333

365 päivää sitten. Maailma muuttuu, minä sen mukana...

 

Huomenta maailma, terveisiä haudalta. Jälleen aamuseitsemän aikaan, auringon tehdessä nousuaan, tajusin kuinka kaunis on hiljaisuus. Kännykkäni kanssa napsin kuvia, vasten valoa, kaikkia valokuvauksen lainalaisuuksia varmasti kumoten, hiukan sivusta, miten nyt valot ja varjot kulkivatkaan. Annoin tunnelman viedä, tietenkin myös aamukasteessa kangaskenkäni kastelin, mutta en niin kuin tajunnut taaskaan ajoissa. Toisaalta tuskin olisin mitään toisin tehnyt, vaikka tajunta olisi ollutkin mukana, ennen tekoa.

Ensin ajattelin, että aamuisin aurinko paistaa väärästä suunnasta Aurinkolapseni haudalle, selän takaa, eikä kirjaimet hohda niin kauniisti kuin muilla ja niin kuin haluan lapseni nimen hohtavan. Tottakai haluan sen olevan kirkas, kaunis, lämmin, hyvin esillä ja täydellinen. Samalla jo toki tajusin, että illasta hohtaa lapsemme haudalla, se on aamun hohtajille silloin selän takaa. Kun tätä asiaa mietin, tajusin, että se aurinkohan paistaa juuri oikein näin aamulla lapselleni. Hautakivessä on railo, rakonen, jonka päällä leijuu pronssiristi. Aurinko osasi paistaa juuri siitä raosta, juuri niin kuin auringon kuuluukin paistaa. Säteet raosta venyttelivät, pitkinä siivilöityivät, lämmittivät, häikäisivät, samalla ristiin osuivat. Valaisivat koko kauneuden takaakin päin, saaden ristin ja raon hehkumaan aivan uudella tavalla. Näinhän olin suunnitteluvaiheessa ajatellut valon kulkevankin, mutta nyt se oikeasti näytti kuinka kulkee ja kujeilee. Todentui.

 

Tänään on siis uuden elämämme 333. päivä. Huomenna tulee 11 kuukautta kuolemasta, elämän päättymisestä, lapsemme lähtemisestä, muuttumisesta enkeliksi, Valon- tai Auringonlapseksi syntymisestä, miten sen nyt haluaa määrittää, sanoin kuvailla? Se on paljon päiviä tässä uuden elämämme helminauhassa, mukaan mahtuu monenkirjava helmien joukko. On kirkasta, kaunista, pyöreää, soikeaa, epämuodostunutta, täydellistä, todella surkeaa, epäkuranttia, himmeää ja väreissäkin löytyy. Niistä se koostuu. Toisaalta voisiko minulla ihan priima helminauha kaulassa ollakaan, ehe'i, aina on jotain rosoa ja särmää olemassa. Tuskin priimaa edes omakseni tuntisin, tai haluaisin sitä kaulalleni kietoa.

 

Nyt jäin miettimään tuota määritelmää ajan kulumisesta, määrittelenkö sen oman menetyksen ja ikävän kautta, vai määrittelenkö se lapsemme uuden elämän kautta. Onko sitä, uutta elämää? Koen, että on, samalla koen, että se on kivutonta, keveää, valoisaa ja hyvää. Haluan uskoa, ja uskonkin, että lapsellani on nyt hyvä olla ja kipuilemme oman ikävämme kanssa. Sitä ruikutamme, kuinka sattuu, kaipaa, on tuskaista ja surkeaa. Itseämmehän siinä koko ajan mittaamme, omaa olemistamme peilaamme. Joka ainoa päivä, yritän ja nostankin oman ikäväni yläpuolelle sen, että lapseni ei tarvitse enää taistella, ei kärsiä, eikä elää epätietoisuudessa. Sillä jaksan. Eikä kenenkään tarvitse enää pelätä.

