VALONA

Moneskohan lie kerta, kun haudalta näin joulunaikaan tulin. Mones. Tänä vuonna on ollut lunta, on ollut tunnelmaa, on ollut sen verran tyyntä, että kynttilät ovat palaneet. Tai ne on sentään saatu syttymään.

Haudalla on ollut ikävä, kotona on ollut ikävä, unissakin on läikkynyt ikävä. Ikävä on sellainen sisääni koteloitunut tunne, joka heiluu ja häilyy, läikkyy eläessä. Ikävällä on monia muotoja, on sellainen itkettävämpi ja surullisempi. Äsken taas oli ääneen hörisevä ikävän muoto, niin juuri haudalla. Olenhan aina ajatellut lapseni olevan Valonlapsen, mutta nyt jouluna meni hiukan överiksi, nyt hänellä on ollut suoranainen roihu haudalla. Ei mitään pikkuvaloa, vaan oikein loimuttaen, kujeillen ja roihuten. Ainakin jäljistä päätellen. Harmi vaan kun en ole ollut näkemässä. Löysin kaksi kynttilän hiiltynyttä kantta, hiiltyneeltä haudalta. Siinä oli mennyt kanervat, oksat ja savustettu pöllöpatsas. Voin vain kuvitella tulen leikittelyn ja kujeilun oksissa, kaikessa mikä suinkin palaa. Minulle ei edes nokisien sormien kera tullut paha mieli, höristen keräsin jäänteet ja ajattelin Valonlapseni hiukan innostuneen. Taidan olla todella outo, ihan sama, siellä hänen hautansa valona on loistanut ja valoaan muillekin jakanut. Sellainenhan hän oli aina, jakoi ja nakkeli valoaan muille, tartutti jopa tahtomattaan, kipinöitäkin sinkoili ympärilleen. Kyllä hän räiskyi ja rätisikin. Ihana lapseni, nyt iski ikävän kaihoisampi puoli kun häntä niin kaipaan. Tähän, viereen, elämään ja olemaan...

 

Joulunaika on lipunut käsistä, jollakin tapaa se on karannut, ollut ehkä jopa saavuttamattomissa. Kuvittelin, että ehdin tehdä vaikka ja mitä, mutta en ole ehtinyt. Kuvittelin kirjoittavani yötä päivää, lukevani siinä sivussa, ulkoilevani samalla, herkuttelevani myös, kyläileväni, rentoutuvani, pelaavani, hemmottelevani... Herkuttelukierteen olen toteuttanut, joo kyläillytkin olen ja ulkoillut myös. Mutta rentous, milloinkahan ja millaisen toivoin saavuttavani? Olen saunonut kyllä, katsonut mieluisia ohjelmia. Mutta päivissä on vain tietty määrä tunteja, aina tulee tappi vastaan ennen kuin saavuttaa tavoittelemansa. Ilmeisesti minulla on niin paljon noita ideoita, että siksi törmään noihin tappeihin tuon tuostakin, kun eihän mopolla mahdottomia. Kirjoittamisen suhteen minulla olisi vaikka mitä intohimoja ja ideoita, mutta koneen naputteluun löytyy yhä harvemmin mahdollisuuksia, tai minulla on yhä enemmän noita muitakin mielenkiinnon kohteita. Ei ole sellaista tyhjiöpaikkaa, ideatonta päivää. Välillä toivon sellaista seesteisempää ajanjaksoa, jolloin saisin nuppini ruuhkan purettua.

