TSEK TSEK

Viime viikolla sain puhelun, minua uudelleenkouluttavalta taholta, joka tietty myös rahoittaa olemiseni. Olen kuulemma tarkkailun kohteena! Jälleen ja kerran. Tällä kertaa syynä oli sellainen, että olin joulukuussa tienannut hulppeat 8 euroa yli määrän, jonka saan tienata. Ja tämä huikea raja-arvohan on kohdallani 616 euroa kuukaudessa. Tällä yhtälöllä voit siis laskea joulukuun hulppeat palkkatuloni, tarvittaessa myös kadehtia. Olen saanut ohjeet, että satunnaisesti summa voi ylittyä, kun se laskennallisesti lasketaan keskiarvon mukaan puolen vuoden ajalta. Näin ollen on kuukausia, jolloin jään tuosta raja-arvosta enemmän ja vähemmän. Mutta sen kerran kun olen painanut töitä enemmän ja ropsahtaa noin kauhea tili, niin tarkkailuun heti.

Samoin sain puhelun te-keskukselta, jossa roikuin ennen uudelleenkoulutusta, heti lapseni kuoleman jälkeen työnhakijaksi ilmoittautuneena. Lapseni kuoli keskiviikkona, olin jo maanantaina työnhakijana, koska muutenhan sitä ihminen putoaa myös taloudelliseen kuoppaan, muiden monttujen lisäksi. Raakaa peliä. Nooh, kun pääsin uudelleenkoulutukseen, oli puhe, että jään vuoden loppuun roikkumaan te-keskukseen työnhakijana, sitten poistun moisesta tilastosta/rekisteristä. Tai näin minä taas olin asian ymmärtänyt. Kunnes jälleen tuli tsekkaussoitto, missä olen ja missä roikun. Roikun edelleenkin oppilaitoksen kirjoilla, opiskelijana. Kysyin, onko nyt menossa tilastojen siivouskampanja, saadaan roikkuvat ihmiset poistettua, narut katkaistua, jotta saadaan työllisyyslukemat nousemaan. Näin se kuulemma on, sanoi virkailija naurahtaen. Uhastakin ensin meinasin, että enpä narua katkaise, roikun, koska minulla ei ole vakituista työtä, silleen kokoaikaista. Niin ja onhan opiskelunikin vielä vaiheessa, roikkuvat. Mutta kyllä minä kuitenkin päädyin tilastoja puhdistamaan, poistatin itseni siitä liekasta, jälleen työttömyysluvut pienenivät, ansiostanikin kenties.

Olen ollut reilun vuoden aikana useita kertoja tarkkailussa, tsekattavana. Välillä opiskelen liikaa, olen liian ahkera, välillä on liian vähä jotakin, välillä saan olla harjoittelussa, välillä sekin menee yli. Välillä saan kilometrikorvaukset, kunnes tulee toinen asiantuntija, joka poistaa kaikki sellaiset. Kumoaa kahdeksan aikaisempaa päätöstä, antaa uudet ohjeet, jotka sitten jälleen kerran seuraava kumoaa. Kuinka sitä ihmisriepu osaa oikein toimia, kun aina toimii väärin ja joutuu tsekkaukseen. Niin ja uusi tsekkaaja huomaa työkavereidensa mokanneen aiemmin ja kas kummaa minullehan siitä rankkari napsahtaa. Jään ilman tukea, korvauksia, hoo moilasena tekemään jälleen uutta pinnalla pysymisen suunnitelmaa. Nyt minulla on suunnitteilla ensi kesä, opiskelut, mahdolliset näytöt, harjoittelut ja työt. Mitä missä ja milloin olen, eikä tarvitse tätäkään kadehtia, en voi lomailla. Sillä minähän en kuulu yhtälöön, ansaitut kesälomat. Tai olen minä ansainnut vuonna, 1997, muistaakseni. On oltava valppaana, jotta osaa oikein toimia, tämän hetkisten ohjeiden mukaan. Ja varmuuden vuoksi vielä tarkastaa ne ohjeet muutamaan otteeseen, ja sekös vasta ongelman lykkää, jos käsittelijä muuttuu. Syksyllä tämä minulle ääneen sanottiinkin, että nämä asiathan muuttavat muotoaan sen mukaan miten kukakin asian käsittää, kuka on asiantuntija milloinkin. En valita, osaan ennakoida, mukautua, muuttaa suunnitelmia, olenhan ratkaisukeskeinen ja minusta on huippua olla uudelleenkoulutettavana.  Ilman moista, moni asia olisi jälleen jopa monimutkaisempaa, tai voisikohan olla...

