasin? Miten ne nyt katosi, justiinhan ne olivat päässä. Vai olivatko? No olivat.
Eukko kävi vessassa, ja toisessakin vessassa. Samalla survaisi päähänsä papiljotteja, jotta saisi unen jäljet kampauksestaan peitettyä. Toiveajattelua...
- Taas se kävi, melkein joka päivä on lasit hukassa, rahapussi hukassa, kännykkä hukassa. Kun keksityn johonkin muuhun tai saan lennosta idean, niin näin siinä käy. Lennosta tuli tuo paplari-ideakin, kun peiliin vilkaisin. Illalla muka hiukseni saunan jälkeen laitoin, mutta se äänikirja sieppasi...
Eukko siis saunoi pitkän kaavan mukaan, löylyntuoksuja ja kynttilänvaloa, rentoutta. Sen jälkeen hiukset nihkeinä selällään äänikirjaa kuunteli, varmaan sen 42 minuuttia. Sitten havahtui kosteisiin hiuksiinsa ja ne kuivaksi föönäsi. Nätisti ne sen hetken olivat, kunnes eukko paineli uudelleen sänkyyn, kyljelleen lehtiä lukemaan. Nooh, tuon kylkiasennon ja siihen nukahtamisen seuraukset näkyvät kampauksessa.
- Ärsyttää, sillä hiustenlaitto ei sitä lempipuuhaa ole, ainakaan tänään. Se on jotensakin tyhjänpäiväistä, mutta tekemättömyys näkyy kyllä.
- Onhan nuo taas kasvaa hörähtäneet, malli alakaa olla ohi ja menetetty. Pitäiskö käydä silipasemassa? Millä lailla?
Ajoittain, tai siis lähes päivittäin, moinen ajatuskulku seuraa peilikuvaa katsoessa, mutta siihen se sitten jää.
- Oikein kun napakasti paplaroi niistä saa vielä kivat, eipä ole vuosiin näin pitkiä hiuksia ollutkaan. Jakauksenkin voi survaista kummalle puolelle vain. Paitsi tanssi-iltoina, silloin on jakaus aina oikealla. Jos muistan.
- Kerran yksi tuttu tanssikaveri sanoi, että "nutturani" menee hänen suuhunsa kun tanssii ja aiheuttaa törmäyksiä. Totta, kun hiukset ovat napakasti pörröllään, sehän vaikuttaa jopa viejän vientiin, kun ei näe nutturan sisältä. Näin minä olen oppinut ja muistan nyt.

- 90 sylillistä, jos jokaisessa sylillisessä on 8-10 puuta, sehän tekee suurin piirtein 850 puuta. Sen verran menee puoleentoista heittokuutioon sekapuuta, aikaa pinoamiseen 36 minuuttia. Ajasta noin kolme minuuttia menee kärryn ja koirien kiertämiseen.
- Samaa laskukaavaa harrastin kun olimme neljästään kärryä täyttämässä. Minä viskoin 222 kalikkaa kuormaan, sehän on neljällä kerrottuna 888 kalikkaa. Eli pyöreästi tuon 850 kalikkaa, sillä  minullahan oli viskoessa tehokkaasti tappotahdin luokkaa, hommaan pakotettuihin teineihin verrattuna, jolloin kalikka lentää vaisummin. Jopa laahaten ja löysästi.
- Tästä kaaviosta kun laskin poltettuihin pesällisiin, laskin kulutuksen, lähinnä polttopuiden riittävyyden talven ajaksi...
- Jos raakasti laskettuna yhdellä kärryllisellä lämmittää talviaikaan noin 17-21 päivää, eli kaksi-kolme viikkoa... Kesällä yhdelläkin pesällisellä lämmittää käyttövedet.
- Niin silloinhan koko vuoden lämmityksiin menee isoimmalla laskentakaaviolla noin 25 heittokuutiota, onneksi kesällä menee vähemmän, joten vedän tulokseksi, todella tarkan, noin 18,25 heittokuutiota/vuosi.
- Ei ne jaksaneet innostua minun laskelmistani, kun aivan tohkeissani tuloksia naputin. Mutta onhan se oltava jokin näppituntuma, paljonko on paljon, ja mikä kaikki vaikuttaa mihinkin. Huono on puilla lämmittää, jos ei ole puita, millä lämmittää.
- Itsestään selvyys oli ennen polttopuut, kun isä niitä teki. Aina oli rantteella parin vuoden tarvis ja antoi hän niistä muillekin.

