KESÄAAMUAJATUKSIA

Aamuhan se on kun koneella istun naputtelemassa. Mikäpä muu. Tuhinaa kuuluu kamareista, muut vetävät vielä sikeitä, herätyskellotkin.

Nukuin jälleen hyvän yön, ai että sitä on hyvä aamuun herätä kun on nukkumisensa valmiiksi saanut. On tarpeeksi levännyt. Odottaa mielenkiinnolla alkavaa päivää, kun on paljon asioita jotka ovat mahdollisia tai tekee sitten ihan sellaista mitä ei edes kuvitellutkaan. Mikä hienoa, aurinkokin venyttelee raajojaan, säteet osuvat aivan maahan saakka. Kirkkaudesta, vehreydestä, lämmöstä ja tunnelmasta voi päätellä että on aito heinäkuinen kesäaamu!

 

Lämmin kiitos valtavasta palauteryöpystä, jonka suruaihe kirvoitti.

 

Yhteydenottoja on tullut paljon. Toisaalta monellekin tuli yllätyksenä edelleenkin se, että me olemme tienneet ja olleet tietoisia lapsemme tulevasta kuolemasta. Mielestäni olen asiasta lukuisia, niin lukuisia kertoja kertonut ja kirjoittanut, mutta onko se että olemme eläneet täysillä kaikesta huolimatta sumentanut moisen todellisuuden ja tietoisuuden muilta. Ilmeisesti. Tai sitten se on ollut meille ääneen sanomatonta todellisuutta, elettävää elämäämme, emme kauheammin sitä huudelleet, ainakaan lapsemme kuullen toistuvasti toistelleet. Puhuimme kyllä syövästä, kuolemasta ja lapsemme tiesi että hänellä se on parantumaton. Mutta emme muistuttaneet häntä siitä, "muistathan että olet kuolemansairas..." Päin vastoin, "vaikka olet sairas, voimme tehdä ja mennä..." Syöpähän oli ja lähes tulkoon pysyi, tai siis lähinnä aina palasi mittauksiin. Löytyi useita kertoja jäännöstautisektorilta, eli äärimmäisen tarkoissa mittauksissa. Mittauksissa joita noin 20 vuotta sitten ei edes kyetty tekemään, nykypäivänä siis löydetään ne pienen pienet murusetkin.

Kuitenkin koko hoidon aikana lapsemme kohdalla saimme kokea myös lukuisia lääketieteellisiä ihmeitä, siksi hoitoja aina mietittiin, annettiin, etsittiin ja haluttiin jatkaa. Sillä se syövänmurunenkin katosi niin monta kertaa, pysyi kutakuinkin hallinnassa todella pitkiä aikoja, mutta ei koskaan kokonaista vuotta. Samoina vuosina lääketiede, hoidot ja uudet tavat hoitaa jalkautuivat meidänkin lapsemme kohdalle. Maailmanlaajuiset tutkijat ja tutkimukset näkivät edelleen mahdollisuuksia nujertaa vastustaja. Rankkojen solumyrkkyhoitojen rinnalle nousivat mm immunologisethoidot, erittäin rankkoja nekin. Siksi oli aina uutta hoitosuunnitelmaa vireillä, mikä itselle oli mielettömän tärkeä asia, sillä vaikkapa 20 vuotta sitten kädet olisi nostettu pystyyn paljon aikaisemmin. Ja monta kertaa. On myös ihmisiä, lapsia, joiden kohdalla se syöpä voitetaan, mikä auttaa ja kannustaa jatkamaan, sillä täytyyhän niitä onnistumisiakin tulla! Enkä ole yhdellekään selvinneelle kateellinen, onneksi on lapsia jotka ovat selvinneet kaiken tuon jälkeen, vaikka omamme ei. Meidän lapsen tarina ja hoito määrittelee myös monen muun tulevaa hoitoa, mitä siitä on opittu, mitä kannattaa muuttaa ja miten hoitaa... Kuinka saada syöpä voitettua, miten toimia toisin, jos se jonkun toisen vaikka pelastaa. Meidän lapsemme kohdalla tehtiin tasan kaikki mahdollinen moneenkin kertaan ja mahdotonkin osoitti hyviä tuloksia monen monta kertaa, mutta sekään ei valitettavasti riittänyt vastustajan nujertamiseksi.

Niin monta kertaa olimme selkä seinää vasten pienen jäännöstautimurusenkin suhteen, saimme kuulla, että se murusenkin murunen on vain jäävuoren huippu joka on mitattavissa. Jäävuori on edelleenkin pinnan alla piilossa, vielä näkymättömissä. Mutta jos se yksikin jäälautta jossakin kelluu, on se irronnut tai viesti isommastakin jäämassasta, eli syövästä. Ja aina ajoittain ne kelluvat hiput palasivat...

