KULUNEET NÄPPÄIMET

Tässä aamukahvejani juon, tummaa paahtoa luomuna, njam. Minähän en handlaa minkään sortin kymmensormijärjestelmää. Siis minulla naputtaa se mikä osuu, jos osuu, välillä osuu hyvinkin, mutta hutejakin tulee. Nyt huteja aiheuttaa kuluneet näppäimet. Muistan periaatteessa näppäimistön ulkoa, mutta välillä olisi kiva tietää, mikä näppäin on kyseessä. Varsinkin jos naputtelee jotain tunnuslukuja yms, kovin montaa hutia ei silloin kaivata. Mutta ne ovat kuluneet, siis nuo näppäimet. Kaiketi suhteellisen kovalla käytöllä olleet, tai mikäköhän on näppäimistön käyttöikä. Näin ankarien pohdintojen kanssa pyöriskelen aamutuimaan. Eikä ratkaisua näy.

Eilen sain vetää Yhessä työpajoihin liittyen kukkaseppeleillan. Keräsin kaiken maailman pientareilla kasvavat kukkaset ja heinät mukaan. Vaikea oli hahmottaa paljonko tarvitaan, kun ennakkoilmoittautumista ei ollut. No keräsin kuitenkin, kaikki ämpärit ja kattilat täyteen. Hämmästyttävintä oli, kuinka paljon kaikkea vielä jäikin, vaikka porukkaa oli paljon. Kaikkiaan 43 tekijää, ehdoton kesän ennätys, puolet liki enemmän kuin aikaisemmissa työpajoissa. Sai siinä yksinään olla ja mennä, mutta homma hoitui mutkattomasti. Tykkäsin, se oli jälleen paluuta juurilleni, floristin hommiin. Silloin aikoinaan pidin paljonkin kursseja, tarkemmin ajateltuna todella paljon. Toissailtana somessa moni harmitteli kun ei pääse työpajaan, systerini sai jälleen kuningasidean, ja päätimme pitää omat kurssit meidän omassa hallissa. Siitä se ajatus tavallaan lähti, moinen kurssi toteutetaan sunnuntaina. Eilen sitten yksi teinityttö toivoi myös nuorille omia kursseja, sitten olisi puolalaisia yrittäjiä tarjolla kurssitettavaksi. Jotenkin olen jälleen hämilläni, miten tämä nyt näin upposi. Toki taas pitää muistaa, etten kokoaikaisesti voi olla enää floristi, parkkiintunut nahkani ei kestä. Mutta sain ihania onnistumisen kiksejä, tykkään edelleen opettaa, floristiikka on vahvasti minussa. Samalla tajusin kuinka suurenkin määrän tekijöitä handlaan, kunhan he ovat vain innolla mukana. Toista olisi ollut vastaava määrä pakotettuja ja muiden määräyksestä tulleita. Sellaisista tuskin onnistumisen kiksejä tässä muistelisin. 

Kun lähdin kouluttautumaan virike- ja työtoiminnanohjaajaksi, luulin ja kuvittelin päätyvääni nuorten pariin. Minulla oli visio syrjäytyneistä ja hukassa olevista nuorista, joilla kykenisin antamaan intoa tekemiseen, kädentaitoja ja rohkaisua. Mutta näinä vuosina olen päätymässä kuitenkin muihin ohjattaviin, minulle itselle on suunnattoman tärkeää, että tekemästäni työstä jää myös itselle positiivinen olo, saan lisäpuhtia muiden onnistumisista ja innosta. Valitettavan usein tuo edellä mainittu kohderyhmä ei innostu, ei osallistu tai tykkää mistään mitä heille tarjotaan, paitsi kahvi- ja ruokatauot. Tällä hetkellä omalla maailmankatsomuksella ja äkkipikaisuudella, sekä ajoittain lyhyellä pinnalla en kukenisi moista katsomaan. Kun tarjotaan ja mahdollistetaan vaikka ja mitä, niin ei oteta vastaan. Saatan olla tässä taas todella suppea, väärästä vinkkelistä tuomitseva, mutta itseni tuntien haluan saada tekemästäni työstä kiksejä, tuntea tekeväni tärkeää ja onnistuvani. Mutta paas kattoo, kun nyt muka visioineni olen selkeä, ajaudun tekemään tuotakin. Mikäpäs siinä, oppia ikä kaikki. Vannomatta paras, toisaalta saada yhdellekin jokin oljenkorsi tarjottua, onhan se työvoitto.

Eilen aamulla nukuin pommiin, aivan kauhea kolaus itsetunnolleni. Minulla oli varattuna aika klo 8 Nivalassa fysikaaliseen jalanrassaukseen, odotin aikaa ja rassausta kovasti. Mitä tekee meikäläinen, herää vasta 8.02 kotona. Että riemastutti. Viikko sitten herätykseni ei myöskään toiminut, luki ohitettu, mutta silloin en myöhästynyt mistään. Herätys oli äänettömällä, ei ehkä kuulu silloin. Eilisellä oli kyllä äänet, mutta en ole vain kuullut keittiöstä herätystä. Olin hereilläni jossakin vaiheessa, mutta painoin pääni uudelleen tyynyyn ajatellen, että odotan nyt uhallanikin sitä herätystä. Ja siinä tulos! Mitä tästä opin, paljonkin, ai että kolahti.

