RASKASTA JOULUA

"Maa on niin kauniiiiis", korkealta ja kovaa. Kitarisat ammollaan, pitkät hiukset liehuen, taustalla vinkuvat sähkökitarat, vahva basso, räjähtävät rummut. Raskasta musiikkia soittava bändi taipuu joulun sanomaan, hiki virraten, elekieli ennallaan. Solisti laulaa kauniisti, kovaa ja korkealta, kertosäkeeseen yhtyy koko bändi ja valtava yleisö. Osan elämä on raskasta, elämän kaasujalka painava, vauhtisokeus ja raadollisuus vaivaa, vie mukanaan. Valot valtavat, kirkkaat ja terävät, vilkkuvat ja rytmissä vaihtuvat, välillä savukone tupruttaa ja turruttaa, antaa efektejä. Tukeva haara-asento, jotta voi huojua, pitää yllä rajun hevari-imagonsa. Yleisö velloo jäähallissa, laulaa tuttuja lauluja mukana, kaulakkain, olutlasit ylhäällä heiluen. Osa itkee mukana, muistaa oman lapsuutensa, milloinka viimeksi on joulun sanomaa ääneen lausunut, Jeesuslapsesta puhunut. Nyt se on todella luontevaa, kuuluu tilanteeseen, vaikka kontrasti on hurja. Kokemus on tajunnanräjäyttävä, ainutlaatuinen, moniko muistaa sitä enää aamulla...

 

 Kirkko on ääriään myöten täynnä kuulijoita. Maailmalta tuttu muusikko, vahva tulkitsija ja kuuluisa solisti, nakkaa liehuvat hiuksensa taaksepäin ja aloittaa konserttinsa. Taustalla bändi, joka soittaa tuttua, kirkkoon sopivaa musiikkia. "Maa on niin kauniissssss". Korkealta jo kovaa, akustiikka on loistava, välillä urut, viulut, huilut yhtyvät mukaan, koko kirkko täyttyy musiikilla. Yleisö istuu lähes hievahtamatta, ohjelmalehtisiään rypistellen. Osa laulaa itsekseen mukana, osa itkee näkyviä kuumia kyyneliä. Musiikki koskettaa, uppoaa luihin ja ytimiin. Tunnelma on uskomaton, käsinkosketeltava. Konsertin lopuksi yleisö antaa raikuvat suosionosoitukset ja valuu kirkkomaan poikki autoillensa ja koteihinsa. Musiikin muistijälki säilyy pitkään, kokemus hämmentää kontrastillaan, kokemus on huikea, osalle jopa suunnattoman raskas, todellisuudesta muistuttava. Raskasta musiikkia esittävä solisti taipuu uskomattoman kauniiseen ja herkkään tulkintaan, täyttää kirkon joulun puhtaalla sanomalla. Tunnelman vahvuus ja oma tulkinta herkistävät myös solistin, raskasta joulua, hän aistii yleisön tunnelmia ja on hämillään kun saa olla osallisena moiseen tunnelataukseen ja kokemukseen. Takana raskas kirkkokonserttikiertue, viimeinen keikka, väsynyt matkaaja suuntaa omaan joulurauhaansa, lentää takaisin maailmalle...

 

Pikkukylän hautausmaan kappeli, täyttyy äärimmilleen kyläläisistä ja joululomalaisista. Elävät kynttilät kujeilevat alttarilla, soihdut porraspielissä. Paksuissa talvivaatteissaan väki valuu hitaasti ja hartaasti paikalle. "Maa on niin kaaaaa'aauniiis", soi kanttorin johdolla kauniisti, niin perinteisesti. Kansalla on virsikirjat kädessään, avoimena, harva kuitenkaan sanoja sieltä tapailee. Moni osaa ulkoa kyseisen laulun. Vähäeleien vaikuttavaa tilaisuus päättyy vahvaan, hartaaseen ja perinteiseen joulusanomaan ja tunnelataukseen. Lapset ja lapsenlapset ottavat perheen vanhukset käsikynkkään ja tukevat heidän askeliaan kappelista ulos. Moni läheinen miettii, olikohan tämä mummun viimeinen joulu, jaksaako enää ensi vuonna, tai onkohan pappaa ensi jouluna edes olemassa. Kuinka mummu seuraavan kerran kappelista poistuu, omin jaloin vaiko kannettuna. Raskain verkkaisin askelin kulkue siirtyy haudoille, sytyttää puhumatta kynttilänsä edesmenneiden rakkaiden haudoille. Valomeri lämmittää hautakiviä ja saa rakkaat nimet kivissä loistamaan, mummun nimi on jo kiveen hakattu, vain päivämäärä puuttuu...

