KAHDEKSAN, ERILAISTA, KUUKAUTTA

Kahdeksan kuukautta sitten menetimme lapsemme, aika rientää, ikävä muuttaa muotoaan. Mitä joko siitä niin kauan on ja samaan aikaan eikö sen kauempaa. Aikakäsitys on niin heiluvainen, häilyväinen.

Luin vuoden takaisia tunnelmia, ajatuksia, muistoja arjestamme. Olihan se, olihan se vaativaa, täyspainoista, aikataulutettua, raskasta, byrokraattista. Kalenteri oli ahkerassa käytössä. Samaan aikaan oli suuri voitto ja saavutus saada asua kotona, pärjätä, edetä, toipua ja taistella. Mehän pärjäsimme, vaikka mutkaa kommervenkkeineen jos jonkinlaista oli jokaisessa päivässä, olimme joka päivä ongelmanratkaisijoita, keksimme ja opimme oivaltaen, saimme olla paljosta kiitollisia. Huumorilla, mustankirjavankukertavalla, pärjäsimme. Osasimme sitä repiä. Aurinkolapsemme jaksoi olla ihana ilopilleri ja nauravainen rätkättäjämme, vaikka olisi ollut eväät kaikkeen muuhunkin. Hän jaksoi ja sopeutui, parhaansa mukaan, vaikka tilanne liikunta- ja puhekyvyttömänä ja täysin autettavana oli kaikkea muuta kuin luonnollinen tai helppo. Oli hän ihme sissi, yhä jaksan ihmetellä. Huippu pimu!

 

Nauru raikaa meillä edelleenkin, huumori kukkii. On se hienoa, että meillä uskalletaan yhä nauraa, iloita, surun ohessa, ikävän kanssa. Mutta pakkohan tässä hullumyllyssä on osata nauraakin, muutenhan elämä saattaisi kaiken maailman mutkineen ja vastoinkäymisineen muuttua tosikoksi. Onneksi osaan ja kykenen itsellenikin nauramaan, omille heikkouksilleni ja tyhmyyksilleni. Jos kaikesta niistä herneet vetäisisin, niin johan olisi tylsää ja tosikkoa.

Tämäkin viikonloppu on ollut vilkas, vieraita enemmän ja vähemmän. Eilen saimme jopa alkukesän odotetun lämpöaallon ja auringon. Aamusta pitkä lenkki Ukkokullan ja koirien kanssa. Kävimme samalla haudoillakin moikkailemassa.

Hautausmaalle ilmestyy yhä uusia kumpuja, epäreiluja elämän loppumisia. Kivistä saa lukea menetettyjen läheistemme ikiä, harva on niin sanottu kypsä ihminen. Omaa ikäluokkaa löytyy paljon mullan alta, juuri eläkeikänsä saavuttaneita ja todella suuri määrä menetettyjä lapsia. Kukaan ei koskaan tiedä milloin oma elämänsäie napsahtaa poikki. Tai harva tietää. Onneksi ei tiedä, vaikka samaan aikaan entäs jos tietäisi, kuinka sitten tätä elämää eläisi. Jos jotain, niin hetkessä elämistä ja tilanteeseen heittäytymistä olen oppinut. Ei sitku vaan nytku. Ihan turhaa on suunnitella ja ajatella elämäänsä koko ajan pitkällä perspektiivillä ja olla vähemmän hetkessä. Toki suunnitelmia ja visioita pitää olla, mutta matkasta pitää osata ja uskaltaa nauttia. Elää jokainen hetki, mikä on käsillä. Osata elää nytkussa. Eipähän tarvitse sitten vanahana kiikkustuolissa jahkata ja harmitella, että silloinkin olisi pitänyt, mutta kun... Haluan ajatella, että kiikkustuolissa jaksan yhä ilakoida ja muistella, haikeudellakin, elettyä vaiherikasta elämää.

 

Hmmm, kiikkustuolista tulikin mieleeni viimeöinen uneni. Oli muuten monta kiikkustuolia. Jostain syystä mööbleerasimme jotakin vanhaa mökkiä tai asuntoa. Siellä oli vaikka ja mitä huonekaluja, menneisyyden asioita, jotka pyörittelimme sopuisaan ja toimivaan lopputulokseen. Liikuttelimme niitä paikasta toiseen, tuunasimme, kokeilimme, yhdistelimme, oivalsimme ja uudelleen kalustimme. Itse asiassa saimme niitä jo loogisille paikoilleen, tavarat löysivät paikkansa, yleisilme selkiintyi. Muistan olleeni jo verhojenripustelu vaiheessa. Mattoja lattialle myös vedimme, kippoja ja kuppeja kaappeihin laitoimme. Ikkunat oli myös puhtaat, niistä näkyi kirkkaasti ja kauas. Uteliaana pälyilin.

Tämähän on selkeä ja hyvä uni, saamme pikkuhiljaa tavarat, elämän, hallintaan. Asioille löytyy paikka ja järjestys, lukuisat kiikkustuolit löytävät paikkansa. Pystyn jo isommista asioista siirtymään pienempiin ja viimeistelyyn, niin kuin nyt verhot ja matot. Ikkunoista avautuu kivoja asioita...

 

Näinkö helposti se meikäläisen elämä yöllä rakentui ja selkiintyi, sain alitajunnan kämpän hallintaan, asuttavaksi. Hah, hah haa. Helppoa, kannatti nukkua sen kuusi tuntia.