 

Monia kertoja olen miettinyt mistä tänne kirjoitan, mistä aihepiireistä haluan ihmisten lukevan. Mistä minulla on oikeus ja lupa kirjoittaa. Käsittelenkö poliittisia asioita, politiikkaa, vaaleja, vaalilupauksia, lakeja, päivänpolttavia aiheita. Kirjoitanko kuolemanjälkisestä elämästä, viesteistä, aivoituksistani hieman erilaiselta, joillekin jopa pelottavalta sektorilta. Mietinkö näppäimien kautta tällä hetkellä kuumia puheenaiheita, kuten Oulun lasten hyväksikäyttötapauksia, maahanmuuttoa, naisen asemaa. Voinko kirjoittaa uskonnoista, loukkaanko jotakin omailla uskomuksillani saati uskomattomuudellani. Vai pysynkö omassa suppeassa teemassani; suru, minä ja kädentaidot, niin ja lemmikit, niin ja luonto ja aamukahvi. Räävinkö perheemme dynamiikkaa tai avioliittoani julkisesti, eihän niissä toki mitään rääpimistä ole... Nostanko esille on/off - ystävyyksiäni, off - ystävyyksien lieveilmiöitä, paskapuheita ja juoruja. Otanko kantaa, älähänkö, vai annanko olla ja valua. Voinko ottaa asioita esille, tunnistettavasti, vai missä menee yksilön raja. Haluanko täällä vaikka kommenttimyrskyä päälleni, jos avaan sanaisen arkkuni ja oman mielipiteeni vaikkapa maahanmuutosta, kuinka näen ja ymmärrän asioita. Leimaudunko, muutunko putkiaivoksi jossakin aihepiirissä. Joskus, aikaisemmassa blogissani sain kauheita anonyymien hyökkääviä viharyöppyhaukkukommentteja, enkä niin kauheasti niistä välitä. Sen lisäksi ja siitä huolimatta olen aina halunnut pitää kommenttikentän vapaana, halutessaan saa kommentoida. Sitä kautta olen päässyt osalliseksi myös mielettömiin tarinoihin, saanut olla osana ymmärrystä ja surutyötäkin, ihan vain siksi, että olen jättänyt avoimeksi mahdollisuuden kirjoittaa jos siltä tuntuu ja tarvitsee sitä. Niin ja toisekseen, miksi sensuroisin teiltä muilta ikävät kommentit ja jättäisin ne vain omaan sieluuni pyörimään. Olen ollut fb:ssä nyt reilun vuoden, välillä jaksaa hämmentää kauhea toisten ihmisten mollaaminen, haukkuminen ja ruoskiminen, joka saattaa nousta aivan toisesta aihepiiristä ja ottaa ylivallan. Minäkin olen kärkäs sanomaan, mutta voin keskustella asioista myös nokatusten ja teen sen aina omalla nimelläni ja naamallani. Anonyyminä on helppo älistä ja samalla unohtaa käytöskukkaset ja sen, että joskus voi sensuroidakin mitä laukoo eetteriin.

Tsek, tsek, nyt sensuroin tähän asti kirjoittamaani ajatusvirtaa...

 

Minua pyydettiin yhteen suljettuun runo-tekstiryhmään. Totta kai halusin mukaan, tykkään pyöriä suljetuissa (teema)piireissä. Edellisen viikon aiheena oli ollut kirjoittaa rakkauskirje, itselle. Olin ikionnellinen, että tehtävä oli annettu ennen minua, mutta mitä vielä se koskee kuulemma myös minua. En kuulemma voi moista välttää, jos kerran kaikki muutkin. Tiedän, onhan se näinkin, mutta miten osata kirjoittaa siitä kuinka rakastaa, varsinkaan itseään. Eihän se ole aivan jokapäiväisesti näppäimillä oleva aihe. Menee pikkaisen niin kuin henkilökohtaiseksi! Varsinkin kun on muutamat perhedynamiikkaryöpytykset viime viikkoina ottanut osakseen, itsensä rakastaminen hulahtaa jo aika alas, varmaan mennään polovitaipeissa… Samaan aikaan tiedän ja olen ylpeä siitäkin, että moiset ryöpytykset annetaan kuultavaksi, uskalletaan päästellä ja latata tulemaan. Se on valtava luottamuksen osoitus minulle, vaikkapa äitinä. Vaihtoehtoinahan voisi olla julkiset käyttäytymiset, ilkivalta, päihteet, riippuvuudet, koulumenestys, kaverisuhteet... Parempi antaa tulla vaan päin näköä, jos se puhdistaa ilmaa ja helpottaa. Toki sitten meikäläinen saa niitä rippeitä, itsetunnon ja itsensä, koota ja kerätä sitten hissukseen jälkeen päin. Kirjoittaa siinä sitten itsensä rakastamisesta, ei tänäänkään ole ihan ensimmäisenä mielessä. Mutta jospa minä aikani välteltyäni siihenkin osaan vastata, välillä on hyvä miettiä asioita.