 

Isä kulkee raskain askelin portista, tämä portti on tullut viimeisien kuukausien aikana tutuksi. Pää painuksissa, askelin raskain hän kävelee perille saakka, oman lapsensa ja vaimonsa hautakummuille. Hän ei muista kävelleensä, ei muista tulleensa, mutta löytää jälleen itsensä kovin tutuksi tulleesta paikasta. Hän ei huomaa palelevansa, hän ei huomaa muita haudalla liikkujia. Hänen oma raskas joulunsa on käsittämättömän läsnä. "Maa on niin kaunis", hän ei muista kuulleensa kappaletta autoradiosta ajaessaan, mutta se soi omassa päässä sillä hetkellä. Hän on suunnattoman vihainen kappaleelle, sillä hän ei näe missään mitään kauneutta. Isä sytyttää kynttilän, kynttilämeri on valtava, kaunis. Isä ei tiedä kynttilöiden sytyttäjiä, ei muista itse käyneensä. Ei muista itse sytyttäneensä. Kohmeisena hän palaa portista ulkomaailmaan, säpsähtäen tajuaa olevansa hautausmaalla. Isä tuntee todella vahvasti, joulu on raskastakin raskaampi, kuinka hän tästä selviää...

 

Mies odottaa aamua, että lähikauppa aukeaisi. Kaupan kaiuttimissa kuuluu lasten laulamana "Maa on niin kaunis", mies havahtuu jouluun. Märän taskun pohjalla on kolikoita, niillä hän saa kuusi kaljaa aamupalaksi, siihen rahat riittävät. Miehellä on pysähtynyt katse, ajamaton parta, hiukset likaiset. Hän ei muista milloin olisi peseytynyt, käynyt parturissa tai syönyt lämpimän aterian, moisilla asioilla ei ole merkitystä. Sen hän tietää ja muistaa, että tänä jouluna hänellä on sentään katto pään päällä, lämmin paikka yöpyä, hänet on löydetty, asuntolaan ohjattu. Eilisestä hän ei muista juurikaan, hän halusi jälleen turruttaa itsensä, unohtaa kaiken. Juominen, on hänen ratkaisunsa, se on helppoa, sillä hänellä löytyy siihen paljon ystäviä. Kohtalontovereita. Ihan sama mitä juo, kunhan vain saisi unohdettua, itsensä turrutettua. Tänä aamuna hän jälleen tietää onnistuneensa eilen, on kauhuissaan alkavan päivän kohtaamisesta, mitä se tuo tullessaan. Onneksi on lähikauppa ja taskussa märät kolikot, niillä hän pystyy asiaa lieventämään ja oloaan loiventamaan. Kassajonossa ihmiset ottavat etäisyyttä, haju on valtava, leijuu kauas. Miehen takki on selästäkin märkä, hän ei tiedä virtsanneensa päälleen nukkuessaan, tai osittain myös tiedostaa, mutta hän ei enää välitä. Vaikka välittäisi, ei hänellä ole vaihtoehtoa, hänellä on vain tämä yksi toppatakki, tänään se on selästä saakka läpimärkä ja haiseva, mutta hän sai haettua aamupalansa, raskas joulu voi alkaa...

 

Kiikkutuoli narisee, se soutaa tutussa uomassaan, tuvan peränurkassa. Yksinäinen kynttilä valaisee pöydän, pöytään on silitetty joulutuuki. Tuo tuuki on perintöä, äidin äidin lapsuudesta. Puuhällässä palaa tuli, rätisee koivuklapit, kun tuli niitä nuolee. Radiosta kuuluu hartaasti laulettuna "Maa on niin kaunis", vanhus kuuntelee tarkkaan. Kauneimmat joululaulut, radio ja tuttu radio-ohjelma lukuisien vuosien takaa. Potkukelkkaan nojaten vanhus kulkee halki pihamaan, laittamaan saunanpesään puita, pian on joulusaunan aika. Vanhus pistää likoamaan kesällä tekemänsä jouluvihtan, tätä hän on odottanut, joulusaunaa. Vanhus palaa takaisin tupaansa, tietää saunan olevan kuuman ja pesuveden passelin tunnin kuluttua. Hän keittää puuhällässa kahvit, pienessä kuparipannussaan. Kattaa pöytään ruusukuvioisen kahvikupin, asetin, sokerikupin ja kermakon. Tänään on juhlan aika, kahvi juodaan joulutortun ja piparin kera. Kynttilään nojaa yksi joulukortti, serkku-Annan lähettämä, se lämmittää vanhuksen mieltä. Askel on raskas ja lyhyt, mieli voipunut, kun vanhus joulusaunaansa potkukelkkaan nojaten kylpytakissaan askeltaa. Saunan ikkunalla loistaa yksinäinen kynttilä...

