HULABALOO

Heti alkuunsa kirjoitan ikävästä, kuinka lastani kaipaan. 

Kaipaan niin naurua, eloisuutta, vahvaa temperamenttia, tahtotilaa, vauhtia, meteliä. kokkauksia, tuoksua, hiuksia, olemusta, läsnäoloa, tekstejä, sanontoja, maalauksia, taiteellisuutta, lempeyttä, kiivautta, rutistusta, raivoa, rakkautta... Mitäpä sitä lapsestaan ei kaipaisi? 

Nyt kun meidät on kuolemalla erotettu, on suuri ikävä myös niitä  yhteenottoja, joissa salamat sinkoilivat ja kuohuttiin kunnolla. Kyllä minä lapseni opin läpikotaisin tuntemaan, onneksi hän uskalsi olla se mikä kulloinkin olotila oli. Jos hän koko viimeisen kuudenvuoden sairaushistorian olisi vain tyynesti niellyt, ilman kapinoita ja voimakastahtoisuutta, voin vain kuvitella paljonko asiat ja tunteet olisivat jääneet lastani sisältä kaivelemaan. Ja kuinka hänellä olisi ollut paha olla ja paha mieli. Yksi vaihtoehto ja tärkeä näkemys on, että saimme tuon hurjimusluonteen ansiosta muutaman lisävuoden, kun neiti pisti tuulemaan tahtotiloillaan ja rohkeudellaan. Kyllä päätä kylmäsi monta kertaa hoitojen ja jopa nelinkertaisten sytostaattiannosten aikoina, myös hoitohenkilökuntaa. Mutta lapseni valitsi mieluummin vaihtoehdoksi täysillä tykittämisen kuin antautumisen. 

Ensimmäisen relapsin aikana, Helsingissä kesällä -12, hematologin meille antamat vaihtoehdot olivat: "Ei tehdä mitään, aloitetaan kokeellinen immunologinen hoito tai tykitetään täysillä?" "Tykitetään täysillä", oli lapseni valinta, sen päätimme sekunneissa, olimme siitä yhtä mieltä. Seuraavana päivänä tykitetään täysillä-hoito aloitettiin Oulussa. Tämä oli yksi niistä lapseni rohkeista valinnoista. 

Samalla reissulla hän opetti minulle myös todella tärkeän elämän johtolangan ja tavan suhtautua. Itse olin aivan maani myynyt, pää roikkui, ahdisti, kompastelin suojatien viivoihin, panikoin ja koin kaiken maailman muita lieveilmiöitä. Levyni pyöri samaa rataa ja olin surkea, olin vähällä tartuttaa surkeuteni myös lapseeni. Silloin sain kuulla nämä sanat, joiden voimalla vedän yhä: 

"Lopetetaan asiasta jauhaminen ja nautitaan tästä hetkestä!" 

Tyttö sen kuin hyppelehti, näki ympärillään kauneutta, nautti kesästä, olemisestaan, elämästään. Valitsimme ravintolan, hän soi hyvin, puhuimme mukavia asioita, shoppailimme, kävimme rannalla ihastelemassa ja oikeasti nautimme monista meille tarjoutuvista elämyksistä. Muistan kuinka oma ryhtini oikeni, hengitys vapautui, vapinani loppui, näin auringon, koin hyvyyden, löysin ilon. Kaikki tämä oli lapseni ansiota, hän sen minulle tarjosi, näkemyksen ja asenteen, kuinka elää ja olla. 

Kun asiat ovat hyvin, kannattaa nauttia niistä mitkä ovat hyvin, eikä kannata lannistua tai jättää elämää elämättä, kokematta ja kuolemaa odotellessa.

Niin kerta!

Se oli aasinsilta hulabaloohon.

Yhdeksän päivää sitten täytin 50. Minulle se on yksi saavutus, tavoite, mittari ja valtava ilon aihe. Viime viikonloppuna pidimme hallissamme, Ateljee Tarhapöllössä, juhlat. 

Kun jakelin kutsuja ja puhuin avoimesti ikääntymisestäni, sain jälleen vaikka minkälaista kommenttia ja koin jopa negatiivista suhtautumista aihepiiriin. Ehkä se juontaa sanojan omasta asenteesta? Jos halusin juhlistaa ja pitää juhlat, ei se käsittääkseni ole joltakin ulkopuoliselta pois. 

Minulle 50 vuotta on hieno asia, se ei ole itsestäänselvyys, kun tietää muitakin perspektiivejä. Saan olla kiitollinen terveydestäni, joka on moniin kertoihin mittareilla todistettu. "Täysin terve, sopivasti lihava." Sekin on tärkeä lause, sitä ei jokainen saa. Ja enhän itsekään tiedä kauanko moisen määritelmän saan pitää, mutta nöyränä moista lausuntoa muistelen.

