PIT-KÄT

Jos viimeksi oli ly-hy-et jaaritukset, uskon tänään olevan pit-ki-en jaaritusten ajan.

Kotoilua.

Kun alkaa konditionaalit, -isi-muodot valtaamaan alaa, silloin on pakko istahtaa jaarittelemaan. Kun pitäisi vaikka ja mitä, se alkaa ärsyttämään. Samaan aikaan nuppi menee yli aivoituksista, näinpä siis istun alas koneelle, jaarittelemaan, jotta tekemättömien asioiden ja pitäisi oletuksien tulvan saan asettumaan. Helppoa, niin minunlaistani, ratkaisukeskeistä.

Takatalvi yllätti autoilijat, pihanrappaajat, kesäkenkäilijät, muuttolinnut, kesäkukanistuttajat, ihmiset ja eläimet, varmasti myös silmuja puskevat puut ja pensaat. Yllätti se nokkosetkin, kotoisammin polttaraiset, jotka uutta versoa puskivat lupaavasti. Siellä ne eilen lumessa kyyhöttivät aivan hämillään. Talvitakit on pesty jo muutamaan kertaan, kengätkin on vaihdettu keveämpiin, onneksi autoissa on vielä talvitassut. Moni sai vaihtaa moiset takaisin eilen aamulla, kun talvi palasi. Meidän lemmikeillä on ollut kivaa, villikissamme ovat kirmailleet lumessa, tehneet palloja ja syöksähdelleet. Ja onhan tämä keltaisen toukokuun kirkas valo huikea lumea vasten. Kirkkaus hämmentää, tehoaa ja ihastuttaa, sitähän olemme myös kaivanneet. Ainakin minä tarvitsen valoa, voi kauhea noita lumisadepäivien matalapaineita, kyllä sain haukotella ja kävin niin hitaalla.

Hitaalla olen käynyt nyt parina päivänä, ihan siitä syystä, että minulla on ollut siihen mahdollisuus. Takana on aika napakka kevät, opiskelun, näytön, töiden ja kalenterin suhteen. Selätin asiat kunnialla, selvisin kalenteristani, saan ollakin nollapisteessä. Edelleenkin opettelen olemaan muuta kuin kone, joka aina vain porskuttaa ja on pakko jaksaa. Muutama kalenteripäivä ilman merkintöjä ja aikataulutusta on nyt tarpeen. Alkuviikko, viime viikonloppu ja tuleva viikko ovat sitä kellon kanssa kilvoittelua. Viime sunnuntai oli myös mielettömän kiva vierastulva päivä, ihan sain jo vuoroja jaella. Neljällä kokoonpanolla yhteensä kymmenen vierasta, kiva suma yhdelle päivää. Edellisen kerran moinen suma kävi kuukausi sitten. Että minä tykkään, vieraista, yllättävistä kyläilyistä, kohtaamisista, jaaritteluista lyhyiden ja pitkien kaavojen mukaan. Tervetuloa vaan!

On myös ihmisiä, joiden kanssa ei onnistu edes kahvittelu sitten niin millään, aina säntäilemme eri suunnilla, tiemme risteävät, mutta aika ei anna periksi. Moikkailemme viesteillä tai liikennevaloissa, taas mennään. 

Olen saanut tehdä nyt muutaman vuoron töitä kehitysvammaisten toimintakeskuksessa, ensi viikolla toisessa paikassa. Nämä ovat niitä harjoittelupaikkojani opiskeluun liittyen syksyltä -17. Tekee hyvää tulla pyydetyksi tuuraamaan ja keikkailemaan näissä paikoissa. Enemmänkin töitä tarjottiin, mutta Kelan uudelleenkoulutettavana en voi ottaa töitä vastaan, minä olen selkästi määritellyssä karsinassa tämän suhteen. Ei siinä, olen jo kesäni harjoitteluiden osalta lyönyt lukkoon ja aikatauluttanut, rajansa aikatauluillakin. Mutta lämmittää moinen kun pyydetään ja tarjotaan töitä. On ollut myös huikeaa kun asiakkaat ovat ottaneet lämmöllä halaten vastaan, "Tiina-rakas, sinua on kaivattu". Tiina-rakas tuntee syvää hämmennystä ja kiitollisuutta moisesta palautteesta ja sanallisesta kommentista. Pidän vammaispuolen mustavalkoisuudesta, reiluudesta, suoruudesta. Sanotaan suoraan mitä mieltä ollaan. "Tiina-rakas, etkö osaa käyttäytyä kuin aikuinen ihiminen?" "Jopas sinä nyt olet lapsellinen, aattele vähän..." "Aikuinen akka, koita jo käyttäytyä." "Tuolla tavalla meet ja tanssit kuin mikäki…" "Koita jo aikuistua." Samaan aikaan he ottavat minulta luulot pois ja kokeilevat kaikkia temppujaan, piiloutumista, karkaamista, vetkulointia, uhmaa, rajojen hakemista... Lenkillä asiakkaat pelkäsivät minun eksyvän "Tiijäkkö ihtekkään missä me ollaan?" Meillä oli vappubileet toimintakeskuksen pihalla, aivan ihanassa auringonpaisteessa. Tein lahjapapereista tötterölakit päähän, serpentiinejä kaulaan ja menoksi. Musiikkia, munkkeja, mehua ja makkaraa. Noo, peppiperuukki päässä meikäläinen jorasi musiikin tahtiin, ensin yksin, kunnes sitten asiakkaat kaikesta huolimatta lämpenivät tanssille. Pian minulla oli kavereita vaikka kuinka, kävi ihan kuntoilusta. 