 

Nyt kun olen viikon toista nuurunut tuossa keuhkonkuumeessa, on ollut taas aikaa ajatella. Kuinka nopeasti menee ihminen huonoon kuntoon, paljonko kaikki kaikkeen vaikuttaa. Toissa yönä minulle tuli sellainen ahaa olo, tajusin, että nyt taitaa tämä satsi olla voitettu. Kävin hereillä, mutta keuhkoni eivät enää niin suureen ääneen korisseet, vinkuneet tai kuorsanneet. Henki kulki vapaammin, ja sielu siinä samassa paljon kepeämmin. Perjantaina kävin vielä terveyskeskuksessa, varmistelemassa onko suunta oikea, kun alkoi jo oma usko loppumaan, korina ja älytön voimattomuus vain jatkui. Pika crp kertoi hoidon tepsivän, ja kuulemma se aika, moisesta infektiosta meneekin aikaa toipua... Ihan niin kuin olisin kuullut tuon ennenkin, mutta aika itselle on niin akuutti aihe, minä haluan olla ajan kanssa samassa tahdissa. Oli tilanne mikä hyvänsä, aika on minulle merkityksellinen asia. Aika aikansa kutakin, joo, mutta minulle on jotenkin tärkeää ratsastaa sen kanssa, tallentaa muistoja, mielikuvia ja sen sellaista. Elää hetkessä, on ne sitten kirkkaita tai sumeita. Haluan olla ajassa ja tilanteessa läsnä, annatetaan sitten koettavaksi mitä tahansa, ja onhan tuota mitä tahansa annetukin... Nyt on minun mittapuuni mukaan aika tylsä kausi ollut, ei paljon ajalla ratsastelua, lähinnä sellaista venymistä, jollakin tapaa merkityksetöntä lusimista sohvan nurkassa, peiton alla, nollana, lasittunein katsein, yskän kanssa kouristellen ja hikeä pyyhkien. Samaan aikaan tiedostan, että ehkä tarvitsinkin tämän, sillä minulla kun on tuo hyppylaukka päällä vähän niin kuin koko ajan. Kun koen, että elämässä on niin paljon koettavia asioita, mahdollisuuksia, en haluaisi jäädä paljostakaan paitsi. Minä janoan elämää, haluan elää sitä niin kokonaisvaltaisesti, melkeinpä liiankin täysillä ja tosissaan, ainakin joidenkin mielestä. Mutta kun minulle elämä on kiva asia, tykkään niin herätä uuteen päivään ja uusiin mahdollisuuksiin. Minusta on kivaa odottaa, mitä uudella päivällä on minulle annettavaa. Toki eihän se aina ole antanut niitä asioita, mitä itse toivoisi. Taistelua, kilvoittelua ja kipuiluakin mahtuu.

 

Huomenna käännän jälleen uuden sivun käsikirjoituksessani, aloitan opiskelun. Pitääkö minun aloittaa myös opiskelijaelämä, siihen en ala! Odotan niin intona jälleen, mitä on tulossa. Uskon, että vastaan tulee myös niitä epäuskon ja kykenemättömyyden hetkiä, kun ajattelee että tyhmä kun tähän lähdin ja en osaa, enkä opi. Samaan aikaan tiedän, että tähänkin minua on Aurinkolapseni valmentanut, opettanut ja kouluttanut. Viriketoiminnanohjaaja, sitähän olen kuusi vuotta lapseni kanssa harrastanut, hakenut virikkeitä ja johtolankoja elämälle, oljenkorsia joista saada edes pieniä helmiä helminauhaansa. Saattaapi olla, että mielikuvani muuttuu, opiskelun edetessä ja todentuessa. Mutta koen, että minulla on vielä opittavaa ja myös annettavaa, haluan olla jakamassa ja ohjaamassa, kenties rohkaisemassakin ihmisiä virikkeiden kautta. On sitten kyse ihan perus virikkeiden luomisesta tai sitten ihan kuntoutus- tai terapiamuotona.

Toisaalta kauhulla ja älyttömällä innostuksella odotan, mitä minulle annetaan opittavaksi ja opiskeltavaksi. Onko minusta enää opiskelijaksi, osaanko olla oppija, kykenenkö, vaan lähteekö meikällä mopo keulimaan ja alan ohjeistamaan muita. Olenhan ollut floristiikan, tekstauksen ja kädentaitojen tuntiopettajan myös, useinakin vuosina, niin silloin menneisyydessä 1900-luvulla. Torstainakohan se oli, kun lääkehuuruissani täytin opetushallituksen kaavakkeen netin kautta osaamisestani ja taidoistani. Mutta mihin minä niitä osaan verrata kun ei ole mihin verrata. Olenko hyvä budjetoimaan, aikatauluttamaan, olenko sopeutuva muutoksiin, kuinka hallitsen tekniikan, toteutuksen, vastaako tuote suunnittelua, kykenenkö asiakkaan kanssa kanssakäymiseen, näenkö kokonaisuuksia, kuinka koen kulttuurin vaikutukset??? Kauhean paljon kysymyksiä, jotka herättivät minussa kahta kauheammin kysymyksiä, kun minulla olisi pitänyt olla mieluummin vastauksia. Sain sen täytettyä, jotakin vastattua. Yöllä alitajunta sitten puski rätkättäen ja pilkaten minulle faktaa tulemaan: "on sulla pikkasen kovat luulot omasta osaamisestasi ja itsestäsi, kyllähän nyt kaikki näkee ja tajuaa, ettet ole kakkosta kummempi, pikkasen niin kuin ampui yli, kun luulit olevasi kolmosen arvoinen..." ja sitä rataa. Asteikko oli 1-4. Jää niin nähtäväksi, kellä puskee ja minkälaista hikeä tulevina vuosina. Mutta olen aivan innoissani, kunhan en innostuisi taas liikaa...