 

Välttelystä tulikin mieleeni tämä aamu. Petivaatteiden vaihtaminen, pyykkääminen, siivoaminen, vaikka mitä oheistoimintaa. Ihan vain siksi, etten saa tehdyksi koulujuttuja, ihan varmaan siksi minua alkoi myös kirjoitatuttamaan tännekin. Olen tehnyt myös hämmentävää pussilakana-tapetti-yhteystutkimusta. Olen 11 vuotta sitten ostanut pussilakanat, luonnonvalkoisella pohjalla ruskeita kukkakoukeroita. Sitten hankimme koiran, Reinon. Puolen vuoden iässä kuvasimme Reinoa pyykkitelineen alla, samaan aikaan oli kyseiset pussilakanat kuivumassa. Kas kummaa ne päätyivät taustaksi, silloin tajusin ruskean sävyn, samaa maksanruskeaa kuin englanninspringerspanielissamme. Tälle aamulle sitten valinnan vaikeuden kautta päädyin noihin lakanoihin. Petasin ne sänkyymme, katsoin kukkakoukeroita ja jälleen välähti; samat koukerot, aihepiirit kuin nykyisissä tapeteissamme värikkäänä. Enpä ollut koskaan aikaisemmin moista ajatellut. Olinko siis riemunkirjavat tapettimme valinnut mistä syystä? Tuttu kuvio, joka oli turvallinen valinta vaiko värien perusteella? Mikä on milloinkin syy ja seuraus, mistäkin. Kyllä piti taas kuvata ja hämmästellä, kun moisen tajusin. Liekö tämä sitä välttelyteoriaa, keksin kaiken maailman oheistoimintaa jotta voin kiertää välttämättömän, eli kirjallisten teon. Olen myös tehokas viimetipan ihminen, mutta milloin on tarpeeksi viimetippa? Tälle tehtävälle ei ole annettu takarajaa, siis selkeää päivämäärää, siinä se siis leijuu. Ärsyttävä leijuttaja olen.

 

Eilen aamulla, heräsin ensimmäisenä, kello oli jo kuitenkin vaikka mitä. Huuhailin yökkäreissä, villasukissa ja kahvini kanssa. Kunnes tajusin kissoja sisälle ja ulos laskiessa ihanan auringon. Silloin tuli villasukkiin töpinää. Säntäilin ikkunasta ikkunaan hämmästelemään moista. Valo, lämpö, kirkkaus ja teho. Äkkiä vaatteet päälle ja pihalle. Hain toppahousujani, jotka olivatkin autossa ja kas kummaa autonavaimet olivat hukassa, eivät minun hukkaamanani. Villasukkia oli niin paksusti, että piti sulloutua lainakenkiin. Jokijäälle koirien kanssa nokka huurussa ottamaan auringonsäteitä vastaan. Sitten pitkin peltoja ja tanahuaa, mielettömiä lumen eri sävyjä, uskomattoman kauniita valoja ja varjoja. Sain aikani kulumaan todella hyvin, ihastellen ja kuvatenkin, tietenkin. Kunnes alkoi reisiä nipistelemään, pakkanen puri ruskeaa rasvaa. Silloin muistin kuulleni tutkimuksesta, jossa kerrottiin kylmässä hytisemisen polttavan tehokkaasti ruskeaa rasvaa. Jotenkin näin meni yhtälö; vartin hytinä ruskeaan kohteeseen vastaa viiden tunnin liikuntasuoritusta. Näinpä tyytyväisenä ajattelin reisistä poltetun moisen ruskean kylmettymisen kautta. Ei sillä, että minulla nyt moista olisi, varsinkaan muualla kehossa... Kunhan kavereiden puolesta moisia tutkimustuloksia kuuntelin ja mieleeni painoin. Kuulemma ilman kaulahuivia pakkasessa, kiinteyttäisi löystyvää kaulan ja naaman alueen rasvaa... Ei tarvitse botoxia tai muita pistoksia, samaan aikaan saattaa filejumi iskeä, kun kaulansa palelluttaa. Summa summaarum, mikä on se tärkein asia, pysyä sulana ja toimintakykyisenä, vaiko saada kaulasta ryppyjä siloteltua.