 

Sain myös pyynnön floristin hommiin muutamaksi päivää, yllättäen ja lennosta. Liekö siitä syystä hiukan ruuhkan omien asioiden suunnitelmat pukanneetkin, kun tein muutaman pitkähkön päivän kukkien parissa. Jostain se sisäinen uinuva floristi käynnistyi, itse asiassa aika mutkattomastikin, olin ihan täpinöissäni. Kivaa oli, joskin täysin vieras paikka ja vieraat ihmiset, mutta itsehän pyysivät. Ilmeisesti saivat mitä pyysivätkin, sillä töitä olisi enemmänkin tarjolla. Hyvältä kuulostaa, tekee myös itsetunnolleni kutaa, mutta ei sitä noin vain opiskelijana voi loikata, yhtään mihinkään. Kalenteri on jo kesäkuulle saakka buukattu, moisessa on ymmärtäminen jo muutenkin, ei sinne pahemmin uusia suurempia ja sitovia roolituksia saa mahtumaan. Tai yritän löytää itselleni armollisuuttakin, ei ennää vanahana tarvitse joka paikkaa repiä ihtijään... Varmaan olette ihan samaa mieltä edellisten kirjoitusteni pohjalta, tämä mamma handlaa niin tuon armollisuuden ja kohtuuden. Kuiva vitsi, joo, yritän opetella sanomaan ei, vetämään rajoja. Olen oikeasti jotain oppinutkin, omasta mielestäni kyllä joo.

 

Mielenrauhaa aamulla väritimme koko perheen voimin. Siis sellaisia värityskirjoja, joiden vaikutuksena pitäisi rentoutua, saavuttaa mielenrauha. Enpä tiedä saavutinko, mutta kivaa oli. Minulla kun on tapana lähteä helposti siinäkin hommassa sooloilemaan, lisäilemään ja kehittämään omat kuvani. Sillä tavalla kyllä saan mielenrauhaa, kun piirrän viivoja, pisteitä, annan kynän liidellä, kujeilla ja kertoa tarinaansa. Koulussa olen aivan onnessani kaikista piirustustehtävistä, saatan nousta ennen herätyskelloa piirtämään pilkkuja ja viivoja. Tänäänkin aloitin värittämisen kissojen kanssa, kahvia juoden ja kynttilän loisteessa. Kun talo oli vielä hiljainen, kaiketi siis jotain rauhaa saavutin.

 

Jälleen alkaa päivä hämärtymään, kello on puoli kolme. Pikkupakkasta ja tyynen seesteistä. Koirien kanssa aamulla löysin paljon kuvattavia kohteita, näin asiat harmaana. Oli ladonseinää pyryn jäljiltä, jäisenä kiiltäviä junanraiteita, puunrunkoa lumikuorrutteella, puuliiterin hirsiseinää, aidantolppia, romahtanutta pärekattoa... Kaiketi silmä lepää värikylläisenä juhlana sitten ulkona jossain alkukantaisemmissakin asioissa. Mutta joo, nyt alan naputteleen seuraavaa ideaani. Ai niin, pitikin kertomani myös, että kissalapsemme ovat antaneet kuusen olla pystyssä jo yli kaksi vuorokautta! Minä kun luulin niiden riiviöiden kaatavan sen alta aikayksikön. Kyllä siitä koristeita ja oksia on irroteltu ja välillä kirmattu kohti latvaa, mutta kuusi ei ole vielä kaatunut. Jihau, se on jo jotakin. Väinö-kolli on kaatanut kuusemme ollessaan pentu, nyt se on niin ihana vanha kollinvötkäle ja rauhallinen kehrääjä. Jospa noista riiviöistäkin vielä sellaiset kuoriutuu, ainakin ensi jouluna ne ovat jo asteen verran viisaampia.

Ehkä me, itse kukin jotain olemme taas elämästämme oppineet ensi jouluun mennessä. Elämähän on yhtä oppimista ja oivaltamista, välillä tosin oppirahat ovat kalliit ja oppiminen satuttaa vietävästi, mutta näillä mennään...

Ps. Päätin heittää tähänkin postaukseen muutaman sanan, josko niistä irtoaisi virityksiä. Kiitos edellisisistä, lämminhenkistä luettavaa.


VARVAS
KARVAS
ARMAS

Johan aivoituset tupsahti, itsellekin tuli tunne, pitäisikö viritellä...