- Huomenna on tasan viisi vuotta siitä, kun isä viimeisen kerran kotoa lähti. Saa palan nousemaan kurkkuun. Samana päivänä lapsemme tarina käytiin kuvaamassa, kotonamme Elämä Lapselle konsertin inserttiin. Se oli sunnuntai, minulla oli turkoosikirjava pusero, tilanne ahdisti ja jännitti, siis kuvotti, mutta koin että se oli tehtävä, minut siihen valittiin kertomaan.
- Yhä olen sitä mieltä, että asioista pitää puhua, kertoa, tietoisuutta kasvattaa. Vertaistukikin on se äärimmäisen tärkeä asia.
- Kun isä sitten kuukauden kuluttua kuoli, lensimme seuraavana päivänä Logomoon koko perheellä kyseiseen konserttiin. Huippu kokemus, vaikkakin raskaan asian äärellä, valtavissa tunnekuohuissa ja tuoreen menetyksen kouristellessa
- Kornia tässäkin asiassa oli se, että kun tämä ohjelma joulukuussa tuli ulos, niin mitä siitä seurasi... Toki sain/saimme kehuja kuinka selkeästi kerroin, ymmärrettävästi kykenin jäsentelemään näin raadollisen asian. Syvää ymmärrystä.
- Kun sitten talvella karaokekursseilla kuljin, viikkojen jälkeen yksi ihminen asiaan palasi. Mielestäni tämä henkilö on aina ollut asiallisen ja fiksun oloinen, maailmankansalainen ja sivistynyt...
- Nyt minä tajuan kuka sinä olet, näin sinut televisiossa... Pitikö sinun niin lähelle sitä kameraa mennä ja ängetä?
Jäin sanattomaksi, samaan aikaan hölmistynyt hämmennys valahti ylisteni. Tämäkö hänelle jäi ohjelmasta mieleen? Luuliko hän oikeasti, että olin itse jakkarani kameran linssiin kiinni hilannut? Voi sissus sentään... Onneksi hän asian sanoitti ja sai palautteen antaa, sillä olihan tuo todella tärkeä pointti koko aihepiirissä, teemassa, konsertissa ja elämässä!! Sain naamani lähikuvaan! Tässä sen huomaa, yksikin ikävä asia jää kiertämään, ei sitä niin vain kykene unohtamaan, vaikkakin menee jo osittain ja ajoittain huumorilla.
- Kuvatessa istuin olohuoneen toisella reunalla ja kuvausryhmä oli toisessa nurkassa, en tietääkseni omaa pärstää hilannut kiinni linssiin.
- Toki draaman kaarta varmasti lisäsi ohjelmassa lähikuvat, kun  kuvattiin kyynelehtivät silmäni, joista tuska näkyi ja pulppusi. Vapisevia huuliani, oikein lähelle tsuumattuna. Mutta se, että esiintyy omalla nimellään ja naamallaan, on minulle rankkaa, mutta teen sen, jotta asiat tulevat kuulluksi, sanoitetuksi, ei yksistään meidän vaan muidenkin puolesta.
- Yhä, kun tämä ikääntyneen naisen näen lenkkeilevän vaaleanpunaisessaan ja kanarianrusketuksessaan, voin vain ihmetellä hänen ajatuksiaan. Edelleenkään en ymmärrä, tai siis ei minun tarvitse ymmärtääkään. Mutta näin me olemme erilaisia, kiinnitämme huomiota välillä aika epäolennaisiin asioihin, jolloin se oikea asia jää pimentoon. Mutta hänen sivistyksestään olen aivan eri mieltä nykyisin, tämän perusteella, siihen mitä ennen luulin. Suorastaan sivistymätöntä…, ja vielä sanoa moinen ääneen. Huvittavaa.

- Mutta nyt tulee viestejä sarjana, paplaritkin ovat ehkä asiansa tehneet. Kahvit on juotu, kello on pian kymmenen. Hupsis!!! Olen menossa aamupäiväkylään, nyt iski hoppu.
- Näe kauneutta tässäkin päivässä, moni asia on hyvin, verrattuna että olisi oikein huonosti.
- Tsao!

VAIN TARINAA

Tykkään Vain Elämää ohjelmasta. Katson ne silloin kun itselle sopii, yleensä viiveellä, joskus, jossakin vaiheessa. Välillä kelaillen, mutta kuitenkin. Minusta siinä on huikeita tarinoita biisien takaa, huikeita uusia sovituksia, esityksiä ja oivalluksia. Täysillä ja syvään päähän meininki, ei jäädä hiimailemaan ja kiertelemään.

Niin, minä olen nyt hurahtanut, palannut, kirjoittajakursseille. Siellä olen saanut vastaavia elämyksiä, tai siis edes hieman maistaa tarinoita, kuinka kukin asioista kirjoitamme, kuinka teksti muokkautuu, muuttuu käsitellessä. Aivan ihanaa, oivaltavaa ja koukuttavaa.