Vappuna en ehtinyt, saati halunnut, ihmismassoihin tai toreille. Ilmakin jäähtyi silloin hetkessä. Sain käydä ripustamassa jälleen uuden näyttelyn, samalla tuli harrastettua Ukkokullan kanssa maisemamatkailua, antiikkia, eläimiä, ihmisiä. Harvoin me yhdessä missään käymmekään, mies ihmetteli kaikkia paikkoja ja ihmisiä, kuinka voin ne tietää, no näköjään voin ja tiedän. 

Viime viikolla, myös sitä edellisellä, tein tämän kevään viimeisen näyttöni koululla. Olihan urakka, mutta niin vain selvisin. Kulttuurilähtöinen näyttö, tein räsymaton nykyaikaan sovellettuna, kierrättäen ja ideoiden. Hyvä siitä tuli, toki myös parannettavaa löytyy, mutta näillä taidoilla kiitettävän sain. Niin ja iso, semmoinen 215 x 180 cm, olihan välillä ompelukoneen mutkissa ahdasta pyöritellä. Välillä jumitti ompelukone, eukko ja viimeisenä päivänä kirjallisissa kaatui tietokoneet, mutta sain kuitenkin purkitettua kaiken aikataulussa. Silloin kun koneet kaatuivat, kanssani myötäeläneillä opiskelukavereilla paistoi kauhu äänessä ja katseessa. Mutta kait tämä minun paineensietokykyni on elastinen, ajattelin, että näillä mennään ja otetaan ulos se mitä saadaan ja osan ehdin tehdä uudelleen. Toki siinä vaiheessa ulos jäi saamatta ja jopa unohdin suunnitteluprosessiin liittyvän osion, mutta se ei onneksi arviointiin vaikuttanut, kuulemma sanallisesti siitäkin osasin riittävästi kertoa ja suunnittelutaitooni luotetaan. Hyvä niin. Toki meikäläinenhän tekee monta asiaa ensin ja sitten vasta suunnittelee tai tässäkin tapauksessa suunnitelma eteni tehdessä ja vakiintui samalla. 50 tuntia yksistään ompelua, vieläkin on nilikka jäykkänä. Miksi sitä ihmisen pitää olla oikeajalakainenkin, eikö oikeakätisyys riittäisi. Samoilla viikoilla sain ajaa jatkuvaa rallia myös kodin ja koulun välillä, kyllä siinä kokenutkin nilikka jäykistyy liiallisesta kaasuttelusta. Niska- hartiaseudun rasitusta pelkäsin, mutta siihen osasin kiinnittää ergonomisesti ja taukojumpilla huomiota, mutta nilikka jäi vähemmälle huomiolle. Vappuaaton iltana pääsin myös konkareihin tanssaamaan, ei haitannut jäykkä nilikka, siinä se unohtui ja vertyi.

