VALONVUOSIPÄIVÄ



Siskoni ottama kuva lapsemme kuolinpäivän aamulta. Valonpäivältä vuosi sitten.

Kuumeisesti olen hakenut sanaa, sopivaa määritelmää tälle päivälle. Lapsemme kuoleman ensimmäiselle vuosipäivälle. Päädyin määritelmään Valonvuosipäivä.

 

Onko se kuolinpäivä? On, mutta se on jollakin tapaa niitattu lohduttomaksi kuoleman sanan käytön myötä. Kaiketi kuolemalla on raskassointinen jälkimaku, varsinkin kun on lapsesta, nuoresta kyse. 

Minulta kysyttiin myös rististä, onko se minulle "hyvän" vai "huonon" symboli, siis kuinka ristin koen? Vastasin, että toivon ja elämän symboli, vaikka sitä kuoleman yhteydessä käytetäänkin. Uskon ja ainakin haluan uskoa, lapseni kuolemassa olevan edelleenkin paljon hyviä asioita. Maalasinhan minä Lohtu tauluunkin ristin häivähdyksen, elämän ja kuoleman symbolin.
 

Onko se Taivaspäivä? On, sitäkin, sillä uskon lapseni keikkuvan tuolla pilvissä, kaiketi taivaalla. Uskon hänen leijuneen kuollessaan uuteen ulottuvuuteen, olemuksen keventyneen, maallisten kipujen hävinneen, eikös sitä silloin lähetä ylöspäin, kuin heliumpallot konsanaan. Keikkuen, kieppuen ja kujeillen, yhä korkeammalle.

Taivasystäväpäivä? Taivasystävien kohtaaminen, itse yhdeksi Taivasystäväksi muuttuminen, syntyminen, vapautuminen. Se on sitäkin. Paljon entisiä tuttuja ja yhä uusia sinne siirtyy. Uskon lapseni saaneen paljon uusia hyviä ystäviä. On äitejä, jotka ovat omansa menettäneet, joiden kanssa olen ystävystynyt. Olemme leikitelleet ajatuksella, että varmasti omat lapsemme ovat myös ystävystyneet rajan toisella puolella. Jos kerta äideillä synkkaa, niin varmaan lapsillakin.
 

Uudenelämänvuosipäivä? Sitäkin, mutta se on lähinnä meitä koskettava määre, mehän kaiketi enemmän näitä päiviä uudessa elämässämme räknäämme. Uskon lapsemme keikkuvan ajattomuudessa.

Aurinkolapsemmevuosipäivä? Kuunlapsemme-, tai Tähtilapsemmevuosipäivä? On, noitakin, hän oli auringon lapsi, miksei kuunkin, ja tähtienkin. Joka tapauksessa valon eri olomuodot ja lähteet liittyvät häneen vahvasti.

Selviytyjänpäivä? Toisaalta mehän olemme selviytyjiä myös, olemme selvinneet tähän päivään ilman lastamme. Määritelmä on enemmän meidän vinkkelistämme ajateltu.

 

