lauantai 26. lokakuuta 2019

VÄLIAIKA, AIKAVÄLI

Tässä minä väliaikaa vietän, sellaista tavallaan lakisääteistä joutoaikaa, silleen niin kuin aikaa aikojen välissä, tyhjiötä. Samaan aikaa tajuan, ettei sekään mikään tyhjä aika, tyhjiö ole, aikahan kuluu kaikesta huolimatta samalla nopeudella vaikkakin on mitään sanomaton väliaika.

Ha haa, kiitos seurasta jos pysyit kärryillä tähän saakka, ja päätät sulkea eetterin, leppoisaa viikonloppua.

Paplalerita päähäni survoin, katsoin kelloa, neljäkymmentäkolme minuuttia joutoaikaa. Siitä se ajatus sitten lähti, kuinka moisen ajan hyödynnän. Imuroinko? Pyykkäänkö? Tiskit jo hoidin, aamupalan myös, kahvia on vielä tilkka. Elikot on rapsutettu, hoidettu, kehuttu ja kannustettu. Suihkunraikas olen, lorvinut olen, maalata en ehdi, televisio ei kiinnosta, eikä pihatyöt... Rännäksi muuttui, aamulla myrskysi vetenä. Vuosi sitten oli pikkupakkanen ja timanttikuuraa kaikkialla, ei ole vuodet veljeksiä, eikä lapset samiksia, vaikka siskoja ovatkin.

Lauha, leuto, jopa lämmin syksy innoitti minut tällä viikolla maalamaan, Ateljee Tarhapöllössä tarkenin. Voi kuinka teki hyvää, odotan iltaa, että ehdin tänäänkin. Tai siis iltaa odotellessa, väliajan ajattelin hyödyntää. Olen päivän töissä, illalla haaveilen tanssimisesta, eikös siihen jää passeli pikainen huuhaatauko, lakisääteinen väliaika, aikaväli, aikaa ja väliä, siirtymävaihe... Jää, niin odotan.

Eilisen olin henkilökohtaisena avustajana, todella kiva päivä, olimme meillä. Ohjelmaan kuului sämpylöiden, korvapuustien leipomista, maalaamista, piirtämistä, ulkoilua, elukoiden hoitoa ja korttipelejä. Siinä ei paljon väliaikoja tai joutilaisuutta koettu, kun oli niin paljon mieluista tehtävää. Ei kiukkua, ei narinaa, vaan leppoisaa puuhastelua ja hyvää oloa. Ja aivan kauhean hyviä sämpylöitä, vieläkin turvottaa, kun lipsahdin napostelemaan. Ujutin sämpylätaikinaan maustettuja kaurahiutaleita, toisessa oli taatelia ja toisessa marjoja lisänä, ripaus kuminaakin. Kahdesta erilaisesta taikinasta sitten pyörittelimme pieniä sämpylöitä, jotka sydämenmalliseen vuokaan laitoimme ja sämpyläbostonin teimme. Pinnalle vielä juustoraastetta. Kuinka kiva oli taittaa pikku pallero kerrallaan bostonista, miettiä kumpi maku sattuikaan... Mätitahnan kanssa, njam.

Eilen päädyin nuorenparin mukana silmälasiliikkeeseen. Olin silleen turvana, järkenä?, kuulemma. Pukeuduin punaisiin saappaisiin, se aiheutti eripuraa, häpeää, eivät kuulemma ole julkisuudessa käytettävät vaan metsässä käytettävät. En kuullut, ymmärtänyt tai reagoinut, lähdin saappaissani. Ei sen puoleen, toinen osapuoli nuorestaparista oli reinotossuissa, eli olihan turvajoukot niin perusteellisien omintakeisia... Olen käynyt itsekin näöntarkastuksessa, haaveillut uusista laseista, tarvittaessa. En tarvinnut, näkö on ennallaan, se olikin vain omaa muutoshalukkuutta, turhuutta. Onneksi ei ole moiseen varaa, eikä siksikään tarvitse hankkia. Nooh, nämä mieluisimmat kehykseni kuitenkin nuorille innoissani näytin. Yhdestä suusta he tuumasivat "näytät vanhalta täti-ihmiseltä!" Olihan nopea ratkaisu, enhän minä nyt edelleenkään lievänä kaksivitosena halua tietoisesti vanhemmalta näyttää, enhän. Mutta ihana, kuinka he spontaanisti moiseen päätyivät, samaa mieltä olivat. Ja se, että vävykokelaskin uskaltaa sanoa, eikä ole minulle mieliksi. Nostan hattua, olen tyytyväinen kuulemaani selkään mielipiteeseen, ja otan siis väliajan lasiprojektissani. Helppo ratkaisu.

