ROPINAA

Juhannusaaton ja ropisevan sateen kunniaksi kirjoitan, ropsautan tänne muutaman sanasen. Otan siis sellaisen ajatuksellisen kirjoittamisen aikalisän, tai paremminkin aikalisän kirjoittamalla.

 

Todellakin, kävin äsken kuuntelemassa ropinan moninaista sinfoniaa, konserttia. Kuinka erilainen on ropina laatoitukseen, kattoon, saniaiseen, suihkulähteeseen, terassiin. Tuulen kanssa ja tyynenä ropinana. Mikä kaikki siihen ropinaan vaikuttaa, sillä lähtötilanteessa jokainen pisara on kutakuinkin toistensa kopio. Ainakin näin itse ajattelen, jos ne samasta pienestä pilvestä, pilvenraosta, pulpahtavat, täytyy koostumuksen olla jokseenkin sama. Tosin, onhan jokainen lumihiutalekin yksilönsä, miksei siis pisarakin. Heti ajauduin vieraille vesiareenoille, järvenselille, merenaavoille, ennen kuin edes alkuun pääsin kirjoittamisessa. Niin, joskus tyttömme ovat kysyneetkin onko sadevedellä ja hanavedellä sama koostumus, painaako vesi saman, vaikka tulee eri paikasta. En muistaakseni tieteellistä vastausta kyennyt antamaan, mutta maalaisjärjellä ajateltuna kyllä se järvivesisankollinen saman painaa kuin hanasta laskettu sankollinenkin.

 

 Vettä kaipaa luonto, viljelykset, elämä. Vaikka sade monia ärsyttääkin, se on kuitenkin elinehto kasvulle, sadolle, jatkumolle. Milloin se sitten päättää tulla alas, se sade, no se päätti tulla nyt juhannuksen aikaan. Ihan sama sinänsä, muutamme ajatuksiamme sen mukaan mitä taivas näyttää ja antaa. Sillä tekemistä on vaikka kuinka, satoi tai paistoi, sateella jopa enemmän. Sateella ei tarvitse ajatella, että menee hyvä ilma/sää hukkaan, jos vaikka innostuu maalaamaan, lukemaan, ompelemaan tai olemaan sisällä luovassa tilassa. Hyvällä säällä, sitä ajattelee monta kertaa, että se hyvä sää täytyy hyödyntää tehokkaasti. Toki silloin tulee enemmän vaikka pyöräiltyä, liikuttua, ulkoistettua asioita. Jokaisella asialla on puolensa. Mutta villasukat ja kynttilä, mytyssä sohvannurkassa kirjan tai käsityön kanssa, tai vaikkapa ihmisten äärelle pysähtyen, ei sekään huono vaihtoehto ole sateen ropistessa. Joskus sitä jopa kaipaa, moista syytä pysähtyä. Joillekin jopa toivoo kunnon ropinaa, jotta osaisivat pysähtyä, sateen äärelle, hetkeen ja elämään.

 

Viikonloppuna minun silmäni ja sieluni olivat ropinassa, itketti kuin saavista kaataen, molemmista silmistä ja sydämestä. Meni tunteisiin, itketti vielä viikollakin, usein ja ropisten. Tuplistamme ainoa pääsi ripille, ihana tilaisuus ja kaunis juhlija. Mutta joka ainoassa hetkessä tiedostin hänen olevan ainoa tupla. Suunnaton vääryys, epäreiluus ja ikävä keinuttelivat, epäreiluus ja elämä muistuttelivat käännekohdistaan. Neitimme sanoin, hän ei ole tottunut juhlimaan yksin. Ei niin, eipä niin, aina on ollut tuplakemut. Tosin Valonlapsemme oli kyllä sanallisesti useinkin sitä mieltä, että haluaa omat juhlat. Hänen mielestään ei ollut mitään järkeä kun kaiken joutui aina jakamaan. Kamarin, kerrossängyn, kaapit, tavarat, luokkakaverit, kaverit, juhlat, vieraat... Niin joutui, mutta nyt kumpikin ovat omat juhlansa saaneet, tosin aivan erilaiset elämän "rippijuhlat" kuin kenties toivoivat. Tosin Valonlapsemme tiesi kyllä mitkä ne hänen juhlansa tulevat olemaan, ne hän minulle sanoitti, tarkkaan suunnitteli. Vaikka ei koskaan sanonut sanallisesti että ne ovat hänen hautajaisensa, tiesimme kumpikin mistä omista juhlista hän puhui. Hän sai toivomansa juhlat, niin sai ainoa tuplammekin toivomansa juhlat, lähes identtiset, mutta kovin erilaisella teemalla.  Juhlat olivat onnistuneet, oikeastaan kaikki kutsutut pääsivät, voi sitä iloa ja meteliä. Juhlamme ovat aina äänekkäitä, jostain syystä, eikä se haittaa pätkääkään meitä, ehkä naapureilla on toisenlainen mielipide.

