ÄITIRÄTKÄ

Sekametsässä oli suhteellisen rauhallista. Leuto tuuli kävi pohjoisen suunnalta, saaden haavan ja koivun lehdet havisemaan. Pihlajan lehdet ääntelivät toisella tavalla, jonkin sortin havinaa sekin. Saman aikaan kuusen latvuksien läpi siivilöityi valoa, kirkkaita auringonsäteitä aivan maahan saakka. Maassa kasvoi metsätähtiä valkoisenaan, mustikka kukki kauniisti, aluskasvillisuus oli vahvassa kasvussa ja raikkaan vihreää. Kuusenkerkät toistivat samaa kirkasta ja uutta vihreyttä. Maassa kasvoi paljon myös kevyttä heinää, joka huojui ja keinui tuulessa.

Rätkänpesä oli yhdeksän puun päässä, korkella koivun oksanhangassa. Siellä oli nukkumassa neljä poikasta, sillä äitirätkä oli heidät juuri saanut ruokittua. Kasvutahti oli hengästyttävä ja se nälän määrä, ammottavat suut kiljuivat ruokaa tuon tuostakin. Yksi poikanen oli liian hauras ja heikko, se ei jaksanut syödä vaikka kuinka syötti. Äitirätkän kuului poikasensa pesästä maahan pudottaa, kun poikanen kuoli kolme aurinkoa sitten. Äitirätkä oli joutunut tekemään sen aikaisemminkin. Tällä kertaa poikasia kuoriutui onneksi vain kuusi, viime vuonna poikasia oli kahdeksan, joista kolme kuoli jo pesäänsä.

Äitirätkä suki siipiään, oksalla, poikasensa yläpuolella ympärilleen pälyillen. Poikanen, kuriton, nälkäinen ja vallaton oli maassa, pudottuaan puusta. Miksi se siihen putosi, no saadappa poikanen uskomaan, että maailma on vaaroja täynnä, samaan aikaan äitirätkä kyllä tiesi kuinka tärkeää on harjoitella lentämistä. Tämä oli niitä rätkänä olon suurimpia vaaran paikkoja, kun siivet eivät vielä kunnolla kantaneet, järjestä nyt puhumattakaan.

Äitirätkä kyllä muistaa oman poikasena olonsa, heitä oli seitsemän rätkänpoikasta. Äitirätkä kuoriutui heistä viimeisenä ja oli muutenkin poikueen pienin. Hänen äitinsä luuli ja pelkäsi kovastikin hänen puolestaan, tuleeko hän pärjäämään ja saako hän koskaan lentokykyään. Eikä hän tahtonut jaksaa syödä ja kasvaa millään samaa tahtia kuin muut poikaset. Oli äitirätkän onni olla hiukan muita hitaampi ja arempi, sillä siitä poikueesta hän on tällä hetkellä ainoa, joka on elossa. Muut poikaset menehtyivät vaaroihin, katkoivat siipensä, tulivat näädän syömiksi, auton yliajamiksi, kissan nappaamiksi, pöllön höyhentämiksi. Äitirätkä muistaa oman äitinsä tuskanhuudot ja vaarasta varoittamiset, mutta ei ne auttaneet, poikaset menehtyivät kuka mihinkin. Osa aivan omaa kurittomuuttaan, kun haettiin kokemuksia, mutta taidot eivät riittäneet, sillä maailma on vaarallinen paikka. Äitirätkä oli niin arka, että hädin tuskin uskalsi aloittaa lentoharjoituksiaan. Silloin hänen äitinsä jo tuuppi häntä pesän reunan yli, eihän lentotaidotonkaan lintu ole oikea lintu. Poikasten tulee oppia myös oma ruokansa hankkimaan, eihän äitirätkä voi, eikä jaksa isoa poikasta koko kesää ruokkia. Lopulta äitirätkä uskaltautui siivilleen ja onkin siitä asti ollut taitava ja ennen kaikkea valpas rätkä, myöhemmin siis sen pesueen ainoa, nykyään äitirätkä hänkin.

