JOULUMUISTELOITA

Joulu ei ole päivämäärä, se on mielentila.

Joulumielentila saavutettu viikonlopun aikana. Hirmuiset määrät pullaa, leipää ja pipareita. Pullista ainakin yksi kristalliversio on jo syötykin. Siinä leipomusten ohessa saimme joulusiivot myös hyvälle mallille tehtyä. Tai siis tehtyä ja tehtyä, milloin meidän huushollissa olisi siivous valmis. Täysin tuntematon käsitys. Mutta silleen, tällä hetkellä pöly saa laskeutua puhtaille pinnoille, tällä hetkellä listoista, lampuista ja hyllyistä ei veny seittejä, tällä hetkellä ei ole villakoiria, tällä hetkellä ei ole tassunjälkiä laminaatissa. Viikolla tekemiäni huovutusjuttuja olen levittänyt sohvalle ja pöydille liinaksi. Se joulusiivoista, nyt aiheeseen opiskelu.

Olihan hyvä kouluviikko, villasta tuotteeksi kurssin lumoissa. Jälleen kerran meinasi uskonpuute yllättää, ainakin muilla, kun näkivät huovuttamani levyn laajuuden. Jotenkin jälleen mopo alkoi keulimaan, toisaalta samalla ajattelin tehdä reilun, onhan sitten mitä käyttää. Muut saivat omansa valmiiksi, kuivaksi jopa tuotteeksi saakka, kun meikäläinen hartiavoimin hikikarpaloiden valuessa väänsi ja veivasi että saisi ison palan edes huopumaan. Muut olivat jo kotimatkalla, kun minun palani alkoi esittää huopunutta. Ja hyvin esittikin. Sain siitä tehtyä vaikka ja mitä, ison sohvatyynyt, käsikorun, pohjallisia 10 kipaletta ja sitä on edelleenkin jäljellä. Yleisesti ottaen muut tekivät sen kokoisia huovutuksia, että siitä ne parit pohjalliset sai, noin niin kuin vertailun vuoksi. Mutta kannatti ja johan otti kroppaan. Seuraavana yönä oikea käsi ilmoitti huovuttaneensa, sillä vasen käsi tahtoo olla minulla laiskanlainen ja seuraa vain joka kolmannen kierroksen perässä. Miten ihminen voikaan olla näin oikeakätinen? Voi, kun voi. Kokeilin villan eri muotoja liinoiksi ja tableteiksi useita eri versioita, onnistuneita ja ei niin onnistuneita. Mutta epäonnistuneet olen sitten ikään kuin jatkojalostanut joksikin, sillä onhan niissäkin muotopuoliklöntsissä oma viehätyksensä.
 

Viikolla satoi lunta oikein läjäpäin. Kun torstaina sitten olin lähdössä kotiin, aloin kaivamaan autoa kinoksesta. Korkea lumivuori, joka kaivaessa mataleni matalenemistaan. Luulin kaivavani korkeaa tila-autoa esiin, mutta löysinkin normikorkuisen farmarin. Merkki oli vaihtunut myös, samoin auton väri. Muut luuli, että kaivoin ihan väärän auton, ei oma se oli, mutta en muistanut ennen kaivamista mitä lähdin kaivamaan. Ja se kinos huijasi kovasti. Mikäli olisin kaivanut väärän auton, olisin varmaan syytänyt lumet takaisin päälle, olisi se sen verran harmittanut turha hikoilu.

Noista villatöistä vielä, joita nyt löytyy joka paikasta. Eniten niistä tykkää meidän elukat, kas kummaa. Ne osaavat jopa itse huovuttaa, imemällä, lutkuttamalla ja tassuilla. Kun saavuin kotiin, oli pussissa jämiä villasta, heti keksivät mitä tehdä. Kun olen tyynyjä levittänyt, ne tykkäävät niihin nojailla sohvalla. Kun tv-tasolle kaitaliinan levitin Väinö-kolli koko pituudeltaan sen valtasi, kellii ja kieriskelee sen päällä. Kait se on eläimellinen tuoksu ja viihtyy villan pehmeydessä.
 

