MELKEIN

 

Melekein, niinku meillä sanotaan.

On melkein aamu, heräsin pirteänä noin puoli kuudelta. Ei nukuttanut enää, olin melkein heti hereillään ja valmiina aloittamaan päiväni. Heti humpsahti ajatuksia nuppiin, tuskin ne yölläkään nukkuivat, mutta se ajatusvuori, -sinfonia, -kaaos, -kertymä, -sekoitus, -virta on melkoinen. Laidasta laitaan. Ei ne siis huonoja asioita ole, kunhan nuppini organisoijat heräsivät jälleen uuteen aamuun. Melkein heti aloittivat, eivät paljon venytelleet. Melkein heti minä itsekin kahvini keitin, nyt sitä samalla ryystäilen, pöllökupistani tietty.

 

Luulin keuhkonkuumeen jälkihuuruistani jo melkein parantuneen, mutta tällä viikolla on taas ollut jos minkälaista kutveloa rouvalla. Ärsyttää, pitää aika rauhassa olla ja elää, vaikka tekisi mieli ja vaikka mitä. Tuntuu, myös, että ihan perus flunssaa pukkaa, melkein voisi sanoa jo olevan flunssan. En tykkää yhtään. Kait se tuo kroppani haluaa minua rauhassa pitää nyt, latailla, kuunteluttaa ja kertoa tarinaansa. Yritän, melkein kuulenkin, mitä se minulle kertoilee. Yritän oppia, sitäkin. Mutta vähempikin riittäisi, kropan kerronta. Mutta onhan se näinkin, että vuosikausia on ollut jaksettava, eikä omille asioille ole ollut tilaa, mahdollisuutta, nyt kroppa ja omat asiat hakevat paikkaansa. Yhden äidin kanssa vasta asiasta viestittelimmekin, kun lapset sairastivat vuosikausia, oli vain jaksettava, mentävä, pysyttävä mukana, melkein mahdottomiin suorituksiin taivuttava. Tämä äiti menetti omansa kolme vuotta sitten, melkein siitä saakka on kroppa reistannut. Kauhulla odotan, minun kroppani reistailuja, mitä kaikkea se haluaakaan vielä kertoa. Toki kuusi vuotta ilman suurempaa kuuntelua, pakolla taivutettuna ja prässättynä, jos siihen vielä meikäläisen luonteen lisää, niin johan on kropalla asiaa. Ei se hetkessä tule kuulluksi.

Samalla melkein suututtaa, kun en voi tehdä ja harrastaa itselle voimauttavia asioita. Kuten tanssimista, liikkumista enemmälti, yleensäkään kotoa poistumista harrastusten pariin. Lukuisia tanssipyyntöjä olen näinä kutveloviikoina saanut, mikä tietenkin lämmittää, seurani kelpaa. Mutta ei, on melkein järjen kanssa ollut kieltäydyttävä, eikä siinä paljon järkeäkään ole tarvinnut, kun on hiki ylähuulessa ja otsalla helmeillyt roskapussiakin viedessä tai kauppareissulla. Mutta niin moni pelottelee kaiken maailman jälkitaudeilla, että minäkin jopa kavahdan ja yritän olla. En enää taudille jälkitautia kaipaa, en, en, en. Moisesta ärsytystilastani voisin rääpäistä vaikka romaanin, mutta enpä taida, pian hikeennyn sitten siitä syystä ja syke nousee ja alkaa hengästyttää.

 

Melkein on vielä pimeähköä, siis ei ole aamusumuja auringonnousussa. Pitää ihan käydä tarkistamassa, missä mennään, takapihalta kurkkaamassa. Kyllä, märkää ja hämärää. Toisaalta joutopäivä sellaisille hommille, jotka eivät tarvitse valoa ja inspiraatioita. Nyt ei tarvitse säntäillä kuvaamassa, sillä luontoa voisi kutsua melkein tylsäksi, ainakin näin äkkiseltään. Toisaalta se on vapauttavaakin, kun pystyy vapauttamaan itsensä tälle aamulle moisista luonnonilmiöistä. Sillä eihän tällä mopolla mahottomia, pakko karsia ja yrittää keskittyä olennaiseen.

Koko ajan olen varpaillani, tuohon opiskeluunkin liittyen, että minulla olisi edes jonkin sortin rajoitin olemassa. Kun olen se nopea ja suuruudenhullu. Yritän ensinnäkin vain oppia opiskelemaan, siinäkin on melkein työsarkaa meikäläiselle.

 

Itse asiassa, melkein-sana tuli nyt aamulla mieleen, kun sähköpostejani avasin. Kylläpä olin taas melkein ja vaikka mitä, kyllä se viestien perusteella onni ja mahdollisuudet ovat koko ajan aivan hipaisuetäisyydellä. Olet melkein voittaja, elämäsi mahdollisuus tässä nyt lipuu, melkein valittu, olet melkein se paras, melkein sitä ja tätä. Hiton läheltä liippaa sen sata mahdollisuutta, noin niin kuin viikossa, meinaan. Sillä näitä onnenosumiahan napsahtelee tasaiseen tahtiin.

