SANOILLA VAI ILMAN

Mietin tuossa otsaketta, onko se sanoja, sanatonta, sanoittamista, hiljaisuutta, puhetta, viestejä, sanoilla vai ilman. Päädyin sitten moiseen, sanoilla vai ilman, ei ehkä aivan järkevän kuuloista, mutta tarviiko ollakaan. Kuka sitä nyt järkevää odottaisi? Saati sitten sanoja, jos sanattomuuskin riittää. No, taitaa tulla sanallisesti kerrottua sanattomia muistoja tunteita ja ajatuksia sanoitettua. 

 

Aamuni olen aloittanut sanattomien ystävieni, viestinnän mestareiden kanssa, minä olen kyllä höpissyt. Aamuisin menen jo laskuissa sekaisin, montako kissaa ulos, koiraa pihalle, kuka tuli takaisin, menikö joku seuraavasta avauksesta jo ulos. Kuka puuttuu, puuttuuko kukaan? Kuka haluaa mistäkin ovesta. Yhtenä aamuna laskin päästäneeni ulos ja sisälle kaikkinensa parikymmentä elukkaa, melekonen määrä. Sanattomaksi vetää, ei varmaan moni moisesta rallista tykkää, arvaatko kuka tykkää. Villikissamme ovat oppineet ulkoilemaan, päästin toissa sunnuntaina, aamusta varhain ensimmäisen kerran. Silloin oli uusi lumi maassa. Oli hauskaa katsoa ikkunasta kun pennut lumeen totuttelivat, tekivät jälkiään, ja niitähän riitti. Kirmaisivat, säntäilivät, hämmästelivät. Sitten osasivat itse pyytää sisälle, kumpikin, isoon ääneen ja omaan aikaan. Nyt kulkevat jo laajasti pihassa, navetassa ja ladossa. Eilen illalla Lele toi näytille porraspieleen hiirieläimen, varmaan päästäisen. Kyllä piti kehua, koko sakilla olimme ovenraossa, pientä ja taitavaa ylistämässä. Kissojen kissa! Kuuluu monissakin taloissa hiiret rapistelevan, meillä ei ole moista rapinaa, jyrsiäehkäisy kunnossa.

 

Mutta siihen sanattomaan viestintään. Äsken kuopuksemme, Valonlapsemme tuplasisko, köpsytteli vessaan. Minä olin ollut jo aamukahveineni sohvannurkassa tovin. Sieltä hämärästä köpsyttelijälle huiskutin sanattomat huomenet, vaisu heilautus ja uninen silmäys takaisin. Silloin se taas tulvahti, sanaton muisto, sadoista huiskautuksista. Itku lorahti nopeasti, olihan märkää ja kuumaa. Niin monia kertoja sairaalavuosina, varsinkin öiseen aikaan ja kun sain asua lapseni huoneessa, viestintämme oli huiskautus. Sanaton moi, unen seasta. Sellainen nopea kädenheilautus, hei, tiedän sinun käyneen vessassa, jatketaan vaan unia... Aika älyttömän tärkeää, oli silloin ja tänä aamuna nousi jälleen arvoon arvaamattomaan. Kirkkaaksi muistoksi, sanattomaan ikävään. Ja niin kuin minä luulin jo hetkeksi kouristavimman ikävän helpottavan. Syksy on ottanut koville, yllättävänkin koville. Vai olenko nyt ollut vähemmän tuskasta turta ja aistinut selkeämmin. Oli mikä oli, mutta sanattoman kipeää tekee yhä, suru muuttaa muotoaan kyllä. Uusia kipupisteitä, sanattomia kohtia löytyy, muistuu mieleen ja ilmaantuu.

Hajotin kännykkäni näytön nyt syksyllä. Hankin uuden kännykän, kunnes tajusin vakuutuksen. Laitoin huoltoon. Eilen sitten paluupaketin hain. Märyhän siinä(kin) tuli, sanattomasti helpotti, kaikki kuvat olivat säästyneet. Olin ne ehtinyt uuteenkin siirtää, mutta kuinka tärkeitä ne oli tajuta uuden hohtavan kirkkaan näytön näyttäminä. Kuinka paljon kuvat ja muistot merkitsevät. Tauluseinäkin on kuta kuinkin valmis. Kyllähän senkin teko meni tunteisiin. Olin sitä niin paljon ajatellut, toivonut ja suunnitellut. Se jäi ehkä hieman kesken, oli yllättävänkin raskas ja tunteellinen projekti. Kaiketi yksi vaihe surussa sekin. Uskon seinän elävän ja muuttavan muotoaan, sellaiseksi se on tarkoitettukin. Onnekseni Valonlapseni jätti noita muistoja, ihan vaikka kuinka paljon, neiti ehti olla todella tehokas ja tuottelias. Siksi varmaan elämänpalo olikin niin kova, piti ehtiä lyhyen elämän aikana kokea ja tehdä se, mitä toiset jauhavat vuosikymmeniä.

 

Plääh, jatkan muista aiheista, ei passaa sanattomaan ikävään liian syvällekään sukeltaa, sillä on jopa sanoitettavia asioita tälle päivää. Tälle viikkoa. Niin ja niitä kipupisteitä varmaan myös. Menen hierojalle nyt aamupäivällä. Muutaman viikon olen huippassut, heilunut ja huojunut. Minulta on kysytty johtuuko niskoista, sanallisesti olen kieltänyt, kait olen ollut niin turta etten ole tajunnut. Kunnes tajusin, kun kouluun ajelin, sieltähän se säteilee niskasta käsiin, kallonpohjaan, tasapainoon ja koko eukkoon. Ainakin luulen niin. Mitään liikerajoitteita tai filejumeja minulla ei ole, luulen olevani niskasta notkea ja liikkuva. Tai mistä sitä itse tietää, onko kuinka jumissa. En vain tajua, ennen kuin viiveellä, ehkä, sanattomasti oivallan. Käsillä, niillähän tuota on tullut tehtyä jos vaikka mitä, sekä rempassa, harrastuksissa ja koulussa. Käsityöläinen, sehän minä olen.

Pari viikkoa sitten olin myös sydämen ultrassa, mikä lievästi jännitti, monestakin syystä. Mutta onnekseni olen kunnossa, "näillä laitteilla ei löydy moitittavaa", sanoi kardiologi. Taustalla oli laajat koko klaanin tutkimukset perinnöllisen sydänsairauden mahdollisuudesta. Osalta on löytynyt ylläreitä, olin aivan varma, että tämän särjetyn sydämen terveys prakaa, mutta siellä se molskii terveenä, oikein ja hallitusti. Vaikka en aina siitä ole niinkään varma, kun sattuu, kouristaa ja muljahtelee... Mutta se on ehkä sieluun sattumista, joka tuntuu sydämessä saakka. Tiedän myös tarinoita, että suruunkin voi kuolla, pakahtua ja sydän rikkoutua. Särkyä kuolettavasti. Eihän moisesta koskaan tiedä, mutta nyt sydämeni hyväksi todettiin, kaikki kokeetkin aivan priimaa... Edelleenkin olen täysin terve, sopivasti lihava, niin kuin yksi lääkäri asian ilmaisi sanallisesti ja suoraan. Oireileva iho, ekseemineen ja fibromyalkia ailahtelevine kipupisteineen eivät ole laboratoriossa mitattavia arvoja tai ekg:llä ajettavia viivoja. Ne tulevat ja menevät, nyt ovat ehkä taas menossa, luulisin ja toivoisin. Minulle riittää tämä terveys, lievä kaksivitonen ja muutama rankka maili ja maratooni takana, varmasti on jättänyt jälkensä kehoonkin. Siksi se ajoittain sanattomasti viestittelee ja oirehtiikin, sillekin on annettava hiljainen puheenvuoro. Olen kiitollinen nykytilanteesta, hyvilläni monesta asiasta, sillä moni asia voisi olla huonomminkin.