Tuosta tulikin mieleen, että niin se vain ihmisen rintakehä alkaa rypistymään, siitä löytyy yllättäviäkin ryppyjä ja vanhuuden merkkejä. Niin ja joillakin saattaa löytyä myös harmaita hiuksia, itselläni moisen viikko sitten aamukiireessä bongasin. On niitä ollut ennenkin, mutta tämä oli todella kiiltävä pitkä jouhi.

 

Ehkä nyt joku saattaa toivoa, että voi kun joskus valitsisin sellaisen aihepiirin, joka olisi asiallinen, fiksu ja sivistynyt. Mutta ei, ei mitään yleissivistykseen viittaavaakaan, vakavaa tai asiallista, taas höyry menee lämpimikseen huuhaa linjalle, pomppien ja pallotellen. Mullapa on päässä paplarit, voi kuinka ne kivasti pompahtelee rytmissä kun paukutan tätä konetta. Niin ja perhedynamiikan kuohahteluthan ovat myös osittain geeniperimässä, suurin osa perheemme jäsenistä on sukulaisiani. Välillä niitä varmaan hirvittää, kun saattavat sen lennossa tajuta tai löytävät periytyviä ominaisuuksia. Justiin niitä kaikkein ärsyttävimpiä ilmeitä, tapoja ja eleitä, ajatuskuvioita ja reaktioita. Kuten se, että pesuhuoneen kahdesta suihkusta päädymme kaikki käyttämään samaa, sehän on geeniperimää sekin.

Viime viikolla olin paperi- ja kirjansidontakurssilla. Tein paperimassaa, upotin siihen kaikkea mahdollista (ihan opettajan kehotuksesta); kahvia, teetä, mausteita, koirankarvoja, kissankarvoja, helmiä, höyheniä, värejä, sipulinkuoria, lankoja... En oikein ollut tuotoksiini tyytyväinen, olin suoraan sanottuna pettynyt työskentelyyni ja lopputuloksiin. Julkisesti kadehdin muiden tekemiä, kauniita, aistikkaita, hillittyjä ja harkittuja. Niihin höyhenjuttuihini olin eniten lääpällään. Kotona levitin ne vielä pöydälle loppuja kuivumaan, lakanan päälle. Aamulla menin niitä sivelemään ja analysoimaan, olisinko tekemisiini yhtään tyytyväisempi. En muista mihin päätelmään päädyin, kun näin kaikki höyhenet irrallaan ja villikissamme Uku&Lele tyytyväisinä. Olivat saaneet kuivuneesta paperimassasta kaikki höyhenet siististi irrotettua ja ottaneet ne leikkeihinsä. Viriketoiminnanohjaaja, hitokseen että tunsin jälleen onnistuneeni tulevassa ammatissani, kohderyhmienkin laajuus sen kuin kasvaa. Kissojenvirike-ja työtoiminnanohjaaja. Aivan uusi ammattinimike, kuinkahan saisin tuosta uskottavan ammattikuvauksen koostettua ja itseni markkinoitua. Olen myös elukoiden hyötyliikunnanohjaaja, lauma kävelee koko ajan perässä, mihin sitten menekin.

Nyt on aika tsekata paplarit, kello, lukuisia kertoja piipannut kännykkä ja pannunpesä. Naputella asiatekstiä makrameesta ja tuotteen suunnittelustakin, kunhan otin joutoaikalöysät pois. Ilma on upea, jälleen paistaa se paljon kehuttu aurinko. Huomenna kouluun ja loppuviikko onkin napakasti aikataulutettu ja kalenteriin naputettu. Pitää vielä tsekata, jotta osaan olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

Tsek!