Taas tässäkin kuussa vilahtelee läjäpäin muistoja, joulumuisteloita, joilla on selkeät päivämäärät. Todella selkeät muistikuvat. On kipeitä muistoja ja kauniita muistoja, on kouristavia, avuttomia, huikeita, jännittäviä ja pelottavia. Kaikkea on mahtunut näihin vuosiin. Kaksi vuotta sitten, 16.12.-15 kotiuduimme sairaalasta täysin muuttuneen lapsemme kanssa. Lääkärit käskivät viettää joulun heti, sillä heidän mielestään emme tulisi oikeaa joulun päivämäärää saavuttamaan. Jouluaattoon saakka pelkäsin, ai että pelkäsin jokaista päivää, mutta joulupäivänä olin niin voittaja. Saavutimmepas joulun, ihan oikean kalenteripäivämääränkin.
Eilen näkyi hyväntekeväisyyskonsertti Logomosta Turusta, kolme vuotta sitten se näkyi 15.12. Siihenkin konserttiin kiteytyy monia muistoja. Silloin lapsemme tarina oli tv:ssä. Ennen syöpätodellisuutta en edes pystynyt katsomaan moisia ohjelmia, kun otti niin sielusta, piti niin märistä ja ajattelin, että on se joillakin kauheaa kun moisen kanssa joutuu elämään. Ajattelin sen olevan vain muilla, kauhea kohtalo, kun lapsi sairastuu ja onneksi meillä oli terveet lapset... Oli helppoa kääntää kanavaa, ettei tarvinnut niin märistä, tajuta, myötäelää muiden mukana. Kunnes moinen elämä itselle annettiin, kuuden vuoden helvetti langetettiin ja se lapsemme menetyksellä kruunattiin. Kauhu, sairaus, syöpä ja pelko antoivat sen minkä uhkasivatkin, veivät omansa... Kaikesta huolimatta, vaikka kuinka taistelimme ja erävoittoja napsimmekin. Paskiaisilla oli sitkeyttä uuvuttaa ja voittaa. Kun meitä kuvattiin inserttiin konserttia varten kotona sunnuntaina lokakuun 24. päivä, sairastui isäni vakavasti. Kun lämmittelimme spottien valossa ja kerroimme omaa tarinaamme, saimme sännätä ambulanssin perään, kun kaikki kääntyi niin nopeasti muuksi. Kuukausi siitä isäni nukkui pois, rankan kuukauden tehojakson jälkeen, me puolestamme lensimme seuraavana päivänä konserttiin Turkuun itku silmässä. Uudenlainen puoli todellisuudesta ja menettämisestä oli räiskäisty päin näköä. Se kuukausi kun isä oli teholla, lapsellani jatkui kontrollit ja hoidot samaan aikaan. Mietin rooliani, kun Oys:ssa kirmasin isän vuoteen viereltä tyttären roolista lastenklinikan puolelle äidin rooliin. Muutama askel, ja huoleni muutti muotoaa, yrittää siinä pysyä sitten kasassa ja ottaa järki ja muisti mukaan. Pian on taas isäni hautajaisten muistopäivä, samoin mummuni hautajaisten... Kun on hyvä muisti, niin noita päivämääriä ropisee tajunnasta. Toki hyvienkin asioiden päivämääriä, mutta näin loppuvuodelle on oikein kunnon suma sitä raskaampaa muisteltavaa. Oisko se sitä raskasta joulua....
Tänään, joulun lähestyessä minä en pelkää, se on uskomattoman vapauttavaa ja voimauttavaa, olla peloton. Jännitysmomentteja kyllä tunnistan, mutta pelkoa en ole lapseni menettämisen jälkeen kokenut. Pelko vapautui minusta kuoleman myötä. Huikea tunne, samalla tyynen levollinen. Toki monet muut stressianturit ovat edelleenkin todella liipaisuherkässä, tunnistan kuinka helposti ne napsahtavat valppaiksi, tunnen sen sisäisen kouraisun. Ne ovat ja varmaan pysyvätkin minulla, aina, mutta niiden kanssa pystyy elämään, kunhan ne eivät jatkuvasti pongahtele pystyyn.
Nyt viikonloppunakin olen törmännyt Valonlapseni asioihin tuon tuostakin, niitä aina tulee eteeni. Kantis-vihko, tarkkaa kirjanpitoa jokaiselta päivältä, huikeita onnistumisia, kantasolun itämistä, kuinka moiset kirvoittivatkaan muistoja aivan virrata asti. Kävin myös hautajaiskuvia läpi, selasin koneella. Värikkäät, eloisat, iloiset ja kauniit olivat ne juhlat. Välttämättä ei useidenkaan kuvien perusteella voisi kuvitella mitä niissä juhlittiin. Ai että, ne olivat niin lapseni näköiset bileet, hyvin hän ne suunnitteli.
Viime jouluna vihaisin joulun mustaa lumettomuutta, kovaa tuulta ja vesisadetta. Haudalla kynttilät sammuivat sihisten sitä mukaa kun ne sai syttymään ja vettä tuli kaatamalla. En minä sellaista ensimmäistä joulua lapseni haudalle halunnut. Halusin kauniin, seesteisen kynttilävalomeren, lunta ja timanttikuuraa. Paas kattoo kuinka tänä jouluna käy, sihisenkö jouluraivoa sammuvien kynttilöiden sihinän mukana. Voi kuinka toivoisin lapseni olevan yhä luonamme, mutta ei... Onneksi on muistot, voi kunpa minuun ei iskisi koskaan minkään sortin muistisairaus, etteivät nuo aarteet katoaisi.
 

Nyt loikkaus tähän aamuun ja päivään, typyillä koeviikko, joulusiivouksia ja töihin kutsua tälle viikolle. Mulla on leppoisa viikko, muutama työkeikka, muuten saan kieriskellä tässä saavutetussa joulumielentilassani. Kinkku on hankittu, nisut leivottu, leipää löytyy, kortit postitettu, niillähän pääsee jo pitkälle. Kauppoihin ei opiskelijabudjetilla ole asiaa, siellä saa kulutushysteria pyöriä ilman meikäläistä. Varmaan pyöriikin ihan hyvin, en ole välttämätöntä enempää itse pyörinyt moista aistimassa. Mutta nyt alkaa aikatauluramppa kalakattamaan. Eiku menoksi, on muutama hoidettava asiantynkä tällekin aamulle... Säilyköön tämä joulumielentila, antakoon tuleva joulunaika uusia joulumuisteloita reppuumme, vaikka onkin vasta maanantai.