KESKEN

Kesken kaiken aamutohinan, päätin ottaa aikalisän ja napsauttaa tänne pikakuulumiset. Kiitos yhteydenotoista, huolesta (turhasta) ja anteeksi, kun en ole eetteriin kirjoitellut. Olen minä monta juttua tännekin aloittanut, mutta ne ovat jääneet kesken syystä tai toisesta.

Toki myös kynnys kirjoittaa on korkeampi, kun on moisesta vieraantunut, sormetkin ovat paljon kankeammat, nuppi turta ja aivoitukset vielä pomppivammat. Olen myös hiukan itsekriittisesti miettinyt, onko tässäkään järkeä, samaan aikaan tiedän kuinka loistava tapa jäsennellä asioita on kirjoittaminen. Täällä on myös paljon vertaistukea puolin ja toisin.

Nyt on ollut pakko tehdä myös arkisten asioiden kanssa kompromisseja, kun aika ei yksinkertaisesti ole riittänyt, on omat kirjoittamiseni olleet jäähyllä, kirjoitan kyllä mutta lähinnä opiskeluun liittyviä asioita, faktoja, ohjeita, itsearviointeja ja lasken materiaalikustannuksia.

Odotan, että pääsen takaisin siihen

kirjoittamisen fiiliksen, jossa olen vain aivoitusteni välikäsi, kun tekstiä tulee niin paljon kuin ehdin naputella. Kunhan minulla on siihen vain aikaa, mahdollisuutta ja annan kaiken muun keskeneräisen odottaa. Sillä onhan muutama asia hiukan vaiheessa. 

Itse asiassa minulla on visio, että vedän reilusti -ranskalaisilla viivoilla asiasta kahdeksanteen, ilman aasinsiltoja ja ilmalaivoja ajankohtaisia juttuja, paas kattoo pysytkö perässä tai pysynkö itsekkään. Tulee mieleen vähän nyt semmoinen sammakkoloikka kiveltä kivelle.

 

-Kevät on kesken, vaikka antaa välillä ymmärtää, että on jo kesä. Täällä on ollut loistavat ilmat, jopa hellettä pidellyt. Pihatyöt näyttää olevan yhä vaiheessa. Siitepölykausi on vaiheessa, männynkukinta ei vielä oikein ole täysillä, vaikka terassilla onkin tuntumaa siitepölystä. Perennat vasta venyttelevät, mutta joka ainoa aamu huomaa niiden venyneen.

-Opiskelu on hyvässä vaiheessa, kansioiden ja kurssien purkittamista, täysi kirjallisten rytinä päällä. Kesken siis. Opiskelusta voisin kirjoittaa pitkästikin, tykkään, opin, oivallan ja jopa kehityn. Tai tällaisessa luulossa itse olen. Toki oma vauhtisokeuteni on jälleen ihan metrinmitalla mitattavissa ja vaakalla punnittavissa.

