LÄHILUETTAVA KORTTI JA MUUTA SÄLÄÄ

Tänään posti toi lähiluettavan bonuskortin, yhden ainoan kappaleen. Yhden ainoan lapsemme nimellä, neljästä, ja juuri meidän Aurinkolapsemme. Otimme postin kun tulimme lapsemme haudalta. Vein kukkivia pihlajanoksia, kynttilöitä ja höpötimme ummet ja lammet. Tuplasisko oli myös mukana, samoin isä, isommat typyt olivat töissä. Tänään on kuolemasta 9 kuukautta, pitkää, ikävää, kaunista, muistorikasta, ainutlaatuista.... monenlaista kuukautta. Jo vai vastako, se on häilyvä mittaustapa ajan kulumiselle. Äkkiseltään laskettuna 274 päivää tätä uutta elämäämme, ajanlaskua on taivallettu, eletty, opeteltu... Matka jatkuu.

Hmmm, mitä minä kortilla teen, jotensakin korni ajatus. Passaako sitä nyt hävittääkään, jos vaikka bonuksia kerää rajankin takaa, siksikö lähiluettavuus? Ties mikä bonuspotti siitä meille maanpäällisille vielä lankeaa, tulevaisuuden pesämuna. Samaan aikaan mietityttää, eikö vieläkään kaikkiin instansseihin ole kuolema päivittynyt? Ei sen puoleen, eihän isäänikään ollut kuolemassa teholta "ulos kirjattu", vaan eläkkeet juoksi juoksemistaan, kunnes minä aloin soittelemaan ja luukulta luukulle todistelemaan isäni kuolemaa. Oman lapseni kohdalla pyysin useitakin kertoja, että kirjaattehan lapseni "ulos", ettei sama toistu. Onnistui onneksi kerralla...

 

Tänään meidän perhettä ja lapsia sai olla istuttamassa Suomen juhlavuoden kuusen vanhainkodin pihamaalle. Se oli suuri kunnia, jotenkin siinä tapahtumassa ja ideassa oli lukuisia kerrostumia, vuosirenkaita. Vanhainkoti on perustettu aikoinaan sukumme maille, siitä koko vanhainkodin Sipilä nimikin tulee. Oikeasti ei enää puhuta Sipilän vanhainkodista, mutta minulle se on ollut aina sitä ja on yhä, ideologiana. Lapsiemme pappan pappa on asunut sillä tilalla aikoinaan, joka on sitten myöhemmin jaettu ja aikojen saatossa moiseen kunnan käyttöön lunastettu. Nyt suvun nuorimpia pyydettiin mukaan tapahtumaan ja istuttamaan tuota juhlavuoden kuusipuuta. Laulua, istutusta, valokuvausta, puheita, historiikkia ja kahvit päälle. Lippujen heilutusta, sellaisten siniristilippujen. Kysyin suvun nuorimmilta onko kyseessä Ruotsin lippu? Sain oikean vastauksen, ei, mutta samaan aikaan tarkennuksen se on Kalajoen lippu. Niitä me sitten sankoin joukoin heiluttelimme, sellaisia valkoisia lippuja, joissa on sininen risti...

Samaan aikaan mietin ihmisyyden haurautta ja loppumetrejä kun ollaan täysin laitosasukkaita ja muiden armoilla. Mikä on ihmisarvoista elämää? Kuka sen määrittää? Voiko sitä määrittää? Saman aikaan mietin omaa menetettyä lastamme, hän sai elää tappiin saakka täysillä ja ihmisenä, ymmärtävänä. Onneksi kipuja ei ollut pidempään ja kärsimystä ei tarvinnut yhtään enempää kokea. Tänään olen ollut suunnattoman kiitollinen hänen elämästään, siitä kuinka hän sai elää nopeasti ja niin täysillä koko saamansa elämänpätkän. Ja kuinka valtavan paljon hän jättikään jälkeensä, muistoja, ajatuksia, tauluja, tarinoita, nauruja ja positiivisia elämänohjeita. Kuinka paljon hän ehti opettaa ja uskon oppimisen jatkuvan meillä yhä. Siksikö hän nukkui niin vähän, pärjäsi vähällä unella. Siksikö hän oli niin loputtoman utelias, innostunut ja kiinnostunut kokeilemaan vähän paljon kaikkea. Siksikö hän ei pelännyt. Siksikö hänet meille lainaksi annettiin. No miksi, juuri siksi! Hieno oli typykkä, tänään ikävä on lainehtinut taas pinnalla enemmän.