Juhlat olivat onnistuneet, ainakin omasta mielestäni. Ohjelmaa oli siellä ja täällä, yllätyksiä, ihmisiä, musiikkia, iloa ja eloa, leppoisuutta, puheita, ronikoita... Tarjottavatkin jotensakin riittivät, vaikka lopullinen vierasluku nousi paljon ajateltua suuremmaksi, mutta olen kuokkavieraistakin kiitollinen, halusivat osallistua ja olivat tervetulleita. Vieraiden ikäjakauma oli 6-80 vuotta, siinä näkee kuinka laaja ja elastinen on ystävieni joukko, niin sanotusti vauvasta vaariin. Samalla vietimme vähän niin kuin Hannunrannan tupareita, olisiko nämä nyt välituparit, sillä projektit ovat yhä vaiheessa. Moni on tupareita kysellyt, ne tuli tuossa vähän niin kuin samalla.

Jälkeenpäin olen tajunnut, kuinka pitkien matkojen ja mutkien kautta vieraamme saapuivat. Tulivat aivan asiasta tehden. Olen todella otettu, hämilläni. Ihan meitä varten, juhliimme; Inkoo, Vantaa, Lieto, Rauma, Kuopio, Ii, Oulu, Kempele, Kemi, Rovaniemi...ja toki nämä lukuisat lähikunnat. Kirjanpitoni mukaan vieraita oli 98, aika hulppea luku! Ilma oli loistava, loppukesää parhaimmillaan, lämmintä ja illasta hämärtyvää. Lahjojen, kukkien ja muistamisten määrä on mieletön. Olen yhä hämilläni, kiitollinen ja otettu. Kuinka hyvin minun mieltymykseni tunnetaan, niihin on tartuttu. Sain kiiltävän punaiset Hai-saappaat, lahjakortteja mieluisiin liikeisiin, hoitoihin, ravintoloihin. Maalaamiseen pelejä ja pensseleitä, maalituubeja, värejä ja värkkejä. Käsittämättömän ihania villasukkia, sillä minä olen villasukkafriikki, koskaan ei voi olla liikaa. Jokaiselle päivälle, eri fiiliksiin ja käyttötarkoituksiin pitää olla omansa. Kuohuvaakin sain aivan valtavan määrän, saattaa olla terveys muisto vain, mikäli ne yksin yritän tuhota ja liian nopeasti. Kuinka tarkkaan harkittuja etikettejä, viinien nimiä, pullojen kauneuksia. Musiikki oli myös niin sopivaa, sillekin annoin vapaat kädet, kyllä muusikot minut tuntevat. Lauteille nousi myös yllätysesiintyjiä, tykkään niin spontaaneista heittäytyjistä. Itse asiassa en pahemmin koko illan aikana istunut, kunhan hytkyin ja nautin olemisesta ja elämisestä. Osan lahjoista sain elämyksinä, hoidettuina ja huolehdittuina asioina. "Tämä on lahja meiltä..."

Vieraita en ehtinyt tietenkään niin paljon jututtaa kuin olisin halunnut, mutta kiersin lähinnä niiden kaukaisempien luona, näitä lähipiirin ihmisiä voi jututtaa muulloinkin, toivottavasti kaikki sen ymmärsivät. Ainakin huikkasin lennosta moisen kaavion, kun ohitin lähipiirin pöytiä. Ensin vedin korkkareissa, mutta kyllä hallin sementtilattia oli helpompi matalilla tanssata.

Hankin Ateljee Tarhapöllöön ison taulupohjan, pohjamaalasin sen valkoisen sävyillä. Illan mittaan ihmiset saivat käydä siihen maalamassa omia ajatuksiaan, tunnelmiaan, tervehdyksiään. Se olikin yllättävän suosittu, siihen projektiin uppoutui moni sellainenkin, jota en voisi kuvitellakaan, että olisi maalaamisesta kiinnostunut. Näytti ja kuulosti olevan hauskaa, lopputuloskin on mielenkiintoinen. Välillä seurasin prosessia kauempaa, kuinka joku hiljaa itsekseen katseli, keskittyi, haki tuntumaa ja sitten valitsi maalit joita halusi käyttää. Osa veti maaleja pintaan aivan paljain käsin, hanskoilla, siveltimillä, spraymaaleilla, harjoilla, roiskien ja uusia tekniikoita löytäen... Kiehtovaa.

Olen siis lyhyesti ilmaistuna sitä mieltä, että kun on juhlan aika ja paikka, silloin kannattaa juhlia. Jokainen kokee asian eri tavalla, toisille moinen on kriisinpaikka ja vaivalloista, mutta me tykkäsimme nähdä vaivaa tämän vuoksi. 

Elän mieluummin nytku, kuin sitku. On huikeaa olla olemassa, kuulua johonkin, olla osa perhettä, sukua ja kokea hyvyyttä ja lämpöä maanlaajuisesti. 

Olen niin otettu! Kiitollinen, nöyrä ja lämmöllä läikähdytetty ja hyvyydellä liekitetty. Elämä on elämisen arvoista silloin kun saa olla elossa, vaikeampi on juhlia jos ei enää ole elävien kirjoissa.

Niin kerta.

Tänäänkin elän nytku, enkä sitku! Koitappa sinäkin, tee asioita joita olet aina siirtänyt tai jättänyt tekemättä. On asioita joihin voimme itse vaikuttaa ja asioita, joihin emme voi itse vaikuttaa...