AURINKO, MIKÄ IHANA TEKOSYY

Onpas kaunis hehkuva pallo taivaalla, heti aamusta. Mikä hienoa myös, lämpömittarikin näyttää selkeästi plussaa. Linnut livertelee, pääskyset taivaalla kujeilee. Puiden ja pensaiden silmut pullistelevat, aivan silmissä. Aurinko saa luonnon venyttelemään kohti itseään.

Viikonloppuna ja eilen koulun jälkeen tytöt makoilivat takapihalla aurinkoa ottaen. Meidän takapiha on todella suojainen, sinne ei osu pohjoistuulet, eikä hyytävät viimat. Oma keitaansa, jossa saattaa tuudittautua olotilaan valmiista kesästä. Kun sieltä poistuu, huomaa, ettei se nyt ihan täysi kesä vielä olekaan.

 

Eilisen olimmekin Oulussa, kaunis aurinkoinen päivä autossa istuen. Hmmm, aurinko kyllä antoi paljon muitakin ideoita päivälle, mutta Ouluun päädyin. Toisaalta ihan hyvä keikka sinänsä, hyvä kun tuli tehtyä. Samaan aikaan kotona monikin asia jäi tekemättä. Sen eestään löytää... Kuumeisesti mietin strategiaa tälle päivälle, hiukan olisi tuota puuhaa tiedossa. Aurinko antaa tekosyitä.

 

Maanantai meni näyttelyä pystyttäessä, illalla avajaisissa. Olemme napakka tiimi Ukkokullan kanssa, samoin galleriassa oli mukana henkilö joka tiesi mitä tehdä. Harjoitus ja kokemus tekee tehtävänsä, hommat etenivät yhteistyöllä jopa helposti. Tehokkaasti ja talteen meni sekin päivä, pysyimme aikataulussa minkä olin alitajunnassa luonutkin.
Ehdimme myös muutamaksi tunniksi kotiin ja tyttöjä hakemaan. Olen tyytyväinen päivän urakkaan ja kokonaisuuteen. Mikäs se oli auringon paisteessa häärätessä, värit hehkuivat ihan erilailla ja itselläkin ajatus kulki tehokkaammin. Harmi vaan, kun monikaan ei päässyt avajaisiin, tuli kaiken maailman esteitä. Todellakin ymmärrän, sillä on olemassa monia yhtälöitä ja elämäntilanteita, ettei kaikki aina menee suunnitelmien mukaan. Muillakaan, tietenkin se jotensakin itseä myös lohduttaa, vaikka en kenellekään muulle vaikeuksia toivo. Kieroutunut ajatuskuvio, mutta ruuhkavuosia ja haasteita mahtuu monien polulle. Olisi ollut niin kiva nähdä, pitkästä aikaa, ihan tietoisesti moniakin ihmisiä jotka mukanamme kulkevat.
Toisaalta elämä on myös todella hektistä ja aurinko saa ihmiset myös tekemään asioita jotka ovat odottaneet. Valoruisketta, energiaa, kirkastusta... Mitä se nyt lieneekään, mutta kyllä aurinko potkii persuuksille monia. Toki kevättyöt, pihojen tonkimiset ja juhlavalmistelut ovat kiivaimmillaan juuri nyt. Se kuuluu kevääseen ja auringon buustaamille ihmisille. On tärkeää, että auringon ja kevään vaikutukset tuntuvat ja näkyvät. Ihmisetkin alkavat kurottelemaan talvipesistään, aktivoituvat ja innostuvat. Heräävät horroksestaan.