 

Kissatikkaat jäi tekemättä, Lele oppi hyppäämään. Teinkin niistä tikuista sitten ikkunoihin puisia tähtiä, näpertelyksi meni kuitenkin. Ensin yhden, sitten eri vahvuisista tikuista toisen, kunnes liimasin ne päällekkäin, sain komeamman. Kunnes halusin kokeilla toista tapaa, kunnes tajusin kuistissa olevan neljä ikkunaa, kunnes tein kaikkiin erilaiset, niin ja teinhän minä keittiönkin ikkunaan hiutaletarroilla somistetun. Rajoitin, sanaton sellainen puuttuu jälleen. Eilen ostin hiukan vahingossa pienempiä tikkuja, josko niistä piikkilankakattokruunuun puisia joulutähtiä roikkumaan, sama tunnelma jatkuu keittiössä, joka alkaa jo kuistissa... Niin, eihän tässä muuta hommaa olisikaan, kuin askarrella jäätelötikuista tähtiä, huvinsa kullakin. Itse asiassa aika halvatkin huvit. Kaatopaikkakuorma, viimeiset postitukset, lattialankkulautojen hankkiminen  säilytyslaatikko-operaatioon, kristallipullien tekoa, muutamaa pyörivää nyssäkkää ja laatikkoa on syytä työstää. Hääpukunikin on ollut hieman hukassa, nyt löytyy kamaristamme, tuossa se haki keittiössä paikkaansa, mietti mihin kuulua. Tytöt ovat leiponeet, eilen tuli uudet satsit torttuja pipareita. Leivoin minäkin, itselle jo perinteeksi muodostunutta joululeipää. Tein varulta tripla-annoksen, 14 leipää. Jaan niitä perinteen mukaan suvulle. Lisäksi teen sellaista jytyä levitettä, tahnaa, mujua, mustia oliiveja, aurinkokuivattua tomaattia, hurjasti valkosipulia, joskus pähkinöitäkin. On kiva tajuta, että alkavat suvussa jo moiseen tottua, mujuvihjailuja alkaa tippumaan pitkin viikkoja. Se on pötäkkää tavaraa, ja niin hyvää. Huomenna minulle tulee kavereita aamupäiväkylään. Toinen heistä ei voi sietää valkosipulia, mutta jos huomaamatta ujuttaisin moista mujua hänellekin... Ei varmaan huomaa, ei, taitaa olla sanaton muljahdus katseessa kun aistit kertovat mitä tuli maistettua...

 

Sunnuntaina, pikkupakkasessa, meille vaihtui ulko-ovet. Iso urakka, mutta kannatti. Tulipahan myös tuuletettua samalla. Nyt ovissa on sellaisia kapeita vaakaikkunoita neljä kappaletta. Emme tilatessa arvanneet, kuinka kivaa kissoista on kurkkia alimmista ikkunoista. Sisään ja ulos, uteliaasti.

 

Kristallipullat, nehän äsken mainitsin. Olen niitä kerran kotona tehnyt, ei hajuakaan milloin. Nyt sitten kännykkäni piippasi, fb muistutti viime vuoden päivityksestä. Kas kummaa siellähän on kristallipullat. Tasan vuosi sitten olenkin moisia tehnyt, noin se vastaus sanattomasti paukahti. Kait se liittyy sitten meikäläisen joulufilosofiaan. Nyt sitten kiireen pukkasi tälle päivää, miten ehdin kaiken mitä haluaisin, kun on se hierontakin, ja illaksi töihin. Ei sillä, illaksi on kiva mennä töihin, mutta saan tehdä nopeutettuna kaikki päivän suunnitelmat. Mutta nyt, alan touhuamaan, sanattomana päräytän smoothievehkeet päälle, eiköhän loputkin katraasta tajua, että on aamu. Äsken lauloin tai ulisin yhtä joulubiisiä, tunsin sanattoman tuijotuksen aamupalapöydästä, ei ehkä ihan uponnut sovitukseni... Lopetin moisen sanattoman vinkumiseni aika nopeasti. Kuinka paljon voikaan tehdä asioita ja ymmärtää ilman sanoja. Paljon....