 

Tänään on ollut muutenkin vaiherikas ja touhukas päivä, joutilaalla. Muutama koneellinen pyykkiä, siivoiluja, tuota puunistutusta, kyläilyä, ostoksia, karaoketanssaamista torilla, kahvia ystävän kanssa, hyviä keskusteluja ja vielä illalla HulaHulaa Kalajoella. Tajusin "lounaan" syöväni vasta kun kotiuduin ilta yhdeksän pintaan. Mutta ei tarvitse olla huolissaan, en minä nälissäni ole hyrrännyt, vararavintoakin on...

Olen tanssinut enemmän ja vähemmän viime viikkoina, oikeastaan aika paljon enemmän kuin vähemmän. Se viime viikolle suunniteltu Kuusamon keikka ei sitten mennytkään ihan niin kuin suunnitelmat oli, joten olen pyörinyt kotikulmilla. Olen päätynyt lavalle, jossa olen käynyt viimeksi 30 vuotta sitten. Sitten ihan uusiin paikkoihin ja uusiin tansseihin. Monet eri ihmiset ovat halunneet minua mukaan rientoihinsa, eikä minua nyt aivan kauheasti tarvitse houkutella, jos passaa niin olen jo menossa. Huikeaa, kuinka ihmiset aktivoituvat kun valon määrä lisääntyy ja kesä saa vireyden nousemaan.

Itsellä on jälleen tanssiessa jokin kiristys löysännyt, liekö johtunee jo pidemmälle edenneestä harrastuksesta, yhä rohkeammin uskallan heittäytyä uusiin kuivioihin. Ennen kaikkea vietäväksi ja omien rajoittuneisuuksien ulkopuolelle, olisiko se nyt sitten rajattomasti kokeilevaa tanssaamista. On kiva kuulla ja saada palautetta, että vedän hyvin. Vai tarkoittaako se kenties, että vedän tanssipartneria hyvin perässäni, eli vien, vaikka homman kuuluisi olla toisin päin? Sain kuulla että olin illan aikana ensimmäinen, joka osasi jonkin uuden kuvion seurata. Kaiketi seuraan ihan hyvin, jos minulle ei kerrota, että on tulossa uusi kuvio, jota kukaan ei ole vielä suorilta läpäissyt, en ehdi ennakkoluulo-osaamattomuusestovipua vetäistä. Yhtenä iltana todella huippuhyvä tanssija haki minua rumballe kysyen "onko sinulla tarpeeksi tahmeat tennarit?". On, vastasin, tajuamatta etes mitä moinen tarkoitti. Tanssiessa tarpeeksi tahmeat tennarit avautuivat... Rumbatessa se tarkoittaa jalan pysymistä koko ajan lattian pinnassa, tahmeaa ja viipyilevää tanssimista. Naiselle ennen kaikkea pikkasen perässä venyvää tanssia. Rumba on yksi lemppareistani, siinä pitää hökäleenkin niin malttaa ja kuunnella vientiä venyen. Se vaatii keskittymistä ja on todella hieno tanssi. Kun siinä saa vitkutella jalkojen ja askelien kanssa, ehdin eläytymään sormenpäitä myöten. Olen saanut kuulla myös tanssivani keveästi, se on isolta ihmiseltä paljon se, kuin keijukainen varpaisillani himmailen.

Eilen sain tanssia myös hullunhauskaa fuskua, aivan pelletouhua ja iloista tanssitaidetta, hauskaa koiveltamista. Ai,jai. Tanssituttujen, sekä miesten että naisten kanssa tulee myös päivitettyä kuulumisia, usein pitkienkin taukojen jälkeen. Ne ennalta suunnittelemattomat kohtaamiset ja keskustelut ovat myös hienoja helmiä moisessa harrastuksessa.

Olisi minun tanssiesitelmässä vielä monta lukua, mutta en nyt enempää esitelmöi aiheesta. Kotiväkikin on monta kertaa niin hohhoijaa, kun aloitan esittelemään uusia askelia tai luennoimaan aiheesta.

 

Juhannus painaa päälle, hyytävän kylmää ollut ainakin tänään. Siitepölyn määräkin on älytön. Takapiha on poksahtanut reilussa viikossa kunnon kasvuvauhtiin. Joka ainoa vuosi tuo luonto jaksaa hämmentää, ilahduttaa ja luoda toivoa. Mitä se elämä olisi, ellei siinä olisi toivoa...

Kirjoitin illalla, 22.42, mikäpä se nyt pisti illalla naputtelemaan. Outoa. Kyllä ihminen jaksaa yllättyä vaikka ja mistä, itsestäänkin aina silloin ja tällöin. Nyt sukellan puhtaisiin petivaatteisiin ja kuuntelen kuovin kuikutusta, simsalapim, ja nukahdan. Hyvää ensi yötä, huomista ja kenties juhannusta!