TUONTAKAINEN

Lapseni kuoleman jälkeen sain ystävältäni lämpimän viestin "Terveisiä tuontakaisiin." Tuontakainen, mystinen, todella kaunis ilmaisu, samaan aikaan levollisen hengellinen. Mitä sitten hengellisyys onkaan? Jossain päin maatamme yhä käytössä oleva perinteinen ilmaisu, minulle täysin tuntematon. Niin oli tuntematon, mutta nyt se on pyörinyt alitajunnassani kolme vuotta. Se luo minulle rauhaa, tyyneyttä, valoa ja kauneutta, samaan aikaan mystistä uutta ulottuvuutta, vahvaa henkisyyttä ja toivoa. 

Viimeksi mietin, täälläkin jahkasin, josko löytäisin kuolinviikoille jonkin toisen ilmaisun, sanan, määritelmän. Jonkun jossa on toivoa, valoa ja kauneuttakin. Sikäli mikäli asiassa löytää valoisan puolen, mutta joka ainoa päivä yritän yhä kuolemasta, ennen kaikkea siihen valmistautumisessa löytää valoakin. Nyt tämä tuontakainen on noussut alitajunnastani. Tästä lähdin haluan ajatella nuo viikot matkaksi tuontakaisiin. Kun lapseni hiipui päivä päivältä, erkaantui maallisesta, lähestyi lähtöään. Jotensakin nyt näen näissä viikoissa luopumisessa lempeyttä, siirtymistä, olomuodon muuttumista. Suotakoon levollisuuden tunne tässäkin asiassa, jospa tämä on taas yksi etappi eheytymisessä, surutyössäni.

Sain kuvan yhden lapsen uudesta hautakivestä. Se aina pysäyttää, samaan aikaan se myös muuttuu yhä todellisemmaksi. Kun on kiveen hakattu. Kuvassa kiven takana oli aita, aidan takana jatkui polku. Olen sitä kuvaa useamman viikon ajatellut, nyt viestittelin kuvan lähettäjän kanssa. Minä jotenkin näen kuvan symbolisesti. Kuvassa näkyvät asiat; polku ennen kiveä, kivi ja aidan takana jatkuva polku kuvaavat kuolemaa. Kivi kertoo lähdöstä, kuolemasta, elämän loppumisesta ja matka jatkuu edelleen uudella polulla, mutta se jatkuu. Olomuoto vain muuttuu. Hämmentävää oli, että minä olin kuulemma ainoa ulkopuolinen, joka oli asian nähnyt ja tulkinnut samoin. Kuvasta välittyi niin selkeä symboliikka. Näissä savotoissa on mielettömän tärkeää, että joskus joku ymmärtää omia aivoituksiani. Tai minä ymmärrän, sanoitan, jonkun toisen aivoituksen, asian jota on pyöritellyt. 

Ylihuomenna on lapseni Valonpäivä, olen silloin töissä. Elämä jatkuu, elämä kantaa. Haluan tehdä haudalle syyskranssin. Vaahteran ruskalehtiä, hortensian kukintoja, naavaa, kenties pihlajanmarjoja ja liekoja. Makkarissamme on yhä kuivunut kranssi, jonka tein juuri ennen lapseni kuolemaa. Muistan kun sitä tein, että mietin kuumeisesti käytänkö pihamme kukkia siihen vai säästänkö lapsemme haudalle. Kuinka voi ajatella noin siinä tilanteessa, no kyllä vaan voi. Tiesin lähdön koittavan, pihamme pullisteli kauneutta ja materiaaleja jos mihin, myös hautakukkiin omalle lapselle. Onhan se kornia ajattelua, mutta näin vain ajattelin. Silloin ja edelleen. Jälleen hortensian kukinnot asiasta muistuttavat, nyt haluan käyttää ne vuosipäivänä vietävään kranssiin, ennen kuin pakkanen ne vie. Näen tuon kranssin värikkäänä, leikkisänä ja metsäläisenä. Semmoinen oli lapsemmekin.

Eilen päädyin koirien kanssa metsään. Piti vain aamusta käpäistä, jotta ehdin koulujuttujakin ennen töitä. Nooh, siellähän hullaannuin ja ajantaju lähti. Olin yli kolme tuntia reissussa. Sieniä, liekoja, naavaa, happea, hiljaisuutta, luontoa, tyyneyttä, kauneutta, ihmeellisisä asioita, auringonsäteitä. Kyllä latauduin. Tänään sataa vettä, ehken ole menossa, josko nyt niitä koulujuttuja tekisin. Vuorossa sashiko-kirjailun teko, siis se itse kirjontatyö. Kirjalliset mielestäni ovat jo valmiit, loppurapsaa ja itsearviointia lukuunottamatta. Kaiketi se tehdään vasta kun on työkin tehty. Tai yleensähän minä teen kaiken nurinkurisesti. Tosin minut tälle aamulle jo ohjelmoitiin, ei aina mene niin kuin itse suunnittelee, mutta aikataulutan asiani nyt toisin. Olin jo lähdössä, mutta kun kirjoitatutti, ajattelin moisen itselleni sallia. Väriaine on myös tulostimesta kaikki, haenpa sitä samalla keikalla, jotta saan materiaaleja ulos kansioihini. 