Meillä on ollut kudontaa. Tavoitteena tehdä yksi matto ja minitekstiili. No kappas, olen saanut aamuviideltä innovaatioita ja inspiraatioita, saanut opettajankin niihin mukaan ja nyt on sitten mattoja jos jonkinlaisia. Lähinnä innovaatio koski pyöreää räsymattoa, teinkin niitä sitten kolme. On hienoa kun annetaan kokeilla, kannustetaan ja iloitaan yhdessä. Toki muutama epäilijä ja äänekäs ihmettely mahtui myös mukaan, mutta nyt on valmista, siinäpä epäilijät nielköön epäilynsä. Kun sitten lointa loin niin innoissani kudoin koko loimen, tein mattoja kaksin kappalein yhden tytön huoneeseen ja sitten vielä kokeilin sellaista ruutumaton kudontaa, joka vaati kyllä meikäläiseltä keskittymistä. Kaikkinensa siis reilut 9 metriä mattoja, jotka tietty päärmätään tai kantataan. Sillä oma kauhuskenarioni on, että löydän itseni oikomasta matonhapsuja, että maailmani on niin täydellistä ja valmista, että ainoa huolenaihe ja oi´ottava asia on matonhapsut. Minitekstiilejä piti olla yksi, teinkin kolme. Se toinen versio oli tavallaan ylimääräinen, huti, kun kissat sekoittivat loimilangan luomisvaiheessa, mutta tein sitten semmoisen kapeankin kokeilun. Olen myös toteuttanut vision loimen maalaamisesta kudontakehyksessä, jolloin valmiiseen kudokseen tulee häivähdys sävyä, toimii. Kierrättäjä kun olen, kudoin tekstiilin sopivaksi vanhaan ikkunanpokaan, johon sen jatkojalostin maalaamalla ja tuunaamalla. Jälleen sudenkorentoaiheella, sillä sudenkorentohan on voimaeläimeni, olenkin lähes jokaisella kurssilla tehnyt moisen kustakin materiaalista. Sudenkorentoja on siis piirilevyistä, nahkasta, vanerista, metallilangoista, mosaiikista, nyt kudonnaisessa...

 

-Olen saanut myös kyselyjä, onko lukuisille matoilleni jo paikat, lattiat mietittynä. No on, ne ovat tavoitemattoja tulevaan kotiimme, niillä on ihan nimiäkin Aurinkorantuja ja Auringonkehrä. Voin kuvitella kuinka kuistin ikkunoista aurinko heittää rantujaan matolle, kolmesta eri suunnasta. Sillä nykyisen kotimme myynti on edelleenkin kesken, jolloin seuraava vaihe elämässämme on vielä enemmän kesken. Pikkasen niin kuin vaiheessa, suorastaan pahastikin kesken.

Mutta minulla on tapana tehdä napakkaa ajatustyötä ja visioida asioita, joutessani, vaikkapa nukkuessa tai autolla ajaessa. Niinpä minulla on jo uuteen kotiimme paljon mattoja kudottuna, verhot suunniteltuina, ovet inspiroituna, ranskalainen tauluseinä toteutusta vailla, hyllyideat samoin, naulakko entisöitynä ja uudet kauniit kahvikupit ostettuna. Kait ne asiat voi tehdä näinkin päin. Hiukan olen kuullut ihmettelyä järjestyksestä, mutta minkäs voi kun asiat ovat edelleenkin kesken, täytyy tehdä sitä mitä voi, kun ei voi tehdä sitä mitä haluaisi. Eiköhän nämä asiat, suunnitelmat ja teot vielä toisensa kohtaa, eikös se mene niin että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Toisaalta minä vauhtisokeana teen monia asioita ensin ja suunnittelen vasta sitten, nyt minulla on aikaa suunnitella ennen toteutusta vaikka remppaa, kierrätystä ja visioita... Ehkä muutamalta kokeilulta ja kompuroinnilta vältyn, toivon ainakin.

-Kävin kevään mittaan, kolmen viikon aikana, valinnaisena myös kalannahanparkitisemis-kurssin ja kalannahasta tuotteeksi -kurssin. Olihan sitkeä laji meikäläiselle, sekä itse parkitseminen, sen hitaus, että itse nahka työstettäväksi. Meinasin oikeasti lyödä nahat tiskiin ja jättää koko homman kesken, mutta onneksi en niin tehnyt. Jälleen kerran minulla oli aivan uudenlainen nurkkalukko käytettävänä, amatööri kun olen, en tajunnut semmoisten kukkaroiden ompelun haasteellisuutta, saati sitten kun on uusi muoto ohjaajillekin ja ommeltavana sitkeä nahka vuorikankaineen ja kaksinkertaisena. Ompelin ja hikoilin, väänsin ja veivasin, purin ja purin kyllä hammastakin.
Välillä neula meni sormeni läpi, tuosta sisään ja toisesta kohtaa ulos, mutta parkkinahan läpi ja lukon oikeista kohdista ei sitten millään. Ohjaajalle reilu kiitos kannustuksesta ja sitkeästä opetuksesta, myös käsilaukun suhteen. Monta uutta lajia samalle kurssille. Kannatti tehdä, kokea, kokeilla ja veivata, nyt on kuulkaas uniikkia kukkaroa ja käsilaukkua lohennahasta.
 