 

Maanantaina kun menin kouluun, näytin kuulemma väsyneeltä, ilmeisesti myös itkeneeltä. Varmasti. Toisaalta on ihmisiä, joiden kanssa on löytynyt vahva ymmärrys ja asioiden sanoittamisen helppous. Sellaiset ihmiset kykenevät puolin ja toisin näkemään enemmän kuin moni muu näkee. Se tuntuu hyvältä ja antaa itsellekin rohkeutta nähdä ja ymmärtää. Olla vastavuoroisesti se tukija, vertaistuki ja lohduttaja. Samaan aikaan tuntuu hyvältä, kun toinen sanoo, että hänellä on samanlainen tapa käsitellä asioita, tekemisen ja luovuuden kautta. Ei auta jäädä ropinaan makaamaan, lammikkoonkin saattaa hukkua. Ropinasta huolimatta on mahdollisuuksia, elämää, niihin on tartuttava, elettävä tässä ja nyt, sillä huomisesta emme tiedä, ensi viikosta vielä vähemmän. Ei sitku vaan nytku!

 

Lopetetaan asiasta jauhaminen ja nautitaan tästä päivästä, oli lapseni rankimpia ja tarpeellisimpia oppeja minulle. Näin pyrin elämään, vaikka välillä ropiseekin, antaa ropista. Ei se elämä voi sateeseen tai itkuun kaatua, ei todella. Yhden ystäväni sanoin itku on kuin ikkunoiden pesua, sen jälkeen kykenee näkemään kirkkaammin. Samoin kyllä se sade, rankkakin ropina puhdistaa myös luonnon. Pöly huuhtoutuu, luonto saa elämän eliksiiriä ja alkaa kukoistamaan uudella tavalla. Sateessa voi myös olla, jahka on oikeat varusteet, mikäs siis kumppareissa lonksutellessa. Mietin juhannusasusteeksi itselleni kaksi vuotta sitten saamaani ruusukukikasta sadeviittaa, nyt sille on käyttöä tiedossa. Muistan niin aina sen äitienpäivän ja viitan koekäytön, kuinka hyvä hetki se oli. Siitä on myös video, jolla kuuluu Valonlapsemme naurunrätkätys, joka oli hänelle niin ominaista. Vaikka hän ei kyennyt puhumaan, nauru raikasi silti, useinkin. Naurunropina! Voi kuinka sitä kaipaankaan, ropisevaa naurua. Jonka voimakkuus ja kesto vaihtelivat, mutta tarttuvuus oli taattu, se antoi aina elon- ja ilonpisaroita muillekin, kasvavia naurunsiemeniä. Niitäkin me tarvitsemme, kaikki ja kaikesta huolimatta.

 

 

Maalatuttaa, taas ja aina vaan, ensi viikolla maalaankin ja paljon. Jälleen aamulla ideoita alkoi tykittämään maalien ja aiheiden suhteen. Heinäkuun alusta ripustan jälleen uuden näyttelyn. Ripustin tässä viime viikolla kaksi yllättäen pyydettyäkin näyttelyä. Kaiketi minun nopeus on muillakin tiedossa, heittäytymishalukkuus ja tuotannon määrä. Hyvä niin. Sinällään hyvältä tuntuu, seitsemäs näyttely tälle vuodelle alkaa pian, kaikkia on minulta pyydetty ja ehdotettu muiden aloitteesta. Olen myös saanut johdattaa muitakin tarttumaan luovuuteen, kyniin, väreihin ja pensseleihin. Uskon moisesta olevan iloa itse kullekin. Tälle viikolle tuli samalle päivälle kaksi taideretriitti- ehdotusta, että vetäisin nuorille moisia. Lämmittää, ja heti lähti ideat laukalle, mutta en nyt kykene tässä vauhdissa moista toteuttamaan, mutta antaa hautua.