Eilen taas havahduin, monessakin asiassa. Olin hiukan oudoimmissa metsissä. Ajelin yhtä sepelillä päällystettyä tietä pitkin, josta tiesin mihin se vie. Olinkin risteyksessä, josta lähti poikittain tie taas eri suuntiin, se oli sellainen hiekkatie, astetta huonokuntoisempi. Mutta tämän risteävän huonokuntoisemman tien valaisi aurinko, se oli valossa, tämä millä ajoin oli varjossa. Taas piti pysähtyä, kuvata ja aistia, symboliikka iski tajuntaan. Sehän kuvastaa myös elämää, valintoja. Valitsenko tutun tien, jonka tiedän mihin se vie. Vai valitsenko tuntemattoman tien/polun, joka on haasteellisempi, huonokuntoisempi, mutta se on valonpolku. Kurkkaanko mitä sillä polulla on annettavaa, mitä sen päästä löytyy, mihin se vie. Vai jatkanko turvallisella sepelillä, tiedän mihin päädyn. 

Se risteys kuvastaa myös tämän hetkistä tilannettani, sillä opiskelut alkavat kohta olla purkissa. Joululta plakkarissa kaksoistutkinto virike- ja työtoiminnanohjaaja. Minkä tien, polun, risteyksen valitsen. Onko se tuttu ja turvallinen, vaiko tuntematon, mutta mielenkiintoisemman näköinen. Olenko utelias heittäytyjä vai perusduunari, löydänkö uusia polkuja ja työkentän vai ajaudunko valmiiseen muottiin, sabluunaan?

Viikon sisällä minulle on tarjottu kahta eri työtä, avustajana ja perhehoitajana. Kyllä tykkään, haluan niitä tehdä. Mutta tarvitsenko sen sepelitien sinne taustalle, jokin säännöllisen jutun, etten aivan pienistä palasista elantoani ole kasaamassa. Tarvinhan minä, mutta mikä se on. Mietin pitääkö minun alkaa soittelemaan ja ihan kyselemään töitä, mutta eilen tein taas oivalluksen, että kyllä minua pyydetään, töitä tarjotaan, kunhan maltan odottaa. Niinhän tuo on mennyt tähänkin saakka. Töitä on tarjottu, itse asiassa tosi paljonkin, monenlaista, joista olen kieltäytynyt, vaikkakin olen ollut otettu, kun moiseen minua on ajateltu. Ehkä monen mielestä olen aivan epäkelpo huuhaa, täysin rajaton ja epärealisti. Vai luotanko yhä mottooni, että "Asioilla on tapana järjestyä." Yhteiskunta painostaa, ihmiset ihmettelee, kyseenalaistaa valintojani, mutta luotan yhä omiin tuntoihini. Tämmöinen olen.

Paskalannevallekin eilen päädyin, tasan tuttuihin maisemiin. Olen niitä polkuja ja metsiä kolunnut aina. Nyt oli sienikiikaroinnit mielessä. Sukelsin tutulta polulta sellaisten tiheiden kuusien alle. Vaikeakulkuiseen, kuivaan, sekaiseen ja aivan erilaiseen metsään. Silloin aukesivat karvarouskukanavat, löysin niitä laumoittain. Myös kaksi herkkutattia, itselleni aivan tuntemattomia sieniä tuosta metsästä. Jälleen iski symboliikkaa tajuntaan, näin saman metsän uudesta kulmasta, havainnoin uusia asioita (nuo sienet), kunhan perinteiseltä polulta poikkesin. Polulta jota olen kymmeniä vuosia jauhanut, muutaman metrin loikkaus ja sain ahaa-elämyksiä. Tämä kuvastaa jälleen valintoja, heittäytymistä ja havaintoja. Kyllä pitää välillä loikkia, koikkelehtia uusille mättäille, kenties vaikeampikulkuisemmillekin poluille, jotta näkee selvemmin, saattaa todella positiivisiin löytöihin päätyä.

Maanantaina suoritin taas jotain mitä en tiennyt suorittavani puoli vuotta sitten. Kävin riksaluotsikurssin. Ylivieskaan on hankittu sekä vanhus- että vammaistyöhön sellainen sähköavusteinen riksa, pyörä, jossa on kaksi pehmeää penkkiä edessä ja kuski polkee takana. Näin mahdollistetaan pyöräily sellaisillekin, jotka eivät siihen itse kykene. Valonlapsellamme oli vastaava, siinä oli laatikko edessä ja hänellä penkki. Voi sitä iloa, naurua ja tuulen tuomaa huumaa, kun saimme maisemat vaihtumaan pyöräilemällä. Haluan olla mahdollistamassa sitä muillekin. 

Nyt tämä takkutukka lähtee juoksemaan nuo äsken ohjelmoidut asiat, hakee sen musteen ja käy suihkussa vasta sitten. Meneehän tämä päivä näinkin, kerkesi sade onneksi lakata. Sunnuntaina automme tuulilasista tuli sateella ämpärillinen vettä sisään. Kas kummaa minun käytössäni. Eli nyt on ollut auto Ateljee Tarhapöllössä yöt suojassa, ettei moinen kastelu toistu. Autostamme löytyikin tuolle vuosimallille tyyppivika, tuulilasi ei ole kunnolla kiinni. Huomenna on tuulilasin vaihto-operaatio. Monta vuotta olemme ajelleet, ja nyt se tietystä kulmasta alkoi vuotamaan. Teinkin lennosta uudet suunnitelmat, nyt on takkutukka jo pesty ja puhdas, laukkaankin eri järjestyksessä päivä asiat. Huulipuna on tänään kirkas, vahva punainen, sointuu hyvin kumppareiden väriin.

Tuontakainen on pian matkattu, koittaa uusi Valonpäivä.