Olen myös saanut niin sanottuja lohduttavia viestejä vanhemmalta, joka lapsensa syövälle menetti. "Odota vain, kyllä se syöpä teidänkin lapsella vielä aktivoituu ja se on muutama viikko ja saatte viettää hautajaisia..." No, sitähän tässä kaikki nämä vuodet pelkäsimme milloin se odotettu aktivoituminen tapahtuu. Tämä vanhempi oli oikeassa, se tapahtui ja vei lopulta mennessään. Kun lapsemme sai aivovaurion, siinäkin vaiheessa oli selvää, ettei enää koskaan tulla antamaan syöpään hoitoja. Sillä aivovaurion aiheuttaja, yksi syy, olivat syöpälääkkeet, jotka neuroleukemian hoidon yhteydessä annettiin suoraan selkäytimeen. Yleinen lääke, varmasti monelle tuttu, mutta neuroleukemiassa sen antomäärät ja tiheydet ovat ihan muuta kuin perusleukemian hoidossa, esimerkiksi.

 

2015 kun olimme menettää lapsemme aivovaurion seurauksena, mutta silläkin kertaa syövättömänä, se oli itselle tiukka paikka. Maistelin jo katkeruutta, sillä en ollut osannut kuvitella moista vaihtoehtoa viiden vuoden taistelun jälkeen, syövästä jälleen vapaa, myös jäännöstautisektorilla, mutta aivovaurio saattaa tappaa millä tahansa henkäyksellä. Se ei olisi ollut reilu yhtälö, ei todella. Siinä mielessä syövän paluu 2016 osaksi kuolemaan johtavaa elämän loppumista, oli jopa odotettu ja toivottu. Toivottu on tuossa nyt tavallaan väärä sana ja ilmaisu, eihän kukaan sitä toivo, haen ehkä ilmaisua sinetti, naula, niitti, viimeinen nuijanisku... Silloin kykenimme kätemme pystyyn nostamaan, me eikä lääketiede kyetty sitä voittamaan. Mutta olihan meillä huikeat kuukaudet, kuta kuinkin vuoden jatkoaika jälleen siitä kun neuroleukemia löydettiin, saatiin hallintaan, samalla poistui myös jäännöstauti, mutta saimme muuttuneen lapsen.

 

Mutta kun sen todellisuuden kanssa on käsikkäin ja selkä seinääkin vasten ahdistettuna, on siinä pakko kohdata asiat silmästä silmään. Todellisuus oli mikä oli, siihen emme voineet vaikuttaa, mutta sen miten siihen suhtaudumme, oli oma tietoinen valinta. Tämä kaava toimii edelleenkin, kun tarkemmin erittelee. Koko ajan olen pyrkinyt elämään lapseni oppien mukaan, lopetetaan asiasta jauhaminen ja tehdään kivoja asioita ja eletään täysillä. Ja niinhän me teimmekin, paljon hyviä ja kivoja asioita, moisen todellisuuden kanssa. Helpoksi elämäksi en viimeistä lapsemme elinvuotta sanoisi, enkä myöskään tätä pian kulunutta vuotta hänen kuolemansa jälkeen, mutta mahdollistimme paljon, sekä lapsellemme, itsellemme ja perheellemme. Mahdollistamisella tarkoitan sitä, että voihan sitä kuolemaa odottaa vaikka retkellä metsässä, makkaraa paistaen, elokuvissa, konserteissa, kauniissa luonnossa, nautiskellen, heittäytyen ja eläen. Uskon, että kuoleman odottaminen olisi ollut paljon vaikeampaa, tuskallisempaa ja tuhoavampaa jos olisimme odottaneet sitä sairaalavuoteessa, laitoksessa, neljän seinän sisällä tai lamaantumalla. Meidän sakilla kun tuo kärsimättömyys tai sanotaanko kärsivällisyyden puute on todella yleistä. Viimeisien elinkuukaudenkin aikana lapsemme sai/joutui/pääsi/kykeni osallistumaan pihatalkoisiin, pölyjenpyyhkimisiin, kissojen ja koirien rapsuttamisiin, metsäretkiin, koulunkäyntiin, arjen tohinoihin, elämyksiin, juhliin, ostoksille ja elämään kotona niin täysillä kuin mahdollista. Sehän meille myös sairaalan taholta mahdollistettiin, meihin luotettiin. Kyllä me sitten otamme yhteyttä, kun kotikonstit loppuvat, näillä menimme ihan viimeiseen päivään saakka.

