ONHAN SE...

 

 

Onhan se raadollista käydä lapsensa haudalla. Vaikka kuinka paistaa aurinko, kynttilät loistaa, lumi tekee enkeleitä enkeliensiiville ja maassa on rauha. Mutta ei siinä ole kuitenkaan mitään järkeenkäypää ja normaalia. En minä tällaista äitiyttä tavoitellut, hakenut tai toivonut. Tässä ollaan, kuitenkin, kaiken jälkeen. Liekö se normaali äitiys, jota kaipaan. Toisaalta kuka sen määrittää, mutta sellaista äitiyttä jossa ei olisi ollut tällaista määrää pelkoa, tuskaa, avuttomuutta ja muita lieveilmiöitä. Olisi ollut enemmän naurun aihetta, kepeyttä, huolettomuutta, nautintoja. Sellaisia höttöisiä pumpuli-hattarapäiviä. Kaipaan normaalisti lastani elävänä elämääni, en hautaa, enää ei edes kumpua. (Lapsen kuolema on perseestä!) On kaunis muistokivi, monumentti, ääretön määrä aivan uskomattoman hienoja muistoja.

Onhan se kuitenkin outoa samaan aikaan tuntea samalla haudalla suunnatonta kiitollisuutta, levollisuutta, ikävää, hyvyyttä, tyyneyttä ja nöyryyttä. Että sain olla ja käydä hänen äitinään. Mieletön kunniatehtävä, joka minulle annettiin. Kait  minulla on riittävästi kyyneliä ja tahtotilaa elää tämänkin asian kanssa. (Sattuva kipu ja ikävä on syvältä!) Yksi ystäväni on sanonut itkun olevan kuin ikkunoidenpesua. Salainen termi jopa ystäväpiirissä, kun toisella on ollut vaikeaa, voi hän kertoa pesseensä ikkunoita, ja ystävät ovat moisen koodikielen ymmärtäneet. Samaan aikaan saatan hämmästellä myös omaa tyyneyttäni, kaiken edessä, tässä tilanteessa, tässä todellisuudessa. Kun ei ole tarvinnut sillä tavalla tulvien itkeä päiväkausia, kaiketi teen senkin nopealla tempolla, turskautan ohimennen. Harva se päivä huomaan ja tajuan turskauttavani, enkä edes yritä estellä.

Onhan se jotenkin outoa, että minulta kysytään joko olen lapseni unohtanut. (Moiset kyseenalaistamiset on syvältä sanonko mistä!) Miksi olisin, minulla ei ole pienintäkään tarvetta lastani unohtaa. Mikäli muistini on vanhanakin kuin partaveitsi, niin johan on myös mitä muistella, siitäkin lapsesta, siitäkin 13,5 yhteisestä vuodesta. Jopa siitä kun hän oli nahkakupuni sisällä. 

Onhan se käsittämätöntä, että nyt on kutakuinkin päivälleen kaksi vuotta siitä kun lapseni sai jälleen puhtaat syöpätulokset. Ei mitattavaa murua millään mittauksella. Samaan aikaan annettiin aivovaurio, menetimme hänet yhdellä tavalla, aika pitkäksikin aikaa. Hui hirvitys, jos hän olisi silloin kuollut, syövästä vapaana, ikään kuin "vahingossa" aivovaurioon. Olisin varmasti äärimmäisen katkera, äärimmäisen vihainen äiti. (Osaan olla äärimmäisen vihainen ajoittain nytkin!) Silloinkin kyseenalaistin asiaa, mietin miten niin väärin rukoilinkin. Rukoilinhan mennen tullen palatessa, myös kiristin, uhkailin, raivosin, uhosin, syövätöntä lasta. Senhän sain, mutta en raukka osannut eritellä, etten halua mitään erikoista hintaa maksaa moisesta syövättömyydestä, niin kuin nyt laaja-alainen valkoisen aivoaineen leukoenkelofalopatia. (Perhana kun meninkin huolimattomasti toiveitani ja rukouksiani heittelemään, miksi en pilikkuja viilannut!) Onhan se hienoa, että meille annettiin senkin jälkeen liki vuosi ikimuistoista yhteistä aikaa, saimme luopua rauhassa, saimme myös paljon lastamme takaisin, saimme myös jälleen ja kerran sen hiivatin alkuperäisen syövän. Eli kaikessa hirveydessään olen yhä syövän paluusta "tyytyväinen", emme voittaneet sitä, vaikka kaikki tasan tehtiin. Jotenkin kieroutuneesti minun oli helpompi lapseni syövälle antaa kuin aivovauriolle. Ymmärtääköhän kukaan nyt tuota ajatuskuviotani, siis kaiketi haluan löytää syyllisen ja se oli se hiivatin syöpä alusta loppuun saakka.