Eilen typyt pääsivät takapihalla uusia bikineitään testaamaan, on sitä odotettukin, bikinikelejä meinaan. Oli sen verran lämmitä ja suojaisaa, että tarkenivat. Myöhemmin makasivat kyllä patjoilla viltin alla, kun aurinko kiersi toiselle puolelle taloa. Minäkin keksin ajella skootterilla. On meillä kyseinen ajopeli ollut jo puoli vuotta, yhdellä tytöistä on skootterikorttikin, mutta en ole koko vehkeeseen koskenut. Eilen sitten sain idean koskea, ja voi sitä takin liplatusta ja vauhdin hurmaa. Naapurit yrittivät keskittyä pihatöihinsä, mutta meikä vaan ajeli kiljahdellen kotitietä ees ja taas. Reino-koirakin oli niin innossaan, että juoksi perässä täysillä tietä päästä päähän. Käsiä paleli kyllä, mutta hauskaa oli. Mietin josko illalla olisin tansseihinkin lähtenyt skootterilla kellohelma hulmuten. Sain pikkaisen epäuskoisen hitaita katseita ja vihjailuja siitä että kotimatka varsinkin yön kylmyydessä saattaa tuntua pitkältä... Varmaan olisi tuntunutkin joo. Saimmekin sitten vieraita, grillasimme yhdessä, paljuilimme ja kello vierähti leppoisan nopeasti sunnuntain puolelle. Koen eilisen olleen suunnittelemattoman ja hyvän, onnistuneen päivän.

 

Viime aikoina olen törmännyt uusiinkin ihmisiin, tuttavuuksiin ja asioihin useissa eri yhteyksissä. Samoin ihmisiä menneisyydestä nousee elämääni. Kun jalkaudun mihinkä tahansa tapahtumaan, tilaisuuteen tai meininkiin, minulla on siellä tuttuja. Itse asiassa niitä ihmisiä on paljon, laidasta laitaan. En todellakaan kaikkia edes nimeltä tiedä, muista, mutta eri asiayhteyksissä olemme olleet tekemisissä. Olen nyt viikon aikana ollut mm taiteen kanssa tekemisissä, kirjoittamisen, omaishoitajuuden, kotisairaanhoidon, erityisyyden, musiikin, tanssin, eläinten, perheen lukuisien jäsenten, sairauksien kautta, kohtaloiden...

Eilen päädyimme yhteen jos toiseenkin paikkaan, suunnittelematta, vain todetakseni että olipa hyvä törmääminen ja kohtaaminen... Kyllä siinä Ukkokulta ja koiratkin taas ihmettelivät, paljonko tuttuja mahtuu yhteen lenkkiin. Samoin ilta yhdentoista aikaan lähdimme kuuntelemaan paikallista bilebändiä. Ennen kuin ehdimme sisälle, olin jo moikannut kahdeksaa tuttua lukuisista eri yhteyksistä. On se hienoa kun on paljon tuttuja, ja se että ihmiset uskaltavat tulla ja kohdata. Akuutti karttelumeininki lapsemme kuoleman jälkeen on hälvennyt, mikä on todella ihana asia. Osanottoja saamme kyllä yhä, moni jopa pahoittelee, ettei ole nähnyt ja onko nyt myöhäistä ottaa osaa. Koskaan ei ole myöhäistä, mutta en myöskään odota, että ainoa puheenaihe tai syy tulla juttelemaan on lapseni kuolema. Olenhan edelleenkin yksilö, ihminen senkin todellisuuden takaa, todellisuuden sisältä ja elän itse. Ainakin luulen ja koen eläväni monialaisesti, kokemusrikkaasti, värikkäästi, kaikesta huolimatta. Tai juuri elämänkokemuksiin pohjautuen. Kumpi on syy ja seuraus.

 

Sunnuntai aamu, mitähän tämä päivä tuokaan tullessaan. Ainakin aurinko paistaa, talossa on yksi yövieras. Sain kivan tekstarin, ties vaikka törmäisimme. Tänä aamuna nilikutan vain oikeaa jalkaa, eikös se ole vain puolet jaloista. Ulko-ovia tarkenee pitää auki, huushollin karvapallot hoituvat kuin itsestään ristivedossa. Ilmavirrat pyörittävät ne kinoksille, imurointikin helpottuu. Haluan pestä lakanapyykkiä, sillä nyt saa pihalle kuivumaan. Muutama päivä sitten tuli vettä oikein kunnolla, sehän piristää luontoa, varsinkin nyt kun aurinkokin on löytänyt yllemme. Luonto on paukahtamaisillaan täyteen kasvuunsa, jaksan yhä ihmetellä sen monipuolisuutta ja voimaa, kun alkaa kasvun aika. Paljumme täytti kolme vuotta. Muistan kuinka tasan kolme vuotta sitten lapsemme sai uimaluvan, sukelteli paljussa ja nauroi. Kesken sukelluksen pärskähti pinnalle todeten: "Äiti sitten kun minä kuolen, haluan kuolla sinun käsivarsille..." Sen pyynnön, toiveen olen näiden vuosien aikana pystynyt lunastamaan ja täyttämään. Tasan kahdeksan kuukautta sitten lupaukseni lunastin. Kaiketi lapsemme tiesi enemmän kuin moni meistä, onneksi hän kertoi asioista ja nautti täysillä vaikka moniakin vastoinkäymisiä ja mutkia näihin vuosiin mahtuikin.

Onneksi meillä on yhä kolme ihanaa tytärtä. Eilen oli ilo kuunnella ja katsella, kuinka he tiukkana kombona puuhasivat, nauroivat, lauloivat ja tanssivat. Näen, aistin ja kuulen heissä myös päivittäin Aurinkolapsemme.