Eilen sitten ajattelin, josko joskus pääsisi sellaiseen kirjoittajaretriittiin, jossa vain kirjoitettaisiin, kuunneltaisiin, esitettäisiin omia ja muiden tekstejä. Kaikilla voisi olla jopa sama aihe, mutta kuinka eri lailla jokainen sen käsittelisi, kokisi, tuntisi ja tulkitsisi. Ei nyt mitään noin suurta ja mahtipontista kuin tuo Vain Elämää, vaan ihan tavallisten, kirjoittamiseen hurahtaneiden ihmisten Vain Tarinaa- retriitti.

Määpä kirjoitan tännekin eilisen tehtävän, josta pidin, kovasti.

Seitsemän virkkeen tarina:

1. Kirjoita maisemakuvaus. 

2. Kirjoita virke, jossa joku tekee jotakin.

3. Kirjoita virke, jossa joku sanoo jotakin.

4. Kirjoita virke, jossa joku sanoo jotakin.

5. Kirjoita virke, jossa tapahtuu yllättävä käänne.

6. Kirjoita virke, jossa joku tekee jotakin.

7. Kirjoita virke, jossa on maisemakuvaus.

Mun sen hetken tuotos:

1. Rantaheinät kahisevat, heinien yllä liitelee sudenkorento, toinenkin, sulautuen veden ja valon leikkiin, kaikkialla on valonpisaroita.

2. Lillukka hiipii laiturille paljain varpain, hiukset vallattomasti liehuen.

3. -Tule tänne Virnu, Lillukka sipisee raidalliselle kissalle, joka seuraa häntä.

4. -Istutaan tähän ja ollaan ihan hiljaa, Lillukka kuiskaa Virnun korvaan ja ottaa kissan tiukasti mekkonsa helmoihin.

5. Tuuli yltyy voimakkaaksi puuskaksi, laituri keinahtaa, Lillukka ja Virnu hyppäävät peloissaan rannalle.

6. Virnu säikähtää ja pörröttää häntänsä, ja kiipeää naukuen korkealle tuomen oksaan.

7. Tuuli tyyntyy, yhtä nopeasti kuin alkoikin, kaikkialla näkyy taas valonpisaroita.

Sitten tehtävä jatkui täsmentämisellä. Aistimuksilla ja tuntemuksilla. Kirjoita mahdollisimman tarkkaan täsmentäen...

No, minä käytin samaa tekstiä vähän niin kuin pohjana, lähin sitä täsmentämään. 

Tässä tuotos:

Hennon vaaleanvihreät rantaheinät kahisevat hiljaa toisiaan vasten. Heinien yllä liitelee turkoosi, notkea ja kaunis neidonkorento, toinenkin. Sudenkorennot sulautuvat kimaltavan veden ja auringonvalon loistaviin valonpisaroihin.

Lillukka hiipii rouheisella laiturille paljain varpain, auringon vaalentamat pitkät luonnonkiharat vallattomasti hulmuten.

-Tule tänne Virnu, Lillukka sipisee perässään seuraavalle harmaaraitaiselle, pörröiselle kissanpennulle.

-Istutaan tähän varovasti ja ollaan aivan hipi hiljaa, Lillukka kuiskaa ihmettelevän Virnun korvaan ja ottaa kissan keltaisen hulmuavahelmaisen kesämekkonsa suojiin.

Tuuli yltyy, muuttaa suuntaa ja tarttuu tiukasti kaikkeen ympäröivään. Hennot rantaheinät taipuvat nöyrästi, sudenkorennot syöksyvät suojaan, laituri keinahtaa rajusti, narahtaen kipeästi.

Pelästynyt tyttö ja säikähtänyt kissa hyppäävät nopeasti rannalle turvaan. Lillukan sydän hyppii villisti ja aivan pörröiseksi muuttunut Virnu kiipeää tuomen latvaan turvaan. Lillukalla vierähtää säikähdyksen kirkas kyynel silmäkulmasta, kun hän tajuaa minne asti Virnu pakeni, raukka aivan peloissaan.

Tuuli tyyntyy, yhtä yllättäen kuin alkoikin, keinuttaen taas hentoja rantaheiniä, jotka jatkavat hiljaista kahinaansa. Sudenkorennot nousevat hohtaville siivilleen. Auringonvalo osuu jälleen kimaltavaan vedenpintaan, Lillukka tuntee ja näkee kaikkialla valonpisaroita...

Semmoinen jännityskertomus se, nyt täytyy lopettaa Vain Tarinaa ja jatkaa oman elämämme Vain Meidän Elämää. Luonto antaa parastaan, tänäänkin. Ihana ruska, pirteää ja kuulasta, aamuaurinko, muuttolintuja, peilityyni joki, elämyksiä, aistinautintoja ja päivä ilman kalenterimerkintöjä. 

Tsao!