RYHMÄYTYMISTÄ

 

Tuhinaa, tassujen töminää, kulkusten kilinää. Kahvintuoksua, saunapuhtautta. Oma hetki, oma aika, oma tila, kaikissa noissa mitä ilmeisemmin juuri nyt olen. Heräsin ennen seitsemää, melodioita pyöri heti kun havahduin. Hyviä ja kivoja biisejä, jopa sanoituksetkin tiedän. Yhtenä päivänä korvamatona oli pätkä ilmeisesti räpistä, josta tiesin vain todellakin pätkän, joka pyöri ja pyöri. Se ei siis edennyt mihinkään, se käy jopa rasitteeksi. Kun tunnilla sitä ääneen hoilasin, siitä syytä, että siitä vapautuisin, se tarttuikin muutamalle muulle korvamadoksi. Onneksi heillä oli antaa siihen lisää sanoja ja materiaalia. Niin se sitten yhdessä räpättynä lähti johonkin jatkamaan matkaansa. Tämän aamuiset kulkuset kilisee siis noilla pennuilla kaulapannoissa, en kuule enää tonttujen kulkusia, se aika oli ja meni jo.

 

Kouluviikko takana. Oli hyvä viikko, paitsi että itse yritän koko ajan vetää jarrusta, etten lähde keulimaan. Onnistuinkin, koulupäiväni olivat tällä kertaa normaalin mittaisia. Välillä kun olen tehnyt ympäripyöreää. Toki nytkin nupissani työstän vaikka ja mitä, sekä viivoja vetelen kaiken joutoajan, mutten jäänyt vaikka ompelukoneella ajelemaan.

Opiskelu on siis kivaa, tuntuu hyvältä. Mitä ilmeisemmin olen enemmänkin kuin aikatauluissa ja tavoitteissa. Ainakin suoritettuja kursseja alkaa tipahtamaan omaan suunnitelmaani. Se on hyvä, sillä kaikilla ei suinkaan kaikki ole aikataulussa, on hukassa, ymmärtämättä, tekemättä, oivaltamatta ja sehän kuuluu ja huokuu heistä. Siis minä tunnen itseni jopa levolliseksi, minä ja levollisuus, sellainen sanapari jota harvoin tajuan käyttäväni. Toisaalta minulla on kauhea uteliaisuus tehdä, koota, jäsennellä, oivaltaa ja työstää asioita. Omien ongelmien ja ymmärtämättömyyksien vuoksi olen tehnyt vaikkapa laukun kolmeen kertaan, jotta ymmärtäisin. No ainakin olen oppinut, jokaisesta virheliikustakin, mutta olen myös ratkonut niitä mutkakohtia. Joo, ja ratkonut ihan ratkojallakin ihan suoriakin kohtia, kun ompelin ennen ajatusta tai mutkille suoralla... Ei tule mestaria, ellei tee ja pura, oli motto sidonnanopettajallani kun floristihortonomiksi opiskelin. Se pätee yhä. Paras tapa oppia itselle, oivaltaa, kun tekee väärin ja hakee ratkaisua kuinka tehdä oikein tai paremmin. Saattaa harmittaa sillä hetkellä, mutta sen voi kääntää hyödyksi ja hyväksi oppimateriaaliksi sitten myöhemmin, varsinkin jos osaa ratkaista asian ja lopputulos on se mihin pyrkii.

 

Ryhmäytymistä opiskelimme myös, ajatuksia siitä avasimme, tietoa kelasimme. Ohjaajan työssä tulemme olemaan monenlaisten ryhmien ohjaajia, nyt olemme itse ohjauksessa. Koen, että saan olla hyvässä tai paremminkin hyvissä ryhmissä osallisena. Opiskelun puitteissa on monenlaisia ryhmiä, sillä olenhan myös työtoiminnankursseilla, oma virikeryhmämme on jaettu kahteen ja sitten on myös valinnaisia. Tykkään vaihtelusta, jokaisesta saan jotakin.