 

Nainen asioi marketissa, hieman ulkopuolisena kulutushysteriaa katselee, ihmettelee ja analysoi. Jopa kiirehtii askeliaan, päästäkseen pois. Ostaa vain tarvitsemansa, tänä jouluna se on vähäinen, selkeä. Maalla hän tajuaa jälleen kuinka kaunis maa, taivas ja maailma on. "Maa on niin kaunis" soi taukoamatta hänen sisällään moniäänisesti, kun hän henkäilee ja nauttii luonnon kauneudesta, puhtaudesta, ajattomuudesta ja sanomasta. Nainen haluaa käydä haudoilla, isänsä, lapsensa, läheistensä. Hieman ulkopuolisin silmin hän jälleen analysoi hautausmaata, näkee itsensä hautakivien välissä, kynttilöitä sytyttäen ja itsekseen puhuen. Laskee tuoreet hautakummut, kymmenen yhdellä silmäyksellä. Nainen miettii näiden kumpujen tarinoita, lukee nimet risteistä, osan tunnistaa, kuulleensa kuolintarinan muistaa. Kuinka kuolema on tullut, yllättäen, arvaamatta, odotetusti, kaivatusti, nopeasti, kiireellä, armollisesti tai armottomasti. Käsittämättömän kohtuuttomalla tavalla tai lohdullisen huojentavalla tavalla. Kuolla voi niin monella tapaa, siihen voi niin monin tavoin suhtautua, kaikkia se kuitenkin tulee koskettamaan. Kuinka hän itse suhtautuu? Onko se oikea tapa? Onko oikeaa tapaa? Ulkopuolisen silmin ja ajatuksin nainen myötäelää näitä tuoreita suruja, kuinka vaikeaa näillä perheillä ja läheisillä on. Kuinka suunnattoman raskas on heidän ensimmäinen joulunsa. Nainen laskee, viides joulu ilman isää, yhä tuntuu raskaalta. Hän muistaa hautajaiset tasan neljän vuoden takaa, jopa naurahtaa, muistaessaan kuinka isän näköiset juhlat ne olivat. Joku vieraista jopa kiitti hauskoista hautajaisista, säpsähtäen perui sanomansa, kun tajusi mitä päästi suustaan. Mutta hauskat oli hautajaiset, sellaisena naisen isä muistetaan. Isälle olisi tarvetta yhä, moni asia jäi kesken, moni tarina jakamatta. Nainen muistaa silloista raskasta ajanjaksoa elämässään. Raskaita jouluja on ollut useita, naisella on niistä valtava määrä muistijälkiä, kovin erilaisia. Kolmas joulu, jälleen eri tavalla raskas, ilman omaa tytärtään. Ikävän voimakkuus yllättää naisen päivittäin, samaan aikaan myös ajan eteneminen, tästäkin on selvitty, reilusti itkien, porskuttaen, muistellen ja ikävöiden. Nainen tuntee yhä lapsensa läsnäolon ja unissa he ratkovat yhdessä asioita, unet ovat hauskoja, vauhdikkaita ja realistisia. Unessakin nainen tietää lapsensa kuolleen ja toivoo, että lapsi ei palaisi kuolemaansa ennen unen loppua, vaan saisivat touhunsa yhdessä touhuttua. Useimmiten moinen toteutuu, kohtaaminen onnistuu. Nainen katselee hautausmaata, elämää, itseään, kotiaan, muita ihmisiä kuin ulkopuolisin silmin. Havainnoi yllättäviä asioita, aistii voimakkaasti, hän luottaa vaistoihinsa monessakin asiassa. Samaan aikaan hän on suunnattoman kiitollinen ja nöyrä elämän raskastakin raskaamman käsikirjoituksen edessä, yrittää selvitä parhaiksi katsomillaan keinoilla, sillä elämässä on yhä paljon myös hyvää. Hän aistii myös monen ihmisen raskaan joulumielen sydämessään, samalla analysoi ja jopa kritisoi raskaan joulun merkityksen kääntämistä viihteeksi ja kaupallisuudeksi, sillä raskas joulu on sietämätön niille, joille se on todellisuutta, elettävää elämää...