Koko päivä lähti siis mukkelis makkelis käyntiin, enkä periaatteessa tiedä sainko lisäaikaa vai menetinkö. Mutta en tykkää moisista säikäytysherätyksistä, haluan herätä rauhassa, nautiskellen ja havainnoiden. Eilen havaittu kelloaika, ei ollut kiva havainto aamuun. Olen myös miettinyt miten aikamme käytämme, itse kukin. Toki omat aikataulut ja aikakäsitys ovat jaettu vuorokaudessa lukusille eri aikavyöhykkeille. Emme perheenä tuijota myöskään tiettyjä tarkkoja ruoka-aikoja, nukkumaanmenoaikoja tai yhteisiä aamupala-aikoja. Jokainen menee omilla tahdeillaan, ruokaa teemme päivittäin, mutta on täysin toivotonta odottaa että olisimme yhtä aikaa ruokapöydässä. Samaan aikaan ajattelen, että meidän tavallamme on enemmän mahdollisuuksia vuorokaudessa, kun ei tarvitse orjallisesti noudattaa tiettyjä aikatauluja. Sitähän se on, miten aikansa käyttää. Jos vaikka kello viidestä eteenpäin on vain lamaantunutta perheaikaa, työpäivän jälkeen, eikä voi enää keksiä suurempia oivalluksia tekemisen suhteen, ei jaksa tai vihti, niin milloin sitten? Jos ainoat tekemispuuskat ajoittuvat lomiin ja vapaisiin, onhan se säälikin. Tavallaan jos pitää puoli vuotta odottaa, että olisi juhlapyhä, jotta voisi jotain tehdä-filosofialla. Tai sitten olen oikeasti todella löysillä venttiileillä varustettu, kun ajattelen joka ainoassa päivässä olevan mahdollisuuksia ja voimme perheenä koska vain hypätä tekemään jos mitä. Toki itsellä nuo ideat tykittävät sellaisilla hyppyloikilla, ettei mitään järkeä, vähempikin riittäisi. En todellakaan ehdi toteuttamaan kaikkea mihin olisi mielenkiintoa. Toteutusta odottaa kankaanvärjäykset, ompelut, puusavotta, ulkovuori, iltatorit, betonityökokeilut, soutelu, metsäretket, tanssiminen, muutama tauluidea, ateljeen viimeistely. Tuo viimeisin onkin todella kesken, se ei ole sitä mitä tavoittelen, ja kohta loppuu kesä. Haluaisin siitä tunnelmallisen rennon ja tauluja esille, nyt kaikki on luovassa kaaoksessa ja läjissä.

Kauan, kauan sitten yksi kummeistani kysyi, että millä ajalla teen jotakin huuhaajuttujani neljän pienen lapsen kanssa? Vastasin, vapaa-ajalla, sehän on kuinka sen ajan käyttää. Harvemmin sitä oikealla työajalla voi olla huuhaa, kyllähän se vaatii vapaa-ajan uhraamista moiselle. Mutta emmekö me juuri siksi ole vapaallakin, jotta voimme tehdä mieluisia asioita. Toki mikä sitten on mieluista itse kullekin, sitä on vaikea mennä määrittämään. Mikäpä minä olen posmottamaan kuinka vapaa-aika pitäisi käyttää, tavoitehan on saada siitä potkua ja kiksejä arkeen, elämään ja olemiseensa. Ainakin se on oma visioni, olenkos muistanut sen sanoa, kuluneisiin näppäimiin osua, jotta se tulisi selväksi. Niin kerta. 

Mutta nyt on kahvit juotu, vedän työhanskat käteen lähden puuhommiin, sitten on äitin lekuria ja iltakylää. Maalatuttaisikin… Kaksi tytöistä on jo töissä, ensimmäinen meni kuudeksi, toinen nyt tunti sitten. Yhdelle jäi ruohonleikkuu, puuhommat, mies lähtee omiin töihinsä. Hitokseen kuinka on tulossa napakka ja kesäinen päivä.
Että oli taas tärkeää jauhettavaa, kauhea himo osua noihin näppäimiin. Mitä jos jättäisin korjaamatta kaikki hutit ja väärät kirjaimet, olisihan tämä sillisalaatti luettavaksi, siinä saattaisi teikäläisellä tovi mennä, kun yrittäisi moisista aivoituksiani löytää. Jos niitä ei löydä aina muutenkaan. Mutta nyt on ajatukseni aamuun jäsennelty, saatu moiset kirjoitettua, on aika ryhtyä oikeisiin hommiin.

Huomenna taas uudet seikkailut, herätyskellon toivoisi toimivan... Todellakin.