Tunnilla laitoimme ohjatusti sellaisen paperihaitarin kiertoon, johon jokaiselle jokainen kirjoitti miten kunkin kokee ryhmässä. Rooleina oli puheenjohtajaa, järjestäjää, seurajaa, kommentoijaa... Minulle nousi heti pala kurkkuun, ajattelin sieltä nousevan negatiivisia asioita esille, vaikkakin periaatteessa roolit olivat myönteisiä. Nimittäin aikoinaan yrittäjän ammattitutkintoa suorittaessani, joka kesti kaksi ja puoli vuotta, moinen lappu laitettiin kiertoon. Kaiketi ohjaus siitä mitä siihen oli tarkoitus kirjoittaa oli hiukan ontuva, kun nyt asian otin tuollakin puheeksi. Yhä kaivelee ja tuntuu pahalta kun omassa lapussani oli kaiken positiivisen lisäksi viesti kuta kuinkin näin " en ole koko opiskelun aikana voinut sietää sinua..." Kauhean pahalta tuntui, mutta onneksi kyseinen nimetön henkilö sai se viimeinkin ulos itsestään. Olenhan varmasti sietämätön, monellekin, mutta kun tietyissä ryhmissä pitää kuitenkin yrittää tulla toimeen aikuisena sellaistenkin ihmisten kanssa, joita ei ihan niin kauheasti siedä. Eli moinen traumani täyttää maaliskuussa 10 vuotta, harmittaa edelleen, varsinkin kun hän joutui koko sen ajan sietämään minua. Mutta tuohon nyt tehtyyn, oikein ohjattuun palautteeseen. Kohdallani nousi vahvimpina esiin jännityksen poistaja, rohkaisija ja kommentoija. Itse koin sen jopa positiivisena yllätyksenä, sillä kuvittelin kommentoijan olevan sen vahvimman, jopa niin että se on liiallista. Sillä haluan monta kertaa jakaa jonkun idean, heittää oman kokemuksen, avata keskustelua ja näin pois päin. Ja ennen kaikkea kysyn, jos en ymmärrä, ja minähän en suinkaan kaikkea ymmärrä. Kun sitten omat kerroin vuorollani nostin esiin sen, että kuvittelin kommentoijan nousevan vahvimpana ja jopa negatiiviseksi kohdallani, aina kommentoimassa, jauhamassa... Mutta sainkin palautetta, että se on todella hyvä asia, ihan koko ryhmän kannalta, myös ohjaajan mielestä ja määrältään. Tähän vielä selvennyksenä, että onneksi muillakin nousi sama kommentoija, osa oli taas lähes pelkästään seuraajia. Kuulemma avaan asioita ymmärrettävästi, sanoitan muidenkin päässä pyöriviä sekalaisia asioita. Nostan esille hyviä esimerkkejä. Saan kuulemma jatkaa, minulle kuulemma ilmoitetaan ihan selvästi ryhmän taholta, mikäli kommenttejani ei tarvita. Reilu peli! Ymmärrettävä. Itseä lämmitti myös esille nousseet jännityksen poistaja, sillä minä viihdyn ja ei tuota nyt niin ruttuturpaisesti tarvitse ottaa. Kaiketi jännitystä poistan myös sillä, että minulle sattuu ja tapahtuu, ehkä normaalia taablaajaa enemmän. Rohkaisijan roolista pidän, sillä uskon monellakin meistä ja teistä olevan asioita ja lahjoja, joita pidämme vakan alla. Mistä sitä tietää mitä kaikkea osaa tai kykenee oppimaan, ellei kokeile ja testaa. Ja eihän asia koskaan valmistu, vaikkapa harjoitustehtävä piirtämisestä, ellei sitä ensimmäistä viivaa piirrä ja aloita. Toki joillekin asioille on ihan teoriaperusteet, esimerkiksi harmoniaa harjoitellessa, mutta ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa piirtää tai maalata viivaa.

 

Eilen kun nakkasin kamppeeni eteiseen pääsin käymään siivotussa kodissa. Jatkoin suoraan illaksi töihin, siksi vain kotona pyörähdin. Nuoriso, ihan siis ryhmä sekin, kokkasi meillä. Kun tulin töistä ryhmäkoko oli kasvanut entisestään, olohuoneessa oli porukkaa vaikka kuinka. Onhan nykynuoriso erilaista, siinä ne yhdessä höristen perjantai-iltana tanssivat meidän olohuoneessa hikipäässä. Mitä lahjakkuuksia, mikä rytmitaju. Minun tanssija-minäni hykerteli niin tyytyväisenä. Vanhojentanssiharjoitukset ne olivat, mutta samat säännöthän pätee paritanssissa yleensäkin.