Valonlastani minulla on ikävä, tuliko yllätyksenä. Päädyin katsomaan videoita pitkältä aikaväliltä, juoksevana, nauravana, kujeilevana, autettavana, mykkänä, puhuvana, oma-aloitteisena, muiden avusta riippuvaisena... Sydäntä särkee, sydän itkee, kauheita kokemuksia. Ja siitä huolimatta hän jaksoi olla ihana, positiivinen ja osallistuva, kaiken takaa löytyi sama tyttö. 
On se luojan lykky, että jaksoimme mahdollistaa hänelle asioita, vaikka hän olikin täysin meidän avun varassa. Kävimme, koimme, menimme ja teimme. Emme tehneet hänestä sairaampaa tai avuttomampaa, kuin sairaus tai hoidot olivat jo tehneet. Onneksi hän ei päätynyt laitoskierteeseen, muiden, tuntemattomien pompotettavaksi. Onneksi jaksoimme. Samaan aikaan se viimeinen vuosi oli myös väliaika, aikalisä, lisäaika, aika elämän ja kuoleman välissä, siirtymäaika. Onneksi sen saimme, mutta samaan aikaan lapsemme onneksi, se ei ollut enää yhtään pidempi. Varmaan kauheaa luettavaa sellaiselle, joka ei ole elänyt syöpähelvetissä, kuolema on toivottavaa, odotettavaa. Edelleenkin olen lopullisuudelle kiitollinen, samaan aikaa koen suunnatonta kiitollisuutta myös väliajasta, joka meille vielä elämän loppusuoralla tarjottiin. Ja siitä, että minut hänen äidikseen valittiin, huikea oppiläksy, elämänoppi, opetus. Onnekseni olen hidas oppimaan, kaiketi, kun kuusi vuotta opin. Kyllähän noita oppeja yhä elän todeksi, muistan ne aina, toivottavasti ne näkyvät myös omissa ratkaisuissa ja tavassa elää. 
Haudalla olen käynyt varmaan lähes joka toinen päivä, joka ainoa kerta hämmästelen epätodellisuutta ja todellisuutta, näinkö tämä meni. Tunnen vihaa, suuttumusta, kiitollisuutta, helpotusta, levollisuutta, samaan aikaan taas yllättäväkin vihanviima sivaltaa. Mutta haudalla en ole kenellekään kade, siellä ei tarvitse kenenkään kohtaloa tai perhettä kadehtia, siinä mielessä olemme samalla viivalla. 
Usein minulta kysytään myös, kuinka voin olla tekemisisissä perheiden kanssa, joissa selvittiin syövästä. Eikö se tee kipeää? Ei todellakaan, olen aivan suunnattoman tyytyväinen ja kiitollinen siitä, että on onnistuneitakin tarinoita, se ei ole minulta pois. Enkä saa lastani takaisin, vaikka kuinka selviytyneitä kadehtisin. Monta kertaa tiedän mitä kaikkea siellä on koettu taustalla, ei se matka niin siloteltu ole ollut... Ikuiset jäljet ja arvet ovat heihinkin hakattu, ainainen epätietoisuus ja moinen todellisuus kalvaa varmasti. Tiedän ja elän sitäkin muutaman perheen mukana.

Nyt alkaa väliaikani olla tapissa, enhän tiennyt mitä tuolla mielenpäällä pyöri, ennen kuin kirjoitin pyörineet. Olen yhä paljain varpain, outoa, Kaino-koira ei nukukaan varpaillani. Kuulostaa kuorsaavan tuossa metrin päässä. Sukat jalkaan, paplarit kaappiin, taidan lähteä taas kirkuvan punaisissa kumppareissani. Eikös räntäsade ole moiseen passeli keli.

Leppoisuutta ja luovuutta, ota väliaika, jos mahdollista...

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu