NÄYTÖNPAIKKA

Minulla on hulppeat puolitoista tuntia aikaa, sain näyttömateriaalini purkitettua ja pääsen tositoimiin. On siis edessä näytönpaikka.

Olen koululla, omat koneemme tilttasivat jälleen passelisti h-hetkellä, joten muutin näpyttelysuunnitelmat ikään kuin lennosta. Täällä koneet pelittää hyvin. On myös mahdollista keskittyä olennaiseen, eli siihen näytönpaikkaan, materiaaleihin ja mitä on tekemässä.

Viime yönä saapui talvi, jälleen. Eikös se jo kerran aikaisemminkin lumen muodossa saapunut, muistelisin. Ajellessa sain kaunista maisemaa taas ihailla, taivaan värejä ja sinisyyttä, kuulasta puhtautta. Moinen jaksaa aina hämmentää, vetää nöyräksi.

Tänä aamuna kuuden aikaan minulle tuli mieleen Valonlapseni itkien soittamat puhelut, kun oli kova ikävä, pelko tai kipu yössä läsnä. Tuntui pahalta muistaa oma avuttomuus, kun itseäkin pelotti ja valvotti. Olla rauhoittaja ja rohkaisija tiukassa paikassa. Varmaan muutaman kerran onnistuinkin, mutta olimmehan me niin tiukkaan hitsautuneet, että lapsi tiesi enemmän kuin kertoi sanallisesti tietävänsä. Kaikesta, minusta, itsestään, todellisuudesta. Voi sitä valtavaa viisautta mikä hänen katseessaan oli, viimeiseen päivään saakka. Miksi moinen asia heti aamulla mieleeni tuli, mitä se tahtoi kertoa. Sen syvyys jopa säikäytti voimakkuudellaan.

Ei minun pitänyt täällä, koululla, alkaa moista märisemään, ja märisen kuitenkin. Eilinen isän kuolinpäivä kaiketi herkistää ja täysikuun aiheuttama univaje. Pari yötä meni hiukan harakoille, kun se kuu mollotti, mollottikin ja kauniisti. Mikäs se oli sitä ihaillessa ja öisinkin kuvaillessa. Oli mitä kuvata.

Seli seli. Viimeksi kirjoitin muistaakseni itkuista, unohdin kirjoittaa itkeväni myös sellaiselle ohjelmalle kuin Sofian enkelit. Varmaan monelle täysin tuntematon ohjelma, mutta aamuvirkkuna olen useinkin katsonut. Siinä on hurjia ihmiskohtaloita, menetyksiä, tapahtumia ja surua. Sitten tämä Sofia, miesenkeleineen, eli remppajoukkoineen menee auttamaan. Ottaa kaaoksen hallintaan, rauhoittaa ja helpottaa maallista ahdinkoa ja elämää. Sillä on yllättävän suuri merkitys myös toipumisessa, saada jokin maallinen homma hallintaan. Emme siis ole kohtaloinemme yksin, moni muukin on saanut tällejä, jopa jollakin tavalla hurjempiakin, meillä oli aikaa sopeutua, kasvaa menettämisen ajatukseen. Eilen myös kauhulla ajattelin kuluneita neljää vuotta, onpahan jälleen ollut turbulenssi, aivan järkyttävät vuodet elettäväksi. Eilen viestittelin yhden mylläkässä pyörineen ihmisen kanssa, hän sanoi olevansa kaiken jälkeen pystyssä, tukevasti vinossa. Hyvä kuvaus, tuskin enää tästä suoraksi kasvaa, mutta onhan noita vanhoja ja kestäviä käppyrämäntyjä, jospa sitä itsekin on vinossa ja kierossakin sitkeä.