 

Heitänpä pikakelauksen viime viikonlopusta, syöpä-äitien kokoontumisesta. Koolla oli noin parikymmentä äitiä, lähinnä tältä pallonpuoliskolta, siis pohjoisesta. Mietin todella paljon ja sanoin sen esittelykierroksellakin, etten tiedä haluanko olla mukana. Ristiriitainen fiilis itsellä, mutta se syöpäpa..atodellisuus iski jälleen päin näköä. Onko kiva nähdä, onko kiva kuulla uusista tarinoista, onko hyvä edelleen pyöriä noissa piireissä vaikkei minulla ole enää edes lasta... Kohtasin myös lukuisa sairaalatuttuja, -ystäviä. Ne kohtaamiset olivat lämpimiä, hyviä ja niistä pidinkin. Mutta monikaan ei ollut nähnyt minua lapseni kuoleman jälkeen, osa ihan muuttui kauhusta kankeaksi ja kipsaantui kun joutuikin nokatusten kanssani. Moni oli jopa pelännyt kohtaamistani. Niin, monikin asia on vaikea kun sen ensimmäistä kertaa tekee... Niin kuin nyt kohtaa vaikka minut. Toisaalta minun myötäni varmasti monelle siinäkin ryhmässä konkretisoitui syöpätaistelun se raadollisin puoli, noinkin voi käydä... Niin voi, emmekä me suinkaan ole ainoita. Jälleen huomasin itse päätyväni lohduttamaan lohduttomia... Kuinka vaikeaa jollakin on kun minun lapseni on kuollut. Ja tiedän ihan ilman että minua muistutetaan sen kolmekymmentä kertaa, että minun lapseni on kuollut. Voin puhua ihan muustakin, vaikka minun lapseni on kuollut. Ruoka, tanssi, tunteet ja ilo virtaa edelleen lävitseni, vaikka minun lapseni on kuollut. Onneksi virtaa. Loppuillasta päädyimme suurella joukolla diskoteekkiyökerhoon, tai mikä se nyt onkaan juottola, jossa soi niin että pää halakiaa. He, olen niissä kyllä aikoinani itsekin kolunnut, mutta nyt vieraantunut, liekö ikäkin joka saa vieraantumaan ja viihdyn niin hyvin selvistä päin, selväpäisten ihmisten seurassa ja tanssilavoilla. Se on minun juttuni.  Onneksi bongasin tiskiltä yhden paritanssin kautta naamatutun, ja pääsin heilumaan niin kuin itse tykkään, olemaan vietävänä. Tulihan tilaa lattialla, käytävillä ja yllättävän hyvin talvikengilläkin pystyy. Teki hyvää, sillä minulla on ollut tanssi tauolla aika pitkään, seurausta elokuun keuhkonkuumeesta. Osasin edelleen ja tykkäsin edelleen.

Viikonlopun aikana oli todella lämpimiä kohtaamisia, hyviä keskusteluja ja nauruakin paljon. Paluumatkalla mietimme autossa, juuri tätä, että kannattaako enää meikäläisen roikkua moisessa ryhmässä kun tilanne on mikä on kohdallamme. Toki, siinäkin nousi esiin, että kykenen sanoittamaan asioita muidenkin puolesta, kertomaan ja muistamaan älyttömän paljon. Me olemme tiukka paketti, ryhmä, juuri tarinamme ja taustojemme, todellisuuden vuoksi. Mutta itseäni suojellakseni, minulle tulee jatkossakin riittämään ihan nämä jo olemassa olevat tarinat, on siis ollut hyvä ettemme ole lapsensa menettäneiden leireille ja sururyhmiin lähteneet. Kaikkea meille on tarjottu, mutta edelleenkin tunnen itseni ja olen sitä mieltä, että meillä on tarvittavat verkot lähipiirissä olemassa ja rohkeus tarttua asioihin jotka mietityttävät. Sillä olenhan utelias monenkin asian suhteen, otan selvää, havainnoin, avaan ja jauhan.

 

Mutta nyt, tämä saunapuhdas paplaroi hiuksensa. Lähden äitille, maalaan taulun, teen muutaman kotitehtävän. Mm. valurauta, hopea ja tompakki kiinnostaa. Niistä teen sellaisen ohjaustoimintaa tukevan ja liippaavan koosteen. Eilen huovutuskurssilla aloitin myös kuvansiirron huovalle. Kiehtova asia sekin ja uutta. Illalla siis Ukkokullan kanssa rapsutimme huopapalasta paperia irti perjantai-iltana keittiön pöydän ääressä kun teinit tanssi masurkkaa olohuoneessa. Onhan tämä, aika omintakeista, mutta näköistämme elämää.

Ihana pakkassää, -18,9 astetta, eilen näyttäytyi myös sellainen lämmin ja valtavan suuri tulipallo taivaalla. Luonto on niin kaunis, päivät ovat jo paljon pidemmät ja elämässä moni asia on hyvin, kaikesta huolimatta.

 

Sanat nakkaan tulemaan;

 

TULIPALLO

RIIPUS

AVANTO