Talo elää tavallaan, vieraat tulee ajallaan, eikös tämä ole vanha viisaus. Saa päteä myös meidän huushollissamme ylioppilasjuhlien aikaan. Remppa on ulkoa todellakin vaiheessa, saa olla. Jos joitakin haittaa niin voi voi. Olen saanut kuulla, että joissakin paikoissa käy stailaajat, ammattisiivoojat, kaikki pistetään uusiksi sisältä ja ulkoa. Tavallaan, niinhän meilläkin on laitettu, mutta ihan toisesta syystä. Samoin lomaa otetaan, tehdään kauhea show aiheesta, minä koen, että meillä ollaan aika konkareita aiheen suhteen ja turskautetaan bileet suhteellisen vaivattomasti. Meidän perhe ja suku kun tykkää juhlista. Tälle vuodelle sattuu meidän huushollissa myös "suuremmat ja virallisemmat" ylioppilasjuhlat, 18-vuotisjuhlat, jonku 50-vuotisjuhlat, ja vielä jonku valmistujaiset. Suvun sisällä vähintäänkin saman verran aihetta juhliin. Aina kotikutoisesti bileet järjestämme, osaamme myös organisoida ja aikatauluttaa. Hetkellisesti tehot kaakkoon ja valmista! Enkös olekin luottavainen, ei mitään pitäisi sitä ja tätä, vaan sitten tehdään kerralla ja valmiiksi saakka.

Nyt minulla on menossa sellainen puristeltu geelikihara-kokeilu. Tytöt katsoivat videoita eilen aiheesta ja päätin tässä samalla kun naputtelen antaa geelien kuivua. Koppuralta tuntuu, paas kahtoo miltä näyttää. Aika huvittuneita oli äskeiset katseet, kun alta kulmien tsiikasivat kun geelasin. Ehkä ne eivät olettaneet minun moista kokeilevan, mutta eihän tuossakaan ole ikärajaa. 

Aamulla nousin pirteänä ylös, päästelin elikoita sisälle ja ulos. Touhusin ja starttailin päivää. Kunnes tajusin kellon olevan vasta viisi, myöhäistä, olin jo herännyt. Kouluviikolla sain nousta viimeistään kuudelta ylös, jotta ehdin mihin pitikin, se vaihde jäi päälle. Niin ja olenhan minä aamuvirkku yleensäkin, nautin aamuista. Kyllä oli melkoinen lintujen sirkutus, liekö ne hädissään ja nälissään  takatalvessa sirkuttaneet. Nyt minun tekisi mieli lukea, uppoutua johonkin tarinaan oikein kunnolla, paas nähä onnistuuko. Enkä tiedä mistä nyt moinen uppoutumistarve tulee, ehkä se on sitä omaa tilaa ja rauhoittumista, latautumista ja palautumista. Kumpi tulee ensin palautuminen vai latautuminen?

Haudalle istutin vapuksi orvokin, helmililjat ja narsissit siellä ovat olleet jo pääsiäisestä. Surussa on ollut sellainen epätodellinen aikajakso, ollakko totta ja mikä kaikki. Epäreiluus leipoo yhä päin näköä, haluaisin jakaa elämääni yhä Valonlapsemme kanssa. Että onkin kova ikävä, sunnattoman suuri, mutta samaan aikaan monenkin todellisuuden ja asioiden valossa näin on hyvä, lapseni parhaaksi. Aiheesta olen yhden Surusiskon kanssa keskustellut, olemme samaa mieltä, vaikka menetimme lapsemme aivan eri tavoin. Samaan aikaan olen niin kiitollinen, että saimme olla hänelle vanhempia yli kolmetoista vuotta, todella hurjaakin vuotta, täällä maanpäällä. Että tulimme valituiksi tähänkin rooliin, suunnattoman raskaaseen rooliin. Kaiken epätodellisuuden ja todellisuuden yllä on yhä nöyrä kiitollisuus, se jaksaa valaista pilvisenkin päivän.

Takki on tyhjä ja avoin surun kanssa, se muuttaa muotoaan, mukautuu, välillä nostaa päätään, kietoo tiukemmin. Sitä ei voi itse määrätä tai määrittää, se on ja pysyy, enkä edes halua siitä luopua. Se on osa minua nyt ja aina, tästä ei kuulu edes selvitä, se ole mahdollista, mutta tämän kanssa oppii ja kykenee elämään. Tiedän, että neiti komppaa minua tuolta pilvenreunalta, sen mitä omilta touhuiltaan ehtii. Sielläkin on paljon ystäviä, puuhaa ja neiti tasan organisoi monet juhlat. Eikä aikuistu koskaan, pysyy aina lapsenmielisenä, touhukkaana, taitavana ja iloisena itsenään.

Nyt alkaa huushollissamme olemaan nälkä-ääniä, minkin ryhdistäydyn geelihiuksineni kauhan varteen. Se oli tällä kertaa tässä, en tiedä tuliko pitkästi vai pätkästi, mutta kummasti tasoitti ja rauhoitti. Tehosi. 

Nauti keväästä, on se sitten valkoinen, keltainen tai vihreä.