-Ensi viikolla valmistun tai siis saan paperit myös perhehoitajan hommiin. Työtä jota teen, nyt olen siihen pätevä. Erikoistuin sekä ikäihmisiin, että kehitysvammaisiin. Tärkeää työtä! Tuo valmennus on pyörinyt nyt kevään, olen siis koulusta suoraan ajellut illaksi valmennuksiin, en nyt joka ilta, mutta tehokkaasti on kalenterini ollut käytössä. Ennen kuin valmennus alkoi, hiukan kauhulla ajattelin, kuinkako ehdin ja jaksan, olenko koskaan siellä missä pitäisi, mutta hyvin olen kyennyt organisoimaan ja valmennuksen kirjalliset tehtävät ovat olleet koukuttavia ja kivoja. Ja päässyt tekemään tätä tärkeää työtä ihan oikeasti.

 

-Äitiys on myös kesken, eikä tasan valmistu koskaan. Siihen tulee koko ajan uusia vaikutteita ja nyansseja. Esikoinen on nyt täysi-ikäinen, mutten periaatteessa toivo hänen aikuistuvan koskaan. Toivon hänen säilyttävän aina tietyn lapsenmielisyyden ja innostuksen, kun elämässä on leikkiä, iloa ja kaikki on edelleenkin mahdollista. Vaikka vuosia tulee lisää, toivon ikuisesti lapsenmielen kuplivan, ainakin itse koen yhä olevani laskennallisesti lievä kaksvitonen ja iätöntä lapsenmieltä ryöpsähtelee. Sen turvin maailman voin nähdä kenties värikkäämmästä perspektiivistä. Silloin elämä on tylsää kun kaikki on vain totta ja faktaa.

Meillä oli pikkupoikia yökylässä, he sanoivat huushollissamme leijuvasta aamupölystä kauniisti: "Tollo-täti täällä leijuu sateenkaaripölyä." Sellaisena sateenaaripölyisenä näen maailman, jos takerrun kuvainnollisesti pölyyn, sehän alkaa ahdistaa, sillä pölyssäkin on paljon värejä kunhan vaan hiukan vinommasti siristellen katselee.

Äitiyteen liittyy myös äitienpäivä, joka oli todella raskassoutuinen koettavaksi. Silloin en pahemmin nähnyt sateenkaaripölyjä. Olin vihainen, raivoissani, pettynyt, kaltoinkohdeltu ja surullinen. Paljon sainkin, mutta olisin niin halunnut lapseni minua halavan, ennen kaikkea menetetyn lapseni rutistusta ja kuplivaa rätkätystä kaipasin suunnattomasti. Onneksi pystyin niitäkin kuuntelemaan videoilta, sain palautettua realistisemmin hänen äänensä mieleen. Mutta halausta en kykene saamaan, häneltä enää koskaan livenä. Onneksi unimaailmassa sekin on mahdollista.

Suruni on siis kesken, pahastikin, enkä periaatteessa odota sen edes valmistuvan. Sillä suru on minuun tatuoitu, raadeltu ja ikuisiksi ajoiksi tallennettu. Mutta tiedän sen muuttavan muotoaan, ilmoittavan itsestään uusilla tavoilla. Mutta lastani en halua unohtaa koskaan, haluan hänen olevan ja pysyvän minussa, muistoissani. Moni kysyy, joko olet päässyt yli ja unohtanut? Haiskahtava huilu, en edes yritä, sillä hänhän oli minun lapseni, enkä halua edes yrittää unohtaa! Haluaisitko itse unohtaa menettämäsi läheisen?