 

Eilen pakkasin maalit, pelit, sutit, rätit ja pensselit kasseihin. Oli tunne, että nyt saa riittää tällä saralla ja tälle keväälle. Purkit ovat tyhjät, samoin maalarin hattu. Huuhaa oli kaikkensa antanut. Varmaan tästä asiasta olemme perheen kanssa tasan samaa mieltä, löytyy yhteinen sävel, saa riittää mielellään vähäksi aikaa.
Kävin myös suuren identiteettiromahduksen, kait se kuuluu tähän luovaan hulluuteen. Yksi ystävä valoi uskoa ja lähetti ihania tsemppiviestejä. Kiitos ;-) Ymmärrän nekin, mitä viesteissä sanottiin, mutta välillä tämä höyryäminen tuntuu myös turhalta. Kenelle ja miksi, onks' järkee? Lähinnä varmaan itselleni teen ja paineita päästelen, täysin itsekkäistä syistä.
Toisaalta olen saanut neljännen näyttelyn puoleen vuoteen tehtyä, olen todellakin tyytyväinen, strategiani ja omien asettamieni tavoitteiden asettaminen oli realistista ja sain tehtyä mihin ryhdyin. Kaiken lisäksi itsekin innoissani ja hyvillä mielin. Olen näissä itselleni se pahin ja paras orjapiiskuri. Minulla on paljonkin suunnitelmia, mutta yks kaks saattaakin olla että tulee tunne siitä, että se jokin on nyt valmis. Minulla on periaate, että pitää osata lopettaa silloin kun asiat ovat hauskimmillaan, luottaa siihenkin että naps vaan tulee tunne valmiista. Eikös se ole makeankin kanssa, tai lasten leikkien kanssa samoin, pitää osata lopettaa kun on vielä hauskaa tai hyvää, ettei tule sokeriähky tai tappelu.

Yhdelle lukijalleni laitoin kuvia näyttelystä, jossa tietenkin minun todella notkeat omat koreografiani nappasivat alaa itse maalauksilta. Sain viestiä, etten nyt niin hirveän surkealta tai surevalta näytä. Kulunut vuosi ei näy niin sanotusti suoraan naamasta. Hyvä jos en nyt vuosikymmeniä ole rupsahtanut tai tuska ei huutele heti ja loista kauas. Kipuileva sielu ja sydän on kuitenkin paksunkin pinnan alla. Ne tulevat aina olemaan osa minua, tunnen niiden olemassaolon, vaikkei se jokaisella silmäyksellä näykään päälle päin. Edelleenkin voin tanssia, nauraa, koheltaa, nauttia, koivertaa ja kiemurrella, vaikka olen yhden lapsistani menettänyt. Ihan siitä syystä, että ne piirteet ovat osa minuutta, joka on rakentunut kaikesta koetusta, eletystä elämästä. Sellainen oli Aurinkolapsenikin, ei se naamasta näkynyt, ettei jalat kanna ja puhetta tule.Toisaalta heräsi kysymys, miltä surevan äidin jälleen kerran odotetaan näyttävän?

 

Näyttelyvieraista parikin löysi Aurinkolapsemme maalauksista, heille viesti hahmottui, vaikken ole häntä erikseen niihin maalannut. Kaiketi lapseni läsnäolo on myös muillekin todellisuutta. Sunnuntaina aamusta minulle tuli mielikuva taulusta. Polosella oli pohjat jo kaikki maalattu, joten täytyi maalata valmiin päälle. Taulusta tuli erittäin värikylläinen, raikas, aurinkoinenkin. Siinä on paljon erilaisia pintoja, struktuureja ja monia yksityiskohtia. Se maalaus vain oli tullakseen, aivan heikkopäänä hääräsin keittiössä ja naps vaan maalaus valmistui. Nostin taulun olohuoneeseen televisiotasoa vasten ja itsekin vain ihmettelin. Maalasin siihen ikäväni, sen hetkiset ikävän värit. Värillisen ikävän. Huikeaa on huomata, että marraskuussa maalasin ikävääni valkoisen eri sävyillä, nyt oli koko väriarsenaali käytössä. Näin ne tunteen muuttuvat, muokkautuvat,  kykenen myös itseäni maalauksistani tulkitsemaan. Tällä hetkellä koen ikäväni värikylläisenä, kauniina, hehkuvana ja lämpöisenä. Se ei ole huutavaa tuskaa, se on lämmintä todellisuutta ja lempeyttä. Se on minulle tärkeä havainto, itsestäni ja todellisuudestamme. Asiat voisivat olla paljon pahemminkin, kun ottaa huomioon monta asiaa taustalta. Uskon edelleen, että lapsemme asiat ovat hyvin, siitä se levollisuus kumpuaa.

