sunnuntai 7. toukokuuta 2017

ETUOIKEUTETTU

Lapseni haudalla muutama viikko sitten minulle tuli ajatus, sellainen tietoisuus, samalla myös valtava rauhallinen tyyneys. Olin jo haudalta pois lähdössä, pitkän hyvän rupattelutuokion päätteeksi, tajusin olevani etuoikeutettu. Etuoikeutettu, valittu, monessakin mielessä. Eikä tuo sana edes pahalta tuntunut, se tuntuu kiitokselta, kannustukselta, jopa kehulta. Lämpimältä. Sainpa olla lapseni äiti, onhan se etuoikeutettua. Lapsen, joka ei eläessään aivan tavallista tarinaa elänyt ja meille muille kertonut. Lapseni, joka joutui lähtemään meille kesken, mutta omalle tarinalleen valmiina, keskuudestamme.
On todella etuoikeutettua tajuta, antaa mennä sydämeen saakka moisen tietoisuuden.
Minut hänelle äidiksi valittiin, annettiin. Vai valitsiko lapseni minut? Kuka valitsi, valikoi, siivilöi kenetkin ja missä tilanteessa. Mutta huikeaa, että kyseinen valinta minuun osui, on loppupäätelmä. Kenties ajatus siitä, että jokaiselle annetaan sen mitä jaksaa kantaa, alkaa minulle aukeamaan. Vaikka olen sitä kynsin hampain ja raivopäisestikin kritisoinut menneinä vuosina. Silloin kun prässi on tiukimmillaan ja tuska pursuaa joka tuutista, ei moinen viisaus paljon kipua vie, ollappa siinä tuskissaan pursuavana valittu moiseen taakkaan ja ajatella, minut on valittu tämä jaksamaan, kantamaan ja kestämään, saan olla etuoikeutettu. Pikkuhiljaa tuo ajatus on siis ollut kääntymässä, viimeisimmän puristuksen antoi tai sanallisesti minulle selitti, erittäin selkeän monisanaisesti, yksi tanssin kautta tutuksi tullut nainen. Varsinainen totuudentorvi, kas kun pohojalainen on syntyjään, niiltä (lue meiltä) pukkaa totuudet tulemaan napakastikin. Hän minulle sanoi, että kyllä minä tämän vielä oivallan ja tajuan, vaikka se kipeää tekeekin ja kuulostaa armottomalta. Törmäämme hänen kanssaan muutaman kerran vuodessa, ennalta arvaamattomasti.
Yhdelle ystävälle kerroin myös tuosta oivalluksestani, hän vastasi "hieno oivallus, melkein kadehdin..." Oivallus, sitä se kyllä minulle on, kaikessa kirkkaudessaan. Nimittäin se hetki kun asia minulle aukeni, suorastaan valkeni, oli tyynen kaunis ja kirkas. Hah, hieno hetki.
 
Eilen saavuin Oulusta, kävin siellä pikareissun, yhden yön. Nautin suunnattomasti kun pääsin yksin autolla tienpäälle, heiluttelemaan omia aivoituksiani, hoilaamaan kurkku suorana, heilumaan musiikin tahdissa ajaessa ja ajelemaan kevätauringossa. Sain jalkautua kaupungin sykkeeseen, ilman mitään ennakkosuunnitelmia tai paineita. Teki niin hyvää, vaikka moniakin asioita joutuu/saa oivaltamaan ja menemään päin, eikä ne asiat aina kepeimpiä ole. Jostain syystä puskee tulemaan kenkävertaus, olisihan se kiva valita ne kauneimmat, siroimmat ja keveimmät nirunarukorkkarit, mutta päätyykin varrellisiin, paksupohjaisiin rouveihin maihareihin tai kompromissinä vaikka puolikepeisiin kukkatennareihin ihan järkisyistä ja asioita punnittaessa.
Kuljimme tuoreen lesken kanssa kävellen, matkallamme poikkesimme ihaniin putiikkeihin, törmäsimme tuttaviin, nauroimme, samalla sekunnilla jo itkimme, kaikkea sekaisin. Sulassa sovussa hautaustoimistoa ja tilipehööriä, puhuimme arkusta, uurnasta, kukista, kissanheinistä, kynsilakoista, silkkitunikoista, ikävästä, krematoriosta, tuhkaamisesta, mustasta, keltaisesta, oranssinsävystä... Kun muistoja, ajatuksia ja asioita pulpahtelee mieleen, siinä käy nopeat tunnemylläkät ja monetkin ilmeet naamalla. Ehkei kukaan ulkopuolinen kykene näkemään, tiedostamaan, että siinä kaksi ihmistä tekee aktiivista ja raakaa surutyötä, toinen kirkuvan punaisessa ja toinen kiljuvan oranssissa takissaan. Tuokin on omalla tavallaan etuoikeutettua, että saan kulkea rinnalla, jakaa tätäkin.
Samalla mietin monta kertaa, että harvapa meistä tietää mikä tarina on itse kenenkin sisällä. Monta vuotta sitten kirjoitin naamiaisista, jollakin tavalla sitähän sairasteluvuodet olivat. Päälle päin saattoi näyttää tyyneltä, rauhalliselta, joutilaalta, kun oma lapsi oli vaikka lypissä ja tuomio oli tulkittavissa lähipäivinä, kun pelkäsi suunnattomasti ja epätietoisuus nakersi sisuskaluja ontoksi. Samaan aikaan oli naamassa valokynää paksu kerros, hiuksissa hohti mahonki ja kynnet oli kirkuvan punaiset. Käsissä aistikkaasti lattekuppi, silmillä aurinkolasit, vaikka sielu oli aivan sirpaleina ja sisimmässä oli vain myrskyä, pelon rajua aallokkoa, valtavaa tuskaa ja huolta. Lattekuppi oli sillä hetkellä todella kovassa puristuksessa ja samaan aikaan kädet vapisivat niin, että ei mitään tolkkua. Kun näennäisesti kohotin naamani kohti aurinkoa, heitin toiveita, rukouksia, kelasin, sisältäni tuskaa huusin, vihasin, raivosin ja olin aivan kauhuissani. Joku ulkopuolinen katsoi siinä rouvan ottavan aistikkaasti aurinkoa lattea nauttien... Mutta niinhän se moni syöpäkin on, esittää päälle päin kaiken olevan hyvin, mutta tekee tuhojaan sisällä.
 