 

Kasvivärjäyskurssi, ai että, siitä kykenisin tai haluaisin taas ropisten jauhaa, kertoa ja esittää tuotoksia ja oivalluksia. Kuuluttaa kasvivärjäyksen ilosanomaa. Tällä viikolla juttelin myös yhden kurssikaverini kanssa uskonnoista, asenteista, poliittisista suuntauksista ja tavoistamme, joihin ihmiset hurahtavat. Onnekseni en ole hurahtanut toistaiseksi yhtä fanaattisen tykittävästi politiikkaan tai uskontoon, se olisi aivan kauheaa ropinaa varmasti vastapuolelle, jos samanlaisella räjähtävällä intohimolla ja vauhdilla moisia ilosanomia jakaisin. Toivottavasti luovuuden ilosanomasta ei nyt niin kauheasti ahdistusta tai käännyttämisen meininkinä tule, että se alkaa vastapuolta ahdistumaan. Varmaan myös sitäkin, että se jaksaa aina jauhaa paatoksella noista oivalluksistaan, huuhailuistaan ja luovuudestaan. Mutta en kuitenkaan väitä, että se on yksi ja ainoa oikea tapa, mutta toimii minulla, uskon toimivan ja auttavan myös muilla. Jokainen räätälöiköön sen oman tapansa, kunhan se tuo iloa, kanavoi asioita ja auttaa itseä. Toivon hartaasti että sellaisia ilonpisaroita jokainen kykenee löytämään. Mutta nyt lyhyt versio kasvivärjäyksen ilosanomasta; kiehtovaa, yllätyksellistä, viihdyttävää, luovaa ja antoisaa. Minäkin värjäsin hirveän määrän erilaisia villalankoja, todellakin tietämättä mitä niistä teen, mutta suunnaton kokeilunhalu pisti kokeilemaan. Nyt luulen, että moisista langoista kudon kangaspuissa huovan ja/tai huivi, ellen sitten innostu neulomaan, mitä tavallaan yritän myös vältellä. Siinäkin lajissa minulta puuttuu rajoitin.

Punajuurta, krappia, lepänkuorta, koivunlehteä, lupiinia, kokeniiliä, sinipuuta, kurkumaa, paprikaa, mustapapua. Padassa, purkissa, mikrossa, kääryssä, limessä, vadissa, kylmiössä, auringossa, pimeässä, hitaasti, nopeasti, kärsivällisesti, sekoittaen, seisottaen, solmuilla, estovärjäten, vapaasti... Mielikuvitus ja kokeilunhalu vain ovat rajana. Innostuin myös kokeilemaan samoilla luonnonväriliemillä kankaalle maalaamista soijamaidolla ja roiskien. Tietenkään en ehtinyt ohjeita hakemaan, kunhan nappasin keskustelusta ideoita annoin roiskua. Mieletöntä värien leikkiä kankaalla. Ihan piti äänekkäästi haukkoa henkeä ja sivusta seurata mitä värit keksivät.

 

Mutta nyt, ropinan suunta on muuttunut, tulee puuskittain ja tuulen kanssa. Mitä ilmeisemmin olemme lähdössä mökkeilemään, luulen ainakin. Sitten on tulossa reippausjuhlaa ja hiukan huuhailuakin. Elämä on tässä ja nyt, ei kannata jättää kohtaamatta ja elämättä. Rankkasateessa voi itkeä vollottaakin huomaamatta, eikä se saa vastapuolta säikähtämään, kun luulee sateen virtaavan naamalla. Toki itkuun liittyy tietty muukin olemuksen muutos ja naaman ilmeet, mutta itken myös paljon hyvää itkua. Ikävää, muistoja, tilannetta, kauniita asioita, kaiken itkun ei tarvitse olla yksistään suruitkua. Anna siis ropista, jos ropisututtaa.

Isäni oli aina sateisesta säästä juhannuksena hyvillään, hänen logiikallaan se tiesi aina vähemmän hukkuneita, kun ei sateella tee niin mieli lähteä vesille lorkkimaan. Onhan tuokin vinha tosi. Turvallisuutta ja sopivasti ropinaa suveesi...

 

Sanat tulevat tässä;

 

AIRO

KAIVO

RAIVO

 

ja

 

TOIVO