 

Onhan se huikeaa, vaikeaa, outoa olla opiskelija jälleen. (Olen säälittävä monissa asioissa, simpura vieköön!) Meinasi tuossa opiskeluun liittyvät asiat hiukan puuroutua, kun ei ollut saumaa tai rahkeita tekemiseen. Eilisen urakoin, sunnuntaina urakkani aloitin, nyt olenkin jo hyvällä mallilla. Mutta saahan niihin aikaa kulumaan. Paljon, varsinkin jos vielä pilikkuja viilaa, saati jos kirjoittaminen on vaikeaa. Mutta onnekseni joku asia on minulle helppoa, sanoisinko luontevaa. Tosin, onhan minulla tietokonehommissa melkoinen opettelukin, kyllä minä käsillä teen yhtä jos toista, keksin ratkaisun. Toki tietokoneellakin olen tehnyt yhtä jos toista, yleensä kymmenen mutkan kautta ja vaikeimman kaavan mukaan. Onneksi kykenen jotain silläkin saralla oppimaan. Tyttöjen mielestä on käsittämätöntä kuinka monta kertaa joku asia pitää opettaa, no niin pitää. Samoinhan tytöille piti opettaa pienenä käsienpeseminen, kengännauhojen sitominen, pyörällä ajaminen, tiskien koneeseen laittaminen, kaapinovien sulkeminen, suihkussa rajoitetun ajan noudattaminen, kotiintuloajat ja sen sellaiset. Monia asioita jankkaamme yhä, arvaatko mitä noista. Onhan noita hinkattu ja jankattu, kuis nyt minä sitten jonkin uuden ohjelman suit sait sukkelaan voisin oppia. kertausta, kertausta ja vielä kerran kertausta.

 

Onhan se huikean kaunista kun on puhdas valkoinen lumi, aurinkoa ja pikkupakkasta. Tykkään niin. Tilhiparvet ovat jo hautausmaalla ja meidänkin lähimaastossa pörränneet. Vielä kuitenkin pihlajanoksat notkuvat marjoista. Tänään olen taulujani ulkona aamupäivän auringossa kuvannut, kyllä luonnonvalo saa ihmeitä aikaan. (Sitten kun jäätyy nokka, auto ja vesihanat, noidun moista vuodenaikaa!)

Onhan se muuten kiva saada ajoittain postia lukijoilta, jälleen viime viikolla sain ihanan kirjeen. Kiitos hyvät ihmiset, moni on kulkenut rinnalla, vierellä ja mukana jo seitsemän vuotta. Vaikka välillä olenkin ollut laiskempi naputtelija, enkä edelleenkään kommentteihin vastaile (Siitäkin saa välillä nuottia, soraäänisiä!)...  Samainen henkilö oli vasta nyt tajunnut, että myös myyn taulujani. Kyllä, verkkokaupan avasin kesällä. https://tiinapiippoart.wixsite.com/tiinapiippo Onhan noita ihan myydä asti, mutta halpa "terapiakonsti" itselle, jos vielä joku saa tauluistani iloa tai ajatuksia, niin onhan se ihana asia. Vuorovaikutusta. Vastavuoroisuutta. Vertaistukea. Mitä nyt vain... Siis käyhän tsekkaamassa, latasin sinne viime viikolla taas aivan uudenlaisia juttuja, pienempiäkin. Oikeastaan tähtään ja maalaan jälleen yhteen näyttelyyn, joka avautuu kuukauden kuluttua. Tänään yhden näyttelyni purin. Auto on lastattu, kas kummaa tauluilla. Ensi viikko meneekin opiskelun parissa, sitten alkaa jälleen harjoittelut. Minusta ei kaiketi (näkö)havaintoja, kenties ei (haju)haittojakaan ole kotosalla.

