MIETTEITÄ

Nyt minä olen mennyt oudoksi, kirjoitan illalla, kello on puoli yhdeksän. Ihime mietiskelytulva nousi korvien välistä. Toki minun jalkani on hiukan huonolla hapella, yritän olla sitä rasittamatta. Nilkka ja jalkapöytä väännättelee outoihin asentoihin. Joka sitten heijastelee sinne ja tänne. Jälleen mietin mikä on se alku ja mikä heijastus. Jalan lepuutus motivoi, sillä juhlia varten minulla oottaa aivan herkku korkkarit, eihän niitä voi käyttää, jos jalaka ei pelitä. Niin kerta.

Konsertti oli ja meni hyvin, oli aivan ihanaa olla lavalla kuoron kanssa. Kuorolaisuus on minulle tärkeää, saada kuulua siihen. Kuorolaisissa on myös loistavia solisteja, huippukauniita ääniä. Se valtava yhteinen voima ja ilo, ai että, sitä on vaikea edes kuvailla.

Alitajunta laulaa yhä, aamuisin on milloin mikäkin biisi korvamatona. Jännä, että öiseen aikaan osaan myös muiden äänien stemmat, laulan unissani itse ja yksinäni kaikki kolme-neljä ääntä. On se huikea tuo itsetunto ja alitajunnan voima, ei voi muuta kuin nauraa, kun aamulla yrittää ääneen tapailla muita stemmoja. Ei irtoa ihan yhtä suveneeristi kuin unissaan. 

Voi kunpa samoilla lämmöillä, opeilla ja fiiliksillä olisi muitakin keikkoja.

Tänään olen miettinyt ja puhunut säälistä. Otetaanpa vaikka esimerkki, että ihminen avoimesti kertoo sairaudestaan, diagnoosistaan, tilanteestaan, kokemuksestaan... Aina on selkään iskijöitä ja tuomitsijoita, kuulemma säälipisteitä kerjää moisella avautumisella. On toki asioita joita jokainen pitää itsellään, mutta muutaman vuoden avoimuudella ja jauhamisella voin sanoa, että moinen on ainakin omaa oloani helpottanut. Saanut ja antanut myös vertaistukea, sekin on äärimmäisen tärkeä voimavara. Säälillä ei jaksa kukaan, ei sitten niin millään. Eikä säälimällä asiat kummene, säälittävä ainakaan jaloilleen pääse. 

Olen myös miettinyt millainen ihminen olen itse, olenko minä se joka vien ihmisten voimavarat, imen muiden energiat. Onko se syy minun kartteluuni ja minusta vieraantumiseen? Ainakin itse todellakin mustavalkoisesti kierrän ne ihmiset kaukaa, jotka minua kuormittavat liiaksi tai olen tyhjiin pumpattu kohtaamisen jälkeen. Enkö itse tajua siis tekeväni muille sitä samaa, ja siksi huomaan etäisyys vain kasvaa. Vai olenko minä kaikkea muuta kuin pinnallisten liibalaabojen jauhaja, haluan puhua asioista niiden oikeilla nimillä, suoraan ja suomeksi. Aihepiireistä toisiin vaihdellen, pomppien ja hypähdellen.

Sitten olen miettinyt haudalla käymistä. No nyt joku ajattelee, että taas se aloittaa... Niin aloitan, jälleen, sillä se on elämääni ja kuuluu viikkorytmeihini. Niin siitä haudalla käymisestä. Kuinka usein siellä käydään, milloin käy liian usein tai liian harvoin? Miten sen määrittää. Jostain syystä nyt olen rampannut siellä lähes päivittäin. Onko syytä olla huolissaan, nyt se on vajoamassa säälittävään surunlaaksoon ja taantuu suremisen prosessissaan. Sillä kyllähän suruun kuuluu monet vaiheet, samat asiat kaikki käyvät läpi, minä olen käynyt monia asioita jo lapseni eläessä. Toivon toki, etten joihinkin rankimpiin vaiheisiin juuttuisi vuosikausiksi tai pysyvästi, suru muuttaisi muotoaan ja tulisi helpommaksi elää. Nyt olen taas hautakiven(i) kauneutta ihastellut, olen tyytyväinen valintaan. Kuinka upeasti se heijastelee patsaita, kukkia, milloin minua tai kynttilöitäkin. Eilen yhden Surusiskoni kanssa viestittelin, hän ei käy kovinkaan usein haudalla, sillä hänelle se tuo tuskan yhä selvemmin ja todellisuuden pintaan. Itselle se ei ole kuitenkaan sellainen tuskan paikka, toki ikävä vavahduttaa ja todellisuus kouraisee aina, mutta minulle ne käynnit tekevät hyvää. Saan olla myös levollisin mielin, että nyt lapseni asiat ovat hyvin, jatkuva epätietoisuus ja pelko on poistunut.