 

Se että muistan, haluankin muistaa asioita, kipeitäkin kohtauksia, kohtia, muuttujia on minulle äärimmäisen tärkeää. Minullahan on myös suunnattoman, jopa käsittämättömän hyvä muisti, luulenpa ettei löydy yhtään sellaista muistamatonta pätkää tästäkään seitsemästä vuodesta. Toki saatan tai yritän unohtaa jotain vähemmän olennaista tuoltakin ajalta, vaikkapa auton lämmitysroikan irrottamisen tai omat koheltamiseni, mutta lapseni tarinassa olen ollut koko ajan muistikortti auki. Minulla on ollut ja on edelleenkin tarve muistaa kaikki, myös ne raskaammat ajanjaksot, sillä nehän kuuluvat elettyyn elämäämme. Mutta kaikesta huolimatta, minusta tuntuu yhä, että minulla on paljon, todella paljon enemmän hyvää muisteltavaa kaiken kauheuden keskellä. Näen lapsestani hauskoja unia, saatamme pyöriä sairaaloissakin, mutta unet eivät ahdista. Mikä sinällään on hiukan kummallistakin, sillä kuulen yhä joidenkin läheisten näkevän sairaala- ja sairauspainajaisia. Siksi kait tykkään nukkuakin, ja nukun hyvin, kun saan välillä seikkailla lapseni kanssa niissäkin. Jatkaa touhuamista, kuunnella juttuja ja olla yhdessä. Minä en pelkää öitä, en unia, en elämää, en tällä hetkellä mitään... Olen joutunut pelon voittamaksi ja nujertamaksi, se sai mitä halusikin ja voitti, antauduin pelolle kun päästin lapseni menemään. Pelko oli kaikki vuodet niin läsnä, että siitä vapautuminen on uskomaton olotila. Toki jännitysmomenttejahan kyllä riittää, mutta peloksi niitä en nimeäisi.

Minulla on paljon muistoja, jotka jaksavat kannatella ja joissa roikun erittäinkin mielelläni. Toki suruhaastattelun aikana, suruhaastattelussahan on aiheena suru ja surutyö, esille nousi ne kipeimmät asiat, jotka satuttavat yhä, mutta niiden kanssa on vain elettävä. Ne kuuluvat minun elämääni, äitiyteeni. Tänäänkin minulla on Aurinkolastani kova ikävä. Juon aamukahvia hänen pöllökupistaan, kynttilä palaa jo, toivotimme toisillemme huomenet. Tänäänkin ikävöin sitä, ettemme voi mennä yhdessä ulos, ettemme voi nauraa yhdessä, ettemme voi mennä autotalliin roiskimaan maaleilla, ettemme voi lähteä metsään, emme rantaan kävelylle ja sorsia laskemaan, emme sadekuuron alle kastumaan. Mutta kaikkia noita asioita teimme kyllä, joten onpahan mitä muistella, ihan hymyssäkin suin jopa ääneen höristen. Olihan se huipputyttö, joka meille lahjaksi ja lainaksi annettiin, onneksi laitoimme napakasti töppöstä toisen eteen ja koiemme paljon yhdessä, niitä asioita on edelleenkin kiva muistella. Kun todellisuutta ei voi toiseksi muuttaa, on elettävä näiden nykyisten mahdollisuuksien kanssa.

 

Kesäaamu ajatuksineen kutsuu minua nyt pihalle, menen haistelemaan ja maistelemaan mitä sillä on annettavaa. Pionit kukkivat, nauhukset venyvät, sudenkorentoja leijailee jo, samoin perhosia, maailma tuoksuu asteen verran kypsemmälle, omenat pulskistuvat, sammakonkudusta on tullut hyppiviä sammakoita, köynnösruusunkukat karisevat vaaleanpunaisena, krassi, basilika, suolaheinä, piparminttu, lehtiselleri ja rucola ovat jo syötävää, sokerimaissi pullistelee maissintähkää. Kuinkahan kauan muut meinaavat nukkua, pistänkö imurin kanssa ranttaliksi, vai yritänkö olla äänetön? Yleensä se, että yritän olla äänetön, aiheuttaakin suurinta meteliä. Varmasti törmään tai tohellan vähintäänkin varpaani tuolinjalkaan ja avaan ääneni siinä samalla. Tai puhun puhelimessa niin että talo raikaa, kun huomaamattani innostun kesäaamuajatuksiani vaihtamaan. Voinhan myös höpöttää elikoiden kanssa, vaihtaa ajatuksia kuuluvasti. Aurinkolapselleni ja valokuvalle osaan jo puhua äänettömästi, ainakin suurimman osan aikaa. Haudalla höpötän edelleenkin ääneen ja paljon. Käytän kaiken maailman hellittelynimiä ja kerron tarinoita, eläydyn ja elehdin. Samaan aikaan mietin, miksi niitä ääneen kerron, kun luotan että hän näkee ne touhumme joka tapauksessa ja on niissä edelleenkin mukana.

 

Menekin siis haudalle höpöttämään kesäaamuajatuksiani ja visioitani, siellä minua tasan kuunnellaan, enkä häiritse, saati herätä, ketään...