 

Ei sen puoleen, kaikesta huolimatta luulen olevani onnekas, monessakin asiassa. Pienistä krempoista ei niin väliä, kun tuntuu, että ehkä tämä paattimme sittenkin pysyy pinnalla, kurssi on kääntynyt. Miehen työpaikka, minun opiskelupaikka, suunnitelmallisuus ja tavoitteellisuus. Onhan nekin huisin tärkeitä asioita, nähdä tulevaisuuteen ja tavoitella vaikka uutta tutkintoa, ammattia. Nehän on jo sellaisia pidemmän tähtäimen suunnitelmia, valoisia etappeja. Kun on vuosikausia joutunut elämään täysin sairaalaperspektiivistä, muiden määrittelemällä tavalla, on sekin syönyt. Samaan aikaan hetkessä elämistä olen oppinut. Turha on haikailla tulevaan, saati märistä menneeseen, on nähtävä mitä on tässä ja nyt. Millaisten asioiden kanssa lipuu eteen päin. Sillä minulla on mielikuva siitä, että matka etenee, yhä.

 

Melkein vuosi lapsemme kuolemasta, se sattuu yhä. Olen niin vereslihalla muistojeni suhteen. Kuinka kauheaa oli tasan vuosi sitten, kuinka kauheaa oli se avuttomuus. Kuinka avuttomuus oikein valui, se oli kuin paksu läpäisemätön aamusumu, sitä oli kaikkialla, se esti näkyvyyden. Samaan aikaan kun näkyvyys väheni, se myös auttoi näkemään lähelle tarkemmin, paljon selkeämmin. Mitä lapseni koki, tunsi, ajatteli, kun tunsi kehossaan kaiken. Tiesi kaiken. Voiko siinä muuta toivoa, kuin että ikävät kokemukset joskus loppuvat, niistä vapautuu ja pääsee irti.

Tässä tuplasiskon kanssa asiasta juttelin, miten se viime vuosi ja siskon kuolema muistuvat ja mitä niistä ajattelee nyt. Kuulemma kaikesta huolimatta se yllätti, ehkei sitä lapsen perspektiivistä kyennyt tajuamaan kuinka huono tilanne oli, kun kuitenkin kotona kykenimme asumaan. Onhan se näinkin, kuolema tuli tavallaan sitten nopeasti, tuosta vain seuraavan mutkan takaa, onneksi. Yllätti ja yllätti, sekin on jännä, että yllättää, vaikka asialla meitä marinoitiin sen kymmeniä kertoja, vuosia. Toki lapsillekin kerroimme useista ennusteista, mitä saimme kuulla. Viimeiset 26 tuntia sairaalassa, se ei ole paljon, pitkässä juoksussa. Kyllä sissimme veti hyvin, pärjäsi ja jaksoi. Muistan yhä miltä tuntui sen viimeisen kerran nousta taksiin ja lähteä kohti tuntematonta ja samaan aikaan kokea, että saa lapsensa viimein turvaan, viedä lapsi kotoa lopullisesti. Ne ovat kipeitä muistoja, melkein fyysisiä. Kun tietää, ettei voi auttaa, ei voi muuta kuin toivoa kuolemaa omalle rakkaalle.

Muistan kuinka olimme pihatöissä, -talkoissa, metsässä, koulukuvassa, kaikkialla. Olihan myös se järkyttävää, kuinka kalenteri terapioineen hallitsi elämäämme, ei siinä paljon itsemääräämisoikeutta ollut tai lapselle armoa. Toki lapsemme tilanne oli moninainen, lukuisen eri tekijöiden summa. Jokainen spesialisti näki oman asiansa, vaati aina vain enemmän. Vaadimme mekin, spesialisteilta, ei sen puoleen. Mutta välillä oli tunne, että pitäisi muistaa, että kyseessä on nuori murkkuikäinen tyttö, hänelläkin on tahtonsa, vahva sellainen. Ettei se henkilö oireiden takaa unohtuisi. Toki vuosi meilläkin aikaa oppia aivovaurion tuomiin asioihin, monivammaisuuteen, olihan sekin lyhyt aika, syöpää saimme sentään harjoitella, melkein kuusi vuotta.

 

Nyt alkaa neitejä nousemaan, kellot soi. Kouluun, niin se on tämäkin kouluviikko pian purkissa, taputeltu. Tytöillä on kivoja suunnitelmia tälle iltaa, jokaisella omien kavereidensa kanssa. Ukkokultakin on mökkeilemässä, kaukana. Jospa minäkin uskaltautuisin hiomaan tanssiliikkeitä, ainakin tytöt toivoo, että poistun paikalta illalla.