 

Eilen uskaltauduin autotalliin villasukissani ja vuorattuna maalaamaan. Voi sissus, kuinka tekikään hyvää, päästä pois sohvalta. Huomaamatta siellä vierähti muutama tunti, syntyi monta monituista taulua. Neljä niistä on nyt tuossa eilen postaamassani arvonnassa mukana. Mutta minulle teki niin hyvää maalata, se oli jälleen entistäkin helpompaa, entistäkin voimauttavampaa. Kun annoin vain mennä, värien viedä. Tällaista flouta toivon muidenkin saavan kokea, edes jossasin elämisensä muodossa, kun kykenee heittäytymään, tuottamaan ja saamaan hyvää oloa. Lataamaan itseään, tekemisen kautta. Ne on niitä kiksejä, joita moisesta saa. Samaan aikaan tytöt hoitivat siivoukset, pyykit ja ruuat. Enkai minä nyt vielä siivota olisi jaksanut! Lääkehuuruisenakin päivä oli hieno, vaikken tietotaitoteknisesti osannutkaan sitä mitä luulin, joka paikkaan sattui, hiki pisaroi yhä, mutta sain kuitenkin kivoja asioita tehdä ja kokea. Jäin eilisestä kaiken kaikkiaan plussalle, eikö se ole tavoite, saavutus. Paha olisi olla koko ajan ne menettävä osapuoli ja jäädä jatkuvasti miinukselle..

Tälle aamulle minun teki mieli metsään. Koirat, joku ihminen, aamuaurinko, kumpparit, eväät ja sienestyskamppeet. Muistan niin viime syksyn lukuista metsäretket Aurinkolapsemme kanssa, montako kertaa menimme. Menin myös ilman lastani, latautumaan, keräämään paukkuja, käsittelemään asioita, suremaan tulevaa. Minulla kävi tässä muutama viikko sitten mielessä, etten halua enää syysmetsään, koska minulla ei ole enää lasta, joka raahata pyörätuolilla mukaan. Mutta onneksi pääsin siitä yli, sillä sen sata reissua olemme käyneet ennen hänen vammautumistaankin metsässä, miksi en niiden muistojen voimalla menisi. Metsä on ollut meidän metsäläisperheelle aina latautumispaikka. Olkoon sitä jatkossakin.

Sen olen myös huomannut, että ikävä on fyysinen laji. Kun oma keho on kipuillut tuon keuhkonkuumeen takia, putket, lihakset ja koko akka. Kun iskee tunneaalto ja alkaa kuristaa silunsydämen seudulta, se sattuu tällä hetkellä todella fyysisesti, jopa kurkkuun saakka pitkältä matkalta. Tunnekouristuksia tiedostan kokevani joka päivä, lukuisiakin, niitä tulee menee ja vaeltelee, ilman että niihin kangistun tai jään kouristelemaan, ne kuuluvat elämääni. Mutta kun ne nyt aiheuttavat aivan oikeaa fyysistä kipua, ne huomaa selkeämmin. Koen niitä myös paljon muista ja muidenkin puolesta, kuin oman surun ja ikävän kautta. Nyt olen jälleen tajunnut, kuinka empaattiskipuherkkä olen, sillä kipu on tuntunut uutisten aikana, elokuvaa katsellessa, lukiessa, kuvia nähdessä, tunnelmaa aistiessa, valoon katsoessa, upean varjon löytyessä.

Kuinkahan herkkä minusta vielä tuleekaan, sillä tälläkin viikolla olen löytänyt jälleen uusia herkkyysvipuja uuden elämämme päivinä. Nyt minua herkistää tuo upea luku, 333, siinäkin on jotain yliluonnollisen voimauttavaa, valoisaa ja rakasta.