 

Onhan se, tämäkin päivä kaatunut jo alkuillaksi. Tälle iltaa vielä kuoro, tähtäämme juhlakonserttiin kuukauden kuluttua. Hienoa kuulua moiseen joukkoon. (Vaan onhan se akkavaltaisessa porukassa välillä aivan käsittämätöntä...!!!) Niin sanottu vapaaviikko on aika napakasti aikataulutettu, myös muiden asioilla ja niiden hoidoilla. Mutta palanen kerrallaan hoituu kun hoitelee.

Onhan se hienoa, saada kiitoskirje ystävältä. Ihan kirjeen muodossa hän kiitteli minua kannustuksesta, innostuksesta, perässä raahaamisesta, tuesta ja ymmärryksestä. (Olen niin samperin kovapää, etten kuudesta kieltäytymisestäkään uskonut!) Liikutun moisesta, sillä minähän vain puin sanoiksi sen mitä näin ja koin hänen kanssaan. Niin ja vähän raahasin kannustaen mukana, mutta nytpä hän lentelee paljon vahvemmilla omilla siivillään. Onneksi olen välillä hiivatin kovapäinen, jaksoin yhä vuosienkin jälkeen pyytää, kannustaa. Mutta sitähän varten sielunsiskot, -veljet ja ystävät ovat.

Onhan se laitettava pata porisemaan, pian saapuu nälkäiset lukiolaiset. Onhan se ihanaa kun on  olemassa olevia, nohevia, raivokkaan temperamenttisia, äänekkäitä, täysillä eläviä, rohkeita ja tosi isosti nauravia lapsia. Olen muuten nähnyt Aurinkolapsestani paljon unia, hyviä, kauniita, kaiketi. Niin, no yhdessä unessa hän jonkun laitoksen käytävällä esitti sylissäni kuollutta. Samaan aikaan nauroi ja sanoi, ettei hänen oikeastaan tarvitse esittää, kun hän oikeasti on kuollut. Mikä parasta hän kertoi hänellä olevan asioiden hyvin. Tyhmä, mutta hyvä uni. Olemme olleet reissussa useampana yönäkin, sokkeloisia kujia, maita, kaupunkeja, kulttuureja. (Haluaisin reissata ja koluta noita paikkoja kaikkien neljän lapseni kanssa, enkä pelkästään uneksia!) On ollut Norjasta Kreikan saarille, kenties Intiakin. Olemme perheen kesken ja välillä pienemmillä kokoonpanoilla olleet liikenteessä, oikeastaan harvoin missään paikoillaan. Aina on ollut tekemisen meininki, tuttu sellainen. Viimeisimmässä unessa Aurinkolapseni jäi jollakin hyrrällä kujeilemaan ja keikkumaan suihkulähteen juurelle, jälleen häntä hoputin, kun hän niin innostui touhussaan. Samalla hän heitti siihen kaiken maailman klovneriaa sekaan, oli tietty kuin äitinsä, muistan nauraneeni unessa. Ymmärtäneeni tuota lasta. Oman tiensä kulkija niissäkin, rohkea heittäytyjä, samanlainen, yhtä tuttu oma itsensä kuin elossakin ollessa. Ei ole typy muuksi muuttunut. Ensimmäisissä unissa hän ei näyttänyt minulle kasvojaan, silloin reilu vuosi sitten, mutta nyt on ollut koko neiti nähtävissä. Onhan se, voi onhan se tämä maallinen elämä, saati unessa eletty elämä melekosta! Tärkeä on havaita, että oli mikä oli, niin jälkimaku on kuta kuinkin hyvä. Hiukan hapokkaan, karvas, viipyilevä, mutta lempeän pehmeä...