Edellisessä postauksessa ilmeisesti saitte käsityksen että olen raivoperse ihan koko ajan, ehe'n ole. On käsittämätöntä kuinka olenkin tyyni ja levollinen lukuisien asioiden suhteen. Pitkästä, pitkästä aikaa moinen yliampuva reagointi voitti muka kehittymässä olevan tunneälyni. Hah, hah, haa. Lähinnä se oli itseeni kohdistuvaa valtavaa mollausta ja kritiikkiä, kun en olekaan enää se millaiseksi minut on luultu ja luokiteltu. Olenhan aina muka ollut nopea, jopa nopeaälyinen, tai siis ainakin minulla on leikannut nopeasti älystä sen takana en mene takuuseen. Samoin olen rankattu kestäväksi ja minulla on korkea kipukynnys. Mutta nyt molemmat minulle muka itsestään selvät asiat ollaan kumoamassa, niitä testataan kipuiluilla, diagnooseilla, testeillä ja sekuntaattorilla. Siksi kai minä niin älähdinkin, kun joudun asioita myöntelemään tai tajuamaan, niihin törmäämään oikein kunnolla. Mutta se ei haittaa yhtään noin niin kuin käytännössä, että kykenee tuntemaan ja myöntämään kipua ja ei aina ole sen ensimmäinen joka lähtee liikennevaloista, tai on se ensimmäinen joka ottaa asian hoitaakseen, kun muut vasta asiaa pureskelevat.
Mopo on ollut ärhäkkä, aina. Synnytyksetkin, kaikki neljä, olen vetänyt ilman kivunlievitystä, koska olen ajatellut kipeämpiäkin ihmisiä olevan, ja entä sitten jos olenkin aivan sietämättömän kipeä ja olen dropit vetänyt jo ennen aikojaan niin niitä ei sitten siihen sietämättömään kipuun riitä. Siinä kun olen jappassut, joogannut, tanssinut ja heilunut, olen ne lapset puskenut maailmaan ilman mömmöjä ja apuja. Kun ei vielä menty sietämättömiin mittasuhteisiin, näin niin kuin överin ihmisen mielestä. Samoin umpisuoleni oli räjähtämäisillään, kävelin kippurassa, mutta hoidin työvuoroni, koska tunnollisen ihmisen kuuluu tehdä niin. Luvattu asia ja esimerkki muillekin, muka, siitä pidetään kiinni, pysytään sanojen takana vaikka henkipolo läähättää. Kun sitten leikkauspöydälle päädyin tilanne olikin räjähtämäisillään, vaikken kuulemma täyttänyt umpisuolipotilaan tunnusmerkkejä. En huutanut ääneen kipua, kykenin kävelemään, olin töissä ja söin simpukkapizzaa samaisena päivänä.
En ole koskaan mennyt muottiin, enkä mene edelleenkään. Kapinoin, kyseenalaistan, kritisoin ja arvostelen rankallakin kädellä, varsinkin kun kyseessä olen minä itse. Toisien kohdalla olen paljon armollisempi ja lempeämpi, ymmärtäväisempi.
Moni on siis luullut ja varoen kysellyt että miten nyt menee. Olen jo moisen paukkujysärin nollannut, unohtanut ja kykenen sille nauramaan. Olipahan taas. Ei mittään hättää, tämä on sitä elämää.
 
