MIETINTÄÄ

Usein mietin, mitäköhän kaikesta tästä elämästä pitäisi miettiä, siinäkös vasta miettiminen, toki onpahan mitä miettiä kun mietityttää.

 

Heräsin siis mietteitä pursuavana. Että olen tylsä, kaavoihin kangistunut, sillä kirjoitan taas aamulla muiden nukkuessa. Yritin rikkoa kaavaa, lukemalla kirjaa ja siinä samalla kahvia juoden, mutta ei. Kun oli noita mietteitä sen verran rankasti, niin koneelle päädyin.

Tuo mietintäajatuskuvio on viime viikonlopun ajatuksia. Tekstareiden ja ihan kasvokkain tapahtunutta ajatustenvaihtoa, useammankin ihmisen kanssa. Kun muillakin on vaikka ja mitä ja itselläkin hiukan jos vaikka mitä. Miten kaikkeen pitää suhtautua, kuinka olla, ottaa vastaan ja todellisuuden kanssa elää. Toki siihen johtopäätökseen tulen kerta toisensa jälkeen, että elämä jatkuu, tämän todellisuuden kanssa mikä on annettu. Sen on jatkuttava, meidän toisten elämän. Tuleehan sitkeä omasta elämästä, jos lakkaa elämästä ja oma elinaikaennuste on vaikka 88-98 vuotta. Eikös sitä kannata siitäkin matkasta hakea elämyksiä ja elää, kuin jäädä ruikuttamaan ja odottelemaan elämän loppumista. Sitkeät vuodet, jos näin käy. Ainakin itsellä on onneksi paljon virikkeitä, jotka innostavat, kannustavat ja potkivat elämään.

 

Itselläni on tarve hakea positiivisia elämyksiä nykyisestä(kin) elämästä, sillä ne toimivat kuin energiapatukkoina todellisuuden jaksamisessa. Siis tankkaan itseäni elämisellä jaksaakseni elämää, noin niin kuin typistetysti. Eihän autokaan liiku tankkaamatta, eihän ihminen jaksa pelkästään jos energiavirta on itsestä pois päin, pitäähän sitä jostakin saada sitä polttoainetta. Eikä se todellisuus mihinkään katoa, saati unohdu, vaikka itse elääkin ja hakee tankkaavia elämän elementtejä. Ehei, todellisuus on ikiajoiksi sieluun tatuoitu, on ja pysyy, kuuluu pysyäkin.

 

Eilen törmäsin vanhoihin kuviini, eipä silloin tiennyt mitä elämä tuo tullessaan. Passikuviakin oli viime vuosituhannelta saakka, permanentilla ja ilman. Huvitti, hävetti ja mietitytti. Lukuisista kuvista tulvahtaa myös muistot, tilanteet ja tapahtumaketjut joihin ne liittyvät. Noista kuvista löytyy myös paljon samaa kuin tytöistäni, eikä se lapsieni mielestä todellakaan ole hyvä asia, sehän on kammottava asiat mietittäväksi. Tuommoinenko minustakin tulee... Missä välissä notkahti ja tällaiseksi päätyi. Eletty elämä tietty on muutamaan kertaan notkahduttanut, tällaiseksi muovannut. Kaikesta päätellen minun siis pitäisi olla todella notkea... Niin, pitäisi. Vilkkaat ovat sieluni peilit olleet aina, onneksi ne yhä jaksavat vilkkua, vaikka niissä on uusi katse. Pohjaton suru läikkyy niissä aina, sielunpelini ovat saaneet sen  pysyväksi.

 

Vaihteeksi sataa, oikein loiskumalla. Mille alkaisin, pyykätä ei tänään kannata, kun ei niitä kuivaksikaan saa narulla. Hikeä pukkaa, liekö ukkosta ilmassa. Lapaset roikkuu hiukan, sillä on kaiken maailman mietittäviä asioita, mutta yritän niitä jäsennellä ja miettiä pois pyörimästä. Eikö se ole tehokkainta käydä mietittävän asian kimppuun, kuin jättää miettimättä. Joskus se on kuitenkin mietittävä pois. Tiedän kohtaloita, joissa on yritetty jättää asiat miettimättä, sekös joskus vielä paukahtaa kuitenkin eetteriin ja mietittäväksi. Yritän ajatella strategiaa ja olla ratkaisukeskeinen, miettiä ne mitkä on ajankohtaisia, saada ne johonkin pakettiin. Huomaan raapivani päätä, sillä onhan tässä taas jos vaikka mitä raavittavaa... Toisaalta kun paikalleen asettuu, vaikka nyt tähän koneelle, hakee niin moni mietittävä asia puheenvuoroa, ettei oikein tiedä miten niitä vuoroja jakaisi. Mietittävät asiat hinkuvat päästä mietittäväksi.

 

Olen päätynyt myös kyläilemään, uusiinkin paikkoihin. Pörräämään uusien ihmisten, elämien ja asioiden kanssa. Minusta on kivaa ja tykkään niin ajatustenvaihdosta ja pompottelusta. Kuulin myös tyttöjen keskustelun psykologiasta, kuinka ajatuksilla leikitellään, niitä heitellään ja niistä oivalletaan. Keskustellaan. Monissakaan asioissa ei ole olemassa vain yhtä totuutta, se voi muokkautua keskustelun aikana ja ajatuksia vaihdellen. Mielestäni tuo pätee moneenkin asiaan, ainakin itse tykkään niin kauheasti ajatusten pallottelusta. On huikeaa saada välillä koppi ja tajuta jokin asia entistäkin kirkkaammin. Vaikka kenties on hiki otsalla ja hengästyttää, ihan sama, kunhan mietteet saavat kirkastumisensa hikisenkin pelin jälkeen. Eli kaiketi pelaan yksinpeliäkin napakasti omassa nupissani, myönnän, sillä eihän aina ole tarjolla pallotteluseuraa ja pelikaveria. Yksinään pallottelussa tahtoo välillä myös ärsyyntyä, kun peli kestää ja kestää, kun sitä ei kukaan vihellä poikki tai kellota. Muiden kanssa pallotellessa se peli yleensä saadaan jossakin vaiheessa katkeamaan. Esimerkiksi matka loppuu, vierailu loppuu tai tanssi loppuu, se hetki jossa on mahdollisuus ajatuksilla pallotella on jollakin tavalla määritelty.

 

Nyt lähden aamusuihkuun, jahka hiukan ensin huushollaan. Eikös se kannata ensin ottaa hiki pintaan ja sitten vasta vilvoittelemaan. Elukatkin ovat todella raukeina, johtuukohan se tuosta matalapaineesta joka leijuu kuplamme yllä, meinasin kirjoittaa maailmankaikkeutemme yllä, mutten kirjoittanutkaan. Maailmankaikkeus on kaiketi laajempi käsite kuin oma tontti. Toisaalta missä se maailmankaikkeus alkaa ja oma tontti päättyy. Samoin kuin missä alkaa avaruus, sitä lapset ovat miettineet pienestä pitäen. Samoin kuin missä alkaa taivas, se oikea taivas ja mikä on se oikea taivas. Viime viikolla sain ihanan kuvan pilvestä, joka muistutti enkeliä. Aurinkolapsemme sairaalakaveri oli sen pilven nähnyt, tunnistanut kuka siellä lentelee. Oli ihana saada kuva tuosta pilvestä, sillä minulla on vahvasti tunne, että lapsemme kuikistelee uteliaana pilvien raosta, aiheuttaa niitä pilvien hopeareunuksia omalla valollaan. Minusta se on kaunis ja lohdullinen asia mietittynä, haluan pitää sen. Sitä minun ei tarvitse itse asiassa edes miettiä, olen sen niin monta kertaa ja niin valmiiksi miettinyt. Tunnen lapseni läsnäolon yhä ja tiedän hänellä olevan asioiden hyvin. Mietin ikävän läikähdystä ja kiitollisuutta, ne ovat tässäkin sateisessa aamussa niin läsnä...