Ukkokullalta aamulla asiaa kysäisin, onko hänellä jokin ajatus asiasta, määritelmä päivälle. Hän sanoi sanan Vuosipäivä, sitäkin, mutta halusin sille vielä lisäselvennystä. Valovuosi? Valovuosihan on määritelty tähtitieteellinen ajanjakso. Sille on mitattavissa olevat arvot, pituudet ja selitykset. Samaan aikaan koen, ettei lapsemme kohdalla ole tarkkaa mittaria olemassa, antaa hänen porskuttaa tällä hetkellä ilman mittaustuloksia. Sillä lukuisat vuodet, sairauden kaikki koukerot, olivat mittauksin suunniteltavissa, todettavissa, arvioitavissa. Eikä hän koskaan oikein tykännyt selkeistä määritelmistä, olihan hän oman elämänsä taiteilija, selviytyjä ja huuhaa. Mittaustuloksista huolimatta selviytyi paljon ja monta kertaa pidemmälle, kuin tulokset antoivat ymmärtää tai olettaa.
Lukuisia kertoja sain kuulla lääkäreiltä ja henkilökunnalta, että lapseni mukana tuli osastolle valo. Toki hänen mukanaan tuli myös elämisen äänet, varsinkin erittäin kuuluva ja tarttuva rätkättävän kupliva nauru. Kait se oli se valtava ilo, elämänhalu ja hetkessä eläminen, joka sai hänet loistamaan, hohtamaan valoa ympärilleen. Siksi minun sydämeni yhdessä, aivojeni ja tunnenystyjeni kautta löysi moisen määritelmän, Valonvuosipäivä! Se kuvaa tällä hetkellä ehkä meidänkin tunnelmiamme parhaiten, luottamustamme valoisuuteen ja kirkkauteen. Siihen, että elämässä on valoa, paistetta ja hyvyyttä, se ei ole pelkästään synkkää, eikä mustaa.

Lapsemme oli myös metsäläinen, vietimme paljon aikaa metsissä. Siskoni kanssa asiasta eilen puhuimme, jotenkin kaikki, myös sairastelun aika oli metsäretkien kautta määriteltävissä. Niistä on lukuisa muistoja. Selkeimpiä ovat päivää ennen diagnoosia tehty sieniretki. Kun jalat olivat väsyneet, paleli. Onneksi tätillä oli mukana kuumaa kaakaota ja leipää. Kävimme metsissä, laavuilla ja retkillä yhdessä isommilla porukoilla, usein mukana oli myös metsäläispappamme, isäni kuolemasta on pian kolme vuotta. Olemme samoilleet kevään kestohangilla, käyneet puolukassa, sienissä, nollaamassa. Kantasolusiirtojen jälkeen oli vaikeaa pysytellä pois metsästä, kun tuttu ja turvallinen paikka muuttui uhkaksi. haistoimme sienet, itiöt ja metsä muuttui meille uhkakuvaksi. Mutta kun tuli talvi, menimme yhä enemmän metsiin. Keväällä 2013 on otettu kuvia laavulta, neidillä oli silloin toinen kantasolusiirto lähestymässä ja uusi peruukki koekäytössä. Pysyykö päässä, kestääkö pomppia pää edellä lumiojiin, tarttuuko siihen savunhaju. Metsässä sai olla aidoimillaan, lapsenmielinen ja vapaa. Myös vuosi sitten olimme, pyörätuolinkin kanssa, lukuisia kertoja metsässä, laavulla ja makkaranpaistossa. Onneksi menimme, mahdollistimme hänelle kaiken tuon, vaikka monia esteitä oli retkille annettukin. Kuinka aurinkoisia ja valoisia nekin kuvat ovat. Onpahan jälleen materiaalia mitä katsella ja muistella.
Eilen jostain kätköistä löytyi myös lapseni muistikirja, siinä on myös hänen itse kirjoittamansa Taivasystävä runo, joka myöhemmin sävellettiin lauluksi. Oli ihana lukea hänen yhdeksänvuotiaan käsialaansa, sivellä kirjasta ja muistella. Meillä on onneksemme aivan älyttömän paljon materiaalia mitä hiplata, haistella ja kaivaa muistojen lokeroista. Lapsemme sai todella paljon ihan näkyvääkin aikaiseksi, eikä jättänyt kovin montaa kylmäksi. Hän otti myös raivokkaasti yhteen ihmisten kanssa, mutta perustellusti piti puolensa. Olihan huikea pimu, Valonlapsi, Aurinkolapsi.

Kiitos typykkä, rakas retkula, että sain olla äitisi. Sinä annoit meille niin paljon, opetit meitä ilon kautta, selviytymään, jaksamaan ja jatkamaan. Muista heitellä enkelipalloja ja valaista edelleenkin meidän taivaltamme...