SUPPIJAA

Tänään(kin) oivalsin, tiedostin ja tunnistin olevani suppija, kauhean suppija. Jotenkin moinen suppeus taas peilistä katsoi, heti aamusta.

Vuodesta toiseen jauhan samoja asioita, oivallan muka samoja aivoituksia. Minulle joskus sanottiinkin, olisiko ollut vuosi 2011, etten osaa päästää irti, lähinnä siis syövästä. Kun aina vain jauhan samaa tematiikkaa, aihetta ja teemaa. Vieläpä kirjoitan moisesta surkeudesta ja hirveydestä julkisesti, tai saatan ihan esitelmöidä aiheesta. Jakaa kenties kauhuefektejä täydelliseen kuplaan. No niin oon jauhanut, aina ja vain. Kunnes minulle annettiin uutta jauhettavaa; menetys, kuolema, suru ja kaiken maailman lieveilmiöt. Suppijana ihmisenä olen sitten noihin aihepiireihin juuttunut. Minunhan täytyy olla ihmiselle, läheisille ja ennen kaikkea entisille ystävilleni varsinainen riesa. Ei siis ihme, että on paljon entisiä ystäviä. Muka olen jauhamatta, mutta moni varmaan tietoisesti myös karttelee minua, kun eihän sitä tiedä vaikka jauhan taas syövästä tai kuolemasta. Ihan vaikka surusta, ikävästä, ihan vaikka sivulauseessa, muussa yhteydessä. Tartutan, ikään kuin pisaratartuntana, todellisuuden. Moni on varmasti varpaisillaan seurassani, mitä tulee, mitä tuo suppeus tänään päässään pyörittelee. Ymmärrän ja en ymmärrä.

Moisen suppijan tajunnanvirtauksen päästelin alulle alkuviikosta. En ehtinyt pidemmälle, mutta tänään kun koneen aukaisin, kieltämättä voin jatkaa samalla aihepiirillä. Joten kaiketi suppijana vedän yhä, suppeus katsoo tänäänkin peilistä. Sama suppeus rahisee myös keuhkoissa, ainakin putkissa.

Kävin eilen suppijana laboratoriossa. Minun asiani olivat hyvin, olin varmasti paljon paremmassa kunnossa kuin ne huonokuntoiset ja todella sairaat siellä odotustilassa. Kunhan rahisin. Asiakkaita vauvasta vaariin. Kun siellä istuin, päädyin taas, jälleen ja kerran tarkkailijaksi. Muuan pikkulapsi tuli vanhempiensa kanssa. Muuan pikkulapsella oli ikää ehkä 3-4 vuotta. Vanhempien silmäterä, ymmärrettävästi. Mutta mietin, pitääkö sitä hyvää, kenties täydellistä ja osallistuvaa vanhemmuutta tulla julkiselle paikalle esittämään. Muuan pikkulapsi sai riekkua, heilua, juosta, vaatia ja elämöidä. Kunnes toinen vanhemmista päätti myös elämöidä, lukea suuren suurella äänellä Nalle Puhia. Mikäs siinä hienoa vanhemmuutta, osallistuvaa, mutta toimisiko systeemi, jos jokainen lapsi saisi moisia etuoikeuksia ja tulisi yhtä äänekkäästi huomioiduksi. Suppijana, entisten pikkulasten äitinä, nyt kenties katkeran karvaana keski-ikäisenä ja keuhkoista vinkuvana, meinasin näyttää muuan pikkulapselle pehmustetun penkin mihin istua. Käskeä olla hetki paikallaan, niin kuin muutkin lapset. Varsinkin silloin, kun tämä muuan pikkulapsi sai törttöillä labrakärryihin niin, että pipetit ja putkilot kilisi... Kyllä sain suppeuttani niellä, onneksi he pääsivät piikitettäväksi, sai jonottava yleisö rauhan.
Tänä aamuna sama suppija keksi-ikäinen jonotti taas labrassa. Tai siis yritti saada jonotuslappua. Ei tullut lappua, kas kummaa kerkesin painaa muutaman kerran ja aina sylttäsi. Kunnes sain ohjeen painaa ylimmästä napista. Kas kummaa, niinku tämä suppija ei olisi jo painanut. Pyysin siis henkilökuntaa apuun. Siinä vaiheessa en ollut enää yhtään suppija, varmaan moni jo kadehti, sillä  minulla oli jonotusnumerot 16-20 hallussani. Hyvä etten kauppaa niillä tehnyt. Meinasi itsekseen naurattaa, hytkyin siellä pehmustetuilla penkeillä. En ehkä ollut enää omassa hauskassani suppija, vaan enemmänkin outo.

Tuota lasten käyttäytymistä olen miettinyt paljonkin, myös entisessä toisella tavalla suppijassa elämässäni. Kyllä joku roti pitää olla, mitä lapset saavat ravintoloissa, kaupoissa, julkisissa paikoissa ja kylässä tehdä. Vanhempien kuuluu opettaa, tai kuka sitten vastuun kasvatuksesta kantaakin, mutta lähipiirille se kuuluu, eikä välikäsille kuten kassahenkilöille, opettajille, ravintoloitsijoille tai bussikuskeille. Ehkä olen ollut jyrkkä, todella suppija äiti silloin aikoinani. Olinkin, koska oli oltava. Ja kun olin, pystyin myös lasteni kanssa tekemään vaikka ja mitä. Yrittäjäaikoina ostoksilla oli koko neljän lauma mukana. Mikäli kaupassa apinoitiin, jätettiin ostokset tekemättä. Mikäli näin kävi, syötiin teatraalisesti kaurapuuroa, vaikka, jotta muksut tajusivat käytöksensä seuraukset. Hyvin ne honasivat syy seuraus-ideologian. Jos en muussa kasvatuksessani ole onnistunut, niin kyllä nuo ainakin julkisesti osaavat käyttäytyä. Suppijana äitinä, luulen, luotan ja uskon. Ihan sata varmasti käyttävät samoja kasvatusmetodeja sitten omien laumojensa kanssa, ajattelevat mielessään suppijaa Tiina-mummua...

Saimme lunta, varmaan sen 15 cm viime yönä. Kivaa, no on ja ei. Kun aamulla auraamattomalla tiellä suhasin, sain ihailla jälkiäni. Onneksi on leveät rattaat autossa, tuli kauniita kaaria kun kurvailin. Ehkä myös pitoakin on enemmän. En tiedä niin kauheasti noista rengasjutuista, suppija kun olen. Yksi typyistä oli lumitöissä, kissojen ja koirien kanssa. On kiva seurata kuinka kissat kirmailevat, heittelevät lumipalloja ilmaan, hyppivät kinoksiin. Ai kauhia, taas minä kerron kissoista, miten minä taas noihin elikoihin lipsahdin. Mutta enpäs ole kirjoittanut aamukahvista, sinisistä hetkistä, maalaamisesta, koulunkäynnistä, ikävästä, kädentaidoista... Hah, ehken olekaan niin suppija ja kaavoihin kangistunut, kuin pelkäsin(t).

Mutta hautajaisista kirjoitan. Viikko sitten, sain osallistua. Koskettava, kaunis, epätodellinen ja voimauttavakin kokemus. Tuntui hyvältä, tärkeältä olla mukana. Jollakin tapaa tutut tunnelmat, tilanteet ja tunteet, mutta tällä kertaa seurasin ja elin mukana kirkon penkkirivien puolivälistä. Muistan lapseni hautajaisissa, että rekisteröin vierailla olevan paikoitellen jopa tiukemmat paikat, kuin ihan ydinperheellä. En voi nyt tässäkään tapauksessa muiden puolesta puhua, mutta monissa keskusteluissa se tulee ilmi. Sain tutustua uuteen surusiskoon, olimme heti taajuuksilla, puhuimme samaa kieltä. Ääneen toistelimme, kiitollisuuttamme, lapsiemme parasta. Itkien nauroimme ja nauraen itkimme, samaan aaltoon koko tunneskaala. Sekä älytön rauha ja realismi asioiden suhteen.
Samassa pöydässä istui nuoria sukulaisia, varmaan heitä kauhistutti kuunnella, katsoa ja tajuta tilanteemme. Siinä ne lapsensa menettäneet mammat nauravat ja itkevät kilpaa, puhuvat kaikesta, toisilleen tuntemattomat. Ihan sama tietty mitä muut ajattelivat, emme häirinneet tilaisuutta, ja naisenergiassa on voimaa. Voimaa selvitä monesta liemestä ja tilanteesta. Itse asiassa se sopii tällekin, naistenpäivälle, teemaksi.