Meillä homma ei ihan vielä ole rempan osalta hallinnassa, mutta kovaa kyytiä luulemme ottavamme elämäämme omiin käsiimme. Sen mitä ihminen voi sitä ottaa tai ohjata, tiedän. Mutta siinä mielessä, että saa itse jotain päättää, olla myös päättämättä. Olemme lukuisia vuosia eläneet muiden kaukosäätimellä säätämällä kuin sätkyukot, pomppineet reikäpäänä, unohtaneet itsemme. Toki edelleenkin pyrimme kurinalaisesti elämään, ettemme nyt maalaisina vallan hunningolle heittäytyisi, mutta se että saamme itse jossakin asioissa olla ohjaimissa on vapauttavaa. Samoin maalla asuminen, juurille palaaminen. Tykkään, tykkään ja kovasti, se tuntuu tällä hetkellä niin oikealta. Kyllä me sitä odotimmekin, venyimme äärimmilleen siinäkin muutoksessa. Toki monia asioita olen miettinyt eilen, olisimmeko nyt tässä, jos isä eläisi. Entä Valonlapsemme eläessä. Oliko nyt oikea hetki muuttaa, saada vasta nyt suunnitelmat toteutetuksi. Nytkö olimme valmiit, tarpeeksi kypsät. En muista olenko kirjoittanut, mutta kun siivosin entistä kotiamme, ajattelin makkarimme olevan surunhuoneen, samoin muiden huoneiden. Kuinka paljon surua, epätoivoa, avuttomuutta ja tuskaa ne seinät pitivätkään sisällään. Oli suunnattoman vapauttavaa saada sulkea ne ovet. Ei ole yhtään ikävä, ei pätkääkään. Asuessamme en sitä tajunnut, sopeuduimme, viihdyimme ja elimme, joo, mutta positiivinen muutos on nyt ollut koko perheellä valtava. Aivan uudet askeläänet ja energiatasot kaikuvat elämässä ja rempassamme.

Tällä hetkellä remppakohteena on kodinhoitohuone, tavallaan viimeinen huone, lisäksi pannuhuoneen fiksaus. Sanoisinko aika hyvä, kolme kuukautta sitten vasta ostimme kotitalon ja aloitimme rempan. Katosta lattiaan olemme käyneet läpi, pienen vesivahingon hidastaessa suunnitelmia, hieman jarrutellessa. Mutta pieni on pientä, verrattuna isoon, vesivahinkoon meinaan. Lähes oman perheen voimin, ammattilaisia on käytetty missä niitä pitää käyttää. Siis edelleenkin, jos muistavat nämä ammattilaiset tulla kohteeseen. Välillä on pitkiäkin muistamattomia jaksoja, mikä syö meikäläisen aika-lupaus-vastuu-moraalikäsityksiä rankemmalla kädellä. Mutta kait minun moisestakin tavasta tehdä töitä, täytyy oppia jotain, itse olen varmaan turhankin tunnollinen. Ainakin menneisyydessäni olen ollut, enhän minä nykyisyydestä periaatteessa mitään tiedä. Kunhan opiskelen ja teen sen mitä Kela lupaa töitä, eikä se paljoa lupaa. Mutta näillä mennään, mennään sen mitä keritään.

Tuosta näytönpaikasta, löin näytöt jäihin kun aloitimme rempan, mutta nyt sitten takavasemmalta vahingossa löysin itseni suorittamasta ohjaustyön näyttöä. Samassa rytäkässä, kait se tuossa menee. Eipä ole ehtinyt pilkkuja viilaileen, on sen verran napakka tämä elämäntahti. Mutta tänään olen oikeinkin paneutunut kirjallisiin, näytetyöt tein perjantaina. Tositoimet, randomeille joukoille ovat tänään ja huomenna. Paas kattoo kuinka olen maitohapoilla, kun yritän muistaa kaikki osa-alueet jotka kuuluu arviointikriteereihinkin. Näillä mennään, odotan innolla, tykkään jopa näistä näyttöturnauksista. 

Pian on kahvin aika, sitten siirrynkin pienen happihypäkän kautta itse näytönpaikkakohteeseen. Oletkos muuten koskaan kuunnellut jäätyvää vettä? Minä kuuntelen sitä nyt jokirannassa koko ajan. Korkeita kirskunoita, volinaa, välillä kuin linnun ääntelyä, junakiskojen kirskumista, jäisen rumpukalvon kuminaa. Mystistä, varsinkin täysikuun loisteessa, mieletöntä. Sopii meikäläisen huuhaailulle moiset öiset äänet, täysikuu ja sudenhetket.

Sellainen pompahdus ikään kuin puolihuolimattomasti ja vasemmalta tämäkin. Onneksi marraskuu on ollut kaunis, kuulas ja valoisa. Näillä mennään, pian on näytönpaikka, positiivisessa mielessä. Tsao!

Kuvat lainasin netistä, en ehtinyt omiani liittelemään.