 

Minulla kävi eilen vieras, jälleen uusi ihminen, joka tavallaan kulkeutui tähän rinnalla kulkijaksi. Olihan hyviä keskusteluja, uusia ajatuksia itsellekin, ai että. Kiitos vielä tätäkin kautta. Jotenkin on ihmisiä, joita tulee ja joita menee. Vuosien saatossa muutos on ollut melkoinen. Mutta luotan siihen, kuinka asiat ajelehtii omiin suuntiinsa, en viitsi enää räpiköidä tai tehdä suuremmin vastarintaa, jos näin on niin menköön. Luotan yhä enemmän omiin fiiliksiin. Osa saa tulla, jäädä, osa menee ohitse. Jostain syystä pohojalaisena tulee mieleen tulviva joki ja jäälautat. Osa lipuu ohi, osa kolisee ohi, osa kertyy rannalle ja tekee vaikutuksen. Onneksi kaikki eivät rannoille kipua, sillä siitähän on seurauksena tulva, vedenpaisumus.

 

Pikkukissamme saivat (etä)kummit. Kummipyyntö tuli ihan muualta, kuulemma kissakuva teki vaikutuksen. Samainen henkilö on myös kiiltomustan kollimme Väinön kummi. Kun hän pyysi päästä Serafiinan, eli Virnun, kummiksi, tytöt kyselivätkin kollilta menikö tunteisiin, kun kummi haluaa toisellekin kissalle kummiksi. Kolli ei pahemmin kapinoinut ja niin sai kissaneiti kummitädin. Sitten heräsi kysymys, Topilla ei ole kummia, voisiko tämän kummitädin puoliso ryhtyä sellaiseksi. Saimme siihen myöntävän vastauksen, ai että, hieno asia. Tasapeli, kummallakin on nyt oma kummi.

Eilen riiviömme täyttivät kolme kuukautta. Onhan ne , aivan suunnattoman ihania kissoja, joskin riiviöitä. Kahdestaan ne keksivät jos jotakin. Meillä roikkuu ikkunassa verhot, jotka olen vuonna 1994 hankkinut floristiopiston lopputöiden somistekankaiksi. Nostalgiset siis. Niissä nämä riiviöt nyt roikkuvat. Kaiuttimet ovat myös kivat kiipeillä, vaikka kiipeilytelineitäkin on. Entäs tämän florisitin vihersisustus!  Niin lupaavan näköisiä kukkasia minulla oli, mutta nyt versiot ovat hiukan rujommat. Lehdet on reijitetty, viipaloitu, istuttu läjään, samoin kukkasilppua, saati multaa, sitä on kaikkialla. Mutta eihän niille periaatteessa voi ja kannata raivota, ne ovat lapsia. Ei nuo aikuiset enää kukkia tuhoa, eikä muutakaan. Niistä tulee kohta tylsiä sohvaperunakissoja. Virnu ja Topi ovat kotiutuneet todella hyvin, osaavat pitää puolensa ja ovat siistejä.

 Minusta ne ovat eläimille hyvät lähtökohdat, tähän laumaan sopeuttamisessa. Topi pistää hartiat levälleen, murisee ja käy ruuan kimppuun, siinä kollipojat tyynesti vuoroaan odottavat. Kuinka ihania kissalapset ovat kun pyytävät syliin, pussailevat, kehräävät ja ovat valloittavia. Juuri niin hurmaavia olentoja, kuin pitikin, kuin odotimmekin. Kissojen kujeet eivät ole siis uusi asia, tiesimme mitä on tulossa, kun moiset hankimme. Nykyään ei siis imurointi kerran päivässä riitäkään, eilen kahdesti imurilla ja muutama keikka harjalla, kun multaa ja hiekkalaatikon hiekkaa oli vähän laajemmalti kylvetty. Uteliaisuus, se on niin kivaa katsottavaa, samalla kun keskitytään johonkin tosissaan, saattaa tasapaino heittää ja ollaan jo mukkelis makkelis. Siinä kaveri sitten pöllästyneenä katsoo, mihin se meni, mikä sille tuli. Niille ei voi kuin nauraa, tietty ottaa opiksikin, heittäytyä itsekin elämän asioille yhtä uteliaaksi.

 

No niin, kello on melkein puoli kahdeksan. En läheskään kaikkea mielessä pyörivää tänne ehtinyt takomaan, mutta melkein... Ei vaiskaan, ei lähellekään, kunhan hiukan pinnasta rääpäisin. Olen kahvini melkein juonut, olen herännyt. Melkein voisin röntgeniin soittaa, olisiko kontrollikuvausaikaa keuhkoilleni, siitähän alkaa olla jo melkein kuukausi kun antibiootitkin loppui. Aika raksuttaa, nyt tartun tähän hetkeen, eihän ne suunnitelmat muuten toteudu!

Asioilla on tapana järjestyä, ainakin jollakin tavalla, melkein ainakin...