Mistähän suppijan piti muusta kirjoittaa, en nyt muista. Nyt lähen puhaltelemaan pulloon, niin että porreet porisee. Nenäsuihkettakin sieraimiin, niisk. En ole räkäinen, en nuhainen, mutta moiseen kannustettiin, niin tottelen.

Katolta tippuu kasoittain todella painavaa lunta, olen huolissani, etteivät kisut jää alle. Ovat nimittäin uteliaita ja paljon pihalla. Minäpä en lähde lumitöihin, makaan vain sisällä, peiton alla ja kissalauman alla. Yölläkin sohvalla oli päälläni 3-4 kissaa, vierihoitajia.

Suomessa hallitus kaatui, olihan tuo odotettavissa. Olemme muutoksen kourissa. Olen myös moiseen ajatukseen törmännyt, kauanko ja kuinka kovalla vauhdilla kehitys voi kehittyä. Jossakin varmasti tulee tappeja vastaan, realismia, jopa pakollisia peruutuksia. Joutuuhan sitä tavallisessakin elämässä ottamaan takapakkeja vastaan, hakemaan uuden suunnitelman ja suunnan ja sitten ajan kanssa uudelleen, kenties jalostetulla versiolla. Mutta toivon edelleenkin, että saamme elää hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa annetaan apua kaikille sitä tarvitseville. Lähinnä ajattelen lääketieteellisestä perspektiivistä. Että käänteisesti "lottovoittajia" saadaan yhä tähän maahan, eli kalliit hoidot mahdollistetaan kaikille, oli sitten status mikä hyvänsä, se ei ratkaise. Ei asema, titteli, pankkitili, asuinpaikka tai vaikka uskonto. Ja turha luulla, olla siinä uskossa, että olen poliittisesti aktiivinen, olen suorastaan luottavainen, välinpitämätön ja flekmaatikko. Äänestän, mutta on asioita, joihin ei omalla angstilla kykene vaikuttamaan, enkä haukkumalla ihmisiä. Asiat ne ovat jotka taistelevat keskenään, varmasti jokainen yrittää parhaansa, omasta perspektiivistään. Poliitikoissa meinaan. Mutta uskallan puhua myös asioista, eri asia on sitten ymmärränkö, taidan olla enemmänkin suppija siinäkin aihepiirissä. Antaa ihmiset hoitaa, jotka osaavat, enhän myöskään leikkaa muiden hiuksia, vaikka luulen osaavani.
Eilen olin kavereiden kanssa Club for fiven konsertissa. Olin lievästi haltioissani, mihin kaikkeen turpavärkki ja ihmiskeho voikaan taipua, upeaa musisointia ja laulua. Huh! Varmaan siellä minun viimeinenkin ääneni katosi, kun laulaa luikutin mukana. He esittivät Kirkan musiikkia. Osasin kaikki ulkoa, olen niin monia Kirkan keikkoja heilunut ja laulanut mukana. Tietty nuoruus vilahti mieleen, muistot 1990-luvulta. Kuinka helposti hänetkin on unohdettu? Kun maailma jyrää vain menemään, poisnukkuneet, kuolleet unohdetaan kovin helposti. Kaiketi se on samaa unohdusta omankin lapsen tai läheisen menetyksen kohdalla. Toiset unohtaa, läheiset eivät halua unohtaa. Sehän aiheuttaa kipuilua, kun muut porskuttavat kuin ennen tai kiihtyvällä tahdilla, ilman moista tragediaa.

Varmaan pettymyksen olen hiihtolomaileville tyttärilleni langettanut. Mamma sohvankulmassa, hissutellen, omaa suppeuttaan vinkuen. Ehkä oli lapsilla muita toiveita? Ulkoilua, piirtämistä, musiikkia, taidetta, urheilua, kavereita, yövieraita, naurua, kylkikylkeilyä, herkkuja, meikkaamista, kampauksia, lötköilyä, lukemista. Noista asioista on heidän lomansa tehty, Ouluun olisivat halunneet... Sinne nyt ainakin.

Niin piti siihen pulloon puhaltamani, äsken unohdin, kun tippui sitä lunta, kävin vessassa, laskin kissat ja tiskailin...

Törmäsin Albert Einsteinin ajatukseen:

"On kaksi tapaa elää:
joko niin, että
mikään ei ole ihmeellistä,
tai niin, että
kaikki on ihmeellistä."

Nautitaan ja havainnoidaan pienetkin ihmeet, vaikka suppijastakin vinkkelistä!