Illalla, auringon jo laskiessa, kävin haudalla, hautakummulla. Kotiväki oli jo huolissaan, viivyin siellä tunnin. Kyselivät mikä kesti. Sanoin tietenkin jutelleeni lapseni kanssa, oli hiukan asiaa, jutuntynkää. Toki lisäsin siihen myös törmänneeni serkkuuni, hänen kanssaan kävimme ihan oikeaa vuoropuhelua. Kävimme keskusteluja lukuisisatakin eri aiheista haudan portilla. Aurinkolapseni kanssa se menee aika selkeästi yksinpuhelun piikkiin, sattuneesta syystä. Ei sen puoleen, kyllä minä kykenen Aurinkolapsenikin kanssa jopa inttämään, syyttelemään, kiukuttelemaan, saivartelemaan, vitsailemaan ja jauhamaan ummet ja lammet. Enkä aina tiedä edes tuliko kaikki ääneen höpötettyä, vai jauhoinko vain omassa nupissani. Mutta kaiketi ihmisen on tehtävä, mitä on tehtävä. Vaikka puhuttava hautakummulle, auringossa hohtavalle pronssiristille, enkelipatsaalle, savenmurikalle, yläpuolella kaartelevalle kurjelle, haudalla vierailevalle kissalle.
Välillä koen myös vihaa koko paikkaa kohtaan, saati sitten tätä todellisuutta kohtaan. Olen myös jopa kade, ei ihan oikea sana, mutta siihen viittaava, siitä että ystävieni lasten haudoilla on kaunista hiekkaa. Lapset ovat hiekkamaassa, meillä savimaassa, kaikkea sitä vertaakin. Minusta olisi niin kiva piirtää hiekkaan kuvia, haravoida, kirjoittaa, saada kivi erottumaan selkeämmin hiekasta kuin nurmesta. Hiekka ja hautakivi menisivät sieluni silmillä muka samaan harmoniseen värimaailmaan. Olen jopa ääneen kotona miettinyt, josko kantaisimme sinne hiekkaa...
Haudalla koen myös negatiivisia tunteita, puuskutan elämän epäoikeudenmukaisuutta, kädet puuskassa levittelen ajatuksiani. Epäreilua, todellakin, tekisi mieli viskoa kaikki irtoavat savikokkareet päin seiniä, kaataa kivi, potkia enkelipatsaat, hakata kynttilälyhdyt sirpaleiksi. Mutta tiedän, etten jaksa kaataa kiveä, tai onnistuisin kaatamaan sen päälleni. Resuilla jaloilla ei paljon potkita, varsinkaan kun enkelipatsas on korkealla kiven päällä, en edes siihen yltäisi vaikka kuinka potkisin. Tohelona saisin sirpaleista haavoja ja joutuisin paikattavaksi. Kappelin seinä on lähin seinä, ja sen verran kaukana hautakummusta, ettei savipaakut lennä sinne asti. Varmaan jäisin myös valvontakameraan riehuessani ja päätyisin pesemään nöyränä juuriharjalla kappelin tiiliseiniä. Kivikin on vaivalla, työllä ja ammattitaidolla pystytetty, onhan se tyhmää siihen kohdistaa puuskansa, kun se on niin kauniskin. Syytönhän lapsenikin tähän tilanteeseen on. Kaikki me olemme syyttömiä, se ei riehumalla kummene, vaikka tuli ja leimaus olenkin. Hetkellisen itkupotkuraivaripuuskan jälkeen koen haudalla edelleenkin tyyntä, syvää kiitollisuutta.

Aurinko, mikä ihana tekosyy pestä vessat. Aloittaa niistä. Elämä odottaa, aamukahvi jäähtyy. Aurinko, mikä ihana tekosyy nauttia tästäkin päivästä, olla energinen, nähdä värejä ja aistia vahvat keväänmerkit. Aurinko, on se hieno asia. Onneksi se paistaa ja kykenen sen näkemään. Aurinkoista keskiviikkoa!