Samaisten pikkupoikien kanssa kävimme myös haudalla. Reilut kolmevuotias mietti, kun näki enkelipatsaan miettivän asennon: "Enkelikin miettii. Tulispa H-pappa vielä uusi ja olispa R vielä täällä..." Niin olispa!

 

-Suru on myös kesken, uudenlainen äitiys on vielä vaiheessa, muutoksessa, muutettuna, päin kasvoja pläjäistynä. Haudalla syntyy myös yhdistävää ja ymmärtävää ystävyyttä. Kuinka helppoa on keskustella ihmisen, äidin, kanssa, joka käy samoja asioita läpi. Vaikka meiltä on riistetty lapsemme kovin eri tavalla ja eri aikaan, ajatuksemme kohtaavat. Itkun ja naurun sekaisella puheella olemme jauhaneet suruamme, menetystämme ja myös tähdänneet tulevaan. Mitä on olla Raajarikko ja Siipirikko, kun matkamme tästä eteen päin tulee aina olemaan vajavaista, nilkuttavaa ja räpiköintiä, matkamme etenee kaikesta huolimatta.

 

-Tälle aamulle on kesken myös rippijuhlakutsujen teko. Ainoa tuplamme pääsee ensi kuussa ripille. Mekko on hankittu, tarjottavat suunniteltu, vieraslista tuttu, nyt on menossa näpertelyvaihe. Tärkeä etappi, mutta itselle rankka sekin, sillä minun mielestä tupla tarkoittaa kahta. Toisen tuplan "rippijuhlat" olemme jo viettäneet hiukan toisenlaisissa merkeissä. Mutta kaikesta huolimatta kiva suunnitella ja tehdä yhdessä.

 

-Oli minulla monia aihepiirejä ja keskeneräisiä ajatuksia, mutta elämä odottaa koneen ja oman ajatuskuplan ulkopuolellakin. Niin, joo piti kertomani, että eilisen maalasin taas pitkästä aikaa. Voi kuinka tekikään hyvää, kunhan vain löysin siihen tilaisuuden ja annoin pikkusormen, se vei kyllä molemmat kädet ja koko päivän. Kesä on juhlien aikaa, niin meidän perheessä kuin monissa muissakin perheissä. Tsekkaappa  löytyykö verkkokaupastani,

tiinapiippoart.wixsite.com/tiinapiippo

kenties sinun lahjapulmiisi ratkaisu. Taululla voit viimeistellä myös juhliin valmistuvan kotisi, taulu voi olla myös itselle, voimakuvaksi, sielunpeiliksi tai tsemppariksi.

Itselle maalauksien kautta selkiytyy moni sielussani vellova asia, tunnelma tai solmukin, värien ja aiheiden kautta maalaaminen on yhä myös prosessi, matka itseeni, omiin ajatuksiini. Uskon sen olevan sitä myös muille, kunhan uskaltaa ottaa ne aivoitukset vastaan, joita ne herättävät.

 

-Pääsin tänne asti, eikä tämä jäänyt nyt kesken. Toivottavasti aivoitusteni sammakkoloikat olivat siedettävillä hyppyetäisyyksillä ja sait jonkin tolkun missä mennään. Muutama asia olisi, ehkäpä, ollut vielä mutta tässäpä pikakelauksella aamun polttavat aivoitukseni. Nyt vielä kuvitan tämän tekstini, jotta pääset mukaan sekaviinkin aivoituksiini.

 

-Keskeneräisyys on myös merkki siitä että olet matkalla!

 

P.S. Heitänpä myös sanaset:

 

KIRVA

KIRJAVA

KIRKAS

 

bonuksena

KAIKKI

 

Nauttikaa suvesta, elämästä ja sateenkaaripölystä!