Olen myös lukuisia kertoja miettinyt, kuinka hän jaksoi elää ilolla, kuplien, voimalla ja vauhdilla, vaikka tiesi mitä on tulossa. Täysillä, jokaisen hetken. Sitä oppia toivon itsekin noudattavani, jokaisessa päivässä on mahdollisuuksia. Vaikka niitä persnettopäiviä kuuluukin jokaisen elämään, koen olevani positiivisuuden puolella. Mutta minä käytän todella arastellen sanoja onnellisuus ja rakkaus, ne ovat minulle samaan aikaan todella kipeitä termejä. Olen myös havainnoivani liiallisen onnellisuuden tykitystä, haistan joissakin tapauksissa kääntöpuolen, jonkin peitellyn kipupisteen. Ei se, että on kaikki vimpan päälle hienoa ja täydelliseksi hiottua korjaa vaikka piiloteltua perheväkivaltaa, peliriippuvuutta ja muita rajujakin ongelmia. Ihan kuvottaa ajatus, että pitäisi yrittää elää teennäisen ihanasti, kun ei tämä nyt aina niin herkkua ole kaiken maailman asioineen. Mutta on huikea saavutus kuitenkin, että pääsääntöisesti koen olevan plussan puolella ja moni asia on hyvin.

Tämä jokiranta, ai että se on iso plussa. Jaksan nauttia, hämmästellä ja ihastella sitä jatkuvasti. Tänäänkin aamukuudelta olin jo yökkäreissäni rannassa. Kissat vihjasivat onkimisella, mutta en lähtenyt. Nyt Ukkokulta on ongella, sai kehräävän ja jaloissa pyörivän lauman mukaansa. Viikonloppuna oli muutama puuha meneillään. Olemme taas tehneet aivan ennalta suunnittelemattomia asioita, näinhän se tuppaa menemään. Projektit vaihtuu ideoiden myötä. Mutta sain minä kylvettyä jo kesäkukkia ja hyötykasveja, muutama perennakin löysi paikkansa. Meillähän muutti myös iso määrä kiviä mukana. Jaksamme yhä niitä ihastella ja kotiuttaa uusille paikoilleen. Muka muistamme mistä mikäkin kivi on kotoisin, kuka löysi ja missä se oli... Toki tässä on paljon laajempi piha, saamme varmasti kotiuttaa muutaman uudenkin kiven. 

Tuomi on kukassa, eilen oli Suomen lämpimin paikka, kyllä se näkyy luonnon heräämisenä. Moni asia suorastaan räjähtää kasvuun. Tänään piti sataa, satoikin vain aamusta. Tarkkaan ottaen 06.08 alkoi pieni ripsottelu, päivä on ollut poutaa, äsken vähän tuntui että voisi taas muutama pisara tulla. Kyllähän sitä vettäkin kaivataan. Kirkkaankeltaisia sitruunaperhosia on ollut myös, en muista pitkiin aikoihin sellaisia nähneeni. Nyt niitä oli nähnyt moni muukin. Todella kauniin värisiä. Sudenkorentoja odottelen innolla, nehän ovat niitä minun voimaeläimiäni. Jokirannassa niitä riittää.

Tänään on ollut jännä päivä, olen törmännyt moniin tuttuihin, ihan sarjana, vaikka kävin vain muutamassa paikassa. Yhden ystävän kanssa myös päiväkahvittelut onnistuivat, tällä kertaa aika helpostikin. Välillä on viikkoja, että ristiin menee ja yhteistä parituntista on vaikea löytää. Aamusta leivoin, mutta nyt on jo pikkuleipäkuppi tyhjä. Jokainen vähän testaili, ilmeisesti resepti oli hyvä, jos pikkuleivät katosivat parempiin suihin. Maalatuttaisi, joo senkin tiedätte. Joku päivä tässä heilun värien kanssa. Samoin muistelen kaipauksella viimekesäisiä aurinkovärjäyksiä kankaille. Haluan tehdä niitäkin, pihalla se on helppoa, siistiä ja nopeaa. Iiiiik, kohta on kesä jo ohi, ehinköhän minä tehdä kaiken mitä suunnittelin, vaikka en edes ole kauheammin ehtinyt vielä suunnittelemaan. Mitähän sitä keksisi, jos oikein suunnittelisi. Parempi kun ei liiaksi suunnittele, elää hetkessä. Nautin täysillä asioista, jotka aiheuttavat nautintoa. Aika yksinkertainen kaava.

Nyt iltapesulle ja nukkumaan, että huominen uusine mahdollisuuksineen on nopeammin vastaanotettavissa. Välillä huomaan olevani myös vanha, raihnainen, mutta en viitsi siitä julkisesti kertoa. Näillä mennään.