Mutta onhan se helppoa mollata itseään, ruoskia ja lytätä oikein kunnolla. Olen siihen sanallisesti todella lahjakas, en kyllä ketään muuta sellaisilla sanoilla sivalla kun itseäni aina silloin tällöin, päivittäin. Toinenhan menettäisi itsekunnioituksensa, itsetuntonsa, rohkeutensa, intonsa ja uskonsa itseensä, jos saman täyslaidallisen pamauttaisin päin näköä. Yritän kohdella omaa ihtiäni hiukan nätimmin, vaikka tällä hetkellä koen peilikuvankin minua välttelevän ja pelkäävänkin. Pitää yrittää jotakin valkoista nästyykiä, vaikka rauhanlippuna heiluttaa, josko se sopu ja tulirauha saadaan. Ei ne asiat kummene riehumalla, tiedetään.
Tosin koen myös olevani etuoikeutettu kun saan kokea asioita ja tunteakin noin vahvasti. Enhän minä perusluonteeltani ole kokonaan muuttunut, se nopeasti reagoiva tulisielu on vain hillinnyt menoaan, löytänyt uusia keinoja, mikä on todellakin hyvä asia. Olen aina leimahtanut nopeasti, äkkiä sitten laantunut. Sain muiston entisestä, mutta olen etuoikeutettu että moinen paukkupatruuna on hiukan pienemmällä dynamiitilla varustettu nykyään. Liekö se sitä elämänkokemusta, tunneälyä, jopa aikuistumista. Onhan tuota perspektiiviä enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten, mistä ponnistaa.
 
Mutta joo, Ylivieskatalo Akustiikassa on Pensselimatkailijat yhteisnäyttely taidekamumummujen kanssa 30.5. saakka. Olemme siihen tyytyväisiä, neljä täysin erilaista ihmistä ja kuitenkin tasapainoinen näyttely.
Tillari-galleriassa Nivalassa avaan oman näyttelyni ma 22.5. klo 18.00. Tulukaa paikalle kuka pääsee, minäkin yritän tulla!
 Tänään haluan niin maalata, jahka tästä pääsen vauhtiin ja tiedän missä voin heittäytyä. Meillä on siis yövieraita, kaiketi he nukkuvat yhä, kun on niin hiljaista. Synttärivieraita tulee kuulemma myös, yksi lapsi ja kaksi kissaa ovat viikon sankarit. Ulkona, valo on erilainen, nyt oikeasti siis aurinkoinen. Mutta kuulemma puinen terassi imee liikakin hyvin, mikäli hiukan roiskin ohi.... Onhan noita vaaroja. Mökömajassakaan ei virallisesti vielä tarkene maalata. Taitaapi käydä niin, että vieraat passataan ja kestitään pihalla, kun meikä maalaa keittiössä. Ostin Oulusta ihania, uusia värejä. Ne purkit mua jo huutelee. Taas on visioita joka lähtöön, ai että.
Koen siis olevani etuoikeutettu myös harrastusteni ja lahjojeni suhteen, toivottavasti myös oikealla tiellä, tanahualla pohojalaisittain, että en uhraa aikaa ja rahaa aivan vääriin suuntiin. Mutta maalaaminen on niin kivaa ja tekee niin hyvää. Se on jopa meditatiivista, siinä ei koe pahoja tunteita lainkaan, jotenkin se on hyvien asioiden kanavointia. Välillä toki olen maalannut surun eri vaiheitani, tunnemylläköitä läpi, saadakseni hämmentyä siitä että synkimmistäkin aiheista ja ajatuksista kykenee löytämään kauneutta, levollisuutta ja pilkahduksia etuoikeutettuna olemisesta.

1 kommenttia:

11. toukokuuta 2017 klo 11.14 , Blogger Paukku kirjoitti...

Hei Tiina!
Olen niin monesti miettinyt teitä. Viestinkin aioin laittaa, mutta laittamatta on jäänyt. Sähköpostiosoite hukassa jne. Yhdyn niin moneen asiaan, mitä kirjoitat täällä blogissasi surusta ja surutyöstä. Minulle on myös sanottu, että olemme tavallaan etuoikeutettuja, kun olemme saaneet kokea sen mitä olemme. No, tavallaan. Kaikille ei anneta samanlaista koettavaksi, kaikki ei ehkä kestäisi.
Oli tarkoitus viestissäni kertoa siitäkin, miten näin unen ennen teidän menetystä, missä oli A. Paikalle saapui teidän R ja näiden jälleennäkeminen oli todella riemuisa. Oikein halasivat toisiaan. Olin siinä sivustaseuraajana. A tuli kyllä sitten kainalooni. Herättyäni mietin, oliko kyseessä enneuni. Taisipa olla. :´(

 

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu