TÄHTISILMIÄ

Tähtisilmä, kosmoskukka, daalia, lobelia, miljoonakello, sarviorvokki, muratti. Liilaa, purppuraa, keltaista, vihreää, monenlaista vihreää, valkoista, toisenlaista liilaa. Mikä on violetin ja liilan raja? Isoa, pientä, roikkuvaa, lamoavaa, pystyä, rentoa, napakkaa. Ehjää, hentoa, vahvaa, kevyttä, iloista, kaunista, leikkisää, valloittavaa. Kestävää, herkkää, ei kestolla niin väliä kunhan on kaunista. Nimelläkin on väliä, tähtisilmälle tähtisilmiä, orvokkisilmälle orvokkeja, samaan aikaan myös jotain pysyvää, kasvavaa, kehittyvää ja

 monivuotista. Rauhoittavaa ja ikivihreää. Kiveen sopivaa, tekstin alle mahtuvaa, kiveä korostavaa, sitä liiemmin peittämättä. Eikä niin perinteistä hautakukkaa, vaan ihan muuten vaan iloista ja kaunista kesäkukkaa. Sellaista josta elossa olevat lapseni pitävät, sellaista joista tiedän Aurinkolapsemme pitävän. Kuuluuko tuo olla menneessä aikamuodossa, tiesin? Sillä uskon hänen edelleenkin pitävän valitsemistamme kukista, vaikka ei olekaan itse siitä kertomassa. Tiedän niin, että tykkää, tähtisilmät loistaen, orvokkisilmät hehkuen.

Kaikilla näillä ajatuksilla istutin eilen lapselleni ensimmäisen kesän hautakukat. En minä yksin ollut, oli siellä Ukkokultakin lapionvarressa, mutta omista ajatuksistani lähinnä kirjoitan. Samaan aikaan tunsin suurta ikävää, kouristavaa kaipausta, lempeää levollisuutta. Todellisuutta. Tässä tämä nyt on, lapsemme hauta, ilman kumpua, saan istuttaa kesäkukat. Jotensakin se paikka on yhä levollisempi, kauniimpi, valmiimpi. Samaan aikaan kuolema on jälleen harppauksen kauempana, sillä onhan kumpu jo tasoitettu. Kivestä ei voi päätellä kuoleman läheisyyttä, muutoin kuin lukemalla kiveen hakatun todellisuuden, kuolinpäivän. Kumpu viestii kauempaakin katsottuna hautauksen läheisyydestä, joka taas kertoo vast' ikään kohdatusta kuolemasta.

 

Kuinka paljon voikaan ajatella ja kuinka paljon liittyi tunnetta tuohonkin kesäkukkaistutukseen. Ihan outoa, tai ehkei sittenkään. Kait sitä nyt tunteella moisenkin asian tekee, siihen täysillä ajatuksineen heittäytyy. Eilisen postauksen jälkeen lähdin haudalle, löysin sen kummuttomana. Ensin kummut on, sitten kummuton... muotoili siskoni ajatuksen. Yksi tyhjä näpäytys tai yhteen kirjoitettuna sama asia, tunnelma muuttuu, ajatus muuttuu. Kesäkukkaostoksilla tapasin myös yhden lukijani, joka oli kerennyt jo aamullisen naputteluni lukea. Kerroin heti että se kumpu olikin tasoitettu, kun tekstissäni sitä vasta mietin. Kyllä sitä elää jotenkin reaaliajassa ja samaan aikaa oudossa ajattomuudessa, lukuisissa asioissa. Kuinka paljon mahtuu lyhyenkin hetkeen, samaan aikaan kaikki on seisahtunut.

 

Itse asiassa minulla oli/on vaikka ja mitä suunnitelmia, mutta sitten seisahduin, istahduin, naputteluin, ajatusvyöryin, pysähdyin tähän koneelle. Nukuin pitkän yön, ajatuksissa ja ideoissa oli suoranaista ruuhkaa kun heräsin. Tuokin on tosiasia meikäläiselle, nyt pyrkii ulos vertaus lumikolasta. Nukkuessa ne ajatukset ja ideat tavallaan kasaantuvat, kuin lumikolaan lumi kun sitä työntää. Aamulla on hirmuinen kinos ajatuksia, joihin haluaa tai haluaisi paneutua. Samaan aikaan ruuhka, kinos, saa aikaiseksi lamaantuneen saamattoman olon, ei tiedä mistä aloittaa. Kun tavallaan hyvää, jopa tehokasta ja aktiivista aikaa meni nukkumiseen. Olisihan siitä nukkumisestakin voinut siivun, tunnin, kaksi ottaa pois, ennen suurempaa kinosta.

 

Kaksi kesätyöläistä lähti aamulla jo aikaisin töihin, kuudeksi ja seitsemäksi. Reipasta. Minulla kun on sellainen kipuruletti kehossa, siihen on yritetty hakea kivunpoistajaa, eli lääkettä. Kokeiluja on ollut useita, kaiken maailman sivuoireilla. Viimeisin lääke siis siivutti, lyhensi öitäni aika reilusti. Minulla oli jopa krooniset krapulat, närästykset, verenpaineennousut ja unihäiriöt palkkiona kivuttomammasta olotilasta. Eli uneni olivat vain muutamaa hassua tuntia. Siihen kun vertaa tuota viime yön seitsemän nukuttua, niin onhan se paljon verrattuna kolmeen tai neljään tuntiin. Siinä ehtii öisinkin ajatuksia jäsennellä, ideoida ja työstää. Nyt nukkua porskutin, johan siis ruuhkautuivat. Lopetin sen lääkkeen, eilen olin niin into piukkana ilman kankkusta, oikea lopetuspäätös. Tänään tosin kivut palasivat, jotka lääkkeellä himmenivät. Eli uuden kokeilun aloitin nyt, paas kattoo haitta-hyötysuhteen.

Olen näiden lääkekokeilujen aikana miettinyt sen sata kertaa Aurinkolapseni lääkearsenaalia. Kuinka paljon ja millä haittavaikutuksilla. Siis aivan älytöntä, eikä hän valittanut. Jos itse on niin örkkimönkijäinen yhdelläkin pikkupillerillä, kyllä minä hattua yhä nostan lapselleni. Sitkeä oli tähtisilmämme, ei valittanut, sopeutui, lusi ja nieli mitä käskettiin. Tai sitten minun kroppani vaan kapinoi synteettisiä aineita vastaa, jos olenkin luomu. Kapina mikä kapina, kropallakin. Yritän kuunnella, oppia, ymmärtää. Vaikka kuinka ärsyttävästi viestii.

 

Minulla on tulossa uusia juttuja, aluevaltauksia, jahka ehdin. Ja ennen kaikkea ymmärrän, sillä olen niin toivoton toope ja torvensoittaja joissakin asioissa. Onneksi on nohevia tyttöjä ja muita auttajia, jotka jeesaavat meikäläistä. Kun meitsi vaan sormi suussa seuraa ja ihmettelee, muut ymmärtävät ja tekevät. Toisaalta monihan sitten saattaa minun tekemisiäni sormi suussa ymmällään ihmetellä, se minkä osaan, on minulle luontevaa ja helppoa. Maalaus, floristiikka, kirjoittaminen, koheltaminen, kokkaaminen, tekstaaminen, organisointi, höyryäminen, tanssiminen... Onneksi meitä on moneksi, kaikenlaisia tähtisilmiä. Se on rikkaus, värikylläinen ja iloinen sekamelska, sellainen meikäläisen oloinen ja näköinen kesäkukkapenkki.

 

Nyt alan työstämään muutamaa juttua, ihan tuttua, eikä mitään huttua...

Aurinko paistaa, kesän jo haistaa, pian myös maistaa...

Värikylläistä päivää, ei huolen häivää!