 

Sekametsän rauha särkyi yllättäen. Metsään saapui kaksi isoa nelijalkaista läähättäjää, kolmen erikokoisen kaksijalkaisen kanssa. Näitä olentoja äitirätkä ei nimiltä tiedä, sillä ne eivät kuulu sekametsän vakioeläimistöön. Mutta sen äitirätkä tietää, että niitäkin pitää varoa. Nelijalat mennä viilettivät nopeasti varvikossa. Kaksijalkaiset napsivat oksanpaloja ja keräsivät metsätähtiä. Ne pitivät myös isoa ja outoa ääntä. Samoin äitirätkä huusi kurkku suorana ja räpiköi puusta puuhun. Äitirätkä yritti kiinnittää näiden olentojen huomion, harhauttaa nelijalat ja kaksijalat, tehdä itsenä näkyväksi. Kyllä ne hänet huomasivatkin, kun hän säntäili oksalta oksalle ja puusta toiseen kirkuen niin lujaa kuin kurkusta lähti. Samaan aikaan äitirätkä tuli pesässä nukkuvat poikasensa herättäneeksi, sillä sieltäkin alkoi valtava konsertti kuulua. Se siitä metsänrauhasta, ajatteli äitirätkä paniikissa, hän tunsi sulissaan kuinka pelko häntä kouri ja avuttomuus ravisteli. Äitirätkä toivoi niin, että maassa oleva poikanen pysyisi nokka supussa ja huomaamattomana, mutta toive ei aivan toteutunut. Poikanen kiljui kuin viimeistä päivää, isotteli ja tuli huomatuksi. Toinen nelijalkainen sitä kuonollaan tuuppi ja poikanen vain kiljui nokka ammollaan heinikosta.

Yksi kaksijalkainen yritti poikasen puuhun nostaa, mutta se kuriton päätti hypätä uudelleen siivilleen. Edelleenkään ne siivet eivät olleet lentokykyiset ja poikanen mätkähti maahan heti. Silloin toinen nelijalkainen sitä yritti innokkaasti tuuppia maasta ylös ja nappasi poikasen suuhunsa. Kaksijalkainen äänteli isosti ja nelijalkainen jätti poikasen rauhaan. Kaksijalkainen nosti poikasen käteensä ja kädet punaiseksi värjäytyivät. Äitirätkä näki kaiken yläpuolelta, huomasi kuinka poikanen kuoli kaksijalkaisen kämmenelle. Kaksijalkainen pudotti kuolleen poikasen puunjuurelle, komensi nelijalkaiset pois ja alkoi vetistelemään. Äitirätkä tunsi suurta surua, samaa jota kaksijalkainen, se oli yllättävä yhteys näiden kahden välillä. Sama avuttomuus ja ikävä, raastava todellisuus, eikä äitirätkän auttanut muu kuin räpiköidä pysyäkseen itse ilmassa. Nelijalkaiset olivat ihmeissään, mitä nyt tapahtui, sillä heillähän oli hauska metsäleikki meneillään. Ei he pahaa aikoneet, yrittivät vain lennättää poikasta, voihan kotonakin hiukan suulla haukata milloin toisia nelijalkaisia, milloin leluja. Ei ne mene rikki tai lopeta elämistä. Mutta tämä rätkänpoikanenpa lopetti, se eli kuin viimeistä päivää, tietämättä, että se olisi sen viimeinen päivä.

Äitirätkä kaarteli tapahtumapaikan yläpuolella, hän oli samaan aikaan sekä raivoissaan, suunnattoman avuton ja samaan aikaan eli niin todeksi hänen elämäänsä. Äitirätkä tiesi, että tulee poikasistaan valtaosan menettämään, se on linnunlaulunlaki, mutta joka ainoa poikasen menetys on kuitenkin aina yhtä raastavaa. Äitirätkän lähtökohdat olivat myös vähemmän suotuisat, sillä eihän rätkistä oikeastaan kukaan pitänyt. Toista olisi ollut kuoriutua peipoksi tai sinitiaiseksi, saati sitten uljaaksi joutsenksi tai muuksi suojelluksi linnuksi. Rätkänkohtalo oli niin rätkänkohtalo, harva niitä kaipasi tai heidän lauluaan ihaili. Äitirätkän ei auttanut muu kuin lähteä uusia matoja tonkimaan, sillä pesässä huusi suut ammolaan äsken heränneet poikaset. Samaan aikaan äitirätkä oli hyvillään elossa olevista poikasista ja siitä että äskeinen kuolema oli nopea. Se on äitirätkän raskasta lintuelämää, mutta siivillä oli pysyttävä ja madot noukittava.

Kaksijalkaiset lähtivät allapäin metsästä, nelijalkaiset seurasivat ihmeissään. Aurinko kurkisteli pilven takaa, kurotteli välillä säteitä maahan saakka. Eloton rätkänpoikanen makasi puunjuurella, hennossa heinikossa, metsätähtien ympäröimänä. Äitirätkä jatkoi muiden hengissä pitämistä, hento pohjoistuuli kävi poikasen hyvästelemässä, pöläytti sen uutta harmaata untuvaista höyhenpeittoa. Lehtipuut jatkoivat havinaansa, aurinko kiertoansa ja kesä kasvuansa. Tämän mittainen tämä tarina äitirätkänä olosta ja elämän raadollisuudesta.